Venäläinen arvoitus

Mitä pitäisi ajatella tästä suurikokoisesta naapuristamme, Venäjästä? Ihminen ahdistuu, kun joutuu ristiriitaisen informaation tulvaan. Siellä ovat orjuus ja pakkotyö, verta on näkevä aamu, runoilee yksi. Toinen laulaa, kuinka siinä maassa viljakin kypsyy nopeimmin ja aurinko on aina.

Paha juttu on, kun venäläisten rekkojen paljous tukkii Kaakkois-Suomen tiet, pilaa ilman ja sotkee tienvieret. Surkeaa on sitten sekin, kun venäläiset rakentavat oman jättisataman eikä rekkoja enää tulekaan Suomeen, vaan satamat ammottavat tyhjyyttään ja huolintaliikkeet irtisanovat väkeä. Kauppiaille ilo, mutta paikallisten asukkaiden kiusa taas on idästä rynnistävä bussien ja maastureiden loppumaton armada, kun karvakauluksinen väki tulee tänne ja tyhjentää kaupat elektroniikasta, urheiluvarusteista ja savukalasta. Matkailualan toimijoita sen sijaan huolettaa, etteivät kuhmuiset vesiliukumäkemme hurmaa ökyrikkaita venäläisiä, vaan nämä menevät mieluummin Rivieralle tai omalle saarelle Kreikkaan ja tavalliset perheetkin ovat alkaneet suosia lomakohteena vaihtelun vuoksi Viroa tai Norjaa.

Venäjä ei ole niin jättiläismäisen valtava kuin Neuvostoliitto aikoinaan, mutta silti Suomelle aina riittävän suuri ollakseen se ’virtahepo’, joka näkymättömänäkin vaikuttaa ajatteluumme. Ihanne tietysti olisi, jos tämän näkymättömän voi tehdä näkyväksi käymällä itse paikan päällä katsomassa, mieluiten useamman kerran ja eri puolilla laajaa maata. Silloin ei tarvitsisi tukeutua kuulopuheisiin, virallisten delegaatioiden tilastotietoihin tai yhdellä jos toisellakin tapaa hurahtaneiden vinoutuneisiin näkökulmiin. 

Tutkimusmatkailun innostusta voi lisätä katsomalla televisiosta jälleen kerran uusintana tulevaa toimittaja Anna Laineen ’Kamrat’ –sarjaa, joka tarjoilee totuttua nuorempaa ja rennompaa Venäjä-kuvaa, sekin kyllä jo melkein seitsemän vuoden takaa. Joltain kanavalta tulee varmasti myös uusintoina näyttelijä Ville Haapasalon toilailuja Venäjän halki lännestä itään, välillä Suomensukuisten kansojen vieraana ja välillä Silkkitietä pitkin, kohta kai myös Jäämeren suunnalla.

Uskomattomia tarinoita

Hollolan poika Ville Haapasalo tuli menneeksi teatterikouluun Leningradiin juuri 1990-luvun alussa, kun kaikki oli valtavan muutoksen kourissa. Neuvostoliitto hajosi, kommunistisen puolueen ylivalta päättyi, Leningradista tuli jälleen Pietari, Suomen idänkauppa romahti ja YYA-sopimuskin lakkasi olemasta. Tämän ’maailmanjäristyksen’ keskellä venäjänkieltä ennestään osaamaton Ville opiskelee ymmyrkäisiä vuorokausia ankarassa teatterikoulussa, syö pelkkää makaronia, nukkuu kylmässä kellariloukossa ja miettii löisikö hanskat tiskiin.

’Et kuitenkaan usko’ (2013) on visuaalisesti hieno kirja, jossa Juha Metson kuvat luovat vahvaa tunnelmaa. Teksti on koottu ikään kuin Kauko Röyhkän tekemästä Villen haastattelusta. Aluksi Villeä pitää tietenkin odottaa, lopulta muutaman peruuntumisen jälkeen tavataan hotellissa ja vihdoin viimein jutustelullekin löytyy aikaa. Toistuu sama kaava kuin TV-ohjelmissakin. Voi tietenkin olla, että kirjan teksti on tosiaan koottu juuri näin tehdystä haastattelusta. Samat asiat Ville on kuitenkin kertonut jo monesti ennenkin muissa lehtihaastatteluissa ja TV-ohjelmissa, joten juuri mitään ihmeellistä uutta kirja ei ’paljasta’. Vaikka vaikeuksia ja vastoinkäymisiä oli riittämiin, Ville sinnitteli Venäjällä koulunsa jotenkuten loppuun ja ihmeellisen sattuman kautta nousi valtavaan kuuluisuuteen ja suosioon pöljäiltyään nollabudjetilla tehdyssä elokuvassa ’Metsästyksen kansallisista erikoisuuksista’. Sen jälkeen elokuvarooleja on tullut kymmenittäin.

