Joulukuun yönä

Vuosi on lopuillaan ja tekee mieli sekä katsella menneeseen että arvailla tulevaa.

Kuinka meni tämä vuosi ja mitä lienee edessä?

Itsenäisen Suomen satavuotisjuhlaakin käynnistellään jo monella taholla. Jälkikäteen katsellen kuva historian kulusta useimmiten vääristyy, koska jo tiedetään, miten kävi. Kuinka tulkita asioiden tulvasta, mitkä tapahtumat olivat todella merkityksellisiä, mitkä vähemmän. Todellisuudessa tuskin kukaan osasi sata vuotta sitten ennakoida, kuinka nopeasti silloinen maailma muuttuu. 

Minua kiehtoo kuvitella, millaista olikaan joulukuussa 1916. Maailmansota jauhoi miljoonittain Euroopan nuoria miehiä juoksuhautojen kautta sankarihautoihin. Talous alkoi olla kaikkialla huonolla tolalla, ruokaa piti jonottaa ja hamstrata. Kansat alkoivat nääntyä ja kyllästyä. Sotiminen kuninkaitten tai tsaarin puolesta ei enää innostanut, kunnioitus ja pelko esivaltaa kohtaan vähenivät. Yhteiskuntajärjestelmien kaatuminen oli yhtäkkiä aivan mahdollista ja vallankumoukset levisivät maasta toiseen muutamassa kuukaudessa. Keisareita ja kuninkaita paineli kohta maanpakoon kiihtyvällä vauhdilla.

Mikä oli missäkin maassa se ratkaiseva tekijä tai ratkaiseva hetki, joka suisti vuosisatoja hallinneet kuningashuoneet vallasta? Joku tietty hävitty taistelu? Kyvyttömyys ruokkia kansaa? Paljastunut heikkous tai skandaali?  Oliko se Venäjällä kenties lahkolaistalonpoika Grigori Rasputin? Ilman Rasputinia ei olisi ollut Leniniä, olen kuullut sanottavan. 

Joulukuun yönä 1916 Rasputin murhattiin, mutta se tapahtui jälkiviisaasti ajatellen ’liian myöhään’. Tsaarinvalta oli jo mennyttä ja aivan kohta koko imperiumi mureni sen osasten irtoillessa omille teilleen. Sitä eivät Pietarin, tai tuolloin Petrogradin, yössä häärineet murhaajat tietenkään aavistaneet.

 

Pyhä paha?

Venäläinen historioitsija ja näytelmäkirjailija Edvard Radzinski on kirjoittanut paljon viimeisestä tsaarista ja myös hänen Stalin-kirjansa on maailmalla hyvin tunnettu. Vuonna 2000 suomeksi käännetyn ’Rasputin’ kirjansa esipuheessa hän toteaa vältelleensä tietoisesti Rasputinista kirjoittamista, koska ei ole pystynyt ymmärtämään tätä. 

Grigori Rasputin liittyi toki selkeästi viimeisen tsaarin vaiheisiin, mutta oli niin hankalasti käsiteltävä ja kaikenlaisiin myyttisiin tulkintoihin sotkettu, ettei hänestä saanut ’virallista tolkkua’ millään. Hän ei ollut pyhimys, mutta ei varmaankaan paholainen liioin. Ei hän ollut edes mikään ’Ra-ra-rasputin Russian famous love-machine’, vaikka niillä viitteillä hänestä tulee netistä sivukaupalla tekstiä. Tuskinpa hän oli saksalaisten maksama vakoojakaan.

Radzinskin kirja kuitenkin syntyi, kun hän viimein löysi kadoksissa olleet ’Rasputin paperit’. Hän kuvaileekin eloisasti vaikeuksia, joita hän kohtasi etsiessään näitä ’todellisia todisteita’ Rasputinin toiminnasta Pietarissa ja Tsarskoje Selon hovissa. Väärennettyjä ’päiväkirjoja’ ja muita ’suuria paljastuksia’ oli julkisuudessa liikkunut vallankumouksen jälkeen paljonkin, mutta ne olivat niin tökeröitä ’viihdekäyttöön’ tuherrettuja tarinoita, etteivät ne hämänneet ammattitutkijoita.

