Lähi-idän alati levotonta tilannetta on viime aikoinakin jouduttu käsittelemään uutisissa lähes päivittäin. Usein uutisille on etsitty joku Lähi-itää syvällisemmin tunteva tutkija kommentaattoriksi ja selittäjäksi. Mihin perustuu konfliktissa tämä tai tuo meidän mielestämme outo reaktio, miksi näitä tai noita asioita ei voida hoitaa meidän tyyliimme?
Vaikka Lähi-itä on meistä varsin kaukana, on se silti kiehtonut mieliämme jo kauan. Hämmästyin, kun käteeni sattui kirjastossa teos, jonka nimi oli ’Matka Onnelliseen Arabiaan 1761-1763 ’. Kyseessä oli yli 260 vuotta sitten laadittu matkapäiväkirja, jonka oli kirjoittanut tanskalaisen tutkimusretkikunnan mukana Arabiaa tutkinut kasvitieteilijä Petter Forsskål. Hänet voi luokitella suomalaiseksi, sillä hän syntyi Suomessa – joka tietenkin oli tuolloin osa Ruotsia – ja hän muutti lapsuusvuosinaan perheensä mukana Ruotsiin.
Tästä 1700-luvun matkapäiväkirjasta saatoin sitten näppärästi siirtyä sata vuotta eteenpäin, 1800-luvun puoliväliin ja toiseen suomalaiseen, Georg August Walliniin. Hän on noussut varsin kuuluisaksi Arabian tutkijaksi nimenomaan siksi, että hän toteutti tutkimusretkensä sulauttamalla itsensä mahdollisimman syvälle paikalliseen kulttuuriin. Hän omaksui muslimien tavat, vaatetuksen ja uskonnonkin, esiintyen nimellä Abd al-Wali. Wallin oli syntynyt Ahvenanmaalla ja opiskellut alkuun Turussa ja Helsingissä. Hän jatkoi itämaisten kielten opintojaan Pietarissa. Suomalaisethan elivät Wallinin aikaan Venäjän suuriruhtinaskunnassa.
Näiden kiehtovien matkapäiväkirjojen ja kirjeiden lisäksi kaivoin vielä kolmikkooni luettavaksi Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran julkaiseman kokoomateoksen ’Matka-arkku, Suomalaisia tutkimusmatkailijoita’.
Kirja on koottu vuonna 1989 juhlistamaan Suomen Kulttuurirahaston 50-vuotisjuhlaa. Rahaston keskeisen tärkeänä tehtävänä on ollut tukea tieteentekijöiden opiskelua ulkomailla. Teoksella tahdottiin tehdä kunniaa niille suomalaisille, jotka menneinä vuosisatoina ja -kymmeninä antoivat oman panoksensa maailman kartoittamiseen.
Melkein ’yksikään ei pelastunut’
Petter Forsskålin matkapäiväkirja oli tavattoman kiehtovaa luettavaa etenkin siksi, että kaikki matkustaminen ja kaikki järjestelyt olivat 1760-luvulla niin erilaisia kuin nykyään. Miten ylipäänsä tuollainen matka ikinä saatiin toteutettua?
Vaivalloinen purjehdus kulki Helsingöristä Marseillen ja Maltan kautta Konstantinopoliin, sieltä vasta Egyptiin Aleksandriaan ja Kairoon. Sieltä päästiin viimein ’Arabiaan’. Matkaa tehtiin hitaasti kamelein ja aasein, välillä pienillä rannikkoaluksilla Punaisen meren reunamilla mutkitellen.
Kun Tanskan kuningas Fredrik V, ’viisaitten ja asiaa edistäneiden ministeriensä myötävaikutuksella’ päätti rahoittaa tämän tutkimusmatkan, jonka viidestä jäsenestä yhdeksi pääsi nuori kasvitieteen erikoisalan tuntija Petter Forsskål, kaikki vaikutti lupaavalta. Forsskålille, ’kuuluisan Linnén oppilaalle’, oli luvattu hänen pyytämänsä tuntuva palkkio, runsaat kulukorvaukset, professorin arvonimi, eläke matkan jälkeen koko loppuelämäksi ja lupa nauttia se asuen missä maassa haluaisi. Vastaavasti hän uhraisi aikansa ja intonsa tälle hankkeelle.
Valitettavasti matka oli vähän kuin Agatha Christien romaani. Yksi kerrallaan tutkimusmatkaajat sortuivat kuka minkäkin taudin uhreina, ja lopulta vain matkan johtaja Carsten Niebuhr jäi eloon ja pääsi palaamaan Tanskaan kierrettyään vielä Intian Bombayn kautta. Hän koetti julkaista ja pelastaa tutkijoiden muistiinpanoista ja kerätyistä näytteistä niin paljon kuin pystyi, mutta paljon tehdystä työstä tuhoutui ja katosi. Tanskassa oli kuningaskin vaihtunut, eikä tutkimusmatka kiinnostanut enää ketään.
