Presidentti Putin kävi taas syksyllä kylässä ja sekoitti Helsingin ja tiedotusvälineet, vaikka ei jäänyt edes yöksi. Kaikki piti sulkea ja eristää ja tutkia ja vahtia: taivaita ja radiotaajuuksia ja Kolera altaan pohjia myöten. Presidentinlinnassa seistiin käsi ojossa tuulikaapissa ja television väki koetti keksiä jutunjuurta suoraan lähetykseen, kun Putin odotutti itseään kaksi tuntia yli ennalta ilmoitetun ajan.
Suomalaisia aikataulusta lipsuminen ärsyttää aina ja pompöösit
elkeet vain kiusaannuttavat. On ilman muuta hyvä, että Putin käy täällä usein. Jos
kävisi ilmi, että hän käy täällä myös ’matalalla profiililla’ vaikka beigeen
pusakkaan ja harmaaseen lippalakkiin sonnustautuneena ja vie viemisinään lastin
savukalaa, juustoa ja toppahaalareita koko suvun jälkikasvulle, me suorastaan
rakastaisimme häntä.
Pitäisihän meidän jo tietää ja tuntea venäläiset, nuo
tuhatvuotiset naapurimme. Jossain vaiheessa oikein mainostimme koko maailmalle
asiantuntemustamme sillä suunnalla, mutta silti vain aina yllätymme.
Levittelemme käsiä ja huokailemme ’ei Venäjää voi ymmärtää’.
Venäläiset liioittelevat aina kaikessa, sanoi tuskastunut
Paasikivi jo aikoinaan. Kun heissä tulee vastaan yllättävä julmuus ja mistään
piittaamaton välinpitämättömyys, sanotaan ’se on se aasialaisuus,
mongolivalloituksen vaikutus tuntuu yhä’. Toisaalta venäläiset ovat kuitenkin
iso osa eurooppalaista kulttuuriperimää ja yhteisöä. Ranskan presidentti Macron
haluaa juuri nyt kovasti Venäjän lähemmäs Eurooppaa. Uusi venäläinen
kulttuurikeskus ja suuri kultakupolinen ortodoksikatedraali ovat saaneet näkyvän
tontin Eiffel-tornin läheltä.
Ymmärrystä voi saada lisää vain tietoa lisäämällä. Kun
maailma on nyt sakeanaan informaatiovaikuttamista, kybersotaa ja valeuutisia, väärennettyjä
kuvia ja deepfake videoita, ei auta muu kuin lukea aina vain lisää. Jos voi vielä
matkustaa itse näkemään, mikä tilanne on, pystyy kenties erottamaan luotettavan
tiedon kaiken hötön joukosta. On totta, että ihminen ei aina usko silloinkaan
kun näkee, eikä aina ymmärrä, mitä näkee, mutta yrittää täytyy. Jos edes
osittainen viisumivapaus Suomen ja Venäjän välillä toteutuu, se on askel eteen
päin.
Venäjästä on nyt ilahduttavasti tarjolla suhteellisen
tuoretta ja kiinnostavaa luettavaa eri näkökulmista. Artemi Troitski
kirjoittaa nuorison vastakulttuureista ja vastarinnasta, René Nyberg
patriarkoista ja oligarkeista ja Mark Galeotti
rikollisryhmittymistä valtaa vastustamassa ja vallan suojeluksessa. Tämän
kirjakolmikkoni jatkoksi sopii varmaan myös Arvo Tuomisen upouusi Putin-kirja,
joka on minulta vielä lukematta.
Onneton se maa joka tarvitsee sankareita
Kulttuuritoimittajaksi tituleerattu Artemi Troitski, nyt
vähän päälle kuusikymppinen, on ehtinyt olla kirjoittamisen ohella ainakin
Neuvostoliiton ensimmäinen dj, musiikkikriitikko, Neuvostoliiton hajottua
Playboy-lehden venäläisversion päätoimittaja, TV-juontaja ja
tapahtumajärjestäjä. Hänen kirjansa ’Vastarintaa Venäjällä – Puskinista
Pussy Riotiin’ (2017) ilmestyi Anton Nikkilän kääntämänä ja toimittamana
suomeksi 2019.
