Taiteilijaelämää

Kuten viime blogissani huokailin, tulee kirjojen suurkuluttajallekin aina silloin tällöin kyllästymispiste. Minulla se on ajoittain tullut vastaan fiktion kohdalla; mikään ei tunnu erityisen kiinnostavalta tai kaikki tuntuu niin moneen kertaan luetulta, ettei jaksa takakansitekstiä pitemmälle. Edes kirjojen Finlandia-palkinto ei romaanipuolella saa tällä kertaa veriä kiertämään. No, ihan kelvollisia ovat, tietenkin. Haaleahko veikkaukseni on, että ensi viikolla julkistettavan voittajan sukunimi alkaa K-kirjaimella.

Onneksi siis ovat olemassa myös kaikki ’tietokirjoihin’ luokiteltavat! Pelastukseni! Innostukseni lähteet! Tämän kertainen kolmen kirjan rypäs lähti liikkeelle uudesta, hiljattain ilmestyneestä kuvataiteilija Tyko Sallisen elämäkerrasta. Hänen särmikäs persoonansa saa kyllä lukijankin veren kuohahtamaan, totisesti. Sallisesta ajatukseni johtuivat Hugo Simbergiin, eri tavalla ’poikkeavasti’ maalanneeseen ja samoihin aikoihin vaikuttaneeseen taiteilijaan. Kummallakin mainitulla taiteilijalla oli vaimo, joka myös oli suuntautunut kuvataiteisiin, mutta avioliitto lopetti sellaiset haaveet tykkänään. Siitä taas mieleeni tuli Venny Soldan-Brofeldt, perheellinen nainen ja äiti, joka omassa ajassaan poikkeuksellisesti onnistui jatkamaan taiteellista uraansa. 

Näistä kolmesta taiteilijasta lukeminen innosti mieleni pohtimaan monenlaisia kysymyksiä, kuten; mitä ei saa ja mitä saa maalata, pitääkö ’kuvan olla kaunis’? Pitääkö taiteilijan olla kulturelli, sivistynyt, koulutettu, ’jalostava esimerkki’, jota voi esitellä Suomen käyntikorttina ulkomailla? Pitääkö jaksaa myydä itseään ja roikkua julkisuudessa? Tämä kaikki koskee yhtä lailla myös kirjailijoita ja muita taiteen tekijöitä.

Pitääkö taiteilijan osata kuolla kesken korkeimman luomiskautensa, koska huipputasostaan alaspäin menevä taiteilija on vain vaivaannuttava kaikille? Niin niin, tiedetäänhän nämä akateemikot ja professorit, joiden tuotoksia julkaistaan ja arvioidaan kohteliaasti vain menneiden aikojen tähden. Toisaalta, nimihän se myy, vaikka laatu laskee. 

Voiko taiteilijalla olla perhe, voiko taiteilija elää myös suurin piirtein tasapainoisena? Yhteiskunnallinen luokka-asema vaikutti 1900-luvun alkupuolella suuresti taiteilijoiden arvostukseen ja mahdollisuuksiin. Vaikuttaako se yhä vaan? Kaikilla, ei pelkästään taiteilijoilla?

Suruton ja vihainen

Taidehistorioitsija Tuula Karjalainen toteaa ’Tyko Sallinen – suomalainen tarina’ (2016) kirjansa esipuheessa Sallisen olleen näkyvä, kuuluva, rakastettu ja vihattu. Toisaalla hän toteaa Sallisen olleen ihmishirviö ja samalla uhri. Hän oli myös taidemaailmamme kapinallinen, räyhähenki ja proletaari, jonka kuvaamat ihmiset olivat rumia ja kömpelöitä.  Viimeiset vuosikymmenensä hän kuitenkin oli ’rakastettu suomalaisimman suomalaisuuden kuvaaja’, kansakunnan kaapin päälle nostettu ja viimein kunniaprofessori. Siinäpä määritelmiä yhdestä miehestä!

