Viipuri kiehtoo yhä

Vaikka Viipuri ei enää muutamaan sukupolveen ole ollut suomalainen kaupunki, on se säilyttänyt asemansa suomalaisten mielissä aivan ’erityisenä’ paikkana, joka synnyttää edelleen niin tarinoita, kirjallisuutta, musiikkia kuin kuviakin.

Ensin kaivattiin menetettyä kotipaikkaa ja haihtunutta nuoruutta läheisine ihmisineen. Kun sinne vihdoin vuosikymmenten jälkeen päästiin käymään, huomattiin sodan runtelemien rakenteiden jääneen kuin pakastettuina paikoilleen, vain ihmiset siellä olivat vaihtuneet. Sitten alettiin surra raunioituvaa ja hoitamattomuuttaan hajoavaa kaupunkia, joka nyt viimein häviäisi lopullisesti suomalaistenkin silmistä. Jäähyväisistä tuli näin poikkeuksellisen pitkät.

Nyt Viipuri elää jonkinlaisen virkistymisen aikaa; osa vanhasta kaupungista on korjattu ja muutama arvorakennus on pelastettu. ’Uusissa’ viipurilaisissakin on jo menossa kolmas-neljäs sukupolvi, joka muistelee nuoruuttaan tässä kaupungissa, jonka aiemmasta historiasta heillä on usein aivan eri käsitys kuin suomalaisilla.

Minulla ei ole henkilökohtaisia siteitä Viipuriin, Laatokan rantaan kylläkin. Saattaa tietysti olla, että kun dna-testauksessa päästään pöyhimään materiaalia riittävän kaukaa, voi viipurilaisuuttakin löytyä. Näin kaupungin omin silmin ensi kerran vasta 1980-luvun alussa, kun Leningradin bussi piti alle tunnin mittaisen kaffepaussin Pyöreässä Tornissa. Tunsin Viipurin vain monista lauluista, television dokumenteista ja vanhoista elokuvista. Koulun historiantunneilla kaupunki toki mainittiin aina silloin tällöin.

Viipurihan on hyvin vanha kaupunki ja sillä on takanaan jo satoja vuosia historiaa. Ei siis mikään yhden tehtaan ympärille polkaistu kauppala, jossa on kaksi pankkia ja kaksi kauppaa. Viipuri oli olemukseltaan iso ja vilkas; suurimmillaan Suomen toiseksi suurin kaupunki. Viipuri oli kaupan kaupunki; sen satamat ja rautatiet vilisivät tuontia, vientiä ja tukkukauppaa. Kaupan mukana tuli eri kieliä, eri uskontoja, erilaisia ihmisiä, huvia ja hyötyä, vaihtelua ja vilinää. Se oli myös jännittävästi aina rajalla; oli se sitten vuosikymmenten saatossa ruotsalainen, suomalainen tai venäläinen.

Viipurista kirjoitetaan nykyisin varsin paljon. ’Poliittiset yleiset syyt’ eivät sitä enää estä ja suomalaisten aikalaismuistelmien tekemiselle käsillä ovat aivan viimeiset hetket. Toisaalta monet arkistot aukeavat ja ajallinen etäisyys antaa myös mahdollisuuden pelkkää kaihoa rehellisempään analyysiin. 

Olen viime aikoina lukenut ainakin viisi Viipuri-kirjaa, mutta pysyttelen silti alkujaan valitsemassani kolmen kirjan käsittelytavassa. Niissä on ’taaksepäin’ juokseva aikajärjestys siten, että ensin tulee julkaisuajaltaan uusin ja myös uusinta Viipurin aikaa käsittelevä ja siitä edetään ajassa taaksepäin.

Aina jää joku jälki

Taidehistorioitsija ja kirjailija Anna Kortelainen julkaisi kirjansa ’Siemen’ viime vuonna, siis 2016. Hänellä on taustassaan perhesiteitä Viipuriin ja nykyään myös työhuone siellä. Viipuri on ollut hänen kirjoittamisensa aiheena jo aiemminkin.

’Siemen’ kertoo nuoresta helsinkiläisnaisesta, joka muuttaa työskentelemään nyky-Viipuriin. Hän tekee tilauksesta sukututkimuksia. Tämä sosiaalisesti hiukan arka Nina Humina (! En mahda mitään, nimi tuo mieleeni neuvosto-kuvanveistäjä Vera Muhinan) löytää nykyajan venäläisestä Viipurista pian oman yhteisön, joka auttaa häntä kotiutumaan kaupunkiin. Viipurin kadut ja talot, niiden nykyisyys ja menneisyys, sekoittuvat hänen mielessään välillä lämpimän innostavasti, välillä ahdistavasti ja pelottavasti.

Kortelainen kuljettaa helppolukuisessa, vähän kaihoisassa kirjassaan kahta tarinaa limittäin. Nina Humina elää nyky-Viipurissa ja kirjan toisessa tarinassa viipurilainen majuri Luikka liikkuu viime sotien aikana kaupungissa hoitamassa hänelle määrättyä muonitustehtävää, mutta myös toteuttamassa varsinaista intohimoaan, kasvien keruuta ja tutkimusta. Hänelle Viipurin polut, tiet, takapihat, vallit ja joutomaat rikkaruohoineen ovat yhtä tärkeitä, tai kenties tärkeämpiäkin, kuin keskikaupungin kadut, puistot ja elämää vilisevät talot.

Kaikesta eletystä jää aina jälki, vaikka sitten kuinka pieni ja huomaamaton. Se voi olla vaikka muualta tulleen ’vieraslajin’ siemen. Voi se olla joku suurempikin, kuten kirjassa käy ilmi.