Venäjän yhteiskunnalliseen nykytilaan tuskastuneena Troitski
on muuttanut Tallinnaan. Kirjan esipuheessa hän pahoittelee, ettei voi nyt
kertoa vain iloisista asioista rakkaasta maastaan, vaikka tahtoisi. Sen sijaan
hän suree omien lastensa ja tuttaviensa lasten puolesta sitä, että näiden on
melko varmasti muutettava Venäjältä muualle, jos sen nykyinen autoritatiivisuus
ja konservatiivisuus ei hellitä.
Troitski aloittaa nuorison vastarintaryhmien kuvauksensa
1800-luvun alun dandyistä ja dekabristeista. Jälkimmäisistä hän on innoissaan:
voi millainen Venäjästä olisikaan tullut, jos nuo alle kolmikymppiset
intomieliset upseerit olisivat silloin onnistuneet. Jos Venäjä olisi lähtenyt
samaan suuntaan kuin tuolloiset Ranska ja Britannia. Olisi saatu
edustuksellinen parlamentti, vapautettu liike-elämää ja edistetty koulutusta.
Ei olisi tullut tsaarien poliisivaltiota, ei vallankumoukselle altistavaa
kurjuutta, ei bolsevistista vallankumousta, ei Neuvostoliittoa.
Mutta ei. Dekabristien kapina kesti hädin tuskin yhden
päivän. Järjestys palautettiin kovin kourin ja sen jälkeen venäläisestä
nuorisosta nousi vastarintaliikkeitä yksi toisensa perään. Tulivat
’tarpeettomat ihmiset’, zapadnikit, slavofiilit, realistit, nihilistit,
narodnikit, terroristit, mustasotnialaiset, anarkistit, kommunistit, taiteen
symbolistit, futuristit, mystikkolahkot ynnä muut. Sitkeästi he aina nousivat
hetkeksi toimintaan ja joivat maljoja ’mahdottoman hankkeemme menestykselle’
kunnes tuhoutuivat.
Vallankumouksen voitettua niskan päälle pääsivät
kommunistinuoret ja Komsomol. Silti maasta löytyi vielä niillekin vastarintaa;
oli melkein ’täysin villiintyneitä’ katulapsia, joita ei pidätellyt mikään ja
oli jopa jossain määrin organisoitunut Stalinin vastainen maanalainen liike. Kun
Stalinista viimein päästiin, alkoi ’länsimaisen’ nuorisokulttuurin tihkuminen itään
rautaesiripun takaa. Syntyivät yhteiskunnalliset dissidentit mutta myös venäläiset
hipit, Beatles-fanit, neuvosto-rock. Tässä kohtaa Troitski on itse ollut jo
toiminnassa mukana ja kirjoittaa tietenkin aikakaudesta innoissaan. Hän antaa
rockille ehkä suuremman ansion Neuvostoliiton kaatumisessa kuin moni muu.
Kantaa ottava rock alkoi kuitenkin aikanaan kyllästyttää ja
Jeltsinin ajan nuoriso halusi yhteiskunnan myllerryksessä vain tanssia kepeää
’popsaa’. Kulttuuriset ilmiöt kehonrakentajista ’uusvenäläisiin’ mafiatyyppeihin
ja anime-harrastajista hipstereihin ovat saaneet venäläiset vastineensa,
monenlaisia performansseja unohtamatta.
Mitä seuraavaksi? Niinpä niin, ah nuoriso, onko teistä enää
mihinkään? Sympaattisesti kirjoittava Troitski siteeraa vielä Lermontovin runoa
liki 180 vuoden takaa: Luon nykypolveen katseen surumielin synkin…saa vaara
meidät pelkoon, polvistumme kuin orjat halvat, nöyrät esivallalle…
Viitat ja kultaketjut
René Nyberg on tehnyt pitkän uran Suomen
ulkoministeriön palveluksessa; ensin monissa eri tehtävissä Neuvostoliitossa ja
lopulta suurlähettiläänä Moskovassa ja Berliinissä. Viimeiset työvuotensa hän
oli East Office of Finlandin toimitusjohtaja.
Nyberg on ollut innokas keskustelija viestimissä ja lehtien
palstoilla. Hän kirjoitti holokaustia Baltiassa paenneiden sukulaistensa
vaiheista koskettavan kirjan ’Viimeinen juna Moskovaan’ ja nyt hän on järjestellyt
myös työmuistiinpanojaan kirjaksi. ’Patriarkkoja ja oligarkkeja’ (2019) kertoo
nimensä mukaisesti ensin kirkollisista asioista, joiden järjestelyissä Nyberg
tuli työtehtäviensä vuoksi olleeksi mukana ja sitten muutamista ’uuden Venäjän’
suurista oligarkeista, joihin hänellä oli kontakteja.
