Suurten markkinoiden suosikit

Suomalaisen kulttuurin päivä on taas tältä vuodelta ohitettu ja keskustelua suomalaisen kirjallisuuden tilasta ja tulevaisuudesta on käyty sekä lehtien palstoilla että radiossa.

Kaikki valittavat, kuinka kirjakauppa käy huonommin vuosi vuodelta. Kustantajien ’politiikka’ muuttuu yhä ahtaammaksi: ei ole varaa – tai halua – kokeilla uusia nimiä ja uusia tyylejä, vaan koetetaan tiristää rahavirtoja entisistä lähteistä. Vanhat kirjailijat ja muut julkkikset dominoivat uutuuslistoja. Kirjailija kertoo miehestään, kirjailijan lapsi kertoo vanhemmistaan, julkkis kirjoittaa urheilijan elämäkerran, urheilija kertoo kollegastaan ja TV-julkkis paljastaa suosikkiruokareseptinsä.

Tässäkö ollaan ja mitään muuta ei voida? Että kun on tämä moneen kertaan todettu äärettömän pieni kielialue ja ne kutistuvat markkinat…

Tätä surkeutta paetakseni päätin katsoa, minkälaista tarjontaa löytyy niiltä ’todella suurilta’ markkinoilta. Iskin hakusanaksi ’englantilainen kirjallisuus’ ja sieltä eteenpäin pomppien päädyin listalle, jossa joku ’viisas’ raati oli listannut 2000-luvun ’merkittävimmät’ englanninkieliset romaanit. Siis englanninkieliset..huomasin vasta kolmikkoni valittuani, että ne kaikki olivatkin yhdysvaltalaisia. Jotenkin alitajuisesti kuvittelin haaviin tarttuvan myös jotain brittiläistä. Poimin näistä ’merkittävimmistä’ luettavakseni kolme suomeksi käännettyä teosta.

Näistä kolmesta tiesin etukäteen edes nimeltä vain Franzenin. Ei siis vanha Frans Mikael eikä edes uudempi julkkis Peter, vaan tämä Jonathan, josta muistin nähneeni kehuvia lehtiartikkeleja. Nytpä siis viimein katsoisin, minkälainen kirjoittaja hän on.

Tämänkertainen kolmikkoni on siis: Jonathan Franzen, Jennifer Egan ja Junot Diaz.

Vanhemmat ja lapset aina vaan

Jonathan Franzenin ’Muutoksia’ (The Corrections) on jo vuodelta 2001, suomeksi käännettynä vuodelta 2002, joten se ehtii nipin napin listaan 2000-luvun merkittävimmistä kirjoista. Varmaankin 2010-luvusta luodaan oma, jo toisenlainen listansa, mutta aivan epäilemättä tämä kirja ansaitsee maineensa.

Opus on paksu ja kertoo vanhenevista vanhemmista ja heidän kolmesta aikuistuneesta lapsestaan. Vanhempien suhteesta toisiinsa, vanhempien suhteista lapsiin, lasten suhteista vanhempiinsa ja lasten suhteista sisaruksiinsa. Ja vielä lasten suhteista vaihtuviin kumppaneihinsa ja puolisoihinsa. Kuulostaako tutulta, suorastaan tylsistyttävältä? Että tätä yhtä ja samaa, jota on puitu jo antiikin draamoista ja Shakespearen ajoista saakka.

Minkälainen on kenenkin lapsen paikka perheyhteisössä? Kuka huolehtii, kuka taas vetelehtii ja luistaa aina kaikesta? Kuinka lapset kokevat täyttävänsä vanhempien heihin kohdistamat odotukset? Kuka on vanhempien suosikki, teki hän mitä tahansa? Miksi? Kuinka kummassa samanlainen käytösmalli toistuu myös lasten suhteissa omiin kumppaneihinsa?

Tarina ei ole uusi, ei todellakaan. Mutta Franzen kirjoittaa hyvin. Hauskasti, oivaltavasti, terävästi. Pyrskähtelin nauruun lukiessani pitkin matkaa; en siksi, että tarina olisi niin hauska – se on enemmänkin haikea – vaan siksi, että Franzen kuvaa pienetkin asiat ja huomiot niin mainosti.

Välillä tuntuu, että tavaraa on kirjassa liikaakin. Aikuistuneiden lasten toilauksia; ihmissuhde- ja työpaikkasotkuja riittää niin, että alkaa epäillä, mihin kirjailija näillä kaikilla rönsyillä oikein tähtää. Lopulta lukija huomaa, että vähempikin olisi tarinan kannalta riittänyt, mutta ehkä kirjailija kirjoitti vain siitä ilosta, että tarina soljuu hyvin.

Kirjan keskipiste on kuitenkin vanha pariskunta ränsistyvässä talossaan keskilännen pikkukaupungissa. Perinteinen vahva perheenisä on hapertunut jo fyysisen ja henkisen suorituskykynsä viimeisille rajoille ja tyypillinen amerikkalainen perheenäiti pinnistelee pitääkseen kulissit ja perhekuvion kasassa. 

Franzen kuvaa oivaltavasti, kuinka monia tärkeitä asioita vanhemmat ja lapset pimittävät toisiltaan. Molemmilla on toki oikeus yksityisyytensä., mutta joskus se vaikeuttaa ymmärtämistä aika tavalla.

