Huomasin lukeneeni joukon koskettavia, hienosti suomalaista
yhteiskuntaa ja historiaa peilaavia tarinoita, jotka kaikki oli alun perin
kirjoitettu ruotsiksi, kirjailijan äidinkielellä. Kieli antoi oman, hiukan
erilaisen mausteensa näihin tarinoiden henkilöihin, jotka kuitenkin elivät
selkeästi Suomen historiaa.
Havahduin miettimään tätä, kun jälleen kerran julkiseksi
puheenaiheeksi on noussut kiista ruotsin kielen opiskelusta Suomen koululaitoksessa.
Ylioppilaskirjoituksista ruotsin pakollisuus on jo poistunut, mutta
peruskoulussa yhä koetetaan iskeä pakolla lasten päähän tietoa siitä, että allt
i Pers och Olles rum är huller om buller och deras hund heter Pontus. Se on joidenkin mielestä tarpeen, mikäli
lapsukainen tahtoo edetä yleensäkään millään työuralla ja etenkin valtion
korkeammissa tehtävissä. Verkligen?
Pääministeri Katainen keräsi ainakin runsaasti empatiaa, kun silmät
ristissä iltaöisten neuvottelujen jälkeen takelteli ’hållbarhetutskottinsa’
kanssa, kunnes luovutti ja antoi lausuntonsa suomeksi. Förskotti on
suomenkielisillekin tutumpi ilmaus, - liiasta förskotista syntyy siis utskott..Oma
ruotsin lempisanani on viime aikoina ollut ’återförslutningsbar’,
makkarapakkauksen hieno ominaisuus.
Luullakseni pakkoruotsi poistuu lukujärjestyksistä muutaman
vuoden kuluessa ja se on hyvä, sillä pakollisuus aiheuttaa vain
vastenmielisyyttä. Suurilla hyödyillä ruotsin pakollisuutta ei voi perustella,
sillä niitä en usko olevan. Maailma muuttuu niin nopeasti, että hitaasti käytäntöjään
muuttava koululaitos saa ponnistella jo muissakin oppiaineissa. Yhdentyvän
Euroopan kieli ei ole ruotsi. Kansainvälisiin tutkintoihin ja oppilas-,
tutkija- ja opettajavaihtoon ja verkko-opintoihin yhä enenevässä määrin
siirtyvän yliopistolaitoksen työkieli ei tule olemaan ruotsi sen paremmin kuin
suomikaan. Globaaleilla markkinoilla menestyksekkäästi toimivien suomalaisten
tai edes ruotsalaisten yritysten työkieli ei tule olemaan ruotsi.
Ruotsin opiskelu jää niille vapaaehtoisille, jotka tosissaan
ovat kiinnostuneita eri kielistä ja kulttuurihistoriasta. Sehän on vain hauskaa!
Taannoin Suomen televisiossa pyöri sarja ’Suomi on ruotsalainen’, jossa oltiin
mukamas hämmästyneitä siitä, kuinka paljon maassamme on ruotsalaisuuden
vaikutusta. No niin tietysti, kai se 700 yhteistä vuotta nyt jossain näkyy.
Ehkä tämä hämmästely oli vain sarjan myyntikikka, se pakollinen ’kohu’, joka
jostakin on väkisin nostettava. Yhtä lailla Ruotsissa voitaisiin tehdä sarja
’Ruotsi on saksalainen’. Entäs Saksa sitten..no, saksalais-roomalainen. Kulttuurit
ovat vuorovaikutusta.
Kiukutteleva patsas
Ruotsinkielisyyden suurin ikoni Suomessa on tietenkin
kansallisrunoilijaksi nimetty Johan Ludvig Runeberg, kansallislaulumme tekstin
kirjoittaja ja suomalaisen sankarillisesti sotia häviävän ja nälkäkuoleman
partaalla hoippuvan sitkeän raatajan ihannetyypin luoja. Tämä kaikki tapahtui
siis ruotsiksi, Vårt land oli se paikka jossa pinnisteli Saarijärvis Paavo ja
ung soldat kärsi kylmää, nälkää, haavojaan.
Runebergin myyttiä tarvittiin aikoinaan suomalaisuuden
ensimmäiseen omaan kulttuuriseen määrittelyyn, mutta nykyään hän alkaa yli-ylevine
teksteineen käydä jo niin vanhanaikaiseksi, ettei kaapin päälle pölyttynyttä ja
rintakuvaksi kivettynyttä hahmoa juuri muisteta edes kouluissa. Helmikuinen
liputuspäivä liittyy kansalaisten enemmistön mielissä lähinnä torttuun,
rommilla tai ilman. Ruotsinkielisyyden ytimestä tuleva, Hufvudstadsbladetin
päätoimittajanakin vaikuttanut toimittaja ja kirjailija Erik Wahlström on
kirjassaan Kärpäsenkesyttäjä, (Flugtämjaren, 2010) puhaltanut pölyt pois äijänkuvasta ja
riepottanut sitä aivan riemastuttavasti.
