Suomalaisia Arabiaa tutkimassa

Lähi-idän alati levotonta tilannetta on viime aikoinakin jouduttu käsittelemään uutisissa lähes päivittäin. Usein uutisille on etsitty joku Lähi-itää syvällisemmin tunteva tutkija kommentaattoriksi ja selittäjäksi. Mihin perustuu konfliktissa tämä tai tuo meidän mielestämme outo reaktio, miksi näitä tai noita asioita ei voida hoitaa meidän tyyliimme?

Vaikka Lähi-itä on meistä varsin kaukana, on se silti kiehtonut mieliämme jo kauan. Hämmästyin, kun käteeni sattui kirjastossa teos, jonka nimi oli ’Matka Onnelliseen Arabiaan 1761-1763 ’. Kyseessä oli yli 260 vuotta sitten laadittu matkapäiväkirja, jonka oli kirjoittanut tanskalaisen tutkimusretkikunnan mukana Arabiaa tutkinut kasvitieteilijä Petter Forsskål. Hänet voi luokitella suomalaiseksi, sillä hän syntyi Suomessa – joka tietenkin oli tuolloin osa Ruotsia – ja hän muutti lapsuusvuosinaan perheensä mukana Ruotsiin.

Tästä 1700-luvun matkapäiväkirjasta saatoin sitten näppärästi siirtyä sata vuotta eteenpäin, 1800-luvun puoliväliin ja toiseen suomalaiseen, Georg August Walliniin. Hän on noussut varsin kuuluisaksi Arabian tutkijaksi nimenomaan siksi, että hän toteutti tutkimusretkensä sulauttamalla itsensä mahdollisimman syvälle paikalliseen kulttuuriin. Hän omaksui muslimien tavat, vaatetuksen ja uskonnonkin, esiintyen nimellä Abd al-Wali.  Wallin oli syntynyt Ahvenanmaalla ja opiskellut alkuun Turussa ja Helsingissä. Hän jatkoi itämaisten kielten opintojaan Pietarissa. Suomalaisethan elivät Wallinin aikaan Venäjän suuriruhtinaskunnassa.

Näiden kiehtovien matkapäiväkirjojen ja kirjeiden lisäksi kaivoin vielä kolmikkooni luettavaksi Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran julkaiseman kokoomateoksen ’Matka-arkku, Suomalaisia tutkimusmatkailijoita’.

Kirja on koottu vuonna 1989 juhlistamaan Suomen Kulttuurirahaston 50-vuotisjuhlaa. Rahaston keskeisen tärkeänä tehtävänä on ollut tukea tieteentekijöiden opiskelua ulkomailla. Teoksella tahdottiin tehdä kunniaa niille suomalaisille, jotka menneinä vuosisatoina ja -kymmeninä antoivat oman panoksensa maailman kartoittamiseen.

 

Melkein ’yksikään ei pelastunut’

 

Petter Forsskålin matkapäiväkirja oli tavattoman kiehtovaa luettavaa etenkin siksi, että kaikki matkustaminen ja kaikki järjestelyt olivat 1760-luvulla niin erilaisia kuin nykyään. Miten ylipäänsä tuollainen matka ikinä saatiin toteutettua?

Vaivalloinen purjehdus kulki Helsingöristä Marseillen ja Maltan kautta Konstantinopoliin, sieltä vasta Egyptiin Aleksandriaan ja Kairoon. Sieltä päästiin viimein ’Arabiaan’. Matkaa tehtiin hitaasti kamelein ja aasein, välillä pienillä rannikkoaluksilla Punaisen meren reunamilla mutkitellen.

Kun Tanskan kuningas Fredrik V, ’viisaitten ja asiaa edistäneiden ministeriensä myötävaikutuksella’ päätti rahoittaa tämän tutkimusmatkan, jonka viidestä jäsenestä yhdeksi pääsi nuori kasvitieteen erikoisalan tuntija Petter Forsskål, kaikki vaikutti lupaavalta. Forsskålille, ’kuuluisan Linnén oppilaalle’, oli luvattu hänen pyytämänsä tuntuva palkkio, runsaat kulukorvaukset, professorin arvonimi, eläke matkan jälkeen koko loppuelämäksi ja lupa nauttia se asuen missä maassa haluaisi. Vastaavasti hän uhraisi aikansa ja intonsa tälle hankkeelle.

Valitettavasti matka oli vähän kuin Agatha Christien romaani. Yksi kerrallaan tutkimusmatkaajat sortuivat kuka minkäkin taudin uhreina, ja lopulta vain matkan johtaja Carsten Niebuhr jäi eloon ja pääsi palaamaan Tanskaan kierrettyään vielä Intian Bombayn kautta. Hän koetti julkaista ja pelastaa tutkijoiden muistiinpanoista ja kerätyistä näytteistä niin paljon kuin pystyi, mutta paljon tehdystä työstä tuhoutui ja katosi. Tanskassa oli kuningaskin vaihtunut, eikä tutkimusmatka kiinnostanut enää ketään.