Kirjassa lapset pysyvät suhteessa vanhempiinsa ’lapsina’ niin kauan kuin suinkin voivat. Kuvion kääntäminen toisinpäin, vanhempien siirtyminen hoivattaviksi ja autettaviksi, ei käy todellakaan helposti. Hyvin toimeentuleva nelikymppinen poika laskuttaa äidiltä sentilleen hinnan niistä kuudesta ruuvista, joilla hän suurieleisesti ’raataen täällä lomallakin’ kiinnitti vanhempien suihkuun tukitangon. Toinen poika ei ilmaannu paikalle ollenkaan, monista lupauksista huolimatta. Hänellä on listassaan ennen vanhempiaan jo monia muita, joille tekemiään lupauksia hän ei pidä. Tytär laskee minuutteja, kuinka kauan hän ehtii olla kotona ennen kuin äidillä on jotain arvosteltavaa hänen tekemisissään.

Tasavertainen tavallinen aikuistenvälinen suhde vanhempien ja lasten välillä ei kai toteudu koskaan.

Elämä on sähläystä

Jennifer Eganin ’Aika suuri hämäys’ (2010, suomeksi 2012) on todellakin vähän hämäyksen oloinen. Alkuperäinen nimi ’A visit from the Goon Squad’ ei tee kirjaa yhtään sen selvemmäksi. Alku on tehokas ja mielenkiintoinenkin, mutta sitten tarina jotenkin hajoaa.

Se kai on sitten tarkoituskin. Kirja kertoo ’risteävistä ihmiskohtaloista’, takakansiteksti koettaa selventää.

Liikutaan musiikkibisneksessä; levy-yhtiö metsästää uusia bändejä ja punkkarit ja muut musiikintekijät koettavat pysyä ’vapaina’ ja ’omaperäisinä’ eivätkä ’myy itseään’ mutta toisaalta levytyssopimuksia ja rahaa tarvitaan. On villejä juhlia, vanhoja levy-yhtiön äijänräähkiä ja nuoria tyttöjä, jotka koettavat roikkua mukana hinnalla millä hyvänsä.

Äkkiä ollaankin 1970-luvulla jossakin Afrikan villieläinsafarilla. Muutaman luvun kuluttua ja kolmekymmentä vuotta myöhemmin pyöritään Italian rannikon lomakohteessa. Palasilla on joku löyhä yhteys aiemmin mainittuihin henkilöihin aikaisemmassa tai myöhemmässä ajassa, mutta mitään selvää kehityskaarta niistä ei synny. Kaiken huippuna on kirjan loppuosassa power point-sivujen muotoon kehitelty tulevaisuuden teinitytön päiväkirja, joka ei tunnu liittyvän yhtään mihinkään. Paitsi siihen, että aika kuluu ja kaikki hiljalleen muuttuu. Ehkä tyttö on jonkun aiemmin mainitun henkilön jälkeläinen.

Lopulta kaikki henkilöt ovat ’kasvaneet aikuisiksi’ ja vanhimmat heistä kuolleet. Kaksi heistä koettaa vielä palata ’vanhoihin maisemiin’ ja soittaa jännittyneinä sen asunnon ovikelloa, jossa yksi heistä ennen asui.. mutta ei. Siellä asuu joku muu, joka on aivan nuori ja hiljattain muualta muuttanut.

Surullinen roolipeli

Kirjailija Junot Diaz on kuusivuotiaana Yhdysvaltoihin muuttanut dominicano, siis Dominikaanisesta tasavallasta syntyisin. Hänen kirjansa  ’Oscar Waon lyhyt ja merkillinen elämä’ (2007, suomeksi 2008) kertoo omaa paikkaansa ja elämäänsä etsivästä Oscarista.

Kirjan alku oli minulle yhtä tuskaa. Että taasko pitäisi kuluttaa yhä lyhenevän elämänsä tunteja kirjaan, jossa nuori mies tuskailee, kun tytöt eivät tykkää hänestä ja hän on lihavakin ja pääsee sankariksi vain tietokonepeleissä ja roolihahmona. Hän on ihastunut koko ajan johonkin naapurintyttöön tai koulukaveriin, mutta ei saa vastakaikua. Miehen pitää olla macho, huutaa koko ympäristö kaiken aikaa, mutta Oscarilta se ei luonnistu. Vastaavia kehityskertomuksia on todellakin tullut nähtyä, luettua ja läpiselattua varmaankin jo sata, joten olen sitä mieltä, että minulle riittää. Tämän lajin jätän muille, olkaapa hyvät vaan.

Onneksi tarina sai uusia kierroksia, kun Oscar jäi sivummalle ja Diaz alkaa kehiä auki Oscarin sukua; esi-isä ja etenkin esiäitejä, joiden vaiheet kertaavat samalla Dominikaanisen tasavallan vauhdikasta, väkivaltaista ja surullista historiaa. Sukupolvet tuntuvat edistyvän aina hiukan, mutta kovin pitkälle ei kukaan pääse, vaan aina tulee fuku, kirous, tai toisen tulkinnan mukaan vain surkea yhteiskunnallinen tilanne, joka nielaisee ihmiset kuin pyörteeseen. Köyhyys, kapina, sotilaat, rikollisjengit, hullut diktaattorit. Kun yhdestä päästään, nostetaan valtaan toinen.

Yksi mahdollisuus on muuttaa pois; Yhdysvaltoihin. Sitä moni kokeileekin. Oscarin sisar tekee niin, ja Oscar myös, vähäksi aikaa. Kahden kulttuurin rajamailla asuminen tekee ihmisen vieraaksi molemmissa paikoissa. Onko sitten parempi olla surullinen, mutta kuitenkin hengissä?

Niin. Tällaiset kirjat ovat siis olleet myyntimenestyksiä ja kriitikkojen ylistämiä siellä ’suuressa maailmassa’. Hmmm…

***