Harvoin enää tällä iällä mikään romaaniteksti saa nauramaan
ääneen, mutta Wahlström rakentaa halvaantuneena pyörätuolissaan kiukuttelevan
Runebergin, kuurona häntä passaavan puoliso Fredrikan ja talossa vilisevien
mielistelevien vieraiden, pisteliäiden piikojen ja sydämentykytyksiä
aiheuttavien ja saavien ihailijattarien vuoropuheluista, ajatuksista ja
muistoista mainion keitoksen, joka saa tyrskimään.
Runebergit elävät pienessä Porvoossa tiukasti säätynsä,
aikansa ja asemansa määräämää elämää. Piikoja pitää olla ja kutsuja
herrasväelle järjestää, vaikka rahavarat eivät aina antaisi myöten. Suuri
runoilija ei voi erota ja ottaa uutta, melkein lastensa ikäistä edustusmuusaa,
vaikka niitä olisi tyrkyllä useampiakin. Maine voi mennä loppuelämäksi
tärviölle pelkästä samalla sohvalla istumisesta, siis naiselta, tietenkin. Joku
kyllä tiiraa avaimenreiästä. Fredrikakaan ei ole aivan avuton, vaan osaa
pistellä piikkejään tarpeen tullen juuri arimpaan kohtaan. Vanhan Runebergin mieltä kaihertavat myös häpeälliset
muistot köyhästä ja tunne-elämältään kylmästä lapsuudesta. Mitäs nyt sanotte,
tekisi runoilijan mieli kysyä monelta häntä ylenkatsoneelta sukulaiselta,
opiskelutoverilta ja opettajalta.
Wahlströmin vauhdikkaassa ja taitavassa käsittelyssä kivettyneeseen
Runeberg-kuvaan syntyy inhimillistä lämpöä, vaikka kaikkia yksityiskohtia ei
historiallisesti voisikaan todentaa. Patsaathan pysyvät iän kaiken kylminä.
Matriarkka tiskin takaa
Lukijat rakastavat hyviä sukutarinoita ja Pentinkulman
Koskelat ovat eläneet ja kuvanneet Suomen historian vaiheet uskottavammin ja
tutummin kuin yksikään tutkimus tai oppikirja. Ruotsinkieliseltä Pohjanmaalta,
kuvitteellisesta Siklaxista, tulee kirjailija Lars Sundin luoma teräsnainen, puodinpitäjä
Hanna Näs, jonka vaiherikas elämä ja värikäs suku tekevät saman på svenska.
Sund on kirjoittanut suvusta trilogian Colorado Avenue, Puodinpitäjän poika ja
Erikin kirja. Suomenkielisessä käännöksessä siklaxilaiset puhuvat
pohojalaasittain, lieneekö alkuperäisteoksen murre jotain närpiöläiseen
vivahtavaa.
Hanna on köyhä tyttö, hiukan omituisen kätilö- ja
parantajaeukon tytär, joka oppii pitämään päänsä pystyssä tapahtui mitä
tahansa. Pohjanmaalla yleiseen tapaan hänkin lähtee Amerikkaan onneaan
koettamaan ja palaa sieltä 1900-luvun alussa kotikylään takaisin nuorena
leskenä kahden lapsen kanssa. Hänestä on tullut Dollari-Hanna, joka pistää
pystyyn oman kaupan ja raivaa sisulla oman paikkansa sipisevän ja supisevan
kyläyhteisön keskelle. Hänen pojastaan Otosta tulee kieltolain aikaan
menestynyt salakuljettaja, suorastaan pirtukuningas ja tyttärestä Smedsin suurtalon
emäntä.
Trilogian keskimmäinen Puodinpitäjän poika (Lanthandlerskans
son, 1997) käsittelee enimmäkseen Siklaxin 1930-lukua, vaikkakin takautumissa
käydään aiemmissakin vuosissa ja kaikki alkaa vuodesta 1992, jolloin
vanhainkodissa survaistaan airolla telkkari säpäleiksi kesken Dallasin. Sundin
notkeassa tarinankuljetuksessa Näsit, Holmit ja Smedsit tempautuvat railakkaasti
mukaan ajan pyörteisiin. Sisällissodan haavat tuntuvat Siklaxin asukkaidenkin
väleissä, Lapuan liike houkuttelee toisia ja toiset taas haluavat uskoa, että
profeetta tulee tulisilla vaunuilla noutamaan omansa rukoushuoneen katolta.
