Tarinoiden parempaa sarjaa

Inhimillinen vuorovaikutus luo ja välittää tarinoita. Historia on tarinoita. Kirjallisuus on tarinoita. Iskelmät ja muut laulutekstit ovat tarinoita. Mainoksetkin ovat nykyään pidentyneet iskulauseista tarinoiksi, koska sellaisina ne kuulemma myyvät hyvin.

Luultavasti myyvätkin, vaikka itseäni ovat jo alkaneet enemmänkin tympiä nämä kaikkialta tursuvat leperrykset joka ikisen kipon, kupin, vaatteen tai ruokalistan sisältämästä ’tarinasta’. Että tämän annoksen leipä on leivottu käsin rakkaan mummoni sirpillä korjaamasta viljasta, joka on kasvanut isonvihan aikana poltettujen pirttien tuhkan lannoittamassa pellossa.

Ne pännivät minua varmaankin siksi, että niitä on jo tarjolla hieman liikaa enkä usko niistä suurimmalla osalla olevan mitään totuuspohjaa, vaan ne on runoiltu mainostoimistoissa, jo kohta toinen toistaan kopioiden. Eihän sekään tietysti ole mitenkään uutta tai tavatonta; legendoja on luotu tahallaan ja tarkoitushakuisesti maailman sivu.

Kirjallisuudella ei tarvitse olla totuuspohjaa. Suuri osa sen viehätyksestä onkin siinä, että mielikuvituksen lento on rajoittamatonta; mitä tahansa voi kirjoittaa tapahtuvaksi tai tapahtuneeksi missä tahansa. Lukijan vastaanottokyvystä ja mielentilasta paljolti riippuu, miten teksti tarttuu lukijan mieleen. Ehkä viihteeksi ja sarkasmiksi tarkoitettu nielaistaankin aivan totena. Reagoidaan juuri päinvastoin kuin kirjailija tarkoitti tai kauhistutaan ja paheksutaan posket tutisten. Tai ehkä todeksi tarkoitetusta kuvauksesta löytyykin asiaan todella perehtyneiden lukijoiden silmin niin paljon virheitä ja väärinymmärryksiä, että kirjan kaikki muutkin mahdolliset ansiot mitätöityvät. Pelkkää roskaa!

Kirjojen suurkuluttajalle tulee väistämättä eteen myös kyllästyminen.  Kun luettua on takana jo paljon, ei todella hyviä uusia, virkistäviä, näkökulmaltaan innoittavia kirjoja tunnu enää ilmestyvän edes joka vuosi. Ei ainakaan fiktioita. Jotkut lajityypit eivät millään maistu. Niin kovin monet tarinat tässä maailmassa on jo kerrottu moneen kertaan, monella kielellä ja kaikki tuntuvat vain toistensa kopioilta.  Hyvä asia kuitenkin on se, että koko ajan kasvaa uusien lukijoiden sukupolvia, joille kaikki on vielä uutta.

Onneksi lukemista ei tarvitse lopettaa, vaikka sattuisi kehnompi fiktiovuosi. Aina voi ensinnäkin palata niihin muutamaan kymmeneen todella hyvään kirjaan, joita voi lukea yhä uudelleen ja uudelleen. Mutta ennen kaikkea innostuksen riemua löytyy aina tietokirjojen osastolta. Aiheiden kirjo on ilahduttavan moninainen suolasta kvanttifysiikkaan tai kirpuista kuvataiteisiin. Historiaan en kyllästy koskaan!

Historiantutkimuksen tuottamilla tarinoilla sitä paitsi oletetaan olevan myös totuuspohjaa. Lähteet pitää mainita ja omat tulkinnat pyrkiä erottamaan faktoista. Joidenkin tietokirjailijoiden teksti on myös kirjallisesti nautittavampaa kuin monen proosakirjailijan.

Osattiin sitä ennenkin

Muistan, kuinka muutama vuosi sitten melkoisen välinpitämättömänä pöyhin tarjouskoria kirjakaupan tuulikaapissa. Tässä niitä taas olisi, ’Nummien valtiatar’ ja ’Isku Alcatraziin’ ja ’Kiinteydy ja kaunistu’ ja ’Kyynelten kallio’, hoh hoijaa. Mikä lie tämäkin?  

Takatekstit luettuani tämä muutaman euron tarjous alkoi jo vähän kiinnostaa. ’Heikki Pekanpoika ja Heikki Mikonpoika olivat Suomen ensimmäiset nimeltä tunnetut homot. Heidät poltettiin roviolla Taivassalon pitäjässä Kyynelten kallioksi sanotulla mestauspaikalla vuonna 1665.’ Ai tämä onkin ihan vakavissaan kirjoitettu historiantutkimus, eikä mitään nyyhkyä.  Kirjoittaja on tohtori ja dosentti, joku Teemu Keskisarja. Takaliepeen hämärässä kuvassa luimistelee hymytön tyyppi otsatukkansa takaa.  No eipä ainakaan koeta mielistellä, paremminkin tuntuu sanovan, että kirjoitin mitä kirjoitin, repikää siitä! Olin juuri lähdössä neljän tunnin puuduttavalle bussimatkalle ja nappasin kirjan matkalukemiseksi. Mieluummin tätä kuin auton rispaantuneita naistenlehtiä.