Myöhemmin matkan aineistoja on järjestelty ja tutkittu. Lopulta 1920-luvulla Saksasta löydettiin käsinkirjoitettu kopio Petter Forsskålin matkapäiväkirjasta. Se julkaistiin 1950-luvulla Ruotsissa Svenska Linné-Sällskapetin toimittamana. Sen puolestaan suomensi ja toimitti Jorma J.Ojala vuonna 2003, nimellä ’Matka Onnelliseen Arabiaan 1761-1763’.
Mikä siis on Onnellinen Arabia? Sillä nimellä ilmeisesti kutsuttiin aluetta, joka nykyään on suunnilleen Jemen. Lähi-itää oli kartoitettu enimmäkseen merien rannikoita kierrellen, mutta sisämaahan ei juuri oltu uskaltauduttu. Eikä oikein tiedetty, miksi sinne edes pitäisi mennä, kuten Forsskål kirjoituksissaan pohtii: ’Jos kerran arabit ovat röyhkeitä ja roistomaisia niemimaansa reunamilla, millaisia he mahtavatkaan olla varsinaisessa sisämaassa? Tässä tarvitaan nyt uhrimieltä, halua uhrata elämänsä tieteen alttarilla. Ei vain riuduttaa voimaansa ja terveyttänsä pikkuhiljaa lukukammiossaan’.
Vaikka Forsskål koettikin joka pysähdyspaikassa innokkaasti ’harrastaa botaniseerausta’, jota varten hänet oli matkaan otettu, hän havainnoi kaikkea muutakin näkemäänsä varsin hilpeästi. Kun lopulta on päästy nykyisen Jemenin tienoille, hän kirjaa ylös, että paikalliset asukkaat näyttävät erilaisilta kuin tähän saakka nähdyt muut arabit. ’Miehet eivät käytä päähinettä, vaan ovat avopäin ja antavat hiustensa kasvaa kiharoina olkapäille saakka. Naiset käyttävät mustaa vaatekappaletta, eikä kasvojen peittäminen kuulu heidän tapoihinsa. Meidän takiamme sitä ei olisi tarvittukaan, sillä he ovat aika rumia’.
Koettuaan monia vastoinkäymisiä yhteistyöhaluttomien ja vihamielisten paikallisten asukkaiden ja etenkin viranhaltijoiden taholta, tutkimusryhmä saa yllättäen erittäin ystävällisen vastaanoton: tullimaksuja ei tarvita, tavaroita ei tarkasteta, kaikki sujuu ja heille tarjoillaan vielä erittäin hyvä illallinenkin. ’Olemme todellakin tulleet Onnelliseen Arabiaan’, Forsskål kirjoittaa. Heinäkuussa 1763 päiväkirjamerkinnät loppuvat. Kuumeisen Forsskålin elämä päättyy 31-vuotiaana Jerimin kaupunkiin.
Tuuli vieköön jalanjälkeni aavikon hiekasta
’Aavikon vaeltaja’(2007) perustuu Georg August Wallinin teksteihin, jotka historioitsija Kaj Öhrnberg on valikoinut ja taustoittanut. Wallinilta jäi varsin paljon aineistoa, olihan hän matkallaankin liki seitsemän vuotta. Öhrnbergin selitykset ja kommentit auttavat jäsentämään materiaalia. Kirjan on suomentanut Jaakko Anhava.
Kuten Öhrnberg teoksen alussa toteaa, suuntautui romantiikan ajan eurooppalainen orientalistiikka, kiinnostus Itään, nimenomaan Lähi-idän islaminuskoiseen maailmaan. Suomalainen romantiikan ja heräävän kansallishengen innoittama tutkimus suuntautui kuitenkin aivan toisaalle: suomensukuisiin kansoihin ja niiden myötä Siperiaan.
Georg August Wallinia eivät kuitenkaan suomen sukukielet kiinnostaneet. Ei tiedetä, mikä sai tämän Ahvenanmaalta syntyisin olleen virkamiesperheen pojan innostumaan itämaisista kielistä. Harrastuksinaan hän purjehti, ui ja soitti monia instrumentteja. Wallin valitsi kuitenkin Helsingissä Keisarillisen Aleksanterin Yliopiston opintojensa kohteiksi arabian, persian ja turkin. Hepreaa ja kreikkaakin hän opiskeli, ja omatoimisesti myös englantia, saksaa ja ranskaa. Hänen äidinkielensä oli ruotsi ja venäjää hän tarvitsi jatkaessaan itämaisten kielten opintoja Pietarissa.
Wallinin perhe ei ollut varakas, joten pestit professorien lasten kotiopettajana ja erilaiset stipendit olivat hänelle tarpeen. Varsinaisen jättipotin hän sai ’kaikkien ällistykseksi’, kun Aleksanterin yliopisto myönsi hänelle nuorille tutkijoille tarkoitetun apurahan, jota hän oli hakenut Pietarista käsin ja pietarilaisten opettajiensa suosituksin.
