Kotimaista kesänlämmikettä

Hyytävän kylmän kevään jälkeen saimme näköjään kalsean kesän – voi meitä, Suomi 100 - juhlijoita! Maan hallitus törmäilee sinne tänne eikä mistään tunnu tulevan mitään valmista; ehkä hyvä niin. Eipähän tule tehtyä suuria järjettömyyksiäkään.

Kyllä kesästä voi nauttia näinkin; päättää unohtaa hallituksen toilailut, pukeutuu pitkähihaisiin, kääntää selän tuuleen ja naaman aurinkoon. Vaellus kirjaston dekkarihyllyjen P-kirjaimen kohdalle tuotti mukavan pinkan heinäkuun ajankulua. Suomen juhlavuoden kunniaksi päätin nyt rajoittua kotimaiseen tarjontaan, ihan huvin vuoksi.

Olen saanut useilta tuttaviltani suosituksia monista nyt niin muodikkaista Nordic Noir -dekkareista. Kuuliaisesti olen maistellut norjalaista, ruotsalaista, tanskalaista…yhden kutakin, ja siihen se on jäänyt. En vain syty niistä, vaikkei niissä sinänsä mitään ’vikaa’ ole.  Poliisit tai yksityisetsivät niissä ovat useimmiten henkisesti rikkinäisiä, ahdistuneita juoppoja, - no ymmärtäähän sen, kun ratkaistavat tapaukset toinen toistaan järjettömämpiä, jonkun ’salaisen lahkon’ tai mielenvikaisen rituaalimurhaajan tuotoksia. Niistä jää vain tympeä olo, minua ne eivät viihdytä. Ehkä ne eivät ole tarpeeksi ’etäännytettyjä’, sillä etsin dekkareista tosiaankin viihdettä, en tietoa sosiaalityön todellisuuden kurjuudesta.

Jotta dekkarit viihdyttäisivät minua, niiden perustaltaan varsin yksinkertainen juonikuvio täytyy nimittäin sijoittaa johonkin sellaiseen aikaan tai paikkaan, josta irtoaa jotain uutta ja kiehtovaa ’sivukerrontaa’. Kuten olen tässä blogissani joskus aiemmin kertonut, tällaisia tapahtumapaikkoja ovat olleet esimerkiksi navajo-intiaanien reservaatti, keskiaikainen englantilainen luostari tai 1800-luvun Istanbul.

Kuinka siis onnistuu etäännyttäminen tai ’paikallispiirteiden’ mukanaan tuoma viihdyttävyys kun käsillä on kotimaisia dekkareita? Ei ehkä kovin helposti. Markkinoilla on kyllä helsinkiläisten lisäksi niin tamperelaisdekkarien, turkulaisdekkarien, hämeenlinnalaisdekkarien, oululaisdekkarien kuin lappeenrantalaisdekkarienkin lajityypit, porilaisiakaan unohtamatta, mutta eipä niistä kovin suurta tai omaperäistä paikallista vaihtelua irtoa. Kapakoiden erilaisia nimiä, lähinnä.

Jos haluaa minua miellyttää, kannattaa kokeilla etäännytystä ajassa.

Kenenkäs poikia?

En suinkaan sattumalta tutkiskellut kirjaston dekkarihyllyjä P-kirjaimen kohdalta, vaan etsin nimenomaan Mikko Porvalin suomalaiseen menneen ajan Viipuriin sijoittuvan dekkarisarjan toista osaa. ’Veri ei vaikene’ on vuodelta 2016 ja se jatkaa viipurilaispoliisien Jussi Kähösen ja Salomon Eckertin tarinaa.

Nyt ollaan 1930-luvun lapualaisterrorin vuosissa ja poliisien oletetaan ’ymmärtävän’ tämän suunnan liikehdintää huomattavasti paremmin kuin joidenkin muiden yhteiskunnallisten ryhmittymien. Liikkeelle lähdetään historiallisesti todella tapahtuneesta murhasta, jonka uhrina oli suutari Mättö.

Rikoskomisario ja historiantutkija Porvali sekoittaa tässäkin kirjassa varsin viihdyttävästi totta ja tarua, vaikka jossain vaiheessa kaikkein virantoimituksessa kuolleiden poliisien nimien luettelointi alkoi tuntua juonen kannalta puuduttavalta. Kiltti Kähönen ja räiskyvä, arvoituksellinen Eckert ovat hyvä pari ja heille alkaa jo muodostua uskottavaa omaa luonnetta, joka antaa syvyyttä kerrontaan. Tai no, ehkä Eckert on hieman liian ’teräsmies’ ollakseen ihan oikeasti kaikilta osin uskottava. Mutta onhan hän kiehtova tyyppi! Ja kuka pietarilainen tsaarinupseeri hänen oikea isänsä sitten lopulta onkaan..siitä on minulla vissi epäilys. Kähönen ja Eckert jakavat sitä paitsi muutakin kuin vain työtoveruuden.