Helmi-maaliskuun 1917 vallankumouksen jälkeen muodostettu väliaikainen hallitus teetti yksityiskohtaisen tutkimuksen Rasputinista ja hänen osuudestaan ’mädän’ kaadetun hallinnon toiminnassa. Kaikkia kiinnisaatuja ’asianosaisia’ kuulusteltiin ja kuulustelujen pöytäkirjat koottiin kansioihin, jotka katosivat, kun bolsevikit vuorostaan tulivat valtaan loka-marraskuussa 1917. Viimein pöytäkirjat kuitenkin pulpahtivat esille Lontoossa Sothebyn huutokaupasta, josta ne päätyivät välikäsien kautta Radzinskin käyttöön 1990-luvun lopulla. Niiden aitous katsotaan todistetuksi.

Kuulustelupöytäkirjat eivät paljasta mitään ’ällistyttävää’ tai ’yliluonnollista’, mutta niistä selviää kiistatta se, kuinka suuri vaikutusvalta tuolla hädin tuskin luku- ja kirjoitustaitoisella lahkolaisella oli Venäjän ylimpään johtoon.

Minusta on vielä jotenkin ’ymmärrettävää’ että mystiikkaan hurahtanut tsaaritar tahtoi pitää läheistä kontaktia Rasputiniin, joka uskonnollisilla fraaseillaan rauhoitti tätä ahdistunutta äitiä ja rukouksillaan ja ’parantavilla käsillään’ helpotti hemofiliasta kärsivän kruununperillisen vointia. Kun sitten Rasputin tsaarittaren kautta tsaariin yhteyden saatuaan alkaa ottaa kantaa siihen, kuka kulloinkin on erotettava mistäkin valtion virasta ja kuka on valittava tilalle, ja kuinka surkeasti sotinutta Venäjän armeijaa tulisi johtaa, mennään jo yli ymmärrykseni.

Kuka muu sitten olisi ollut parempi tsaaria neuvomaan, tai olisiko tsaari kuitenkaan kuunnellut ’hyviä neuvonantajia’, jää tietenkin ikuisesti ratkaisemattomaksi. Ihmisillä, ’suurilla johtajillakin’ on valitettavasti maailman sivu ollut taipumus kysellä neuvoja ennustajilta, tähtien tutkijoilta, meedioilta ja ties miltä filosofeilta ja ’pyhiltä’. Nykyään niitä kai nimitetään modernimmin ’mentoreiksi’. 

Radzinskin kirja on paitsi hyvin perusteellinen, myös ajoittain varsin hauska. Sitä ei tietenkään ole sellaiseksi varsinaisesti tarkoitettu. Sota ja vallankumous aiheuttivat hirveitä ihmiskohtaloita, mutta tämän silkkipaita hulmuten Pietarin yössä kiitävän lahkolaisen toimissa ja etenkin hänen ympärillään hyörivissä uskollisissa kannattajissa on myös humoristiset elementtinsä. Kun kaikki yhteiskunnassa on menossa päin seiniä  ja kaksinkertainen salaisen poliisin miehitys vahtii miestä jatkuvasti, pääsee tämä aina kuitenkin livahtamaan vähäksi aikaa ravintolaan ja sitten tilataan mustalaiskuoro paikalle! Seuraavana päivänä voidaan taas paastota ja katua, selvähän se.