Sallisen isä oli räätäli, joka menestyi toimessaan kohtalaisen hyvin, vaikkakin perhe muutti usein kaupungista toiseen. Elämää määritteli tiukka lestadiolainen usko ja sen myötä jako ’helvettiin joutuviin suruttomiin’ ja saarnaajien oppien mukaan eläviin pelastuviin. Tyko-poika oli tiukan uskonnollisen äitinsä lemmikki; isä oli enemmänkin arvaamaton ja julma. Tyko kävi muutaman luokan lyseotakin, mutta jätti koulun ja ryhtyi sitten 14-vuotiaana isänsä tapaan räätäliksi, vaikkakaan ei isänsä liikkeeseen.

Vähän päälle 20-vuotiaana Sallinen teki ’sosiaaliluokkaansa nähden’ poikkeuksellisen liikkeen: muutti Helsinkiin ja kirjoittautui Taideyhdistyksen piirustuskouluun. Muutaman vuoden opiskeltuaan Sallinen alkoikin sitten kuulua ja näkyä. 

’Suruttomien’ joukkoon siirtynyt Sallinen herätti huomiota nostattamalla meteliä opiskelijoiden keskuudessa. Hän haastoi taiteen ylemmät auktoriteetit ja mesenaatit. Hän oli komea poika, vaikkakin pienikokoinen, ja esiintyi ärsyttävänä humalaisissa ravintolaseurueissa. Kollegoille Taiteilijaseuran kokouksissa hän suorastaan haistatteli. Kuuluisin yhteenotto tuli seuran puheenjohtajuudesta Akseli Gallen-Kallelan kanssa. Sallinen tosin hävisi kisan, mutta sen jälkeen kaikki tiesivät hänen nimensä.

Yksityiselämässä traaginen vaihe oli 1910-luvun avioliitto nuoren Helmi Vartiaisen kanssa. Helmin taidehaaveet jäivät, lapsia syntyi vuoden välein ja omituisen viha-rakkaus suhteen ilmentymänä Sallinen maalasi vaimostaan ’todellisuutta rumempia’ potretteja. Niissä oli verevä, viettelevä, mutta possunnenäinen ja vähän yksinkertaiselta vaikuttava ’Mirri’, jonka törkeään haukkumiseen Sallinen keskittyi myös sanallisesti kaikkien kuullen.  ’Naisessa’ oli jotain pahaa, alhaista ja syntistä, mutta myös raivostuttavasti kiinnostavaa. Vaimon mielenterveys ei tätä kestänyt, eikä etenkään sitä, että Sallinen antoi pariskunnan yksivuotiaan esikoisen pois, Tanskaan.

Ensin Sallinen oli taidepiirien mielestä vaarallinen, moukkamainen ja ’huono’ taiteilija. Vähitellen hänen tyylinsä alkoi viehättää, kun Kööpenhaminassakin hänen taulujaan kehuttiin. Pikkuhiljaa hänen ’rumat’ ja ’kömpelöt’ pyykkärinaisensa, hurmokselliset ’Hihhulit’ tai hikisinä tanssivat ’Jytkyt’ olivatkin suurta isänmaallisuutta, puhtainta suomalaisuutta ja ’oman kansamme’ kuvaamista parhaimmillaan.

Rikkaaksi Sallinen ei koskaan tullut, mutta tunnustusta ja apurahoja hän vanhemmalla iällä sai. Valitettavasti hänen maalauksensa ’kesyyntyivät’ elämän mukana. Ehkä hän sai sanottua sen, minkä kuvillaan halusikin. Taidekriitikkojen mielestä Sallisen ’tähti’ sammui jo 1920- luvulla. Maalaukset olivat sen jälkeen kesympiä, värit tunkkaisia ja asetelmat ’tavanomaisia’. Sallisesta tehtiin kunniaprofessori 1949 ja hän kuoli 1955.

Yksinäinen yökehrääjä

Hugo Simberg oli vain muutamaa vuotta Tyko Sallista vanhempi. He vaikuttivat Suomen taidemaailmassa hetken samanaikaisesti, mutta olivat hyvin erilaisia persoonia.

