Japanin kulttuuri poikkeaa melkoisesti tutusta eurooppalaisuudestamme ja tietenkin juuri se tekee siitä kiinnostavan.
Olemme kenties lukeneetkin Japanin muinaisista totisista ja uhrautuvista samurai-taistelijoista tai tutustuneet tunteja kestäviin hitaisiin teeseremonioihin. Tiedämme, kuinka temppeleissä vanhat viisaat munkit istuvat äänettöminä, mietiskellen vuosikausien kasvatuksen tuloksena vänkyräksi muotoillun puun juurella tai haravoivat väsymättä aina uudestaan soraan kuvioita, jotka tuuli tai joku kulkija on mennyt sotkemaan. Vaikuttavaa!
Mutta millaista olisi aivan toisenlainen japanilaisuus? Uusi, tässä ajassa kirjoitettu, jopa jollain tavalla humoristinen, ehkäpä peräti suhteellisen nuorten naisten tuottama teksti? Löytääkseni jotain sellaista, päätin tällä kertaa etsiä luettavakseni ’japanilaista humoristista kirjallisuutta’. Sitäkin sentään löytyi.
Japanilaisten huumori tuntui moniin muihin verrattuna olevan aika hiljaista, kuin jotain lähes äänetöntä tirskahtelua käsi suun edessä, mutta se tuotti lukijalle sen ilon, että sen sai oivaltaa rauhassa. Ehkä vasta seuraavalla sivulla, kun näki, mihin suuntaan tapahtumat etenivät.
Nauruun pyrskähdyksiä tai posket märkinä hekottamista oli turha odottaa. Se olisikin varmaan hyvin sopimatonta tässä ’sosiaalisen häpeän’ tiukasti määrittämässä kulttuurissa. Tuntui, että tapahtumien komiikka saattaisi milloin tahansa kääntyä traagiseen suuntaan, joten lukija jäi usein vähän varpailleen odottamaan. Tuliko tästä iloinen vai sittenkin surullinen asia?
Japanilaisen kirjakolmikkoni muodosti tällä kertaa Toshikazu Kawaguchin ’Ennen kuin kahvi jäähtyy’, Kikuko Tsumuran ’Unelma helposta työstä’ ja Sayaka Muratan ’Lähikaupan nainen’. Ne kaikki ovat suunnilleen kymmenen vuotta sitten kirjoitettuja, heijastuksia nyky-Japanin todellisuudesta.
Kun kahvi on jäähtynyt, kaikki palaa ennalleen
Toshikazu Kawaguchi on kirjailijakolmikostani vanhin,1971 syntynyt ja ainoa miespuolinen. Hän on kirjoittanut paljon näytelmätekstejä ja toiminut myös ohjaajana.’Coffee ga samenai uchini’ -kirja ilmestyi 2015 ja suomeksi Markus Juslinin kääntämänä ’Ennen kuin kahvi jäähtyy’ tuli saataville 2024. Kawaguchilta on ilmestynyt lisääkin teoksia tähän sarjaan ’Kahvia ja aikamatkailua’ ja niiden kerrotaan olevan erittäin suosittuja, peräti ’BookTok’ ilmiöitä.
Kirja onkin hyvin näytelmänomainen, ilmeisen sopiva näyttämölle sovitettavaksi. Mitään nykyproosaa tai autofiktiota teksti ei ole, eikä se minun mittapuullani ollut oikein huumoriakaan. Se on enemmänkin kuin pieni satu, jota ei tarvitse uskoa todeksi, mutta joka auttaa ahdistavissa ajatuksissa vellovia ihmisiä.