Myöhemmin matkan aineistoja on järjestelty ja tutkittu. Lopulta 1920-luvulla Saksasta löydettiin käsinkirjoitettu kopio Petter Forsskålin matkapäiväkirjasta. Se julkaistiin 1950-luvulla Ruotsissa Svenska Linné-Sällskapetin toimittamana. Sen puolestaan suomensi ja toimitti Jorma J.Ojala vuonna 2003, nimellä ’Matka Onnelliseen Arabiaan 1761-1763’.

Mikä siis on Onnellinen Arabia? Sillä nimellä ilmeisesti kutsuttiin aluetta, joka nykyään on suunnilleen Jemen. Lähi-itää oli kartoitettu enimmäkseen merien rannikoita kierrellen, mutta sisämaahan ei juuri oltu uskaltauduttu. Eikä oikein tiedetty, miksi sinne edes pitäisi mennä, kuten Forsskål kirjoituksissaan pohtii: ’Jos kerran arabit ovat röyhkeitä ja roistomaisia niemimaansa reunamilla, millaisia he mahtavatkaan olla varsinaisessa sisämaassa? Tässä tarvitaan nyt uhrimieltä, halua uhrata elämänsä tieteen alttarilla. Ei vain riuduttaa voimaansa ja terveyttänsä pikkuhiljaa lukukammiossaan’.

Vaikka Forsskål koettikin joka pysähdyspaikassa innokkaasti ’harrastaa botaniseerausta’, jota varten hänet oli matkaan otettu, hän havainnoi kaikkea muutakin näkemäänsä varsin hilpeästi. Kun lopulta on päästy nykyisen Jemenin tienoille, hän kirjaa ylös, että paikalliset asukkaat näyttävät erilaisilta kuin tähän saakka nähdyt muut arabit. ’Miehet eivät käytä päähinettä, vaan ovat avopäin ja antavat hiustensa kasvaa kiharoina olkapäille saakka. Naiset käyttävät mustaa vaatekappaletta, eikä kasvojen peittäminen kuulu heidän tapoihinsa. Meidän takiamme sitä ei olisi tarvittukaan, sillä he ovat aika rumia’.

Koettuaan monia vastoinkäymisiä yhteistyöhaluttomien ja vihamielisten paikallisten asukkaiden ja etenkin viranhaltijoiden taholta, tutkimusryhmä saa yllättäen erittäin ystävällisen vastaanoton: tullimaksuja ei tarvita, tavaroita ei tarkasteta, kaikki sujuu ja heille tarjoillaan vielä erittäin hyvä illallinenkin. ’Olemme todellakin tulleet Onnelliseen Arabiaan’, Forsskål kirjoittaa. Heinäkuussa 1763 päiväkirjamerkinnät loppuvat. Kuumeisen Forsskålin elämä päättyy 31-vuotiaana Jerimin kaupunkiin.

 

Tuuli vieköön jalanjälkeni aavikon hiekasta

 

’Aavikon vaeltaja’(2007) perustuu Georg August Wallinin teksteihin, jotka historioitsija Kaj Öhrnberg on valikoinut ja taustoittanut. Wallinilta jäi varsin paljon aineistoa, olihan hän matkallaankin liki seitsemän vuotta. Öhrnbergin selitykset ja kommentit auttavat jäsentämään materiaalia. Kirjan on suomentanut Jaakko Anhava.

Kuten Öhrnberg teoksen alussa toteaa, suuntautui romantiikan ajan eurooppalainen orientalistiikka, kiinnostus Itään, nimenomaan Lähi-idän islaminuskoiseen maailmaan. Suomalainen romantiikan ja heräävän kansallishengen innoittama tutkimus suuntautui kuitenkin aivan toisaalle: suomensukuisiin kansoihin ja niiden myötä Siperiaan.

Georg August Wallinia eivät kuitenkaan suomen sukukielet kiinnostaneet. Ei tiedetä, mikä sai tämän Ahvenanmaalta syntyisin olleen virkamiesperheen pojan innostumaan itämaisista kielistä. Harrastuksinaan hän purjehti, ui ja soitti monia instrumentteja. Wallin valitsi kuitenkin Helsingissä Keisarillisen Aleksanterin Yliopiston opintojensa kohteiksi arabian, persian ja turkin. Hepreaa ja kreikkaakin hän opiskeli, ja omatoimisesti myös englantia, saksaa ja ranskaa. Hänen äidinkielensä oli ruotsi ja venäjää hän tarvitsi jatkaessaan itämaisten kielten opintoja Pietarissa.