Rasputinin murhayöstä Jusupovin palatsissa Radzinski kirjoittaa ’oman versionsa’ kuulustelupöytäkirjojen epäjohdonmukaisuuksiin ja aukko kohtiin tukeutuen. Radzinskin mukaan murhaa suunnitelleet joutuivat tietenkin turvautumaan valheisiin ja sepityksiin, jotka jatkuivat myös murhan jo tultua ilmi. Keitä paikalla lopultakin oli, miten murha toteutettiin ja kuka varsinaisesti oli vastuussa Rasputinin hengen vieneistä laukauksista? Sekä Rasputinin elämässä että kuolemassa on paljon legendaa, joka ei millään voi pitää paikkaansa.

Hovineidin silmin

Venäjän vallankumouksen jälkeen tsaariperhe, ja etenkin saksalaissyntyinen tsaaritar, sai niskaansa ankaran julkisen tuomion maan ja kansan viemisestä perikatoon. Rasputinin asema ja vaikutusvalta kiihdytti niin ikään ’keltaisen lehdistön’ suureen raivoon. Osansa halveksivasta kirjoittelusta ja syntipukin asemasta sai myös tsaarittaren hovineiti Anna Virubova, tuo ’Lehmä’ ja ’Rasputinin rakastaja’ ja ’Tsaarittaren paha henki’.

Hän oli kahdentoista vuoden ajan tsaarittaren läheisin ’seuraneiti’ ja osallistui myös Rasputinin ’hartaushetkiin’ uskoen vankasti tämän pyhiin kykyihin. Virubova oli pariin otteeseenkin vangittuna vallankumouksen jälkeen, mutta onnistui lopulta pääsemään Suomeen, jossa hän asui ensin Viipurissa ja myöhemmin Helsingissä, jossa kuoli vasta vuonna 1964.

Virubova julkaisi jo vuonna 1923 lyhyet muistelmansa. Niitä aiottiin ’päivittää’ ja laajentaa muutamaan kertaankin, mutta aika ei tuntunut koskaan olevan oikein ’sopiva’. Viimein vuonna 1987 ne julkaistiin Irmeli Viherjuuren toimittamina, runsaan uuden kuvituksen kera nimellä ’Anna Virubova -keisarinnan hovineiti’.

Kirja on pääosin herttainen ja ylistävä kuvaus jalosta tsaarittaresta ja tämän kauniista ja lahjakkaista lapsista. Kuvitus on runsas ja epämuodollinen; tsaariperhe nähdään usein lomailemassa Krimillä tai Suomen saaristossa. Tsaaristakin Virubova tietenkin kirjoittaa kunnioittavasti, mutta – ehkä tarkoitushakuisesti jälkikäteen – analysoi tämän luonnetta selittämällä, että koska Nikolai sai nuorena Japanin matkallaan päähänsä iskun sapelista (!), hänelle oli päätösten tekeminen hyvin vaikeaa. Hän oli aina samaa mieltä kuin se henkilö, jonka kanssa viimeksi keskusteli. Lisäksi muu Romanovin suku painosti häntä ja hän joutui ottamaan heidän vaatimuksensa huomioon, vaikka hän muodollisesti oli itsevaltias.

Rasputinista Virubova kirjoittaa varovasti; olihan häntä juuri ’Rasputinin rakastajaksi’ haukuttu. Virubova mainitseekin heti aluksi, ettei Rasputinilla ollut ainakaan häneen minkäänlaista eroottista vetovoimaa, mutta hänen onnettomuudessa murskaantuneen jalkansa kivut ja kruununperillisen hemofilian Rasputin totisesti osasi parantaa. Politiikkaan Rasputinin ei olisi pitänyt sekaantua, vaan hänet olisi kannattanut pitää jossakin luostarissa lähellä tsaariperhettä. Sieltä hänet olisi voitu noutaa apuun tarvittaessa, Virubova jälkiviisaasti neuvoo.

