Onkohan olemassa joku tietty määrä kirjallisuutta ja tietty määrä musiikkia, jonka ihminen kykenee sulattamaan? Ja sen jälkeen tulee stoppi, ei vaan niele yhtään enempää, ei vaikka millä tavoin kuorrutettuna koettaisi sitä nakertaa?
Minusta kirjallisuuden suurkuluttajana on tuntunut siltä aina
ajoittain. Uudet runot tuntuvat tylsiltä tai turhanaikaisilta kikkailuilta.
Romaanit ovat aivan uuvuttavan ’yhtä ja samaa vatvomista’. Kaikista
takakansiteksteistä tulee vain olo ’äääh..ei..’ Silloin ainoa pelastus löytyy
tietokirjoista ja elämäkerroista; niistä voi ammentaa useimmiten vielä jotain
uutta tai kiinnostavaa.
Kenties musiikissa käy samoin. Ainakin niin sanotussa
’kevyemmässä musiikissa’. Vuosikymmenien pop-kuuluisuus, Abba-yhtyeen Benny
Andersson, nyt jo seitsenkymppinen, sanoi taannoin, ettei ole viimeisimpien 25
vuoden aikana enää kuunnellut juuri mitään muuta kuin klassista musiikkia, ja
siitäkin useimmiten vain Bachia.
Itse olen musiikin suhteen amatööri ja satunnainen
kuuntelija, etenkin klassisella puolella. Huomaan kyllä, että tietyt suuret
nimet tulevat minullekin yhä mieleisemmiksi eivätkä ne kyllästytä. Heissä minua kiinnostaa musiikin lisäksi myös henkilöhistoria;
taustan, sattuman ja olosuhteiden yhteisvaikutus ja siitä syntynyt merkillinen
ja merkittävä osa maailman kulttuurihistoriaa.
Siispä, kun Turun Kirjamessuilta nappasin luettavakseni Mozart-kirjan, päätin nautiskella sen seuraksi aivan tarkoituksella myös ison järkäleen Bachia ja hieman ohuemmalti Beethovenia.
Levoton jumalten lemmikki
’Minä ja Mozart’
(2014) on ainutlaatuinen sikäli, että se on ensimmäinen Suomessa tehty
Mozart-elämäkerta. Kirjan tekijä, professori Antti Vihinen, on se ’minä’, jonka oma elämä ja ’seikkailut’
leikkaavat aina välillä kirjan Mozartin vaiheiden kerrontaa.
Vihinen on kulttuurihallinnon ammattilainen; hän on toiminut
mm. Lahden Sibelius-talon toimitusjohtajana ja kulttuuriteorian professorina
Saksan Karlsruhessa. Hänellä oli 1980-luvulla myös oma manserock -bändi ja
myöhemmin läheiset yhteydet mm. Kummeli-ryhmään. Vihinen käsitteleekin Mozartia
kuten ’aikansa rock-tähteä’.
Kirjaa lukiessa tuntuu välillä, että on joutunut Jutta
Grahnille kylään. Jos muistatte, Veikko Huovisen novellissa ’Jutta Grahnin
mies’ kaiken aivan tavallisen, ’normaalin’ jutustelun keskeyttää tämän tästä
Jutan mies, joka on piilossa sängyn alla ja nostaa päiväpeiton helmaa
huutaakseen sieltä ’perse’ tai ’kikkeli’ ja nauraa hihittää omalle
nokkeluudelleen riemuissaan.
Vihinen ottaa kaiken ilon irti Mozartin perheen todellakin
perinpohjaisesta alapäähuumori-innostuksesta. Tätä lajia harrastivat Wolfgangin
kanssa niin Mozartin tuima isä kuin serkut ja kai äiti ja siskokin. Ja mitä
ilmeisimmin myös hyvin moni muu, etenkin saksalaisella kielialueella. Mozartien
välisiä kirjeitä ja päiväkirjamerkintöjä ynnä muita alkuperäislähteitä aiheesta
löytyy riittämiin. Niitä Vihinen sitten ripottelee aina välillä tekstiinsä,
juuri kun on ollut kertomassa yksityiskohtaisesti lapsinero Wolfgangin
esiintymismatkoista ja musiikillisesta edistymisestä.