Wallinin perhe ei ollut varakas, joten pestit professorien lasten kotiopettajana ja erilaiset stipendit olivat hänelle tarpeen. Varsinaisen jättipotin hän sai ’kaikkien ällistykseksi’, kun Aleksanterin yliopisto myönsi hänelle nuorille tutkijoille tarkoitetun apurahan, jota hän oli hakenut Pietarista käsin ja pietarilaisten opettajiensa suosituksin.

Apurahalla Wallin tahtoi matkustaa lähinnä Egyptiin, ’jossa eurooppalaisia siedetään paremmin kuin muissa islaminuskoisissa maissa’. Suunnitelma kattoi jatkossa myös matkat pitkin Niiliä Assuaniin, sitten kohti Jemeniä, ja vielä Mekkaan ja Medinaan, ja lopulta jopa Palestiinaan. Päällimmäisenä tavoitteena oli paikallisten kulttuurien ja etenkin arabian kielen eri murteiden tutkimus. Kaiken huipuksi yliopisto antoi Wallinille vielä vuoden lisäaikaa, jotta hän saattoi harjoittaa lääketieteen opintoja, voidakseen toimia aavikkomatkoillaan myös lääkärinä. Ei ihme, että yliopiston päätöstä vastaan nuristiin, ja sitä pidettiin yllättävänä, vääränä ja epäoikeudenmukaisena.

Wallin lähti kesällä 1843 laivalla kohti Saksaa ja sieltä maitse Ranskaan. Pariisissa hänet ilmeisesti ryöstettiin ja pahoinpideltiin lähes henkihieveriin. Kirjeissä on kuuden viikon katkos. Viimein hän pääsee laivaan Marseillessa ja jatkaa sieltä Konstantinopolin ja Smyrnan kautta lopulta Egyptiin, Aleksandriaan, jossa hänen ’tehtävänsä’ alkaa: ’En ole tullut tänne ajankulukseni katselemaan pyramideja, vaan heittäytymään minulle vieraiden ihmisten pariin ja omaksumaan heidän tapansa, vaatetuksensa ja kielensä’.

Wallinin kirjeet ja tekstit kuvaavat jännittävästi, kuinka hän aivan systemaattisesti muuttuu ’Abd al-Waliksi’. Hän hakeutuu päivittäin moskeijojen lähettyville opettajien ja sheikkien pariin ja parantaa kielitaitoaan, ymmärrystään islamista ja paikallisista tavoista. Hän hankkii myös opetusta paikallisten soittimien käytössä. Pikkuhiljaa hän etenee niin pitkälle, että uskaltautuu menemään paikkoihin, joihin vain aito muslimi saa mennä. Jonkinlaisena varotoimenpiteenä Wallin teki muistiinpanojaan äidinkielellään ruotsiksi, mutta kirjoitti sitä arabialaisin kirjainmerkein.

Wallin oli suomalaisten, varsin pienten tiedepiirien keskuudessa ristiriitoja herättävä hahmo. Hänen peittelemättömiä kommenttejaan naisjutuistaan paheksuttiin ja ’uskonsa pettämistä’ islamin omaksumisessa suorastaan kauhistuttiin. Toisaalta hänen rohkeuttaan, lahjakkuuttaan ja ’kohti tuntematonta’ menemistään ihailtiin.

Kaiken kaikkiaan Wallinin tekstit ovat hyvin kiehtovia. Jälleen kerran voi vain ihmetellä menneiden sukupolvien sinnikkyyttä. Useiden vuosien eläminen täysin vieraassa maassa, välillä hyvin hankalien olosuhteiden keskellä ja erilaisten välikäsien kautta toimitettuja apurahoja kokoon raapien ei ollut helppoa elämää.

Kun Wallin lopulta palasi Helsinkiin seitsemän vuoden jälkeen 1850, hän alkoi kuitenkin heti valmistella mahdollisuutta uuteen matkaan. Sitä ei kuitenkaan tullut, vaan hän kuoli yllättäen 41-vuotiaana vuonna 1852.

 

Suomalaisia vaikka missä

 

Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran ’Matka-arkku, Suomalaisia tutkimusmatkailijoita’ (1989) kokoomateoksen toimittaja on Markku Löytönen.

Tämä mittava teos alkaa 1700-luvusta eli ’Valistuksen vuosisadasta’ ja Pehr Kalmista, joka tutki Pohjois-Amerikkaa. Heti toisena saakin sijansa ’Onnellisen Arabian’ tutkija Petter Forsskål, jolle olisi lahjakkuutensa perusteella ennustettu suurta kansainvälistä menestystä, ellei ura olisi katkennut kesken matkan. Lähi-idän tutkijoista suurimman siivun saa odotetusti Georg August Wallin, jonka retkiä esitellään monen sivun verran.