Nyberg kirjoittaa notkeasti, ilmeisestikin tuhansien
raporttien laatimisen tuomalla rutiinilla. Kirjassa mainitaan lukuisia
henkilöitä, jotka ovat lukeneet ja kommentoineet tekstiä. Johtuuko se sitten
heistä, heidän mahdollisesti ehdottamistaan ’pyöristyksistä’ tai poistoista,
tai painaako vanhaa diplomaattia edelleen tietty vaitiolovelvollisuus, en
tiedä, mutta monissa kohdin jää tunne, että juttu jää kesken. Että tässä ei ole
kaikki, mitä tapahtui, tai että Nyberg tietää kyllä enemmän, muttei sano. No, eihän kaikkea tietysti aina kannatakaan sanoa. Varmaan
kirja jo sinällään palvelee monia asioista kiinnostuneita, opinnäytteen tai
esitelmän tekijöitä, tutkijoita, jotka poimivat palapeliin osasen sieltä ja
toisen täältä.
Patriarkka-osio käsittelee monia neuvotteluja ja
järjestelyjä Suomen ortodoksisen kirkon ja Moskovan patriarkaatin välillä. Murskattuaan
kirkon Stalin huomasikin yhä tarvitsevansa sitä propagandatarkoituksiin, ja siitä
alkoi neuvostojärjestelmän yritys saada Suomenkin ortodoksit takaisin Moskovan
patriarkaatin määräysvaltaan. Suomalaiset kun olivat onnistuneet löytämään
itselleen uuden kodin Konstantinopolin ekumeenisen patriarkan alaisuudessa.
Siinä tarvittiin taitavien piispojen ohella niin ulkoministeriötä ja Suomen
luterilaista kirkkoakin ennen kuin tilanne saatiin rauhoitettua.
Oligarkki-osiossa vilahtelevat suomalaiset
teollisuusjohtajat; Ollilat, Tammiset ja Gustavsonit ja heidän kanssaan
erilaisia hankkeita suunnitelleet ja hioneet oligarkit, kuten Deripaska,
Berezovski, Abramovits ja etenkin Aleksei Mordasov, joka olisi halunnut ostaa
ja sulkea Rautaruukin.
Suuri yleisö tunnistaa varmaan parhaiten Mihail
Hodorkovskin, jonka Nyberg tapasi muutaman kerran ja sai tulemaan tapaamiseen
Suomeenkin, vain pari päivää ennen kohtalokasta pidättämistään. Häntähän
pidettiin sitten vajaat kymmenen vuotta vankeudessa; syystä tai syyttä, riippuu
keneltä kysyy. Venäjä ei ole oikeusvaltio, kuten Nyberg moneen otteeseen
toteaa. Jotenkin kylmäävä on Nybergin kertoma kommentti, jonka korkea-arvoinen
venäläisedustaja Hodorkovskista antoi: Niin, hän ei murtunut.
Kenen katon alla on paras olla?
Brittitutkija Mark Galeotti on erikoistunut
kansainväliseen rikollisuuteen ja Venäjän turvallisuuskysymyksiin ja työskentelee
tällä hetkellä Prahassa ja Lontoossa. Hänen kirjansa ’Voima ja valta’
(2018), alaotsikkonaan ’Venäjän mafia Kremlin suojeluksessa’, ilmestyi
suomeksi 2019 Hannu Tervaharjun kääntämänä.
Kirja on erittäin perusteellinen selvitys venäläisen
rikollisuuden vaiheista aina 1700-luvulta saakka. Paksuhkon opuksen lukemisen
tekee miellyttäväksi tietty ’asiallisuus’ (runsaat lähdeviitteet) ja toisaalta
innostunut perehtyneisyys. Tekijä ei päivittele, ei kauhistele eikä osoita
kovin paljon moraalista närkästystäkään. Sitaatti Juri Melnikovilta, Venäjän
Interpol-viraston johtajalta (1994) on kuvaava: ’En ymmärrä mitä lännessä nyt
hehkutetaan Venäjän ’mafiasta’. Ainahan me olemme olleet tällaisia. Te vain
saitte sen lopultakin selville.’
Toisaalla Galeotti siteeraa George Dobsonia, The Times
-lehden kirjeenvaihtajaa 1800-luvun lopulta : ’Ensi kertaa Venäjälle
matkustaessani minuun teki vaikutuksen kaksi asiaa: heidän suuri
vieraanvaraisuutensa…ja heidän laittomuutensa. Tarkoitan täydellistä lakien
ylenkatsetta.’
