Venäläisiä todellisuuksia

Sain taannoin lehteä lukiessani innostuksen puuskan, kun professori Juha Siltalan syntymäpäivähaastattelussa oli hänen sanomanaan maininta: ”ikääntymisessä on se hyvä puoli, että kaikkialta asioiden eri puolilta ja eri aloilta luetut asiat alkavat vihdoin limittyä ja liittyä toisiinsa. On hieno tunne, kun palaset loksahtavat paikoilleen.”  Juuri noin! Tiedän mitä hän tarkoittaa. Se nimenomaan on se suurin ilon lähde tässä kaikessa lukemisessa.

Usein kirjallisuus tietenkin tarjoaa lähes samoja teemoja ja kertomuksia aina vain uudelleen. Välillä kirjat muistuttavat toisiaan tylsyyteen asti. Silloin jokin uusi, pienikin erilainen juonen palanen tai uusi tieto virkistää lukijaa suuresti ja tekee kokonaiskuvasta aivan uuden. Kenties asian voi nyt ymmärtää jopa paremmin, kun oivaltaa asiaan liittyvän jotain muuta, muualta luettua.

Tästä on tavallaan kyse myös Finlandia-palkinnon voittaneessa Juha Hurmeen ’Niemi’ kirjassa, jossa hän on koonnut yhteen ’kaiken’ eri lähteistä ammentamansa kulttuuri- ja luonnonhistorian ja tekee siitä omanlaisensa synteesin. Voiko sitä nimittää romaaniksi? No, saa nähdä. Ahmin kirjaa parhaillaan.

Aiemmin, tässä alkutalven hämäryydessä, sukelsin jälleen kerran yhden kestosuosikkini, nimittäin venäläisen kirjallisuuden uumeniin.  Otokseni kirjat ovat nyt varsin uutta tarjontaa, kaikki vuonna 2015 suomennettuja, vaikka jotkut tarinat ovat vanhempaa perua. 

Ymmärtäisinkö tästä naapurikulttuurista nyt jotain lisää, uutta?  Näistä kirjoista todellakin löytyy ainakin tuttua, moneen kertaan kuultua ja suorastaan uuvuttavaa, laveaa, rannatonta ja raskastakin...jonka sitten kuitenkin äkkiä katkaisee outo, järjetön ja ehdottoman odottamaton tapahtumien käänne. Se käänne ei välttämättä ole tarinan hahmoille hyväksi – lukijan tekee usein mieli huudahtaa, että älä nyt hyvä ihminen ainakaan noin tee, sehän on aivan päätöntä, et varmaankaan pääse mihinkään hyvään lopputulokseen tuolla keinolla – mutta tarinoiden hahmot eivät kuule. Harmi. 

Täytyy sitten vain lukea ja katsoa, millaiseen sotkuun kaikki päättyy. Hyvää toivottiin, mutta saatiin sitä samaa kuin aina ennenkin, oih gospodi sentään..

Uhrautuminen pyhittää vuosisadasta toiseen

Arseni eli neljä elämää, munkkina ja vaeltavana parantajana, neljällä eri nimellä ja neljässä eri paikassa. Ehkä hän sitten lopulta lopullisesti kuoli. Tai ehkä hän elää keskuudessamme edelleen, jonkun muun hahmossa. 

Jevgeni Vodolazkin sai kirjastaan ’Arsenin neljä elämää’ (alkuperäisnimi Lavr, 2012) heti tuoreeltaan paljon kehuja ja venäläisiä kirjallisuuspalkintoja. Hän osui erinomaisesti Venäjällä vallinneeseen ’ajan henkeen’, eli sopi nostamaan esille venäläistä historiaa ja venäläistä hengellisyyttä, sitä joka kuulemma on vastakohta länsimaisen ’mauttomalle materialistiselle’ elämäntavalle.

No mikäpä ettei noinkin voisi ajatella. Ainakin Vodolazkin tietää, mistä tarinansa aiheita ammentaa, sillä hän on vähän päälle viisikymppinen keskiaikaisen muinaisvenäläisen kirjallisuuden ja etenkin ’houkkien’ tai ’jumalan hullujen’ tutkija. Kirjassaan hän kuvaa enimmäkseen sankarinsa keskiaikaista elämää, mutta tekee aina silloin tällöin lyhyitä leikkauksia nykyaikaan; kuinka me täällä koetamme ymmärtää, miten ennen elettiin ja kuka tässäkin luostarissa asui, tai oliko tässä raunioituneessa kohdassa joskus tosiaan luostari vai ei?

Arseni elää 1400-luvulla, ruttoepidemioiden ja levottomien aikojen melskeessä. Hänestä kehkeytyy isoisänsä opettamana parantaja; hallinnassa ovat niin yrtit, pakanaloitsut kuin kirkolliset rukouksetkin. Hetken aikaa hänellä menee hyvin; väki tykkää parantajastaan ja Arsenikin viihtyy. Mutta aina tulee joku muutos; läheisen kuolema, uusi epidemia, uusi väkivaltainen valloittaja, sota tai muu järistys, jonka vuoksi Arsenin on lähdettävä. Vaihdettava maisemaa, mutta myös identiteettiä ja tehtävää.

Kaikkien keskiaikaa kuvaavien kirjojen tapaan myös Arseni rypee liassa ja loassa. On visvaa tihkuvia paiseita, syöpäläisiä, verta, suolenpätkiä, kaatosateita ja kuravelliä. Kirjan nostattamat mielikuvat suorastaan pakottivat kaivamaan kaapin uumenista Tarkovskin vanhan ’Andrei Rublev' - elokuvan. Epäilenpä, että myös Vodolazkin on sen nähnyt useampaankin kertaan. 

Niinpä niin, Andrein lahjana ja kirouksena oli ikonimaalarin taito, Arsenilla parantajan. Kärsimyksentäyteistä vaeltamista oli kuvausten mukaan kummankin elämä, mutta sillä pyhitettiin heidän tekemisensä ja levitettiin heidän vaikutuksensa sukupolvien ja vuosisatojen päähän. Kärsimyksen jalostavaan vaikutukseen uskominen on venäläisyyden ytimessä.

Rangaistus on jo päätetty, kyllä rikos pian keksitään

Kirjallisuuskriitikkona toiminut Juri Tynjanov kirjoitti lyhyen kertomuksen, melkeinpä vain anekdootin ’Aliluutnantti Taas’  (Podporutsik Kize) vuonna 1928. Kirjasta tehtiin suomennos vuonna 2015.

Siinä kuvataan tsaari Paavali I:n aikaan mukamas sattunutta tapausta, jossa silkasta kirjoitusvirheestä liikkeelle lähtenyt tapahtumien vyöry johtaa toinen toistaan hullumpiin seuraamuksiin, ensinnäkin koska tsaaria ei saa suututtaa ja toiseksi, koska byrokratia Venäjällä jauhaa omia ratojaan varsinaisesta fyysisestä todellisuudesta välittämättä.

Tämäkin asioiden käsittelytapa tuntuu olevan syvällä venäläisessä perinteessä. Tällaista oli tietenkin sattunut jo niin monesti aikaisemminkin. Gogolin Kuolleet sielut tai Nenä olivat kuvanneet vastaavia tapauksia jo 1800-luvun puolivälissä. Eikä Tynjanovin kirjan julkaisusta kulunut kuin kymmenen vuotta, kun Stalinin puhdistukset, näytösoikeudenkäynnit ja massateloitukset olivat jo täydessä käynnissä. Todellisuus taipuu kyllä, jos hallitsija niin tahtoo. ’Vaihtoehtoiset totuudet’ eivät ole mikään viime aikojen keksintö.

’Aliluutnantti Taas’ on jäänyt elämään kokoaan suurempana myös siksi, että siitä tehtiin elokuva vuonna 1934. Elokuva ei ollut kummoinenkaan menestys, mutta siihen teki musiikin Sergei Prokofjev, joka muokkasi musiikista myös orkesteriteoksen. Nimellä ’Lieutenant Kije’ sitä ilmeisesti soitetaan edelleen ja onpa siitä laadittu balettikin.

Tinkimätöntä hoipertelua ja jyrkkä ehkä

’Toisaalta, kaikkea voi sattua’ (2015) on tuhti kokoelma venäläisiä novelleja.  Siihen on koottu kertomuksia viideltätoista eri kirjoittajalta ja tekstit ovat enimmäkseen 1990-luvun valtiolliselta ja yhteiskunnalliselta ’murroskaudelta’. Vain pitkä novelli Mihail Bulgakovilta on vanhempaa perua.

Esipuheessa pohditaan ’venäläisen kertomuksen’ ja länsimaisittain ymmärretyn ’novellin’ käsitteitä. Että ’novelli’ on tarina siitä, mitä on tapahtunut. Ja että ’venäläinen kertomus’ on jotain paljon laveampaa: mitä olisi voinut tapahtua ja yleensä tapahtuukin, mutta nyt jostain syystä ei tapahtunut, ja etenkin tarina siitä, mitä sen johdosta sitten kirjoittajalle tuli mieleen..

Tjah. Enpä tiedä. Voihan se tietysti noinkin olla. Mutta ei tietenkään aina.

Kokoelman kertomukset tulevat tapahtumapaikoissaan lähelle nykyaikaa. Ollaan Tsetsenian sodassa tai muualla levottomassa Kaukasiassa. Tai istutaan kaupunkien kahviloissa, pelataan tietokonepelejä. Yritetään pärjätä epävarman talouden ja työttömyyden kourissa. Tartutaan tilaisuuteen; hyvä apaja, tästä tienaa kyllä, kunhan ensin hoidetaan muutama pikku juttu. Maaseudun eläjällä näkymät eivät ole hääppöiset; kurjuutta riittää ja taloudellinen rappio pahenee ryyppäämisen ja henkisen rappion takia.

Kertomusten sankarit ja sankarittaret ovat levottomia ja toimissaan lyhytjänteisiä, mutta kuitenkin ihmeen optimistisia. Lukija sen sijaan aavistelee pahaa jo ensi sivuilta. Äh..eihän tuosta mitään tule, sinua huijataan ja sössit muutenkin mahdollisuutesi..Ja niinhän siinä useimmiten käy. 

Kerran voi kuitenkin onni potkaista. Sitä odotellessa; mikäs täällä on näinkin elellä, pohtii venäläinen perushahmo. Kalastelen, sienestän. Lumen tuloon saakka ainakin olen täällä.

***