Lähi-itää sivusivat tutkimuksissaan myös Wilhelm Ross ja Karl Fredrik Eneberg, joiden kummankin ura jäi varsin lyhyeksi. Suuremman ja pitkäaikaisemman jäljen tieteen kenttään jätti Kirkkonummelta kotoisin ollut assyriologi Knut Leonard Tallqvist.

Näiden jälkeen kokoomateos alkaa vyöryttää esiin muualla kuin Lähi-idässä kulkeneita suomalaisia tutkimusmatkailijoita, joita todellakin riittää. On sammaltutkijoita, on jäkälätutkijoita, on pohjoisten merireittien tutkijoita. Kun suomensukuisten kansojen asuinalueet ja kielet on tutkittu, siirrytään vähitellen kaukomaille lähetettyihin lähetyssaarnaajiin ja viidakkokansojen tutkijoihin. Lopulta teos päättyy maapallon geodeettisiin mittauksiin ja Yrjö Väisälään.

Teoksen julkaisusta on kulunut pian 40 vuotta, joten suomalaisia tutkimusmatkailijoita on kertynyt tietenkin jo paljon lisää.

 

***

 

Normandian rannoilla

Kun ryöstöretkillä käyneet pohjanmiehet eli normannit eli viikingit eivät enää jaksaneet joka vuosi resuta edes takaisin myrskyisää merta, asettuivat heistä monet pysyvämmin asumaan kelttien joukkoon länsi-luoteiseen Galliaan. Näin sen rannoille ja jokisuistoihin muodostui alue, jota alettiin kutsua Normandiaksi.

Nykyään tämä Ranskan maakunta tunnetaan omanarvontuntoisista asukkaistaan, merenelävistään, juustoistaan ja omenaviineistään. Osterit, camembert, calvados.

Yhden erityisen huomioarvon Normandialle tuo myös toisen maailmansodan loppuratkaisuun vahvasti vaikuttanut liittoutuneiden maihinnousu, joka yhä vieläkin tuo alueelle joka vuosi suuret määrät ’sotaturisteja’. Tuosta kesäkuun 1944 alun maihinnoususta on tehty joukoittain kirjoja, televisiodokumentteja ja pitkiä elokuviakin. Sen vuosipäivä on taas kohta käsillä.

Lupasin jo jossain vaiheessa blogissani lopettaa vakoilukirjojen lukemisen, kun niitä tuntui tulevan aivan liikaa.  Mutta niinpä vain otin käsittelyyn vieläkin yhden: Ben Macintyren ’Kaksoisagentit’. Se oli vain liian kutkuttava ohitettavaksi. Kirja kertoo vuosia kestäneestä läntisten kaksoisagenttien värväämisestä ja työntämisestä saksalaisten syliin. Viimeisenä uran huipennuksena näitä kaiken kaikkiaan erittäin outoja tyyppejä käytettiin sumuttamaan natsihallinnon tiedustelua juuri Normandian maihinnousun suunnittelussa.

Samassa kirjaston luokituksessa oli Mika Kuljun kirja ’Suomalaiset Normandian maihinnousussa’. Otin senkin mukaani; pengotaan tämä aihealue kerralla loppuun.

Tähän saavat sotajutut nyt loppua, päätin. Tämä joka puolelta silmille tunkeva militarismi ei minua muutenkaan viehätä.  Kai Normandiaa nyt jotenkin muutenkin on kirjallisuudessa kuvattu? On tietenkin. Siitä esimerkkinä olkoon ranskalainen Claudie Gallay, joka on sijoittanut sinne romaaninsa ’Tyrskyt’.

Siinäpä siis tämänkertainen Normandia-kolmikkoni.

 

Monista pienistä valheista koottu Emävalhe

 

Brittiläinen toimittaja ja historioitsija Ben Macintyre on kirjoittanut runsaasti tiedustelun ja vakoilun historiasta. ’Double Cross: The True Story of the D-Day Spies’ ilmestyi 2013.  ’Kaksoisagentit -Normandian maihinnousun suuri vakoiluoperaatio’ tuli meillä saataville Tmi Dinguan suomentamana 2022.

Tiedustelusta ja vakoilusta saa periaatteessa tietoa vain silloin, kun se on mennyt jotenkin pieleen. Kun tapahtuu joku näkyvä rikos, löytyy selittämätön ruumis tai jotain muuta, jota ei pystytä lakaisemaan pois tai piilottamaan, vaikka kuinka yritettäisiin. Onnistuneista vakoiluoperaatioista sen sijaan kerrotaan vasta vuosikymmenien päästä, jos silloinkaan.