Nämä uudemman ajan japanilaiset eivät kumartele teekannun yllä, vaan ryystävät koko ajan kahvia. Jossain Tokion syrjäisellä pikkukujalla sijaitsee kahvila, joka on kellaritiloissa, ilman näkymää päivänvaloon. Siellä asiakkaat voivat unohtaa, onko ulkona yö vai päivä. Itse asiassa asiakkaat voivat unohtaa ajan kokonaan, jos hyvin käy. Tietyssä pöydässä istumalla voi nimittäin siirtyä ajassa menneisyyteen. Ajassa voi kuitenkin matkustaa vain sen aikaa, mitä kahvin jäähtyminen kupissa kestää. Kun kahvi on jäähtynyt, on palattava nykyhetkeen.
Erikoisinta tässä muutenkin erikoisessa sadussa on se, että mitä tahansa menneisyydessä käydessään tekeekin, nykyhetki ei siitä muutu.
Silti monet haluavat käynnille menneisyyteen, yksi kirjan henkilöistä myös tulevaisuuteen. Hyvästä syystä, jokainen. On esimerkiksi raastavaa sydänsurua poismatkustavan poikaystävän takia tai vielä raastavampaa surua poiskatoavan muistisairaan puolison takia.
Mikään ei nykyhetkessä ole aikamatkan takia muuttunut, mutta silti kahvikupillisen jäähtymisen ajan kestävä matka muuttaa näiden ihmisten suhtautumisen koko loppuelämään. Mielen tasolla kaikki on muuttunut ja sen jälkeen ihminen voi muuttaa myöhempää toimintaansakin. Tämän kirjan kaikki hymyt nousevat kyynelten läpi.
Siedettävän työpaikan metsästys
Kikuko Tsumura (s.1978) julkaisi alle neljäkymppisenä kirjansa ’Kono yo ni tayasui shigoto wa nai’ (2015) ja Raisa Porrasmaan suomentamana siitä tuli meillä ’Unelma helposta työstä’ (2022). Markkinointitekstien mukaan Tsumura itse kärsi valmistumisensa jälkeisessä ensimmäisessä työpaikassaan kiusaamisesta ja siksi irtisanoutui ja vaihtoi alaa. Sittemmin Tsumuran kirjoittajan ura on ollut menestyksekäs ja hän on voittanut lukuisia kirjallisuuspalkintoja.
Niinpä Kikuko Tsumura varmaankin ’tietää mistä puhuu’, kun hän laittaa kirjansa päähenkilön sanomaan työnvälitystoimiston empaattiselle virkailijalle: ’Sattuisiko teillä olemaan tarjolla helppoa, rasittamatonta työtä mahdollisimman lähellä kotiani? Esimerkiksi ihonhoitotuotteiden kollageenin uuttamisprosessin valvontaa, täysipäiväisesti?’
Tämä pyyntö on ’ironiaa’, melkein kuin haluaisi työkseen valvoa maalin kuivumista, päähenkilö selittää myöhemmin. Burn outin ja terapiajakson jälkeen hänen työttömyysvakuutuksensa on päättynyt, joten jotain on pakko yrittää. Päähenkilön yllätykseksi virkailija ei närkästykään, vaan ilmoittaa heti löytäneensä hänelle juuri sopivan työn.
Itse asiassa tämä ihmevirkailija löytää päähenkilölle kirjan edetessä lisää ’sopivia töitä’ aina vain uudelleen. Toinen toistaan oudompia, mutta kuitenkin mahdollisia. Ja päähenkilö kokeilee niitä kaikkia, osana paranemisprosessiaan.
Naiset työskentelevät edelleenkin Japanissa yleensä vain ’ennen avioliittoa’. Naimisissa olevien naisten työssäkäynti on harvinaista, ja jos sitä tapahtuu, se on yleensä osa-aikaista. Tsumuran päähenkilö on naimaton ja hänen ainoa työtoverinsa ensimmäisessä pestissä, työpaikalla yötäpäivää asustavan pomomiehen lisäksi, on rouva Oizumi, joka työskentelee vain muutaman tunnin illalla, sinä aikana kun hänen lapsensa on lisäopetuksessa. Ja rouva työskentelee juuri voidakseen kustantaa nämä lisäopetustunnit. Lasten ’preppaaminen’ on Japanissa rankkaa.