Ville Haapasalon elämäntarina on yksi erikoinen näkökulma Venäjään. Millaista oli opiskella maassa 1990-luvun levottomina vuosina ja mitä olla  siellä 2000-luvun kuuluisuus ’show bisneksessä’, kuten Ville sanoo, ei niinkään ’näyttelijänä’.  Elokuvien mahdolliset rahoittajat haluavat näyttelijöitä esiintymään kaikenlaisiin juhliinsa, ja koska Ville ei laula eikä paljon tanssikaan, hänen kontolleen tulee tarinoiden kertominen. Niitä hän totisesti suoltaakin myös kirjassa kuin muinoinen Münchhausen konsanaan, eikä niiden tarvitse ihan pilkulleen totta olla, kunhan ovat hyviä ja viihdyttäviä. Bisneksen ympärillä vellovasta yhteiskunnallisesta tilanteesta Ville ei halua sanoa mitään, mitä nyt vihjaisee jotain kasakoista tai Putinin tapaamisesta ja huomauttaa saaneensa Venäjän Kansantaiteilijan arvon, jota seuraa joskus valtion eläke.

Valtaville Venäjän viihdemarkkinoille mahtuisi varmasti suomalaisia toimijoita lisääkin. Tarvitaan vain kielitaitoa ja sitten mahtava onnenpotku.

Siperiaan tuomittu

Venäjälle, tai peräti Siperiaan, joutuminen on suomalaisten mielissä yleensä merkinnyt hyytävää kohtaloa, likimain täydellistä tuhoutumista. Sinne vietiin Ison Vihan aikana orjuuteen, sinne katosivat 1800-luvulla rangaistusvangit ja myöhemmin Stalinin puhdistuksissa teloitettuina nekin punaiset, jotka itse luulivat päässeensä työläisten ihannevaltioon. 

Kun Lappeen tuomiokunnan tuomari P.E. Svinhufvud, josta myöhemmin vanhoilla päivillään 1930-luvulla tuli Suomen Tasavallan Presidentti, ryhtyi sota-aikana 1914 vastustamaan venäläistä prokuraattoria ja tieten tahtoen jätti noudattamatta tämän määräykset, hän kyllä osasi odottaa siitä tuomiota. Virasta pidättäminen ja ehkä jonkun pituinen kakku Krestyn vankilassa Pietarissa olisi ollut Svinhufvudin mielestä todennäköinen seuraus siitä, ettei hän hyväksynyt venäläisen esimiehensä toimivaltaa Suomen lakien yli.  Yllättäen tulikin kenraalikuvernöörin ankarampi päätös, Svinhufvud karkotettiin Siperiaan, Tomskin alueelle.

Vuonna 2007 on julkaistu näköispainos alun perin 1928 ilmestyneestä kirjasta ’Svinhufvudin kertomukset Siperiasta’. Siinä Svinhufvud kertoilee mainiosti pitkästä matkastaan Siperiaan ja etenkin yli kaksi vuotta kestäneestä oleskelustaan siellä, parissakin eri karkotuspaikassa. Muistelukset on pikakirjoituksella merkinnyt muistiin Svinhufvudin yksityissihteeri Erkki Räikkönen, joka on myös lisäillyt kirjaan yli-yleviä esipuheita, välipuheita ja loppuhuipennuksia, jotka ovat nykylukijalle lähinnä piinallisia, mutta antavat toki hyvää ajankuvaa siitä, millaisessa yhteiskunnallisessa tilanteessa Suomessa elettiin kirjan julkaisuaikaan 1928, valkoisen vallan ja nousevan Lapuan liikkeen hehkutuksessa.

Svinhufvudin karkottaminen pois kotoaan oli tietenkin julmaa ja olot kaukaisessa pikkukylässä alkeelliset, mutta sittenkin näistä Siperian muisteluksista tulee mieleen enemmän joku Veikko Huovisen erätarina tai turkismetsästäjät Kanadan erämaissa, kuin vankeus, mistään myöhempien aikojen leirikokemuksista puhumattakaan. Svinhufvud asui vuokralla huoneessa tai parissa, välillä asuntoja vaihdellen. Paikallisten kanssa seurusteltiin niukemmin, pääasiassa juttuseurana oli niin ikään karkotettu saksalainen pastori ja tämän vaimo. Iltaisin parsittiin vaatteita tai luettiin saksankielistä kirjallisuutta, päivisin metsästettiin tai retkeiltiin. Svinhufvud oli taitava metsämies ja osasi kätevästi myös ommella lammasnahkoja päällysvaatteiden lämmikkeeksi. 

