Matkakirja avaa mielen

Yksinkertaisimmillaan matkakirja kertoo, mitä joku näki ja koki jossain paikassa tai matkalla sinne. Kirjoittaja antaa ehkä kokeneen käytännön neuvon; käy täällä, varaudu tähän, vältä tätä. Tylsimmillään matkakirja tarjoaa merkityksettömiä satunnaishuomioita, turhia nimilitanioita ja jo ammoin lopettaneiden lentoyhtiöiden tai ruokapaikkojen yhteystietoja.

Tottunut matkakirjojen lukija ei anna moisten seikkojen häiritä, vaan oppii selaamaan nopeasti tylsien kohtien yli tai hyppäämään kokonaan seuraavaan kirjaan ja toiseen näkemykseen. Ihmisethän kokevat vieraat paikat niin monin eri tavoin; yhdelle kaikki on likaista, pelottavaa, täynnä rikollisuutta ja pahanmakuista ruokaa, toinen taas näkee kiinnostavaa arkkitehtuuria, sivilisaatioiden kerrostumia ja harvinaisia kasveja. Kolmannelle sama kaupunki merkitsee aamuun asti auki olevia discoja ja halpaa viinaa.

Loistavimmillaan matkakirja saa aikaan ketjureaktion ja kokemusten vyöryn avaamalla lukijan mielen ymmärtämään ja vastaanottamaan monenlaisia uusia asioita. Se saa lukemaan lisää kohteesta, tarttumaan kenties myös paikasta tai maasta kertovaan kaunokirjallisuuteen. Tutustuttaa siellä tehtyyn tai kuunneltuun musiikkiin. Johdattaa alueen kuuluisimman taiteilijan mukana opiskelemaan lisää hänen taidesuuntauksestaan. Saa seuraamaan sen maan tai kaupungin menestystä jossain urheilulajissa. Houkuttelee matkustamaan kohteeseen useammankin kerran, tutustuttaa sikäläisiin ihmisiin, auttaa ymmärtämään heidän historiaansa, ilojaan ja surujaan.

Yhä kiehtovammaksi kaikki käy, kun mukaan otetaan aika. Kun matkakirja kuvaa kokemuksen niin kaukaisessa tai poikkeuksellisessa ajassa, ettei lukijalla ole enää mahdollisuutta koettaa kokea sitä samaa edes suhteellisesti. On vain nautittava kirjasta ja annettava oman mielikuvituksen lentää. Tai ehkä lukija voi peilata omaa kokemustaan samasta menneestä ajasta, mutta täysin toisessa ympäristössä. ’Ajatella, en lainkaan tajunnut, että tätä tapahtui siellä juuri silloin kun minä työntelin täällä kotona lastenvaunuja ja luulin että..’

Muuttuvat laulut vaan mihin suuntaan

Olen sitä sukupolvea, jolle liki puolet karttapallosta peittävä Neuvostoliitto ja sen peukalon alla oleva itäblokki oli itsestäänselvyys läpi kaikkien koulu- ja opiskeluvuosien. Siinä se oli, vikoineen, toisinajattelijoineen ja ihannoijineen. Ei käynyt mielessäkään, että se voisi joskus hajota ja lakata olemasta. Enintään toivoi, että se hiukan löysäisi kahleita ja päästäisi kansalaisensa liikkumaan vähän vapaammin.

Kuusamolainen Timo Laine kiinnostui jo pienenä salaperäisestä suljetusta idästä, joka oli niin lähellä mutta kuitenkin saavuttamattomissa. Hän on minua sen verran nuorempi, että oli ehtinyt juuri opiskelijaelämän alkuun, kun itäblokki joutui myllerrysten kouriin ja hänelle avautui uskomaton ’mahdollisuuksien ikkuna’ olla vaihto-opiskelijana näkemässä tilanne paikan päällä ja matkustella sitten halpaan ruplahintaan ristiin rastiin vapautuvassa Itä-Euroopassa ja murenevan imperiumin osasista syntyvissä uusissa IVY-maissa, vanhan Neuvostoliiton viisumi vielä passissaan.