Brittien tiedusteluorganisaatio MI5 on kuitenkin viime vuosina julkistanut sodan aikaisia arkistojaan. Sitä kautta tutkijat ovat päässeet käsiksi tähän tiedustelu-upseeri Thomas Argyll Robertsonin rakentelemaan kaksoisagenttien ryhmään, jonka koostumus ja toiminta oli niin outoa ja epätavallista, että jos se olisi kerrottu julki silloin aikoinaan, kukaan ei olisi uskonut, kuten Macintyre toteaa.

Vieläkin sitä on vaikea uskoa. Kuten on vaikea uskoa myös Macintyren kertomaa sivuhuomautusta  viestikyyhkyjen ja kyyhkyjä metsästävien haukkojen kasvattamista tiedustelutarkoituksiin? Olisiko tämä kaksoisagenttiryhmän julkistuskin yhä vielä joku Oikein Iso Vedätys? Mutta jos olisi, niin miksi ihmeessä? Vainoharhaisuus alkaa vaivata hyvin helposti, kun lukee entisistä vakoiluoperaatioista ja miettii, onko juuri nyt täällä menossa joku samantapainen. Nukkuvia agenttejahan sanotaan olevan Suomikin pullollaan. Olisiko se tuo naapurin peräkamarin poika? Mitä se nyprää sen tietokoneensa kanssa?  Ei, sen täytyisi olla joku vielä enemmän yllättävä.

Kaksoisagenttien ryhmään valikoitiin nimittäin serbialainen playboy, puolalainen maanpaossa oleva upseeri, espanjalainen pasifisti, perulainen peliriippuvainen seurapiirikaunotar ja ailahtelevainen ranskalainen. Jos brittiläiset kaikin tavoin tiukilla olleet veronmaksajat olisivat tienneet, millaiselle joukolle heidän rahoistaan kustannetaan melko hulppeat toimintamahdollisuudet, he olisivat varmaankin nousseet kapinaan. Onneksi eivät tienneet, ja operaatio saatiin toteutettua. Maihinnousun tarkka paikka pysyi salassa eivätkä saksalaiset olleet täydellä voimallaan sitä vastaanottamassa.

Joukon toiminnan kannalta hyvin tärkeä oli vielä salaperäinen kuudes vakooja, joka jäi Gestapon haaviin, mutta ei kidutettunakaan paljastanut mitään.

 

Kaoottista kunniaa ja kuolemaa

 

Viestintäalan ammattilainen ja sotakirjailija Mika Kulju on julkaissut kirjansa ’Suomalaiset Normandian maihinnousussa’ vuonna 2024, kenties tapahtuman 80-vuotispäivää ajatellen.

Kulju on tutkinut Normandian maihinnousun paikkoja useaan otteeseen ja kirja kertookin varsinaisesti hänen kokemuksistaan niillä paikoilla nyt, vuosikymmeniä myöhemmin. Kirja sopii hyvin oppaaksi henkilölle, joka on kiinnostunut ’sotaturismista’. Koskettavien hautausmaiden ohella myös romahtaneiden bunkkereiden ja tienviereen nyykähtäneiden tankinraatojen vetovoima tuo yhä vieläkin liikevaihtoa pienille normandialaiskylille.

Kulju kertoilee omien kokemustensa ohella eri lähteistä hankkimiaan taustatietoja Normandian maihinnousuun liittyvistä tapahtumista ja henkilöistä. Hän referoi myös Macintyren kirjaa brittien värväämien kaksoisagenttien osuudesta maihinnousun onnistumiseen.

Suoranaisesti suomalaisia sotilaita tai muita osallisia maihinnousussa ei aikanaan juuri ollut, vaan dokumenteista ja hautakivistä esille nousevat suomalaisnimet selittyvät pääosin sillä, että he olivat yhdysvaltalaisia tai kanadalaisia, joilla oli suomalaiset sukujuuret. Yhtä kaikki, hyvin nuoria miehiä, jotka uhrasivat henkensä hyvin lyhyenä hetkenä Eurooppaa pelastaessaan.

Kulju käy läpi kaikki maihinnousun kuuluisat eri nimillä kutsutut rannat ja niille nousseet joukot. Uusia innovaatiotakin maihinnousua varten kehiteltiin, kuten elementeistä kootut kelluvat satamalaiturit.

Tapahtumien mittakaava ja kaiken logistisen järjestämisen valtavuus ällistyttää yhä vieläkin.