Kirjeet ja sähkösanomat juuttuivat toisinaan jonnekin sensuurin kynsiin, mutta useimmiten ne kulkivat moitteettomasti vaikka tietenkin nykyihmisen mielestä tavattoman hitaasti. Rouva Ellen Svinhufvud kävi kaikkiaan kolme kertaa miestänsä tervehtimässä aina muutaman viikon pituisilla retkillä ja toi hänelle uutisia ja tarvikkeita, muun muassa oman haulikon osiin purettuna ja vaatteiden joukkoon matkatavaroihin kätkettynä. Ei niin, etteikö Svinhufvudilla paikallisesti hankittu pyssykin olisi ollut, mutta kun se oli niin huono sohlo.  Kiinnostavia ovat myös Svinhufvudin kuvaukset siperialaisesta luonnosta, kasveista ja linnuista. Kevättä ja syksyä ei ole juuri lainkaan. Toukokuusta asti on kuuma kesä, lokakuun lopusta lähtien tiukka talvi eikä suojasäätä ole talvella koskaan. Itse asiassa kirjasta tulee sellainen olo, että haluaisi itsekin päästä näkemään nuo maisemat. Onko sadan vuoden takaisesta maailmasta enää mitään nähtävissä?

Maaliskuussa 1917 Siperiaankin asti ehti tieto ’Revoljutsiasta’. Kenraalikuvernööri oli muiden tsaarin virkamiesten tavoin pantu viralta. ’Se joka minut tänne lähetti on nyt menettänyt valtansa. Minä lähden kotiin’, Svinhufvud tuumasi. Valtio maksoi paluulipunkin, mennessä piti maksaa itse.

Pelkoa vai ystävällismielistä rinnakkaiseloa

Vihatkoot kunhan pelkäävät, sanoo vanha roomalainen sananlasku ja toisiinsa kytkeytyneitä nuo tunteet tietysti ovatkin. Venäjää monelta eri kantilta tutkinut emeritus professori Timo Vihavainen tarkastelee kirjassaan ’Ryssäviha – Venäjän-pelon historia’ (2013) tätä russofobiaksikin nimettyä ilmiötä Suomen lisäksi myös muissa Venäjän naapuruston valtioissa.

Suomalaisina tietysti koemme, että kimppuun käyvän idän karhun pelko ja siitä kehittyvä viha vaivaa nimenomaan meitä ja olemme siinä jotenkin erityisiä, mutta tässäkin asiassa me olemme oikeastaan aika pieni tekijä. Meitä paljon pidemmät ja voimakkaammat perinteet russofobiaan on etenkin puolalaisilla, mutta myös ukrainalaisilla, balteilla ja saksalaisilla.  Niin ikään laajan Venäjän juutalaisilla ja islaminuskoisilla alamaisilla on ollut syystäkin russofobiset vaiheensa.

Suomessa 1700-luvun Iso Viha oli hävityssotaa, joka jätti jälkeensä synkeitä tarinoita ryssien tihutöistä, mutta sitten kun meistä tosiaankin tuli kokonaan Venäjän alamaisia, pysytteli venäläisyys ihmeellisesti suomalaisesta arjesta erillään. Saimme kehittyä melkoisesti omassa rauhassamme ja venäläiselle virka- tai sotilasuralle hakeutuminen oli harvojen yläluokkaisten oma valinta. Vasta sortokausien, yleislakkojen ja vallankumousten melskeessä 1900-luvun alussa alkoi venäläisyys käydä vaivaksi tavalliselle kansalle ja sisällissodassa täysin kotikutoisetkin punaiset saivat olla haukkumanimeltään puna-ryssiä, jotta heidän kaikinpuolinen tuomittavuutensa tulisi selväksi.

Heimointoilijoita ja Akateemisen Karjala-Seuran ’ryssän vihassa’ viestejään allekirjoittavia aktivisteja oli äänekkyydestään huolimatta 1920 - 1930 –luvuilla vain muutama, mutta todellista venäläisyyteen ja Neuvostoliiton valtioon kohdistuvaa vihaa Suomessa tunnettiin Vihavaisen mukaan 1940 talvisodan jälkeen. Koko sota koettiin petolliseksi hyökkäykseksi ja sen jälkeinen rauha täysin epäoikeudenmukaiseksi vääryydeksi, jota Neuvostoliitto vielä valheellisin virallisin lausunnoin pahensi. Sotien viimein päätyttyä tilanteet vaihtelivat valvontakomission ja miehityksen pelosta omaehtoiseen suomettumiseen, jossa ’neuvostovastaisuus’ oli ihmisen huonoista ominaisuuksista pahin.

Neuvostoliitto on hajonnut ja nykyinen Venäjä rakentunut tilalle. Suomalaiset eivät tutkimusten mukaan tätä uudempaa Venäjää varsinaisesti pelkää, mutta jonkin ison kriisin yhteydessä siitä saattaa tietysti tulla uhka. Venäläisen valtiokoneiston tapa suhtautua ’informaationhallintaan’ (PR eli venäläisittäin ’piar’) historiankirjoitusta myöten on erilainen kuin omamme, joten siinä meidän olisi Vihavaisen mukaan pidettävä puolemme. Venäläisistä ihmisistä suomalaiset pitävät ja nyt meillä on ensi kertaa historiamme aikana jo jonkin kokoinen Suomessa vakituisesti asuva venäläinen vähemmistö, joka varmasti auttaa turhien pelkojen poistamisessa.

***