Niskani jumittui, ristiselkää särki ja olkapäätä palelsi bussin kylmää ikkunaa vasten, mutta kirja oli niin mainiosti kirjoitettu, että luin sitä yhtä soittoa koko matkan. Välillä tyrskin ja koetin piilottaa naurun nyrkkiini, etteivät kanssamatkustajat epäilisi tädiltä jääneen aamulääkkeet ottamatta. Typeryyksien kännykkään kailottaminenkin on sallitumpaa kuin yksinään naureskelu.

Teemu Keskisarjan ’Kyynelten kallio’ (2011) ei kylläkään ole mikään tarkoituksellinen huumoripläjäys, vaan seitsemän eri tapaustyypin kautta ’raottuva räppänä arkielämän historiaan’. Kuten Keskisarja toteaa, on 1600- ja 1700-lukujen tavallisen ihmisen arkielämästä miltei mahdoton kirjoittaa edes pienoiselämäkertaa, ellei tuo ihminen ole kulkeutunut johonkin aivan epätavalliseen tilanteeseen. Vain niistä on jäänyt joitakin kirjallisia lähteitä, joiden perusteella asiaa voi selvitellä. Tähän kirjaan epätavallisiksi tilanteiksi oli tutkimuksen kohteiksi valikoitu seksuaalirikoksia; sekä ihmisten keskinäisiä aikanaan luvattomia suhteita, että eläimiin sekaantumisia. Voi Junttilan isäntä-parkaa! Vai syytöntä lehmääkö pitäisi enemmän surkutella.

Keskisarjan tekstiä on todella miellyttävä lukea. Hän käyttää suomen kieltä notkeasti ja monipuolisesti, viljellen välillä reippaasti puhekielisiäkin ilmauksia, mutta ei tarkoituksellista alatyyliä. Tarina kulkee koko ajan eteenpäin kiinnostavasti ja varsin yleistajuisesti, ilman ’performatiivista diskurssia’ ja ’akkulturaation paradigmaa’, sillä kuten hän toteaa, ’yleistajuisen’ vastakohta ei hänen mielestään ole ’tieteellinen’ vaan ’yleistajuton’ ja sellaista hän ei halua kirjoittaa. Teksti ei silti lipsu lähdemateriaalin ulkopuolelle eikä väitteitä tai tulkintoja heitellä ilman perusteluja.

Tämän riemastuttavan ensimmäisen kokemuksen jälkeen olenkin säännöllisesti lukenut kaiken, mitä Keskisarjalta olen käsiini saanut. Hän onkin ahkera kirjoittaja, ammattihistorioitsija, ei tällä haavaa opetusvirassa.

Selitystä vailla

Satakuntalaisessa rikoshistoriassa on ennen kaikin tavoin onnetonta Ulvilaa kertoiltu Kirves-Koljosesta ja Kokemäen uunimurhaajasta. Olen minäkin noista jo lapsena kuullut. Koljonen ei ollut täkäläisiä, mutta koska hän oli aiempien rötöstensä tähden päätynyt Huittisiin vankilaan ja livahti sieltä karkumatkalle, hän tuli tehneeksi kuuden hengen joukkosurmansa juuri Huittisten syrjäkylällä.

Teemu Keskisarjan ’Kirves – Toivo Harald Koljosen rikos ja rangaistus ’ (2015) kertoo tämän viimeisen Suomessa siviilioikeuden päätöksellä kuolemantuomitun tarinan. Koljonen teki surmatyönsä keväällä 1943 ja hänet teloitettiin varsin nopeasti samana vuonna, keskellä sota-aikaa siis. Armoa ei presidentiltäkään herunut ja miehen mielentila todettiin syyntakeiseksi.

Mitä oikein tapahtui ja miksi tällaisen ’hulluntyön teki terveeksi luokiteltu mies’? Keskisarja kerii auki Koljosen henkilöhistoriaa ja koettaa löytää syytä ja selitystä. Tapahtumista on jo kauan, mutta ei satoja vuosia sentään. Silti luotettavia lähteitä on niukanlaisesti. Koljonen oli sen sortin ’pieneläjä’, ettei hän kirjoitellut kirjeitä, ei osallistunut julkiseen elämään eikä suvussa koottu kronikoita eikä pidetty päiväkirjojakaan. Monien pikkurötösten kuulustelupöytäkirjat ja muut viralliset aineistot ovat edes jonkinmoisia lähteitä. Näitä vähiä alkuperäislähteitä on sentään enemmän kuin on olemassa Jeesuksesta, Mikael Agricolasta tai Isontalon Antista, Keskisarja toteaa.