Riikka Stewen’in teos ’Hugo Simberg – unien maalari’ (1989) ei ole varsinainen elämäkerta, vaan se opastaa Simbergin teosten katselemiseen niiden aiheiden ja taustojen analysoinnin kautta. Kirjassa on myös kronologia Simbergin elämän tärkeistä vuosista.

Jos Sallisesta muistetaan Hihhulit, tulee Simbergistä ensimmäisenä mieleen ’Haavoittunut enkeli’. Kuva on kaunis ja vaikuttava, mutta se ei aukene yksiselitteisesti. Miksi enkeliä kantavat totiset lapset? Mitä varsinaisesti on tapahtunut? Voisi kuvitella vaikkapa enkelin siiven nyrjähtäneen, mutta miksi ihmeessä enkelin silmät ovat siteen peitossa? Kuka enkeli on, pitkään sairastellut Simberg itsekö? Vai maailma?

Simberg syntyi Haminassa suurperheeseen, jossa hänen isällään oli kahdesta avioliitostaan yhteensä peräti 18 lasta. Perhe tuli kohtuullisen hyvin toimeen ja lapset saattoivat opiskella. Hugo jätti lukion kesken ylimmillä luokilla ja siirtyi Helsinkiin, Taideyhdistyksen piirustuskouluun. Muutaman opiskeluvuoden jälkeen Simberg koki, ettei opi enää uutta ja rohkaistui ottamaan yhteyttä kuuluisaan Akseli Gallen-Kallelaan, joka tuolloin rakenteli Ruovedellä erämaa-ateljeetaan. Simberg pääsikin Gallen-Kallelan yksityisoppilaaksi ja sai oppia paitsi symbolismissa ja erilaisissa filosofisissa pohdinnoissa, myös monissa kuvan tekemisen tekniikoissa.

Simbergin symbolistisissa kuvissa on luuranko-syksy, joka haukkaa kasvien varret ja halla, joka levittää hyytävää hengitystään. Kuolema hoitelee puutarhaansa ja karvainen piruparka kerjää emännältä kaksosilleen maitoa. Kriitikot kehuivat toisia kuvia kiehtoviksi, mutta eivät ymmärtäneet, miksi taiteilija toi esille myös noita heidän mielestään pelkästään rumilta näyttäviä karvaisia piruja.

Taidemaalari Magnus Enckell oli Simbergin läheisin ystävä ja yhdessä he saivat tehtäväkseen myös jälkipolville rakkaat ja kuuluisat Tampereen tuomiokirkon maalaukset. Simberg ei viihtynyt julkisuudessa, vaan tunsi olevansa ’kuoreton erakkorapu, jota kaikki loukkaa ja satuttaa’. Taiteilijaseurassa Simberg toimi jonkin aikaa, mutta vetäytyi sieltä ja luopui puheenjohtajuudestakin Gallen-Kallelan hyväksi.

Ahdistuneen oloinen ja sairastellut Simberg sai vihdoin elämäänsä iloa ja rauhaa, kun hän avioitui entisen oppilaansa Anni Bremerin kanssa. He ehtivät olla naimisissa seitsemän vuotta, kunnes Simberg kuoli äkilliseen sairaskohtaukseen 44-vuotiaana, vuonna 1917.

Vahva elämä ja hyvä tahto

Taidehistorioitsija Riitta Konttinen aloittaa Venny Soldan-Brofeldtin elämäkertansa ’Boheemielämä’(1996) kysymyksellä: voiko perheelleen omistautunut äiti, jonka elämänikäisenä henkisenä johtotähtenä on ’hyvä tahto’, silti elää boheemin elämän? Konttisen mielestä Venny (1863-1945) onnistui tekemään juuri niin.