 

Suolaa seiniin ja haavoihin

Ranskalainen kirjailija Claudie Gallay on julkaissut toistaiseksi kymmenen romaania, joista kolme on suomennettu.’Les Deferlantes’ ilmestyi 2008 ja Titia Schuurmanin suomentamana ’Tyrskyt’ tuli meillä saataville 2019.

La Hague on pieni kylä Normandian ulkonevassa niemenkärjessä. Tyrskyt ja myrskyt ovat siellä tavallisia ja kyläläiset ovat tottuneet vetäytymään suojaan suljettujen ikkunaluukkujensa taakse, niin konkreettisesti kuin vertauskuvallisestikin. Kaikesta ei puhuta. Oikeastaan aika monesta asiasta ei puhuta.

Kylään tulee ulkopuolisia. Yliopiston tilaamaan lintujen laskentaprojektiin pestautunut nainen haluaakin olla yksin surunsa kanssa. Asumattomaksi jääneeseen taloon palaava mies puolestaan etsii selitystä menneisyytensä perhetragediaan. Hiljalleen juonen palaset alkavat loksahdella paikoilleen.

Normandialaiset ovat tottuneet siihen, että merivesi aina välillä nousee kellareihin ja kaduille ja myrskyisinä kausina myös talojen rakenteisiin. Suola tihkuu kattotiilien läpi ja tekee hilseileviä laikkuja seiniin.

Jokaisella on omat murheensa ja nekin tihkuvat suojauksista läpi, kun ihminen vanhenee.

 

***

 

Petsamoon, Petsamoon

Kimmokkeen tämän kertaiseen kirjavalintaani sain radiosta. Satuin kuulemaan sieltä kulttuurihistoriantutkija Virpi Vainion haastattelun. Hän on tutkinut etenkin pohjoisen Suomen historiaa ja sen ihmisten kohtaloita.

Vainio kertoi kiinnostavasti Petsamon alueen tapahtumista ja muun muassa siitä, kuinka siellä sodan jälkeen kotinsa menettämään joutuneet evakot ovat kokeneet jääneensä ’kaikkien muiden evakkojen’ jalkoihin. Karjalaisia oli niin paljon, ja heidän koti-ikävänsä ja tuskansa on tullut tunnetuksi. Jopa Porkkalasta pois ajetut, enimmäkseen suomenruotsalaiset, ovat myöhemmin päässeet julkisuuteen kertomaan tarinaansa.  Petsamolaisten kohtalo ’ei jaksanut enää erikseen kiinnostaa’, kun koko Lappikin oli tuhottu viimeistä savua myöten. Nykyajan näkövinkkelistä tuntui hurjalta kuulla, kuinka naistenlehdessä oli kampanja, jossa pyydettiin ’niitä, joilla on ylimääräinen kattila’, lähettämään se pohjoisen äideille, jotta he voisivat edes keittää vauvojensa tuttipulloja jossain hätämajoituksessa.

Omat tietoni Petsamosta, tuosta Suomi-neidon itäisestä käsivarresta, olivat taustaltaan varsin heikot. Kouluaikoina tuosta käsivarresta ei tietenkään puhua pukahdettu. Myöhemmin olen suomalaista turismia koskevista kirjoista nähnyt 1930-luvun lopussa uutuuttaan hohtavan valkoisen Petsamon hotellin ja Jäniskosken sähkövoimalaitoksen kuvia.  Niidenkin tuhon saksalaiset viimeistelivät lähtiessään.

Niinpä päätin tutustua Petsamo-aiheeseen vähän tarkemmin. Pohjaksi piti etsiä jotain vankempaa historiateosta. Kirjastosta löysin opuksen ’Turjanmeren maa - Petsamon historia 1920-1944’. Kirjan on julkaissut Petsamo-Seura r.y.

Tuon historiajärkäleen rinnalle valitsin radiossa kuulemani tutkija-kirjailija Virpi Vainion tuoreen, tänä keväänä ilmestyneen fiktion ’Petsamon enkeli’. Siinä tutkija Vainio on siirtänyt tietonsa hiukan muunneltuina romaanin muotoon.  Ja kun olin jo ’kaunokirjallisuuden’ puolella, silmiini osui tietokannassa Erkki Koivulan jännitysromaani ’Petsamon verikoira’. Ehkä tässä on sopiva ’vastapaino’ enkelille, ajattelin.

Tässä siis tämänkertainen kirjakolmikkoni: Petsamo-paketti.