Laineen kirja ’Torakoita ja panssarivaunuja’ (2014) on mainio muistinvirkistäjä. Lähes kaikesta, mistä hän kirjoittaa, muistan kyllä kuulleeni jo silloin 1989-1990, mutta silti en tajunnut, mihin mikäkin liittyy enkä osannut aavistaa, minkälaista jatkoa seuraisi. Kukaan ei osannut. Muistelen lievällä huvittuneisuudella silloisten johtavien poliitikkojemme ja ulkopolitiikan asiantuntijoidemme lausuntoja. Olimme kyllä kaikki, niin poliitikot kuin tavallinen kansakin, peloissamme ja ihmeissämme Janajevin vallankaappausta seuratessamme. Jeltsin tankin päällä sopertelemassa oli sitten jo helpompi sulattaa. Baltian kansojen pyristely vapauteen herätti hämmentynyttä ihailua, mutta samaan aikaan päälle kaatuva jättimäinen talouslama vei suomalaisten ajatukset pois ulkomaiden asioista.

Timo Laine ei tietenkään ole matkoistaan kertoessaan mikään ’satunnainen matkailija’, vaan hän oli jo nuoresta lähtien syvästi kiinnostunut Venäjästä ja Virosta, opiskeli kumpaakin kieltä ja perehtyi kulttuuriin ja yhteiskuntafilosofiaan paljon tavallista turistia perinpohjaisemmin. Silti hän on onnistunut säilyttämään kirjassa hauskan lakonisen ’opiskelijan päiväkirja ’tyylin eikä sorru esittämään viisaampaa ja kaukonäköisempää kuin tuolloin oli. 

Laineen vakaa pyrkimys ymmärtää syvemmin millaisia nämä maat, ihmiset ja hallintojärjestelmät pohjimmiltaan ovat, sai hänet myös ottamaan riskejä ja sietämään epämukavuutta, jota tavallinen virkistysmatkailija todennäköisesti kauhistelisi matkakirjassaan. Tieto lisää tuskaa, mutta useimmiten silti vähentää pelkoa. Se on naapurien kesken hyvä asia.

Kaikkea yltäkyllin

Eipä ole vuosikausia Intian muinaisia ja nykyisiä kieliä ja kulttuureja tutkinut ja yliopistossa opettanut Virpi Hämeen-Anttilakaan mikään satunnainen aurinkoloman etsijä. Hänen kirjansa ’Minun Intiani’ (2014) onkin saanut kanteensa mainostarran Vuoden matkakirja. Sen sisältö on niin runsas ja yksityiskohtainen, että siitä riittää kyllä omaksuttavaa useammalle vuodelle ja useammalle matkalle.

Hämeen-Anttila kirjoittaa sujuvasti ja yleislukijalle sopivan kepeästi. Melkeinpä tuntuu, että hän pidättelee itseään menemästä syvemmälle kohteiden kulttuurisiin aiheisiin, vaikka niistä paljon sanottavaa olisikin ja siirtyy sen sijaan nopeasti seuraavaan maantieteelliseen alueeseen tai hypähtää käytännöllisempiin seikkoihin, vaikkapa junalippujen varaamiseen. Hän ikään kuin tuo esille pienen kulman useasta eri vaihtoehdosta ja antaa lukijalle pienen maistiaisen: esimerkiksi tällaista olisi täällä nähtävillä, mutta jos taas arvostat enemmän tätä, valitse toinen reitti.

Intia on niin suuri jo maantieteellisesti ja niin valtavan monikerroksinen monituhatvuotisen kulttuurinsa puolesta, että pienen ja nuoren kansan edustaja haukkoo henkeään. On loppumattomasti värejä, tuoksuja, mausteita, kasveja, kansoja, tapoja, uskontoja, kieliä. Nähtävänä ei ole vain pari-kolme linnaa tai yksi hautamonumentti vaan kaikkea sadoittain. Hämeen-Anttila huomauttaa, että kaikkein eniten suomalaista kuitenkin ällistyttää ja myös vaivaa Intiassa väenpaljous. Se on kerta kaikkiaan niin päällekäyvää. Joka paikassa, aina, koko ajan ympärillä velloo tavattoman paljon ihmisiä. Hiljaista, rauhallista loukkoa ei tunnu löytyvän mistään. Ehkä sentään jostain sopivasta kohdasta merenrantaa tai kenties kauempaa vuoristosta. Suurissa kaupungeissa suomalaista alkaa varmasti ahdistaa.

Intian kuuluisimmat kohteet löytyvät pohjoisen kolmiosta  Delhi-Agra-Jaipur. Siitä on Hämeen-Anttilan mukaan hyvä aloittaa tai jos se jää ainoaksi matkaksi, se kannattaa ilman muuta tehdä. Jos maa alkaa kiinnostaa enemmän, erilaisia reittejä ja kokonaisuuksia voi koota matkaohjelmaan kymmenittäin.  Etenkin omaleimainen ja pohjoisesta suuresti poikkeava Etelä-Intia miellyttää Hämeen-Anttilaa.