Kiinnostavan näkökulman Vihinen tuo esiin sisko Nannerlin
kohdalla. Entäpä jos meillä tosiaan olisikin nyt kaksi maailmankuulua
muusikko-Mozartia, Wolfgang ja Nannerl? Mutta ajan tavan mukaan kaikki
suuremmat paukut (hihihihi) laitettiin pojan koulutukseen ja hänen asemansa
edistämiseen. Ilmeisen musikaalinen tytär sai jäädä alkuopetuksen saatuaan
kotiin ja myöhemmin hoitaa vanhaa isäänsä, kun velipoikaa vietiin tyrkylle
kaikkiin mahdollisiin hoveihin ja Euroopan kaupunkeihin. Wolfgang oli myös musiikinopettaja-isänsä
’projekti’ ja ’urasuunnitelma’, jonka piti tuottaa kunniaa ja rahaa. Eli hän
vietti Vihisen sanoin monta vuotta ’keikkabussielämää’, joka tietenkin syö
miestä.
Mozartin liian lyhyeksi jääneen, mutta väkevän elämän
vaiheet Salzburgissa, Wienissä ja muualla roomalaiskatolisen Saksan-Itävallan
alueella Vihinen kertoo niin tarkalleen, kuin se nykylähteiden ja kaikkien
aiempien Mozart-tutkimusten valossa on mahdollista.
Mozartin musiikin analysoinnille Vihinen uhraa tietenkin
eniten tilaa, onhan Mozart hänelle melkein yhtä kuin taivas. Valtavan
tuotteliaan säveltäjän yli 600:n teoksen joukosta Vihinen ottaisi 15 valittua
mukaansa autioille saarelle, pitämään hänet henkisesti koossa ja kattamaan
kaikki tunnetilat, jotka ihmiselämässä vastaan tulevat.
Loppumattoman nerokas
äkäpussi
Aikajanalla Bach tulee eurooppalaiseen musiikkielämään
ensin, sitten Mozart ja sitten Beethoven. Kun nyt kuitenkin aloitin tämän
kirjallisen musiikkimatkani Mozart-kirjasta, pysyttelen kirjoittamisessani lukemisjärjestyksessä.
Britti John Eliot
Gardiner on ansioitunut kapellimestari, barokkimusiikin tuntija ja
tulkitsija ja lisäksi varsin mainio kirjoittaja. Hänen Bach-elämäkertansa ’Musiikkia taivaan holveissa – Johann
Sebastian Bach muotokuva’ (2013, suomennettu 2015) on paksu järkäle, mutta
sen lukeminen ei ole ollenkaan vaivalloista. Myös erittäin notkeaa Sampsa
Laurisen suomennosta on syytä kiittää.
Gardiner arvioi ja tutkii kirjassaan perinpohjin suuren
määrän teoksia Bachin valtavasta tuotannosta, mutta pyrkii myös tavoittamaan kuvaa ihmisestä, joka
nämä kaikki teokset on tuottanut. Se ei ole helppoa, sillä Bach ei jättänyt
jälkeensä juurikaan henkilökohtaista kirjeenvaihtoa eikä hän myöskään itse
arvioinut tai kertonut näkemyksiään omista sävellyksistään tai niiden
syntyvaiheista.
Bach kuului musiikkisukuun, kuten kaikki muutkin tässä
käsitellyt ’suuret nimet’. He saivat
musiikkiopetusta kotona tai sukulaisiltaan, mutta ’kipinä’, joka teki heistä
kuolemattomia toisin kuin heidän sukulaisistaan, johti siihen, että varsin pian
he alkoivat luoda itse omintakeista musiikkiaan; ei ollut enää ketään, jolta he
olisivat voineet oppia.
Bach eli pohjoisemman Saksan protestanttisella alueella ja
hänestä tuli sen ruhtinashovien ja kaupunkien kirkkomuusikko. ’Kanttori’ on ehkä
hiukan liian vaatimaton sana, itse hän oli mieluummin ’Director musices’.
Pitkäaikaisimmassa työsuhteessaan hän oli Leipzigin Tuomas-koulun ja -kirkon
’kanttori’. Virka tarkoitti kiljuvien koulupoikalaumojen opetusta, kuorojen
harjoittamista ja niille materiaalin säveltämistä ja lisäksi kirkollisten
toimitusten musiikista huolehtimista. Kirkollekin oli sävellettävä uutta
jatkuvasti. Kaiken tämän ’pakollisen’ säveltämisen ohella suurperheen isä Bach
pyrki jatkuvasti luomaan omaa, uutta ja omintakeisempaa musiikkia. Näin
syntyivät tunnetut passiot, oratoriot ja messut.
Työmäärä oli ilmeisen valtava ja aika ei tahtonut riittää
varsinkaan siihen, mitä Bach mieluiten olisi tehnyt. Niinpä useat vähistä
jäljelle jääneistä kirjallisista lähteistä ovatkin Leipzigin kaupunginraadin ja
Bachin välisiä valituskirjelmiä. Bach valittaa kelvottomista työoloista,
huonoista apulaisista ja surkeasta palkasta, raati taas antaa varoituksia
tekemättömistä töistä, neljän kuukauden pituisesta ’muualle matkustamisesta ja
toimen hoitamatta jättämisestä ilman raadin lupaa’, muista pienemmistä
’solvauksista’ nyt puhumattakaan.