Kirjan huumori syntyy vaihtuvien työpaikkojen ’outoudesta’ ja niissä työskentelevien ihmisten huvittavista ominaisuuksista. Kiinnostavaa on myös ympäristöjen kuvaus; millaiset rakennukset, työtilat ja liikennejärjestelyt ovat. Töissä aherretaan lähes kellon ympäri, mutta tärkeitä ovat myös monenlaiset valmisruuat, joita työn ohessa napsitaan. Ne eivät suinkaan ole vain ’sushia’. Ruokakulttuuri on hyvin erilainen kuin meillä ja sekin on osa kirjan viehätystä.
Elämäni on minun omani, repikää siitä
Sayaka Murata (s.1979) on kuuluisa ja monesti palkittu japanilainen nykykirjailija. Hänen kirjansa ’Konbini ningen’ (2016), Raisa Porrasmaan suomentamana ’Lähikaupan nainen’ (2022) on ollut myyntimenestys niin Japanissa kuin maailmallakin.
Kirja kertoo Keiko -nimisestä naisesta, joka työskentelee pikkuisen lähikaupan myyjänä. Nämä ’konbinit’ ovat Japanissa tietynlainen ’käsite’, jokainen tietää millaisia ne ovat ja mitä niistä saa. Vaikka jättimarketteja on paljon, ja myös netistä ostaminen on jo aivan arkipäivää, ovat myös konbinit hyvin suosittuja. Niistä haetaan työpäivän välipalat ja lounaat, niistä otetaan kylmä juoma mukaan puistoon mennessä, niissä tehdään nopeat ostokset iltavuoron päätyttyä ennen junaan ryntäämistä; makkaraa, sämpylä ja vessapaperia.
Keikon ongelma on se, että hän on jumittunut tähän väliaikaiseksi tarkoitettuun, osa-aikaiseen työhönsä. Hän ei ole hakeutunut minnekään ’oikeaan’ työhön opintojensa jälkeen eikä hän ole koskaan seurustellut, joten avioliittokaan ei ’pelasta’ häntä pois konbinista. Häntä ei vain yksinkertaisesti kiinnosta! Eivät muut työt eivätkä miehet.
Hän haluaa olla lähikaupan nainen! Palvelusvuosia on kertynyt hänelle jo 18, ja joka kerta vuoron alussa hän nauttii saadessaan tehdä kaikki valmistavat toimet juuri oikeassa järjestyksessä, hyllyttää tarjoustuotteet ja paistaa lämpiminä myytävät piiraat täsmälleen sopiviksi. Ja kumartaen kajauttaa asiakkaille ’Irasshaimase!’ ’Hyvää huomenta!’
Keikon henkilöhistoriaa kerrattaessa saattaa tulla mieleen, että hänellä ehkä on joku ’sosiaalinen kömpelyys’ ja hän saattaisi saada nykyisin jonkun ’muodikkaan diagnoosin’, mutta kirjailija haluaa selvästikin kertoa, ettei ’ongelma’ Keikon kohdalla ole hänessä vaan yhteiskunnan odotuksissa. Perheenjäsenet ja ystävät suorastaan painostavat häntä hankkimaan ’paremman työn’ ja ennen kaikkea miehen!
Tästä syntyy komiikkaa, joka kyllä naurattaa. Tilanteet alkavat mennä jo aivan mahdottomiksi, kun Keiko koettaa pitää oman päänsä ja samaan aikaan koettaa olla ’normaali’. Itse asiassa Keiko on paljon kovempi luu, kuin miltä ensin näyttää.
Silti tämä kaikki on jotenkin surullista. Pitääkö Keikon todella ottaa asuntoonsa oleilemaan toinen ’hylkiö’, työtön ja selvästi misogyyninen katkera mies, vain jotta he kumpikin ’täyttäisivät normin’? Kenen elämää ihmiset pakotetaan elämään ja miksi ihmeessä?
***
