Muiden maiden malliin

Suomalaisuuden ja Suomen itsetutkiskelu jatkuu. Itsenäisyyden satavuotisjuhlaa käsiteltiin koko mennyt vuosi ja sen perään tuli sisällissodan muistovuosi. Juuri käytyjen presidentinvaalien teemoissa toistui Suomen linja ja Suomen paikka maailmassa ja Suomen tulevaisuuden tavoitteet.

Meidän poloisten suomalaisten täytyy aina verrata itseämme muihin: naapureihin, entisiin isäntämaihin, tai niihin eurooppalaisiin unionikumppaneihin, joiden kanssa haluaisimme mielellämme olla ’samaa jengiä’. Vanhoilla ja suurilla mailla tilanne on toisenlainen: ei vietetä itsenäisyyspäivää kun itsenäisiä ollaan oltu ’aina’.

Juuri käydyt presidentinvaalimme olivat harvinaiset vaisut ja haaleat. Ei ollut kipinöivää keskustelua, ei yllätyksiä, ei sytyttäviä uusia kasvoja. Ehdokkaat olivat vanhoja ja harmaita ja valinta yhtä jännittävä kuin vanhainkodin Lucia-mummo -äänestys. Ehkä hyvä niin. Saimme jatkuvuuden ja turvallisuuden tunnetta levottomassa ajassa. Seuraavissa vaaleissa tunnelma onkin varmasti toinen.

Jotakin uutta Suomenkin presidentinvaaleihin sentään saatiin: valitsijayhdistysten ehdokkaat. Puolueuskollisuus on mennyttä ja vakiintuneiden puolueiden ohella ehdokkaita ja uusia tuulia saattavat jatkossa tarjota mitä moninaisimmat ryhmittymät.

Tästä uudesta käytännöstä saatiin vahvasti esimakua viime kevään Ranskan presidentinvaaleista, jotka muutenkin olivat joka tavalla poikkeukselliset. Niistä oli todella kiinnostavaa lukea vähän enemmän ja syventää tilannekuvaa uutisotsikoiden takaa. Saksa puolestaan on vaikuttanut Suomen ja suomalaisten kohtaloihin vahvemmin kuin moni muistaakaan, ja nykyisessä EU-tilanteessa me taas kerran mielellämme peesaamme Saksaa, joten se kiinnostaa aina. Entäs mikä on aina vahvin Suomen ulkopolitiikkaan vaikuttava maa… Siinäpä siis tämänkertaisen kirjakattaukseni aiheet: Ranska, Saksa, Venäjä.

Mon Dieu, ennennäkemätöntä

Pitkäaikainen Ranskan kirjeenvaihtaja ja maan asiantuntija Helena Petäistö on kirjoittanut viime kevään presidentinvaaleista ja niiden ympärille syntyneestä poliittisesta ja yhteiskunnallisesta tilanteesta mainion kuvauksen ’Ranska, Macron ja minä’ (2017). 

Ranska on viime vuosikymmeninä jäänyt suomalaisille vähän oudommaksi; kieltä osaa aika harva eikä kanssakäymisemme ole muutenkaan ollut kovin vilkasta kulttuurisuhteita lukuun ottamatta. Emme ole joutuneet ranskalaisten kanssa suoraan sotimaankaan, vaikka Napoleonilla oli tietty vaikutuksensa kansamme kohtaloihin. Suomi ja suomalaiset lienevät ranskalaisille vielä paljon oudompia kuin he meille. Ranskasta ja ranskalaisista olisi silti tärkeää ottaa selko, sillä kuten Petäistö kirjansa alussa siteeraa Paavo Lipposta: Euroopan on mentävä eteenpäin ja siinä Macron näyttää nyt suunnan.

Toisen maailmansodan jälkeinen Ranska on presidenttivetoinen yhteiskunta.Viideksi vuodeksi kerrallaan lähes kaikki valta siirtyy kulloisenkin presidentin ja hänen taustapuolueensa käsiin. Hallituskoalitioita ei tunneta, eri puolueiden näkemyksiä yhteen sovittelevia neuvotteluja ei tarvitse käydä. Jonkinlaisia ’sopimuksia’ tietenkin syntyy ja toisten puolueiden kanssa yhteistyöhön suostutaan enemmän kuin toisten, mutta periaatteessa ’winner takes it all’.