Pirtua ja pimeitä hankkeita

Rikoskomisario, oikea ammatissa toimiva poliisimies, Mikko Porvali, on aiemmin kirjoittanut sotahistoriasta, mutta nyt hän on siirtynyt fiktion puolelle ja ryhtynyt dekkaristiksi. Kirjoista on tulossa sarja, joka on saanut mainosnimen Karelia Noir. Sarjan ensimmäinen, ’Sinisen kuoleman kuva’, julkaistiin 2015.

Kirjan tapahtumat alkavat Viipurissa vuonna 1920. Takautumana kerrotaan, kuinka parivaljakko Salomon Eckert ja Jussi Kähönen tapasivat toisensa ja ryhtyivät poliiseiksi. Tässäkin kaksikossa toinen vie ja toinen seuraa uskollisesti. Eckert on eräänlainen ’Morse’; omavaltainen, äkkipikainen, naisasioissaan innokas mutta epäonninen ja viinaanmeneväkin, mutta ilmeisen nokkela ja aikaansaava. Kähönen on puolestaan hitaammin liikkuva ’Lewis’, joka toimii puhtain asein ja tukee Eckertin toimia silloinkin kun on eri mieltä.

Viipurin poliisia 1920-luvulla työllistää yhä suuremmaksi paisuva laiton alkoholikauppa ja sen mukana tuleva muu rikollisuus. Verinen sisällissota on jättänyt kaupunkiin myös paljon kurjuutta; orpoja katulapsia ja katkeria vankileirien muistoja. Rajan läheisyys lisää keitokseen salakuljetuksen ja laittomasti liikkuvat agitaattorit, vakoojat ja emigrantit. Poliisin työstä kertoessaan dekkarin näkökulma 1920-lukuun on synkempi kuin usein kuvattu charlestonin ja foxtrotin rytkeessä tanssiva viipurilaisuus.

Kirja on sarjan ensimmäinen; paitsi dekkari, myös ajan, paikan ja päähenkilöiden esittely jatkoa ajatellen. Sen juoni etenee vauhdikkaasti ja välillä tuntui, että mukaan oli liitetty kaikki, mitä kyseiseltä ajalta suinkin tiedetään. Jopa kuriositeetiksi jääneessä ’Kirjasalon tasavallassakin’ piipahdetaan, vaikkei sillä juonen kannalta ollut mitään merkitystä. Ehkä jatkossa sitten on.

Minuun tällainen dekkarityyppi puree tietenkin mainiosti. Ajankuvaa, eläytyvää epookkia ja historiallisia yksityiskohtia enemmän kuin järjetöntä tuhoa, verta tai jotain yliluonnollista kauhua.

Ei tuntunut keväältä

Viipuri oli sisällissodassakin yksi merkittävistä tapahtumapaikoista. Oikeastaan sisällissota alkoi siellä jo aseellisina yhteenottoina hieman aiemmin kuin muualla ja jatkui myös pisimpään, koska Tampereen ja Helsingin menetettyään punaisten johtohenkilöt pakenivat itää kohti ja yrittivät pitää hallintoaan kasassa vielä Viipurista käsin. Rautatie Pietariin oli äärimmäisen tärkeä; sitä pitkin liikkuivat apujoukot ja asetoimitukset.

Teemu Keskisarjan ’Viipuri 1918’ (julkaistu 2013) on hänen taattua laatuaan. Hän käy tutkijan huolellisuudella läpi kaikki tapahtumat, ajat ja paikat, mutta siitä ei synny puuduttavaa luettelointia, sillä hän osaa kutoa niihin kaikkiin mukaan inhimillisen näkökulman yksilöiden kautta.

Merkittäviä – ja merkillisiä – yksilöitä Viipurin taistelujen melskeestä löytyykin poimittavaksi. Voittoisan valkoisen armeijan osalta Viipurin rintama oli paikka, jonne sen ylipäällikkö kenraali Mannerheim ei ehtinyt ollenkaan, vaan joutui vastentahtoisesti antamaan ’paikallisen tähden’ eli alle kolmikymppisen jääkärikapteeni Aarne Sihvon loistaa siellä. Virallisesti Itä-Armeijan johtoon nostettiin kuitenkin kenraali Ernst Löfström, josta ei pitänyt sen enempää Sihvo kuin Mannerheimkaan. Punaisella puolella johtohenkilöt olivat vieläkin persoonallisempia, kuten kuvaukset esimerkiksi Jallu Kaipiaisesta tai Heikki Kaljusesta osoittavat. Keskisarja ei henkilöissään keskity pelkästään johtajiin, vaan katsoo tilanteita myös niin monien rivihenkilöiden kautta, kuin vain hajanaiset lähteet myöten antavat.

Viipurissakin sisällissota oli lopulta hyvin ruma ja verinen; karjalaisuuteen yleensä liitetty kepeys oli siitä kaukana. Molemmat puolet syyllistyivät tekoihin, joista ei kunniatauluja kaiverrella. Punaiset riehuivat muun muassa lääninvankilassa, valkoiset puolestaan teloittivat linnan valleilla yhteen kasaan kaksisataa siviiliä, koulupojista vanhuksiin, vain koska nämä olivat venäläisiä tai ainakin näyttivät siltä. Komentosuhteet ja päätöksistä vastuulliset ovat jälkikäteen tutkittaessa kummasti kadonneet.

Moni sai, Keskisarjaa siteeraten ’ kärsiä rangaistuksen omasta pienuudestaan ja historian suuresta, armottomasta sattumasta.’

***