 

Luostari, kalanjalostus ja nikkeli

Petsamossa suomalaisia on kiinnostanut erityisesti yhteys Jäämereen. Täällä Itämeren viimeisessä nurkassa sumpussa asuvina meillä olisi tarvetta myös toiseen yhteyteen ulkomaailmaan. Jos vaikka Itämeren käyttö joskus estyy? Petsamossa oleva Liinahamarin satama on suojaisessa vuonossa eikä se edes jäädy talvisin. Sataman hyödyntämiselle elintärkeä oli myös tie. Sen tarpeen ymmärsi jo aikoinaan tsaarin Venäjä, joka antoi 1916 käskyn aloittaa tieurakan Ivalosta Petsamoon. Sekä tien teko että etenkin rahoitus loppui kuitenkin jo seuraavana vuonna vallankumouksen melskeisiin. Lopullisesti tie saatiin valmiiksi vasta 1931-1933.

’Turjanmeren maa – Petsamon historia 1920-1944’ -opuksen toimittajina ovat olleet Jouko Vahtola ja Samuli Onnela. Vuonna 1999 julkaistussa varsin muhkeassa teoksessa on useita eri kirjoittajia ja se kattaa Petsamon vaiheet laajalti niin luonnonolosuhteissa, taloudessa kuin yhteiskuntaelämässäkin. Itsenäinen Suomi sai Petsamon rauhansopimuksen perusteella 1920, kun uusi bolsevistinen Neuvosto-Venäjä halusi vetää rajansa Karjalassa heille paremmin sopivalla tavalla. Kuten tunnettua, seuraava sota tuli jo parinkymmenen vuoden kuluttua, eikä Petsamosta koskaan tullut Suomelle pysyvää ’käsivartta’.

Petsamon alueen historialliset ’merkinnät’ alkavat ensimmäisen ortodoksisen luostarin perustamisesta 1500-luvun lopulla. Alueen väestö on alkujaan koostunut enimmäkseen liikkuvaa elämää viettäneistä saamelaisista, joille myöhemmin muodostettujen valtioiden rajat – oltiin sitten Norjassa, Suomessa tai Venäjällä – eivät olleet merkityksellisiä.

Petsamon alueen suurin vetovoimatekijä kautta aikojen on ollut tuottoisa kalastus. Kaikkea muuta alueella on ollut niukasti – jopa puutavara on pitänyt hankkia muualta ja pikkuruiset tuvat pitänyt lämmittää turvetta polttamalla. Kun muualla on ollut sotia, tauteja ja surkeita nälkävuosia, on Petsamo silti tuntunut paikalta, jonne kannattaa muuttaa. Väkeä on tullut niin Venäjän luoteisosista kuin Suomen puoleltakin – etenkin Kainuusta. Kun Petsamosta tuli osa Suomea, sen väestökirjanpito näytti vajaata 1500 asukasta. Valtava hyppäys tapahtui vuoden 1935 jälkeen, kun alueelta löydetty nikkeliesiintymä todettiin niin hyväksi, että sen ympärille kannatti perustaa kaivos. Väestötilaston viimeisenä vuonna 1944 väkiluku oli jo lähes 5200.

Ympärivuotisesti käytettävä satama ja mahdollisuus joukkojen siirtoon pohjoisessa kiinnosti ulkovaltoja jo ensimmäisen maailmansodan aikaan. Britit ja saksalaiset häärivät alueella innokkaasti ja kaikenlaiset vakoiluoperaatiot sähköistivät Petsamon elämää. Rajan yli loikattiin puolelta toiselle milloin minkäkin tiedustelupalvelun leivissä. Toisen maailmansodan puhjettua kiinnosti vastalöydetty nikkeli etenkin Saksaa niin paljon, että se halusi laivata sitä omiin tarpeisiinsa jo malmina, eikä ehtinyt odotella keskeneräisenä olleen sulaton valmistumista.

 

Sitkeä pohjoinen kukka

 

Virpi Vainion romaani ’Petsamon enkeli’ (2026) alkaa keväästä 1937, jolloin kaivostoiminta työllistää jo paljon miehiä ja naiset puolestaan palelluttavat käsiään kalanjalostustehtaan linjalla. Petsamossa kaikki tuntuu menevän vilkkaasti eteenpäin ja entisiä jääkäreitä oli ’pesiytynyt alueelle yhtä paljon kuin vesilintuja’. Yksityiset yritykset palkkasivat ja ’pelastivat’ niitäkin aseveljiä, joille Suomen armeijassa oli tullut mutkia matkaan. Entiset jääkärit puhuivat sitä paitsi varsin hyvin saksaa – etu, jota kannatti ’siviilinäkin’ hyödyntää.

Vainion romaanissa päähenkilönä on nuori Valeria, jonka suku on aikoinaan 1800-luvun loppupuolella muuttanut Vienan Karjalasta Petsamoon. Suku on uskonnoltaan ortodoksinen ja puheenparreltaan venäjänsekaista pohjoisen murretta käyttävä. ’Mamasa, tsajua! Da, da, Alekseille suhar’. ’Olemme vanha-petsamolaisia’, sanoo Valerian isä ylpeästi, uusia kaivostöihin tulleita muuttajia katsellessaan.