Naispuolisista kuvataitelijoista valtaosa lopetti aktiivisen taiteentekemisen avioiduttuaan ja muutamat harvat alalle jääneet olivat kaikki perheettömiä. Ongelmakohdat ovat ne kaikille niin tutut: kannustaako oma lapsuuden perhe alalle, onko taloudellisia mahdollisuuksia, riittääkö aika, hyväksyykö aviopuoliso/suku/yhteiskunta naisen taiteilijuuden? Suurimmalle osalle jossakin kohdassa tuli vastaan niin selkeä ei, että he lopettivat.

Venny Soldanin lapsuuden perhe oli poikkeuksellisen kannustava, vaikka taloudelliset mahdollisuudet välillä olivatkin niukat. Viiden tyttären ja yhden pojan katraalle koetettiin kaikille löytää oma paikkansa maailmassa. Merkittävin opastaja ja kasvattaja oli isä, joka halusi auttaa jokaista ’variksenpoikaansa lentoon’. Jos kerran porvarillinen opettajan ammatti ei millään luontunut, piirtäköön Venny sitten. Isän naimattomat siskot tarjosivat myös apuaan, kun lapsia piti lähettää milloin Pietariin, milloin Pariisiin oppia saamaan. Kun suhteellisen iäkäs isä kuoli, joutuivat Soldanin sisarukset tukemaan toisiaan sekä taloudellisesti että henkisesti. Etenkin Venny oli sisarustensa tukipylväs lähes koko elämänsä ajan.

Venny Soldanin avioliitto kirjailija Juhani Ahon (Brofeldt) kanssa oli myös kannustava ja ’edistyksellinen’. Aho kirjoitti ja Venny piirsi ja maalasi. Vuokra-asunnot vaihtuivat tiuhaan ja niiden valinnassa tärkeintä oli työrauha, sopivat työtilat ja tarjolla oleva inspiraatio. Venny kulki ympäriinsä aikalaisia ällistyttäneessä housuasussa ja paperossi tai piippu hampaissa. Silti hän huolehti myös normaaleista kotitöistä, jotka tuon aikaisin menetelmin veivät paljon aikaa, vaikka kotiapulaisiin olikin ajoittain varaa.

Äitiys oli Vennylle merkittävin elämänkokemus. Perheen kaksi poikaa saivat osakseen hellää hoivaa ja toisaalta he tarjosivat ’ikkunan lasten maailmaan’ toimimalla jatkuvasti piirrosten ja tilannekuvien malleina ja inspiraation lähteinä kuvituksiin, joita Venny teki paljon lastenkirjoihin ja -lehtiin. Vennyn ’hyvä tahto’ ulottui myös Juhani Ahon ja Vennyn nuoremman sisaren, Tillyn, ’lehtolapseen’, joka sai kasvaa velipuoliensa kanssa. 

Uskomattominta Venny Soldan-Brofeldtissa on hänen valtava monipuolisuutensa. Hän ei koskaan ollut  pelkästään kodinhoitaja ja äiti, vaan koko ajan hän joko piirsi, maalasi, kuvitti, suunnitteli kankaita ja huonekaluja, veisti puuesineitä, kaiversi kamee-koruja tai käynnisti muita hankkeita, kuten ’Taidetta kouluihin’ -yhdistystä. Sen tavoitteena oli tuoda maalauksia ja taide-esineitä ’kaikkien kansanosien nähtäville’ sijoittamalla niitä kouluihin ja oppilaitoksiin. 

Kriitikot ovat kiitelleet hänen monipuolisia lahjojaan, mutta samalla valitelleet, että keskittymällä syvemmin johonkin tiettyyn, hän olisi kenties kehittynyt ’loistavammaksi’. Tarkoittaneeko tämä maalauksia, joissa hänen ’tasonsa’ vaihtelee, vai onko se vain tavanomaista ’kriitikkopuhetta’, kenpä tietää. Venny Soldan-Brofeldt ei koskaan selitellyt tekemisiään ja valintojaan, vaan jatkoi piirtämistä ja maalaamista innokkaana omaan tyyliinsä aivan elämänsä viime päiviin saakka. Hän kuoli 82-vuotiaana ja tuli haudatuksi toiveensa mukaisesti lähelle isänsä hautaa Hietaniemessä.

***