’Rakastan Intiaa, mutta en silti haluaisi asua siellä pysyvästi. Olen suomalainen, ’ toteaa Hämeen-Anttila.  Kuitenkin kun jossain poltetaan roskia, tuoksuu lanta tai käryää bensiini, hänen mieleensä nousee kaipaus Intiaan. Kulttuurishokki iskee vasta silloin, kun hän palaa takaisin puhtaaseen, kylmään ja tyhjään Suomeen.

Uskomattomia idän ihmeitä

Keskiajalla Euroopassa eleltiin siinä uskossa, että olimme melko lailla maailman napa ja ainut mainittava ihmiskeskittymä maapallolla, ei kun siis maaläpyskällä. Rooman’ maailmanvalta’ oli kyllä päässyt hajoamaan, mutta Rooma tai Konstantinopoli oli edelleen ihmisten mielissä kaiken edistyksen huippu. 

Olikin aikamoinen yllätys, kun venetsialainen Marco Polo sukulaismiehineen onnistui tekemään yli kaksikymmentä vuotta kestäneen matkan halki Aasian ja vielä palaamaan sieltä meriteitse 1290-luvun lopulla kotiin takaisin ehjin nahoin, innokkaana kertomaan kaikesta, mitä oli nähnyt ja kokenut. Siellähän oli maita ja valtakuntia vaikka millä mitalla ja vaikka siellä elettiin hyvin eri tavalla kuin täällä, ei välttämättä huonommin.

Hänen matkakirjastaan, tai tarkemmin sanottuna hänen vankilassa kirjurille sanelemistaan matkamuisteluksista, tuli nopeasti ’best seller’, joka levisi kopioituna sen ajan mittapuulla erittäin laajalle. Vankeus oli lyhytaikainen ja Polo eli elämänsä loppuun varsin arvostettuna henkilönä. Häntä pidettiin hyvänä jutunkertojana, joka osasi erinomaisesti viihdyttää kuulijoitaan, mutta vielä kuolinvuoteellaankin häntä pyydettiin perumaan edes hulluimmat kertomuksensa, ettei moinen valheen synti jäisi kiirastuleen rasitteeksi.  Polo ei perunut mitään, kerrotaan.

Lukemani ’Marco Polon matkat’ on vuoden 2002 toinen painos alun perin 1957 suomeksi julkaistusta ja toimitetusta laitoksesta, jonka toimitustyön ja kommentaarit on tuolloin kirjoittanut Aulis J. Joki. Tämänkaltaisessa kirjassa huomautukset ja viitteiden selitykset ovat melkein yhtä kiinnostavia kuin alkuperäinen tekstikin. Varsinainen ’alkuperäinen’ on kai sekin hieman kiistanalainen; ilmeisesti aivan alkuperäistä käsikirjoitusta ei tällä hetkellä ole missään löydettynä  (ellei jonkun onnekkaan keräilijän salaisessa kassakaapissa) vaan runsaan kansainvälisen tutkimuksen pohjana ovat ’lähes ensimmäiset’ kopiot.

Tekstit vilisevät paljon muisti- ja ymmärrysvirheitä. Vääriä paikannimiä, sekaantuneita isien, poikien ja veljien nimiä, paikkansapitämättömiä etäisyyksiä ja vuosilukuja. Silti mitään suurta hölynpölyä, täysin väärää tietoa tai merkittävää virhettä ei näistä runsaan 700 vuoden takaisista matkakertomuksista ole myöhemmässä tutkimuksessa voitu osoittaa. Marco Polon aikalaiset vain eivät voineet millään uskoa hänen kertomuksiaan esimerkiksi buddhalaisuudesta, sen luostareista ja käytännöistä tai siitä, kuinka tehokkaasti mongolien ratsastavat sotajoukot oli järjestetty ja harjoitettu. 

Polon matkakuvausten lukeminen on moninkertainen sukellus menneeseen; sekä Polon aikaan ja hänen tapaansa hahmottaa näkemäänsä maailmaa että varsinaiseen muinaiseen Aasiaan. Kaikkien sotajoukko-, palatsi- ja kaupankäyntikuvausten keskellä Polo suo yhden lyhyen luvun myös raparperille! Sitä tuottaa erityisesti Succiun kaupunki ja sitä viedään sieltä kaikkialle maailmaan. Alueen ilmanala on sangen edullinen ja asukkaat hyvinvoipia ja väriltään ruskeita.

Sieltäkö minunkin raparperipuskani geenit ovat kotoisin?

***