Loppunäytös palatsin pihalla

Rasputinin murhattu ruumis ei pysynyt piilossa kuin kolmisen päivää, sitten se pulpahti pintaan avannosta Nevassa. Hänen katoamisensa herätti tietenkin valtavasi huomiota ja hyvin pian kaikki jo tiesivät, että hänet oli keskiyöllä noudettu upporikkaan Jusupov -suvun palatsiin muka ’hoitamaan’ nuoren Felix Jusupovin vaimoa, Irinaa. Rasputin piti kauniista Felixistä, ’Pikkuisesta’, eikä epäillyt mitään.

Venäjällähän kaikki on salaista mutta mikään ei pysy salassa. Jusupovin palatsiin Rasputin oli haettu, laukauksia oli sen pihalta kuultu, verijälkiäkin lumessa oli, suuriruhtinas Dmitri Pavlovitsin auto  -tuolloin vielä suuri harvinaisuus hevospeleihin luottavassa kaupungissa – oli nähty keskellä yötä siellä kääntyilemässä. Poliisitutkimukset kuitenkin lopahtivat osuttuaan Romanoveihin – eipä jatketa tästä murhasta sen enempää, todettiin. Tsaari oli järkyttynyt ja määräsi hirmuiset rangaistukset: Felix Jusupovin on heti lähdettävä pois kaupungista ja pysyttävä yhdellä suvun neljästä muusta palatsista. Dmitri Pavlovits, upseeri, sai käskyn lähteä Persian rintamalle sotimaan.

Niinhän siinä kävi, että kun vallankumous toden teolla puhkesi parin kuukauden päästä, olivatkin Felix Jusupov ja Dmitri Pavlovits onnekkaita, sillä he pääsivät pakoon ja pois maasta. Lopulta kumpikin päätyi Ranskaan. Tsaariperhe, suurin osa muista Romanoveista ja monet muut ylhäisaateliset sen sijaan päätyivät teloituskomppanioiden eteen. 

Felix Jusupov vietti loppuelämänsä (k.1967) ’Rasputinin murhaajan’ sädekehä päänsä päällä. Tarkoitus oli pelastaa tsaari ja valtakunta, mutta se ei enää onnistunut. Hän nappasi palatsistaan lähtiessään mukaansa muutaman kourallisen timantteja ja pari rullalle käärittyä Rembrantia, joten hänen ja Irinan elämä Ranskassa ei ollut aivan kurjaa.

Kirjaston takimmaisesta varastosta löytyi vielä vuonna 1953 suomeksi ilmestynyt Felix Jusupovin muistelmateos ’Ennen maanpakoa’, jossa hän todella kiinnostavasti selvittää mahtavan sukunsa uskomatonta historiaa ja sitten loppuosassa maalailee lennokkaan runollisella tyylillään (alun perin ranskaksi) kuvaa tuon joulukuun yön tapahtumista. Merkittäviä olivat myös ne muutamat päivät, jotka he viettivät Dmitri Pavlovitsin kanssa arestissa palatsissa ennen karkotustuomioitaan. Siellä heillä oli tilaisuus vannoa toisilleen ja sopimalleen tarinalle ’uskollisuutta kuolemaan asti’.

Dmitri oli Felix Jusupovin sanoin hänen’ kaikkein rakkain ystävänsä’ ja alussa käsittelemäni Edvard Radzinski onkin kirjassaan vakuuttunut, että Felix Jusupov otti Rasputinin murhan kontolleen, jotteivät upseeri Dmitrin ’suuriruhtinaalliset’ kädet tahriintuisi musikan vereen. Todellisuudessa teatteria rakastava ’Pikkuinen’ Jusupov ei olisi ollut ampumiseen riittävän kylmäverinen, vaikka olikin juonessa mukana, Radzinski väittää. 

Voiko siis ajatella, että ilman Rasputinia ei olisi ollut mahdollisuutta Leninille? Ja ilman Leniniä ei imperiumi olisi hajonnut ja Suomelle ei olisi avautunut ikkunaa, josta luikahtaa itsenäisyyteen?

***