Apurahalla Wallin tahtoi matkustaa lähinnä Egyptiin, ’jossa eurooppalaisia siedetään paremmin kuin muissa islaminuskoisissa maissa’. Suunnitelma kattoi jatkossa myös matkat pitkin Niiliä Assuaniin, sitten kohti Jemeniä, ja vielä Mekkaan ja Medinaan, ja lopulta jopa Palestiinaan. Päällimmäisenä tavoitteena oli paikallisten kulttuurien ja etenkin arabian kielen eri murteiden tutkimus. Kaiken huipuksi yliopisto antoi Wallinille vielä vuoden lisäaikaa, jotta hän saattoi harjoittaa lääketieteen opintoja, voidakseen toimia aavikkomatkoillaan myös lääkärinä. Ei ihme, että yliopiston päätöstä vastaan nuristiin, ja sitä pidettiin yllättävänä, vääränä ja epäoikeudenmukaisena.
Wallin lähti kesällä 1843 laivalla kohti Saksaa ja sieltä maitse Ranskaan. Pariisissa hänet ilmeisesti ryöstettiin ja pahoinpideltiin lähes henkihieveriin. Kirjeissä on kuuden viikon katkos. Viimein hän pääsee laivaan Marseillessa ja jatkaa sieltä Konstantinopolin ja Smyrnan kautta lopulta Egyptiin, Aleksandriaan, jossa hänen ’tehtävänsä’ alkaa: ’En ole tullut tänne ajankulukseni katselemaan pyramideja, vaan heittäytymään minulle vieraiden ihmisten pariin ja omaksumaan heidän tapansa, vaatetuksensa ja kielensä’.
Wallinin kirjeet ja tekstit kuvaavat jännittävästi, kuinka hän aivan systemaattisesti muuttuu ’Abd al-Waliksi’. Hän hakeutuu päivittäin moskeijojen lähettyville opettajien ja sheikkien pariin ja parantaa kielitaitoaan, ymmärrystään islamista ja paikallisista tavoista. Hän hankkii myös opetusta paikallisten soittimien käytössä. Pikkuhiljaa hän etenee niin pitkälle, että uskaltautuu menemään paikkoihin, joihin vain aito muslimi saa mennä. Jonkinlaisena varotoimenpiteenä Wallin teki muistiinpanojaan äidinkielellään ruotsiksi, mutta kirjoitti sitä arabialaisin kirjainmerkein.
Wallin oli suomalaisten, varsin pienten tiedepiirien keskuudessa ristiriitoja herättävä hahmo. Hänen peittelemättömiä kommenttejaan naisjutuistaan paheksuttiin ja ’uskonsa pettämistä’ islamin omaksumisessa suorastaan kauhistuttiin. Toisaalta hänen rohkeuttaan, lahjakkuuttaan ja ’kohti tuntematonta’ menemistään ihailtiin.
Kaiken kaikkiaan Wallinin tekstit ovat hyvin kiehtovia. Jälleen kerran voi vain ihmetellä menneiden sukupolvien sinnikkyyttä. Useiden vuosien eläminen täysin vieraassa maassa, välillä hyvin hankalien olosuhteiden keskellä ja erilaisten välikäsien kautta toimitettuja apurahoja kokoon raapien ei ollut helppoa elämää.
Kun Wallin lopulta palasi Helsinkiin seitsemän vuoden jälkeen 1850, hän alkoi kuitenkin heti valmistella mahdollisuutta uuteen matkaan. Sitä ei kuitenkaan tullut, vaan hän kuoli yllättäen 41-vuotiaana vuonna 1852.
Suomalaisia vaikka missä
Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran ’Matka-arkku, Suomalaisia tutkimusmatkailijoita’ (1989) kokoomateoksen toimittaja on Markku Löytönen.
Tämä mittava teos alkaa 1700-luvusta eli ’Valistuksen vuosisadasta’ ja Pehr Kalmista, joka tutki Pohjois-Amerikkaa. Heti toisena saakin sijansa ’Onnellisen Arabian’ tutkija Petter Forsskål, jolle olisi lahjakkuutensa perusteella ennustettu suurta kansainvälistä menestystä, ellei ura olisi katkennut kesken matkan. Lähi-idän tutkijoista suurimman siivun saa odotetusti Georg August Wallin, jonka retkiä esitellään monen sivun verran.
Lähi-itää sivusivat tutkimuksissaan myös Wilhelm Ross ja Karl Fredrik Eneberg, joiden kummankin ura jäi varsin lyhyeksi. Suuremman ja pitkäaikaisemman jäljen tieteen kenttään jätti Kirkkonummelta kotoisin ollut assyriologi Knut Leonard Tallqvist.
Näiden jälkeen kokoomateos alkaa vyöryttää esiin muualla kuin Lähi-idässä kulkeneita suomalaisia tutkimusmatkailijoita, joita todellakin riittää. On sammaltutkijoita, on jäkälätutkijoita, on pohjoisten merireittien tutkijoita. Kun suomensukuisten kansojen asuinalueet ja kielet on tutkittu, siirrytään vähitellen kaukomaille lähetettyihin lähetyssaarnaajiin ja viidakkokansojen tutkijoihin. Lopulta teos päättyy maapallon geodeettisiin mittauksiin ja Yrjö Väisälään.
Teoksen julkaisusta on kulunut pian 40 vuotta, joten suomalaisia tutkimusmatkailijoita on kertynyt tietenkin jo paljon lisää.
***
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti