Elämää itämaan niemellä

Ylhäältä ohjattu virallinen valtion juhlavuosi kului loppuunsa ilman suuria tunnekuohuja. Tuntuu, että kaikki saatiin kyllä tehdyksi ’ihan oikein’: muistomerkkejä paljasteltiin, sotaa muisteltiin taas kerran, suurimmaksi kulttuuripersoonaksi valittiin tietenkin Sibelius ja Finlandia soi niin tuhkatiheään, että ainakin minä haluan pitää siitä nyt vähintäänkin vuoden tauon, mutta mitään varsinaisesti erityistä ei tapahtunut.

Hauskin ja rennoin ’yhteinen’ tapahtuma taisi olla ihmisten omin päin aloittama länsimetron avajaispäivän karnevaali junissa ja asemilla. Saatiin tuolle vastoinkäymisiä yllin kyllin kokeneelle projektille huumorilla höystetty päätös.

Juhlavuosi kohdisti tietenkin kaikilla aloilla tavanomaista enemmän ajatuksia Suomen valtioon, yhteiskuntaan ja kansaan. Historiaa edes jollain lailla sivuavan kirjallisuuden vyöry alkoi monia jo ärsyttää ja ahdistaakin: pyrskähtelin ääneen, kun kuulin kosmologi Kari Enqvistin radiopakinan, jossa hän odotti enää kriitikoiden kehuja keräävää tutkimusta ’aivan liian vähälle huomiolle jääneestä’ aiheesta ’Mies, joka hoiti Ståhlbergin hevosta’.

Tässä kaiken Suomi 100 – tarjonnan keskellä oli tietenkin aivan pakko uhrata muutama omakin ajatus sille, keitä me oikeastaan olemme ja mistä tulemme. Oma sukuni ja geeniperimäni on muovautunut kummastakin suunnasta; niin lännestä kuin idästä. Kaikkea onkin koko maamme historian ajan muualta lainattu, joko vapaaehtoisesti tai pakolla.  Ihan omaa on kai lopulta vain tämä lainojen lopputuloksena syntynyt outo kieli, jota kukaan muu ei puhu.  Jos oikein tiivistää, näyttää siltä, että yhteiskuntajärjestys, uskonto ja yleinen toimintatapa tulee meille lännestä, mutta musiikkimaku idästä.  

Jostain kumman syystä ne esi-vanhemmat vain jäivät asumaan tähän keskelle, kylmänarkaan ja märkään kohtaan. Suo.. sekö on Suomi sanan alkuperä? Tämä koko vetinen juhlavuosi olisi hyvin voitu nimetä myös meteorologisesti Suomi sataa -vuodeksi!

Niemen väki

Juhlavuotta suunniteltaessa ja tiettyjä patsaita kiilloteltaessa jo monet valittivat, ettei voida puhua Suomen syntyneen juuri 1917, vaan että prosessi oli pitkä ja sen suurimpia sankareita olivat useat jo tyystin unohtuneet henkilöt. Totta. Toiset puhuivat juhlan lähtökohtana ’kansallisen identiteetin’ muotoutumisesta, ja sitä tuskin voi kohdistaa tiettyyn ajankohtaan, tyyliin ’sodan jälkeen kello kuusi’, toiset taas vetosivat täsmällisen dokumentin allekirjoittamiseen. Siitäkin voi kiistellä, oliko merkittävin dokumentti marraskuussa tehty julistus, vai joulukuun kuudes hyväksytty vai vasta vuodenvaihteessa 1918 saadut toisten valtioiden antamat tunnustukset. 

Teatteriohjaaja, käsikirjoittaja ja kirjailija Juha Hurme sai juhlavuoden 2017 kirjallisuuden Finlandia-palkinnon kirjastaan ’Niemi’. Hän välttää näppärästi kaikki edellä mainitut ajankohtaan liittyvät ongelmat, sillä hän kuvaa enimmäkseen aikaa, jolloin ’Suomi’ ei todellakaan ollut olemassa eikä edes pälkähtänyt kenenkään päähänkään, mutta maantieteellinen niemi sentään oli putkahtanut jo jään alta näkyville.

Hurme aloittaa kuvauksensa vauhdikkaasti aivan alkuräjähdyksestä ja siinä vähän venähtäneestä pisteestä, mutta ne kaikkein varhaisimmat vuosituhannet sivuutetaan kuitenkin melkoisella pikakelauksella, kunnes päästään siihen vaiheeseen, jolloin niemeläiset alkavat tuottaa sanallista ja viimein kirjallistakin kulttuuriperintöä. Kuninkaat, piispat, sodat ja rauhat ynnä muu historiankirjoituksen vakio-aines saa Hurmeelta melko vähän huomiota; sen sijaan hän nostaa esille herkullisia kulttuurinmurusia ja unhoon jääneitä poikkeusyksilöitä. Sigfrid Forsiuksen, esimerkiksi.

Niemeläisten tarina päättyy kirjassa siihen, kun Ruotsin armeijan rippeet lyötyinä raahustavat pohjoisen kautta täältä pois ja niemen väki saa uuden isännän Venäjän tsaarista. Viimeisin sata vuotta ennen juhlittua vuotta 1917 jää siis Hurmeelta käsittelemättä.

Hurmeen kirjoitustyyli on aiheen ja käsiteltävän valtavan aineiston syövereissäkin lukijaystävällinen ja hauska. Välillä eri vahvuista tavaraa tulee kyllä niin paljon, että lukija nuokahtaa kuorman alle, mutta sitten taas joku piristävästi tiivistetty lause nostaa hymyn huulille ja turtuneet aivot pystyvät jälleen ottamaan uutta tietoa vastaan. 

Tämän Hurmeen pään läpi tiivistetyn luonnon- ja kulttuurihistorian katsauksen luokitteleminen ’romaaniksi’ on hiukan problemaattista. Kun Finlandia-palkinnon sääntöjä muutettiin niin, että vain romaanit voivat siitä kilpailla, on rajojen määrittely ollut useana vuonna hankalaa. Onko toisen henkilön elämästä lähteiden perusteella kirjoitettu elämäkerta ’romaani’, pohdittiin pari vuotta sitten. Tai onko tämä Hurmeen kirja ’romaani’? Olisiko tämä kirja sopinut paremmin Tieto-Finlandia -luokkaan? Nämä kiistat ovat tietysti vain markkinanäkyvyyttä hakevien kustantajien ja kirjailijoiden intressissä: lukija vain joko nauttii tai tylsistyy kirjan ääressä, oli se sitten missä luokassa tahansa.

Omimmillaan teatterin ja ilmaisun kanssa töitä tehnyt Hurme on selvästi päästessään varhaisten kansanrunojen, rituaalien ja renkutusten pariin. Kun latinan ja vanhan ruotsin jälkeen tekstejä on vihdoin raapustettu hapuilevalla ja tahatontakin huumoria tuottavalla suomella, alkaa myös niemeläisten hahmo muistuttaa jotakin meille nyky-suomalaisille tuttua ja rakasta.

Itämaan tärkeät miehet

Runsaasti populaareja historiateoksia ja televisio-ohjelmia Ruotsissa tehnyt Herman Lindqvist julkaisi vuonna 2013 muhkean kirjan ’Kun Suomi oli Ruotsi’ ja se ilmestyi suomeksi käännettynä 2014.

 

Kirja kattaa saman aikakauden kuin edellä käsitelty Juhan Hurmeenkin teos; ei nyt sentään aivan alkuräjähdyksestä, mutta ajasta, noin 1100 -luvulla, jolloin kukaan ei ollut vielä kuullutkaan Ruotsista (Sverige) sen paremmin kuin Suomestakaan, päättyen valtakunnan hajottamiseen sen itäisen osan tultua valloitetuksi ja liitetyksi Venäjään.

Lindqvist selittää kirjan kirjoittamisen motiiviksi sen, etteivät nykyiset ruotsalaiset tiedä juuri mitään siitä, että Suomi on ollut osa Ruotsia, vaikka yhteistä valtiollista aikaa kesti peräti 700 vuotta. Ja että tuo ’Österlandet’ eli itäisempi Ruotsin puolisko oli merkittävä valtakunnanosa, ei mikään joutava ’alusmaa’, josta luopuminen ei olisi tuntunut missään.

Olen itse lueskellut historiaa siinä määrin runsaasti, että Lindqvistin kuvaamat tapahtumat ovat pääosin hyvinkin tuttuja. Tämä on juuri sitä ’tavanomaista’ historiaa: piispoja, pappeja, kuninkaita, vallantavoittelijoita, sotia ja rauhantekoja ja taas uusia sotia. Aina mehevästi ja vauhdikkaasti kirjoittava Lindqvist alleviivaa nyt sitä, kuinka moni tämän ’tutun historian’ toimijoista oli nykykatsannossa sanottuna ’suomalaisia’, siis joko lähtöisin tai merkittävässä virassaan nimenomaan ’valtakunnan itäpuoliskossa’.

Niinpä. Kukas se soti suurvalta-Ruotsille johtoaseman pohjoisessa Euroopassa; hakkapeliitat. ’Suomalaiset’ Flemingit, Armfeltit, Adlercreutzit ja Creutzit olivat valtion vaiheissa aivan keskeisiä henkilöitä ja jonkun aikaa koko valtakuntaa johti ’suomalainen’; ensin kansliapresidentti Arvid Horn ja myöhemmin holhoojahallituksen johdossa Adolf Reuterholm. Jopa ’kapinoinnissakin’ suomalaiset olivat johtavissa asemissa; oli Hästesko, oli Sprengtporten.

Aika metkaa oli lukea peräjälkeen kaksi kirjaa samasta ajasta ja samoista valtakunnista, mutta kuitenkin aivan eri asioista. Hurmeen ja Lindqvistin kirjat täydentävät hyvin kuvaa meidän ’suomalaisten’ aiemmista  vaiheista.

Hätkähdyttävän ajatuksen Lindqvist nostaa mieleen, kun hän huomauttaa, että valtakunnan hajotessa uusi raja Ruotsin suuntaan olisi hyvin voitu vetää pohjoisessa paljon pidemmälle länteen. Venäläiset joukot kun olivat jo Uumajassa asti. Tällöin koko nykyinen pohjois-Ruotsi, etenkin ne arvokkaat malmikaivokset, olisivat hyvin voineet jäädä venäläisten haltuun ja tulla siis myöhemmin osaksi Suomen suuriruhtinaskuntaa ja kenties lopulta osaksi Suomea. Minkälainen meidän Suomi-kuvamme silloin olisikaan? Suomi-neito olisi aika pulska sieltä ylhäältä, suorastaan runsasryntäinen..hmm. Mutta tsaarilla oli kiire saada tämä konflikti päättymään ja rajat vedetyksi nopeasti; hänellä oli ’varaa’ olla suurpiirteinen, kun mittasuhteiltaan isompi kahina Napoleonin kanssa oli odottamassa.

Nauriit kuoppaan ja sillit suolaan

Historiantutkija Perttu Immonen kirjoitti paksun järkäleen ’Suomen rahvaan historia’ (2017), täyttämään juuri sitä aukkoa, joka kaikessa vanhemman historian kuvauksessa on: tavallisten ihmisten vaiheista tiedetään niin kovin vähän.  

Syy tietojen vähyyteen on tietysti se, etteivät he kaiverrelleet kiviin eivätkä kirjoitelleet pergamenteille tai paperille; eivät itse osanneet eivätkä muut virallisemmat kirjurit pitäneet heidän tekemisistään kirjoittamista tärkeänä. Eipä heiltä jäänyt paljoa esineellisiä lähteitäkään; vähät puu- ja kangastarvikkeet paloivat tai maatuivat.

Jotakin kuitenkin jäi: kirkonkirjat, tuomiokirjat ja viranomaisille tehdyt valitukset piirtävät ’epäsuoraa’ kuvaa rahvaan elämästä. Vähän vääristynyttä siitäkin tietysti tulee, kun materiaali tuntuu vihjaavan, että rahvas pääasiassa vain tappeli, löi puukolla, hairahtui haureuteen, esiintyi humalassa kirkonmäellä tai riiteli maaomaisuuksista, mutta näiden tapahtumien kuvaamisen sivutuotteena saadaan paljon pieniä tiedonmurusia sieltä ja täältä.

Immonen kuvaa mainiosti kolme eri suvun ja eri asuinalueen vaiheita hamasta 1400-luvusta aina 1800-luvun alkuun; jälleen tämäkin kirja päättyy siihen, kun rahvas siirtyy Venäjän keisarin alamaisuuteen. Satakunnan Sastamalassa asuivat Teukku ja Soppa -suvut, Savon Rantasalmella Kiiskinen – Eronen -suvut ja Pohjanmaan rannikon Kokkolassa ruotsalaislähtöiset, mutta tänne asettuneet Sursillit (! Kyllä, ’hapansillit’).

Jokaisella alueella ja suvulla on omat erityiset piirteensä, tapansa ja historian vaiheensa. Välillä kohtalo tai säät, nälänhädät, taudit ja päälle vyöryvät armeijat moukaroivat suvut aivan häviön partaalle, ja välillä taas tuntuu päivä paistavan, vilja kasvavan, kauppa käyvän ja suku vahvistuvan.

Näistä sitkeistä naisista ja miehistä me mutkien kautta polveudumme ja yhä vieläkin me ymmärrämme, kuinka tärkeää on saada kokoon riihikuivaa…niin mitä?

***