Siksi kaikki oli viime keväänä ’aivan toisin’ ja ’kerrassaan ennennäkemätöntä’, kun vaalit voittikin täydestä tuntemattomuudesta kokoon kursittu ’Tasavalta liikkeessä’ -ryhmittymä ja sen presidenttiehdokas, taustaltaan jonkinlaiseksi sosialistiliberaaliksi tai liberaalisosialistiksi luokiteltu Emmanuel Macron. Presidentinvaalien voiton jälkeen oli äkkiä valmistauduttava parlamenttivaaleihin ja haalittava jostain ehdokkaita tälle ’uuspuolueelle’, joka ei oikeastaan ole puolue ja jolla ei ollut jäseniä. Mutta niin vain sekin onnistuttiin tekemään ja Macronin valtavan kansansuosion myötä samassa ’hyökyaallossa’ myös parlamentin enemmistö saatiin presidentin väelle.

Juuri ja juuri ajoissa, ennen kuin ranskalaiset kyllästyivät suosikkiinsa ja aloittivat Macronin vastaiset mielenosoitukset! Ranskassa ’oppositio’ on aina kaduilla ja protestointi on herkässä.

Petäistö kirjoittaa nautittavan notkeasti ja kuvaa jo presidentinvaalien esivaaleja niin mukaansatempaavasti, että kirjaa lukee kuin jännäriä tai tuntee seuraavansa jotain koheltavaa television saippuasarjaa, jonka käänteet naurattavat tai melkeinpä itkettävät, katsantokulmasta riippuen. Ällistyttävää kyllä, se kaikki tapahtui ihan oikeasti. 

Lopullinen taisto Macronin ja äärioikeiston Le Penin välillä näytti todellakin Euroopalle suuntaa. Nyt sitten jännitetään, kuinka kaikki etenee ja mitä tämä nuori ja energinen sinisilmä saa aikaiseksi.

Ässiä hihassa kaksin kappalein

Kirjailija, toimittaja, juontaja jne. Roman Schatz on syntynyt ja kasvanut edesmenneessä Länsi-Saksassa, mutta asunut ja elänyt Suomessa vuodesta 1986 ja on nykyään Saksan ja Suomen kaksoiskansalainen. Hän on omien sanojensa mukaan tehnyt Suomen ja Saksan välillä vaikka mitä, mutta aina ottanut rahaa kaikista näistä keikoista, joten hän on oikeasti puolueeton.

’Asevelipuolet’(2017) kirjassaan Schatz käsittelee suomalaisten ja saksalaisten välisiä yhteyksiä ja eroavaisuuksia siten, miten hän ne kokee ’ihmisenä, jonka sisällä asuu sekä kotka että leijona’. Aseveljiä olemme olleet sekä ensimmäisen maailmansodan aikaisen jääkäriliikkeen, Suomen sisällissodan valkoisen puolen että jatkosodan näkökulmasta, mutta emme kuitenkaan aivan kokonaan. Asevelipuolia, ehkäpä.

Kirja on letkeästi kirjoitettu yleisen historiakatsauksen ja omakohtaisen pamfletin sekoitus. Schatz käsittelee omien kokemustensa ja näkemystensä kautta Saksaa, Suomea ja vähän yhteistä Eurooppaakin.

Itseasiassa Schatz ei perusta koko aseveljeydestä henkilökohtaisella tasolla, armeija ja sotiminen eivät ole ’hänen juttunsa’, mutta suomalaisesta näkökulmasta sota nousee jatkuvasti keskeiseksi puheenaiheeksi. Saksalainen ei halua muistella sotaa, hän kokee siitä lähinnä häpeää ja syyllisyyttä, kun taas suomalainen hellii kaikkia sotamuistojaan, niitäkin, joissa on häviävänä osapuolena. Tai siis sattuneesta syystä, juuri niitä.

Toisaalta saksalainen vähän ihmettelee sitä, että hänellä menee nyt kaiken kaikkiaan hyvin; talous kasvaa ja palkka juoksee, vaikka hän häpeäkseen tietää, että on menneisyydessä ollut aika paha ( bad, very bad, kuten Donald Trump sanoisi ). Schatz kiteyttääkin tilanteen mielestäni hyvin: Saksalla on nyt lähes kaikki Euroopan rahat, mutta ei minkäänlaisia vastauksia sitä vaivaaviin suuriin kysymyksiin. Ilmeisesti Ranskalta odotetaan nyt niitä vastauksia ja suunnannäyttämistä. Ranska ohjaa ja Saksa polkee vauhtia masiinaan.

Suomi haluaa olla Euroopan unionissakin Saksan kaveri, eikä se ole meille edes vaikeaa, sillä niin paljon samaa meissä on.  Niin no, mitä etelämmäs Saksaa mennään, sitä enemmän tulee eroavaisuuksia. Joskus sitkeät väärinkäsitykset ja jatkuvat väärinymmärrykset sotkevat meidän keskinäistä kommunikaatiotamme, mutta niiden oikomisessa kaksoiskansalaisilla onkin sopivasti leipäpuuta.