Porvali tuo tarinoihinsa aina myös poliisityön historiaa. Sarjan aiemmassa kirjassa uusi asia oli sormenjälkien käyttö näyttönä, tällä kertaa uutta tietoa saadaan veritahroista. Kaukana ollaan tietenkin vielä nykyisistä dna-analyyseista, joten isyys kysymyksiäkin on pohdittava vain hymykuoppia ja otsakiehkuroita vertailemalla.

Räiskettä ja päivänpolitiikkaa

Edellistä kirjaa etsiessäni huomasin hyllyssä pitkän rivin dekkareita kirjailijalta, josta en tiennyt kerrassaan mitään. Siispä päätin, että toinen kotimainen dekkaristini olkoon tällä kertaa Ari Paulow. Mies vaikuttaa kuulemma Kajaanin-Oulun suunnalla ja on julkaissut jo kymmenkunta dekkaria.

Etäännytystä ja epookkia ei tässä kirjassa paljon ole, sillä ’Väärä nainen’ on vuodelta 2013 ja siinä seikkailevat muun muassa edellisen vuoden 2012 Suomen presidentinvaalien ehdokkaat. Sankareina ovat poliisit ja etenkin oululainen yksityisetsivä-ravintoloitsija Jesse Hackman. Konnia en tässä tietenkään paljasta.

Toiminta alkaa vauhdikkaasti kansanvälisen mallin mukaisella kaappauksella Oulun Stockmannin parkkihallissa. Paikka toistetaan useampaan kertaan ja muistetaan mainita, että se on pohjoisten leveysasteiden suurin ja laadukkain tavaratalo. No, sitä ei ole enää olemassa. Kuten ei ole myöskään enää Anttiloita missään päin Suomea. Joku paikka kirjassa mainitaan sijaitsevan Anttilaa vastapäätä. Tämän verran ’epookkia’ kirjaan on siis jo ehtinyt tulla tahtomattakin.

Kaappareilla on kommandopipot ja pyssyt ja vaihtoautot ja veneet ja pre-paid puhelimet ja läppärit ja kaikki mahdolliset vermeet, mitä tällaisissa tapauksissa tarvitaan. Koko ajan tapahtuu, monissa eri paikoissa Suomea ja välillä paljon idempänäkin. Vaihdot ovat nopeita kuin elokuvissa ja ne on kirjattu minuutin tarkkuudella; kello 14.15 Oulussa tapahtuu sitä ja kello 14.45 Kemissä tätä ja kello 14.55 merellä sitä ja 15.15 metsässä tätä. Syvällinen psykologinen pohdinta ja hidas jännityksen kiristyminen eivät ole tämän kirjan juttu.

Ruumiitakin tässä leikissä syntyy, mutta ne eivät ole pääasia. Paulow on aiemmin ollut yhtenä Jerry Cottonien suomalaisena kirjoittajana ja niiden vauhdikas meno tulee tästäkin mieleen. Vaikka aluksi näyttää aika pahalta, niin varsin rennosti Jesse Hackman hoitaa sittenkin homman kotiin. Kaiken pitää kuitenkin jäädä enemmän tai vähemmän julkisuudelta piiloon, koska sekä kohteet että motiivit ovat hys-hys salaisia. Poliittinen salaliitto, tiedättehän.

Silkkimekot ja kuhafileet

Kun kerran olin löytänyt jo kaksi kotimaista dekkaristia P-hyllystä, piti tietenkin ottaa vielä kolmas.  Outi Pakkanen on kirjoittanut jo kauan, ja minulla on hatara muistikuva, että olen lukenut häneltä jotakin, joskus kauan sitten, olisiko peräti 1980-luvulla? Nyt oli siis korkea aika uusia tämä tuttavuus; miltä tuntuu tähän aikaan sijoittuva dekkari kirjankustannusmaailmasta aivan Helsingin sydämestä? ’Rakastaja’ on vuodelta 2013.

Tyyli on hyvin erilainen kuin tämän otokseni kahdessa aiemmassa kirjassa. Vanhan kirkon puiston laidalla ollaan, Bulevardin puut havisevat, silkkimekkoja ostetaan kivijalkaputiikista ja kuhafileitä paistetaan Hietalahden hallin gourmet-kokin ohjeiden mukaan. Melkein näen silmissäni ne poskisuudelmat, jotka teennäisten huudahdusten kera vaihdetaan, kun kirjan ’entisten naapurien’ seurue kokoontuu syömään.

Tietenkin tämän kiiltävän pinnan alla muhii kaikenlaista. Jotain tulee varmaankin pian tapahtumaan. Tai ehkä on jo tapahtunut ja se vihdoinkin paljastuu. Vuoron perään jokainen seurueen jäsen alkaa vaikuttaa syylliseltä johonkin. Vihjeitä ropisee, mutta mikä niistä on oikea, mikä vain hämäystä?

Kyllä tässä jotakin lopulta tapahtuu ja moni vaivaava asia selviää, mutta kerronnassa ei tarvita lainkaan aseita, veriroiskeita, murharyhmää tai poliiseja. Ei edes yksityisetsivää. Kaikki on pinnalta siistiä ja sävy-sävyyn, mutta kuitenkin niin tavanomaisen alhaista. Sellaista se vain on niissä paremmissakin piireissä.

***