Suomenruotsalaisuuttako lienee, että sitkeän pellon
kuokkimisen tai metsässä näännyksiin asti raatamisen sijasta siklaxilaiset
suuntaavat tarmonsa ennemmin kaupanpitoon, pirtun myyntiin, linja-auto
-yritykseen, kasvihuoneisiin ja elokuvateatterin pyörittämiseen. Smedsin talo
tietenkin pärjää hehtaareillaan. Sund kuvaa tapahtumat ja henkilöt mehukkaasti ja synkeän
tragiikankin keskellä pilkistää huumoria. Parhaaseen Niskavuoren malliin, tai
Tuurin ja Aution suomenkielisten pohjalaisnaisten tapaan myös Sundin naisten on
aina jaksettava: Niin se vaan on täs elämäs, toteavat Hanna ja tytär. Miehet voivat kuolla, livistää jäljettömiin
moniksi vuosiksi, sairastua tai paeta ongelmiaan ryyppäämiseen tai itsemurhaan,
mutta naisten on silloinkin hoidettava kauppa, talo ja omat ja vieraat lapset.
Kaupunkilainen ruotsinkielinen Suomi
Kjell Westön ’Missä kuljimme kerran’ (Där vi en gång gått,
2006) on omistettu helsinkiläisille; menneille, eläville, tuleville. Ihmisten
lisäksi kirjan yhtenä päähenkilönä onkin selvästi Helsinki, kaupunki joka
muuttuu ja modernisoituu. Tulevat autot, koneet, elokuvat, uudet urheilulajit, jazz.
Suomen historian merkittävät
tapahtumat, etenkin sisällissota ja 1920-luku koetaan kaupunkilaisen,
ruotsinkielisen ystäväpiirin ja heidän sukulaistensa kautta. Tarinan keskiössä
on virkamiesperheen poika Eccu Widing, josta tulee lopulta ammatiltaan valokuvaaja.
Hän ei ole niin yläluokkaisen rikas kuin ystävänsä Lilliehielmit mutta ei myöskään joudu seurassa
pinnistelemään luokkaansa ylemmäs kuten opettaja ja toimittaja Ivar Grandell.
Työläisiä ja sisällissodan ruotsinkielisiä punaisia ovat perheiden
kotiapulaiset, satamatyöläiset ja muut, jotka normaalioloissa sulatuvat
kaupungin väestöön ylempien luokkien nuorison heitä varsinaisesti huomaamatta.
Westön tarinassa on lämpöä ja imua. Siinä on henkilöitä,
joihin voi samaistua ja joista pitää. Eccu Widing ja Ivar Grandell herättävät
sympatiaa ja empatiaa, työläispari Allanille ja Mandille toivoisi kaikkea
hyvää, mutta niin ei käy. Lucy Lilliehielm kapinoi ahdasta naisen roolia
vastaan niin hyvin kuin runsaalla rahalla voi ja hänen veljestään Cedistä
kuoriutuu äärioikeistolainen. Sisällissota kuitenkin murskaa ihmisiä ja mieliä,
rakkaudessa onnekkaita ovat vain ani harvat. Surumielisyyden kirkastaa onneksi ainakin yksi
valonsäde.
Luin aikoinaan kirjaa hitaasti nautiskellen, koska en
halunnut että se loppuisi. Pariin kertaan luettuani ajattelin kokeilla, miltä
se tuntuisi ruotsinkielisenä. Olisiko se jotenkin erilainen tai huomaisinko
minä sitä eroa, olihan kirjailija kirjoittanut sen alun perin nimenomaan
ruotsiksi. Pystyin lukemaan kirjan päällisin puolin aivan hyvin vaikkei ruotsi
ole vahvin vieras kieleni, mutta merkittävästi erilaista lukukokemusta en
pystynyt saamaan. Huomasin vain, että jouduin käymään sanakirjan sinänsä
lyhyellä y-sivulla tiuhaan, sillä Westö näytti olleen mieltynyt y-alkuisiin
adjektiiveihin. Helppo oli ymmärtää, että Lucy oli vähän ytlig, mutta kun hän
oli myöhemmin myös yvig, yppig ja yr! Ne piti tarkistaa sanakirjasta.
1 kommentti:
Teokset vaikuttavat mielenkiintoisilta ja joitain niitä olen itsekin lueskellut. Ruotsin kielellä tosin en lähtisi mitään lukemaan!
Lähetä kommentti