Eestlaset naaberit

Sukulaiskansamme ja eteläinen naapurivaltiomme Viro juhli alkutalvesta valtiollisia satavuotisjuhliaan. Omista juhlistamme juuri toipuneina me suomalaiset otimme mielellämme osaa näihin juhliin.

Peilaamme monissa kohdissa omaa historiaamme Viron vaiheisiin ja sen 50 vuotta ’pakastettuna’ olleeseen itsenäisyyteen. Meillä on paljon yhteistä ja kuitenkin niin paljon eroavaisuuksia, että se tekee naapureistamme monella tavalla kiinnostavia.

Meri on yhdistänyt suomalaiset, ruotsalaiset ja virolaiset jo ammoin, valtiollisista rajoista riippumatta. Toisille se vain on nimeltään Itämeri, toisille Lännenmeri. Yhä vielä Suomen lounaiskolkassa asuvien on murteensa pohjalta helpointa ymmärtää virolaisten puhetta. Historiassa oli myös lyhyehkö vaihe, jolloin me kaikki kuuluimme Ruotsin valtakuntaan; virolaisille siitä jäi ainakin sanonta ’vanha hyvä Ruotsin aika’.

Itämerta ristiin rastiin kulkivat monet valloittajat ja elintilan laajentajat: välillä hyökkäsi tanskalainen, välillä saksalainen, välillä venäläinen. Suomesta tuli tunnetusti yli 700 vuodeksi osa Ruotsin valtakuntaa ja ruotsalaista kulttuuripiiriä, Viro puolestaan oli likimain saman aikamäärän tiukasti saksalaisessa otteessa. Viimein päädyimme sitten kummatkin tsaarien syleilyyn.

Virolaisista kirjailijoista muistan jo kouluaikoina luetetut Aino Kallaksen ja Hella Vuolijoen, jotka kumpainenkin olivat tavallaan sekä suomalaisia että virolaisia. Sitten tuleekin vuosikymmenien tauko ilman ainuttakaan kosketusta eteläisen naapurimme kirjallisuuteen. Vasta 1990-luvulla löysin Jaan Krossin valtavan, vanhanajan perheraamattuakin isomman ’Uppiniskaisuuden kronikan’ ja hänen monet muistelmateoksensa. Sofi Oksasen ja Imbi Pajun kuvaamat tuskalliset kohtalot Neuvostoliiton murjomassa maassa tulivat tutuiksi 2000-luvun alkuvuosina. Tässä Kirjatarhassa olen aiemmin kirjoittanut ainakin Ene Mihkelsonin ’Ruttohauta’ kirjasta ja Ilmar Taskan ’Pobeda 46’ teoksesta, jotka molemmat jättivät vahvan ja  epämiellyttävän tunteen. En kai olisi oikeastaan halunnut tietää, että ihmiset joutuivat kokemaan sellaista. En pysty uskottelemaan itselleni, että kirjat ovat vain fiktiota.

Nyt Viron juhlavuoden innostamana koetin etsiä luettavaan kolmikkooni melko uusia virolaisen kirjallisuuden käännöksiä ja päädyin otokseen, jonka kirjat ovat ilmestyneet suomeksi 2011, 2012 ja 2015. Sisällöltään ne eivät kuitenkaan aivan ’uusinta uutta’ edusta, kuten pian näemme.

Ajat muuttuvat – mikä ei?

Vanha ja arvostettu Jaan Kross kirjoitti viimeiseksi jääneessä kirjassaan ’Tahtamaa’ (2007, suomennettu 2012) toimittajasta, joka koettaa saada jotain järjestystä elämäänsä tilanteessa, jossa kaikki entiset kuviot ovat muuttuneet. 

Valtio ja yhteiskunta on toisenlainen, työpaikalla puhaltavat uudet tuulet ja ennen kaikkea sekava yksityiselämä ex-vaimoineen, rakastajattaren ex-miehineen ja avioerossa täysin tuntemattomaksi jääneen oman pojan tapaamisineen saa päähenkilön haparoimaan jotain uutta kiintopistettä. Olisiko se vanhan ’porvarillisen’ valtion aikana suvulle kuuluneen Tahtamaan tilan omistusoikeuden vaatiminen? Nyt vanhoja kotitiloja voi anoa takaisin, jos vain riittävää näyttöä ja byrokraattista sinnikkyyttä löytyy.

Uusi aika tuo heti myös ’uudet ihmiset’. Salkku kädessä kulkevat ’bisnesmiehet’, joilla on suhteita ja ’melkein varma rahoitus’ loistavalle idealle: mutakylpylä Tahtamaalle, siitä tulee menestys!

Vaikka päähenkilö on toimittaja, ei kirjailija, ja vaikka hänen nimensä on Abel Haljand eikä Jaan Kross, tuntuu hänen ajatusmaailmansa ja tapansa tarkkailla ympäristöään hyvin paljon samalta kuin Krossin muistelmateoksissa.

Kuinka tässä uudessa järjestelmässä ’voidellaan’ byrokratiaa? Sitä pitää kai tässäkin yhteiskuntamallissa harrastaa? Keitä pitää tuntea ja mihin vanhoihin suhteisiin kannattaa nyt vedota? Enää ei auta olla Gorbatshovin lähimmän miehen vävyn kalakaveri, mutta jos isä oli aikoinaan lyseossa samalla luokalla kuin nykyinen maaherra, saattaa Tahtamaan kartta sittenkin vielä löytyä arkistosta ja tuhansien hakemusten pinossa oma paperi välttyä katoamiselta. 

Kaikki ovat jälleen tasa-arvoisia, jotkut vain tasa-arvoisempia kuin toiset.