Toisaalta Bach oli toimessaan jo omana aikanaan suuresti ihailtu
ja arvostettu. Kuten Gardiner toteaa, kaupunginraati syyllistyi juuri siihen,
mihin kaikki taiteilijoita julkisiin virkoihin nimittävät tahot nykyäänkin: he
odottavat taiteilijalta sekä neroutta että annettujen viranomaismääräysten
pilkuntarkkaa noudattamista. Ne eivät pysy samassa paketissa.
Nykymaailma pitää Johann Sebastian Bachia ehdottomasti
yhtenä kaikkein suurimmista säveltäjistä. Vuonna 1750 tapahtuneen kuolemansa jälkeen
Bach kuitenkin jäi melko unholaan liki viideksikymmeneksi vuodeksi. Vasta
1820-luvulta lähtien Bachin teokset alkoivat nousta muusikkojen ja yleisön
suosion ja mielenkiinnon kohteeksi. Siitä saakka hänen musiikkinsa onkin soinut
jatkuvasti kaikkialla maailmassa.
Vimmaisesti kohti
korkeuksia
Tietokirjailija ja journalisti Robin Mayn ’Beethoven’-kirja (1990, suomennettu 1991) ei säikytä lukijaa paksuudellaan. Sitä paitsi
ilmavasti taitetuilla sivuilla on paljon kuvitusta. Flaamilaisperäiseen, kenties
espanjalaista verta omaavaan perheeseen syntynyt Ludwig van Beethoven oli näemmä
nuorena mustatukkainen, tummasilmäinen ja rusehtavaihoinen, vanhempana sitten
harmaa yrmeä takkutukka. Peruukkimuoti oli juuri Beethovenin aikana
hellittämässä; hänkin on yleensä kuvattuna ilman sitä.
Beethovenin lapsuudesta Saksan Bonnissa ei tiedetä
paljoakaan; muusikko-isä opetti häntä ilmeisen tiukasti ja koetti luoda
illuusiota ’lapsinerosta’ väärentämällä Ludwigin syntymäaikaa pari vuotta nuoremmaksi.
Lapsitähteä Beethovenista ei kuitenkaan tullut, mutta jo varsin nuorena hän sai
kuuluisuutta loistavana pianistina ja säveltäjänä, ja kun hän parikymppisenä muutti
keisarikunnan pääkaupunkiin Wieniin vuonna 1792, oli Mozart juuri kuollut ja
areena oli vapaa uudelle musiikkimaailman tähdelle.
Beethoven sanoikin jatkavansa Mozartin jalanjäljissä, mutta
omalla tyylillä. Jälkikäteen arvioituna hänen musiikkinsa on jonkinlaista
siirtymää aiemmasta barokkityylistä kohti myöhempää romantiikan lajityyppiä,
omintakeisella jylhän intohimoisella tavalla. Hän on puolestaan ollut esikuvana
ja innoittajana monille hänen jälkeensä tulleille säveltäjille.
Luonteeltaan muutenkin äkkipikaisen Beethovenin
henkilökohtaiseksi tragediaksi muodostui kuulon menetys. Jo kolmikymppisenä hän
hakkasi monta pianoa tohjoksi kuullakseen soitostaan edes jotain, ja elämänsä
pari viimeistä vuosikymmentä hän oli täysin kuuro. Se teki hänet seuraelämässä hyvin
hankalaksi ja eristäytyneeksi, mutta ei pysäyttänyt hänen sävellystyötään.
Uskomattomalta saavutukselta tuntuu, että sellaiset
suurteokset kuin messu Missa Solemnis tai mahtava yhdeksäs sinfonia, jonka An
die Freude kuoro-osa on muodostunut koko Euroopan ’kansallislauluksi’,
Beethoven on säveltänyt kuullen ne vain omassa mielessään, oman päänsä sisällä.
***
2 kommenttia:
Mozartin unohdetun siskon on välillä huhuttu olleen jopa joidenkin kappaleiden "oikea" säveltäjä.Huhut ovat tietenkin jääneet vaille tutkimukseen perustuvaa vahvistusta,mutta Mozartin lahjakkaasta sisko voisi saada aikaiseksi myös kiinnostavan tieto-tai kaunokirjallisen teoksen.Vai liekö sellainen jo olemassa?
Mozart on ollut erikoinen tapaus. Tulisikohan nykyaikana kenestäkään pieruhuumoria yhtä avoimesti viljelevästä säveltäjästä kuuluisuutta?
Jyke
Lähetä kommentti