Kirjan hauskinta ainesta ovat Schatzin omat toilaukset ja monet kielelliset vitsit ja leikittelyt. Kuulostaa humoristiselta, että saksalaiseen kirosanavalikoimaan kuuluu esimerkiksi ’perseviulu’, joka vaikuttaa suomalaisen korviin lähes yhtä raisulta kuin ruotsalaisten ’seitsemäntoistatuhatta paholaista’, tai että saksalaisessa saunassa ’löylyä heitetään tasatunnein'. Suomalaisen korviin taas pelkät saksankieliset paikannimet kuulostavat melkein sairauksilta: Nyt on niin kamala Garmisch-Partenkirchen että on pakko ottaa Bischofshofenia tai muuten tulee Obersdorf.

Pienempi ja suurensuuri

Toimittaja Leena Liukkonen on toiminut pitkään viestintätehtävissä Neuvostoliitossa ja Venäjällä sekä muissa tehtävissä venäläisten asiakkaiden ja liike-elämän palveluksessa. Hänen kirjansa ’Venäläiset tulevat! - mitä me heistä luulemme ja tiedämme (2013) on edellä käsitellyn Schatzin kirjan tapaan omakohtaisiin kokemuksiin nojaava kuvaus ’toisesta maasta’ ja samalla ’opas’ venäläisyyden tajuamiseen ja sen kanssa toimimiseen.

Liukkonen toteaa, että meissä on paljon ’perusasetuksissa’ meihin iskostunutta luuloa ja käytäntöön perustumatonta ennakkokäsitystä venäläisistä. Se haittaa toisinaan toimintaa. 

Samaan tapaan myös venäläisillä on omat ’kulttuuriset perusasetuksensa’, jotka muuttuvat vain vaivoin. Ihmiset ovat kaikkialla samanlaisia ja niinpä heillä on myös yhtä sitkeät omat ’maailmankuvat’, joiden muuttaminen vie aikaa, ehkä muutaman sukupolven jopa. Bolsevikkivallankumouksen pelottava varjo on pitkä ja se on ulottunut yhtä lailla suomalaisiin kuin neuvostoliittolaisiin/venäläisiin vuosikymmenien ajan. Vasta nyt alkaa olla aikuistunut sukupolvi, joka ei sitä koe eikä tunne.

Monissa käytännön ongelmissa esille tulee mittakaavan ero. Venäläisellä rajaviranomaisella on kaiken kaikkiaan 60 000 kilometriä rajaa valvottavanaan ja hoidettavanaan ympäri mannerta. Suomen vastaista rajaa 1500 kilometriä, noin ’tulitikun mittainen’ pätkä jossain luoteessa. Sitä paitsi aika ongelmaton pätkä. Siksi kaikki se, mitä siellä tapahtuu, ei aivan heti laita koko koneistoa liikkeelle. Sen sijaan suomalaisten mielestä se on aivan valtavan pitkä ja tietenkin merkittävä, koko EU:n ja Venäjän pisin maaraja.

Kulttuuriset erot tasoittuvat tietenkin sitä mukaa, kun kanssakäyminen lisääntyy ja arkipäiväistyy. Olemme tottuneet ruotsalaisten alituiseen kokoustamiseen ja diskuteeraukseen ja amerikkalaisten meluisaan yli-innokkuuteen, miksemme siis tottuisi myös venäläisten aktiiviseen asioihin puuttumiseen tai tilan haltuun ottamiseen silloinkin, kun he eivät varsinaisesti käsiteltävästä asiasta mitään tiedä. Se osoittaa heidän mielestään välittämistä.

Liukkosen mukaan inhimillisen kanssakäymisen taso on suomalaisten ja venäläisten välillä sittenkin se kaikkein ongelmattomin. Kun siirrytään julkiselle tasolle, hallinnon, talouden ja poliittisen vallan mekanismeihin, tulevat ajoittain konkreettiset intressien ristiriidat jyrkemmin esiin. Se lisää haastetta, mutta ei ratkaisevasti eroa kaikista muista intressiristiriidoista, joita globaalissa maailmassa joudutaan joka päivä ratkomaan.

Ylirajaisuuteen ja vapaasti verkottuneeseen viestintään kasvaneet kaikkien maiden nuoret ovat jo usein maailmanlaajuisten yhteisöjen jäseniä, siinä missä omien yhteiskuntiensakin.

***