Venäjänkieliset saivat kuitenkin helposti ’epäilyttävän aineksen’ leiman, kun rajaseudulla tilanne alkoi kiristyä. Eteläisestä Suomesta lähetetyt Valpon kovaotteiset kuulustelijat rusikoivat täysin syyttömiäkin, kun eivät tunteneet paikallisia käytäntöjä. Hakkaamalla saadut tunnustukset ja itsemurhaa edeltävät ilmiannot rumensivat sotaa edeltävien vuosien poliittista ilmapiiriä.

Bolsevikkeja tuli kyllä rajan takaa ja intomielisiä kotikommunisteja vuorostaan loikkasi sinne, mutta lahjonta ja luottamuksellisten tietojen vuotaminen rehotti myös poliittisen kartan oikealla laidalla. Miksi rajavartioston päällikkö löytyy ammuttuna ja miksi yhden kokeneen upseerin ase laukeaa oudosti ’aivan vahingossa’ toisen upseerin rintaan kuulustelun aikana? Vainio on käyttänyt todellisia historian tapahtumia romaanissaan, vaikkakin nimiä muunnellen.

Valeria on selviytyjäksi kasvanut sitkeä pohjoisen nainen ja hänen elämänvaiheidensa kautta Vainio kertoo niin Petsamon erikoisesta kulttuurihistoriasta kuin vaiherikkaasta yhteiskunnallisesta kehityksestäkin. Kirjan päättyessä Valeria pakkaa kalleimpansa pakkasessa kuorma-auton avolavalle, kun pitkään vitkuteltu väestön evakuointikäsky viimein saadaan. Kustantajan markkinointimateriaali vihjaa, että Jäämeren Suomesta kertova Petsamo-sarja tulee saamaan jatkoa.

 

Verikoira nahkasaappaissa

Erkki Koivula on kirjan markkinointitietojen mukaan tehnyt mm. metsurin, turvallisuusvartijan, työvoimaneuvojan ja toimittajan töitä ennen kirjailijanuraansa. ’Petsamon verikoira’ (2006) on hänen esikoisromaaninsa. Kirjan lajityypiksi on määritelty ’historiallinen jännitysromaani’.

Tapahtumat lähtevät liikkeelle1990-luvun lopulla Helsingissä, kun kaksi venäläistä pikkurikollista murtautuu autoon ja saa saaliikseen ihan jotain muuta kuin he olettivat. Heidän käsiinsä sattui Suojelupoliisin tietokone ja salkullinen mapitettua aineistoa, ERITTÄIN salaista, tietenkin.

Konnat haluavat myydä aineiston eteenpäin, ja Suojelupoliisi haluaa sen tietenkin takaisin. Tästä lähtee liikkeelle vuoroin James Bond -tyyppinen takaa-ajo, ravintolaillallisineen, itä-prostituoituineen, eläkkeellä olevine KGB-kenraaleineen sun muineen. Ja vuoroin kerronta laantuu asiapitoiseksi selostukseksi poliisin toimintatavoista, Karhu-ryhmän kouluttautumisesta, Keskusrikospoliisin ja Suojelupoliisin keskinäisistä kiistoista ja poliisijohdon kähinöistä oikeita johtajien sukunimiä käyttäen.

Kirja tuntui paikoin kovin nostalgiselta: tuollaistahan se meno tosiaan oli silloin Neuvostoliiton hajottua. Ei siitä nyt niin kovin kauan ole…Ja kun tarkistaa kalenterista, onhan siitä kaikesta jo neljännesvuosisata!

Tapahtumia vyörytetään Helsingistä Pietariin ja Kemijärveltä Lohjalle. Petsamossa ei kirjassa edes käydä – pohjoisin paikka, johon tapahtumilla on yhteys, lienee Salla. Kirja ei siis oikeastaan kuuluisi ’Petsamo-pakettiini’, mutta siihen se nyt päätyi nimensä perusteella!

Juttua alkaa ratkoa rikoskomisario Kairijoki, dekkarien tyypillinen surullinen vanheneva poliisimies, jolla on joku mieltä painava salaisuus.

Lopulta juoni kiertyy neuvostopartisaanien sodan aikana pohjoisen siviileille tekemiin julmuuksiin, joista ei suomettumisen vuosina ollut sopivaa mainita. ’Petsamon verikoira’ oli partisaanijoukkojen johtajana todellinen emä-pahis. Missä hän on nyt, tuo krominahkasaappaisiin mieltynyt hirviö?

 

***