Galeotti kuljettaa synkänpuoleista katsaustaan näppärästi
liittämällä mukaan ’rikollisten kielioppia’ (blatnaja muzyka) lennokkaine
ilmauksineen ja ’lisänimineen’ sekä merkityksiä pursuavine tatuointeineen.
Esimerkkejä kaikenlaisista rikoksista ja rikollisryhmistä on kymmenittäin.
Valtaapitävien ja rikollisten yhteistyö ja ’intressien
sekoittuminen’ on peräisin jo kaukaa. Maanalaiset kommunistiryhmät rahoittivat
tsaarien aikaan toimiaan ryöstöillä, bolsevikeilla ’haltuunotto’ oli jokapäiväistä.
Stalinin jättiläismäinen vankileirisysteemi ei olisi pystynyt toimimaan, ellei
’49-kerholaisia’ eli rikollisvankeja olisi saatu raaoiksi luottovangeiksi
vahtimaan toisiaan ja ’58-kerholaisia’ eli poliittisia vankeja. Siellä, jos
missä, kouliutui julmia ja ’hankintahommiin’ kykeneviä ihmisiä.
Sitten yht’ äkkiä Stalinin jälkeisen ’suojasään’ aikana
leirijärjestelmä todettiin kannattamattomaksi ja moraalisestikin ’vääräksi’.
Niinpä vapauteen, muun kansan joukkoon, tulvahti äkkiä ja samaan aikaan viisi miljoonaa
entistä vankia. Ilman mitään seurantaa, ilman mitään tukea tai toimeentulon
avitusta. Saattaa arvata, että heidän oli löydettävä paikkansa ’jostain’.
Valtiolta ja yhteisistä tavaroista varastaminen tai
kavaltaminen on ollut Venäjällä ’maan tapa’ ja Neuvostoliiton romahdettua
syntyneet hurjat oligarkkimarkkinat olivat vain sen jatkumoa. Tuntui hullulta
lukea, kuinka itse Brezhnev muisteli nuoruuttaan junien rahdin purkajana.
Jokaista purettua kolmea säkkiä tai laatikkoa kohti otettiin yksi itselle. Oi
niitä aikoja, niin.
Putin on tunnetusti saanut 2000-luvulla suurimmat oligarkit
suitsittua, mutta toisaalta hän tarvitsee työrukkasia hajallaan natisevan
hallintonsa tukijoiksi. Niinpä tietyt suurhankkeet (kuten järjettömän kalliit
Sotsin olympialaiset) annetaan tietyille tahoille, muita palveluksia vastaan.
Suojelun ostaminen ja myyminen, krysa (=katto), on rikollisten perustoimintaa.
Ne, joilla on kaikkein korkeimman tason krysa, saavat toimia poliisien
häiritsemättä.
Galeotti toteaa, että vaikka rikollisuus on nykyään tosiaankin
globaalia, on Venäjän kansa kuitenkin omien rikollistensa suurin uhri ja niiden
kesyttäminen on lopulta kansan tehtävä. Se voi kestää kauan, mutta mahdotonta
se ei ole.
Ulkopuoliset eivät siinä voi paljoa auttaa, etenkin kun ’puuttuminen
toisen maan sisäisiin asioihin’ tekisi kaikesta vain poliittisesti tulenarkaa.
Aivan kädettomiä ei sentään olla; esimerkiksi rikollisen rahan ottaminen
ilomielin läntisiin pankkeihin ja sijoituksiin voitaisiin, ja tulisi, lopettaa.
Pankkiirien ei pitäisi päästä enää julkisuuteen väittämään olevansa
’järkyttyneitä, hyvin järkyttyneitä’ kun finanssikeskuksiin valuva raha
osoittautuukin likaiseksi.
***
2 kommenttia:
Ihana, kun luet kiinnostavia kirjoja. Kirjoja, joita en edes ymmärrä lukea. Mies olisi näistä tosi kiinnostunut. Olen kuullut ainoastaan tuosta Venäjän mafia-kirjasta.
Kiitos tuosta Troitski vinkistä. En ollut aikoihin seurannut hänen julkaisujaan enkä tiennyt että oli tullut uusi lukeneeni hänen kuvauksiaan 90-luvun alun Venäjän sekasorrosta teoksesta Kiinnostavia aikoja.
Lähetä kommentti