Totuuksia on useampia

Enn Soosaar oli virolainen kirjallisuudentutkija, kääntäjä, yhteiskunnallinen keskustelija ja kannanottaja, viimeisinä aikoinaan lähes ’kansallinen omatunto’. Soosaar kuoli vuonna 2010. Hänen 2008 ilmestyneen kirjansa ’ Viron nurinkurinen vuosisata’ suomenkieliseen käännökseen vuodelta 2011 on esipuheen kirjoittanut peräti tuolloinen Viron presidentti Toomas Hendrik Ilves.

Soosaar kuvaa oman isoisänsä ja isänsä vaiheiden kautta koko Viron valtiollista ja yhteiskunnallista historiaa. Henkilökohtaiset muistelmat sekoittuvat laajempaan analyysiin; kuinka koulunkäynti avasi polkuja sosiaaliseen nousuun ja kuinka näin syntyvä sivistyneistö aktivoitui myös poliittisesti.

Soosaarin isä oli luterilaisen seurakunnan pappi ja merkittävässä asemassa myös koko Viron kirkon hallinnossa. Kun nuoren Viron valtion hallinto alkoi luisua diktatuuriin ja pian sen jälkeen toisen maailmansodan koko kauheus vyöryi kahteen-kolmeen kertaan Viron ylitse, olivat kirkon edustajat erityisessä pinteessä. Soosaar ei mässäile kauheuksilla, vaan paremminkin väistelee niistä suoraan kertomista ja toistaa moneen kertaan, että hänen perheensä säästyi. Säästyi ihme kyllä ja säästyi kaikesta huolimatta. Ehkä mukana on myös hiukan ’pelastuneen syyllisyyttä’.

Soosaar kuittailee toiselle virolaiselle ’instituutiolle’ Jaan Krossille huomauttaen, että suosituissa muistelmakirjoissaan Kross yliarvioi ja liioittelee sekä omaa että kirjoissaan kuvaamiensa ystävien ja aikalaisten viisautta, kaukonäköisyyttä ja suoraselkäisyyttä.

Pahinta Soosaarin mukaan oli totalitarismin rituaalileikkien ja ’kaksoisajattelun’ pesiytyminen osaksi kansalaisten ’normaalia’ elämää. Siihen kasvoivat ja sitä tottuivat käyttämään kaikki 1950-luvulla ja sen jälkeen aikuistuneet sukupolvet.

’Meillä ei ole mitään hävettävää ’, Soosaar toistaa moneen kertaan. Silti hänen mukaansa ei pidä liikaa korostaa Viron kohtaloa ’olosuhteiden uhrina’, vaan muistaa ja pohtia myös sitä, että maasta löytyi merkittävä määrä myötäilijöitä valmiina toimimaan niin natsien kuin puna-armeijankin apuna. Jo ennen kuin heitä siihen pakotettiin. 

Se pitää muistaa, jottei se koskaan enää toistuisi.

Myrkky tappaa keskiajan Tallinnassa

Tanskalaiset maahantunkeutujat ehtivät perustaa Viron rannikolle oman pysyvän tukikohtansa, viroksi Taani linn eli tanskalaisten kaupunki, 1200 -luvun alussa. Suunnilleen sadan vuoden kuluttua tämä Tallinna siirtyi saksalaisen ritarikunnan omistukseen.

Indrek Hargla on 1970-luvulla syntynyt ja edelleen hyvin tuottelias virolainen kirjailija, jota luonnehditaan esittelyteksteissä tieteiskirjailijaksi. En tunne hänen muuta tuotantoaan, enkä ole varsinaisesti tieteiskirjojen ystävä, mutta tartuin innolla hänen dekkarisarjaansa apteekkari Melchiorista, joka ratkoo rikoksia 1400-luvun roomalaiskatolisessa Tallinnassa. Taas yksi dekkarisarja, jossa minua kiinnostaa enemmän kaikki muu kuin varsinainen rikos.

Ensin aioin ottaa käsittelyyn kirjan ’Oleviste viirastus’ eli siis kummitus, mutta sitten pääsyin kuitenkin teokseen ’Apteekkari Melchior ja Tallinnan kronikka’, joka on vuodelta 2014 ja suomennettu 2015. 

Suomessa keskiajasta ei paljoakaan jälkiä ole, mutta Tallinnassa on yhä nähtävissä keskiaikaisia kivitaloja, muurinpätkiä, kivetyksiä ja muita kaupunkirakenteita, joita katsellessa voi päästää mielikuvituksensa laukkaamaan vaikkapa vuoteen 1432, jolloin apteekkari Melchior saa ratkottavakseen kuolemantapauksia keskellä dominikaanisen munkkiveljestön suurta Corpus Christi -juhlaa.

On luostari, on kauppiaiden ja käsityöläisten alakaupunki ja on muurien ulkopuolella hospitaali, jossa hoidetaan spitaalisia. On vanha apteekkari Melchior, sukunimeltään Wakenstede, joka on kotoisin suuresta saksalaisesta hansakaupunki Lyypekistä. Sinne hän lähettää poikansakin apteekkarin oppiin.

Kirja ei tuo mitään varsinaisesti uutta tämän lajityypin dekkareihin; me ’Ruusun nimen’ ja ’Munkinhuppu’ -sarjan lukeneet osaamme kyllä arvata, mitä aineksia vielä pitää tarinaan ilmaantua, ennen kuin loppuratkaisu häämöttää. Silti tämä on aivan mainiota historiallista viihdettä, jossa pahuus on etäännytetty sen verran kauas, ettei se enää ahdista.

Eipä Melchiorin tarvinnut etsiä tiedustelulaboratorioiden synteettisiä myrkkyjä: hullukaalia ja myrkkykatkoa löytyi joka taloudesta.

***