Vähistä lähteistäkin Keskisarja saa irti paljon ja osaa kuvata Koljosen hahmoa ja tapahtumien etenemistä kiinnostavasti kuin jännäriä ikään. Mikä ihme sai siihen astisen pikkuvarkaan tarttumaan kirveeseen ja tekemään hirveätä jälkeä, ilman mitään järjelliseltä tuntuvaa motiivia. Ei ollut ryöstösaalista, ei vanhaa kaunaa, ei muutakaan uhkaa talonväen taholta. Paljastumisen uhka, tietysti, ja karkumatkan tyssääminen siihen, mutta eihän se ole missään suhteessa siihen, mitä kuuden surman jälkeen on yhteiskunnan taholta odotettavissa. Miksi Koljonen ylipäänsä karkasi ja mihin hän kuvitteli pääsevänsä vanhalla naistenpyörällä? Täysjärkinen?

Hulttion kehityskertomus

Kuten viime kuun blogissani kirjoitin, kuulin Turun Kirjamessuilla Teemu Keskisarjan itse esittelevän tämän syksyn kirjaansa ’Hulttio – Gustaf Mannerheimin painava nuoruus’ (2016). Osia sen sisällöstä Keskisarja oli kertomassa myös keväisessä TV-ohjelmassa ’Ongelmanuori Mannerheim’. Itse fyysinen kirjakin on muuten hämmästyttävän painava! Sivut ovat paksua liitupaperia ja kannet tuntuvat raskailta.

C.G.E. Mannerheimista on kirjoitettu todella paljon, tasoltaan ja tavoitteiltaan vaihtelevasti. Itsekin olen lukenut hänestä ainakin viisi kirjaa ja hänet omat kuivakat muistelmansa vielä siihen päälle. Voisi jopa sanoa, että hänet on jo kaluttu kerrassaan loppuun. Keskisarja keskittyykin kirjassaan nimenomaan Gustafin nuoruuteen, kahteenkymmeneen ensimmäiseen elinvuoteen, joita on alkuperäislähteitä tarkasti analysoiden tutkittu vähemmän ja josta voidaan löytää selityksiä hänen myöhemmin tunnetun persoonallisuutensa tietyille outouksille.

Gustaf syntyi aatelisperheen seitsenpäisen lapsikatraan keskivaiheille ja kirjallista materiaalia hänen ympäriltään löytyy paljon. Laaja suku- ja tuttavapiiri hoiti 1800-luvun lopulla sosiaalisia suhteitaan nimenomaan kirjeitse. Tiettyjä papereita ja tiettyjä kirjeitä on varmasti hävitetty tarkoituksella, mutta aineistoa on silti säilynyt runsaasti. Käytettävissä on myös koulujen matrikkeleja, vuosikirjoja ja rangaistuspöytäkirjoja.

Seitsenvuotiaana Gustaf joutui koulukortteeriin Helsinkiin, kauas kotoa. Muutaman vuoden sisällä perhe hajosi, isä livisti velkojiaan pakoon Pariisiin uuden rakastajattaren kanssa ja uupuneen äidin osaksi tuli hoitaa lapsikatraansa turvaan sukulaisten nurkkiin, kun omaisuus ulosmitattiin. Äiti kuoli, lyseosta tuli Gustafille potkut häiriköinnin takia ja seuraava tarjolla ollut koulutuspaikka, Haminan kadettikoulu, tuntui hänestä kidutuskammiolta. Siellä rangaistuskirja täyttyi merkinnöistä ja lopulta sieltäkin tuli potkut skandaalimaisen luvattoman poissaolon, ryyppyreissun ja ’pahamaineisesta seurasta’ löytymisen takia. Rahaton poika oli umpikujassa 18-vuotiaana.

Miten tästä päästiin eteenpäin, kun ei ollut virallista yhteiskunnan hoivaa tai etsivää nuorisotyötä? Ei edes mielialalääkitystä selvästi perhekriisiään oireilevalle koltiaiselle. Keskisarja kirjoittaa jälleen kerran eloisasti ja kiinnostavasti. Analyysin lopputulos on, että Gustafin pelastivat hevoset, kummitädit, mummot ja enopuoli. Loppujen lopuksi, monen sattuman kautta, hänen julkisesta urastaan tuli tunnetun kaltainen. Henkistä läheisyyttä ihmisten kanssa hän vältteli lopun ikäänsä, mutta jakoi elämänsä kausiin ratsujensa mukaan.

***