Suuret nimet

Onkohan olemassa joku tietty määrä kirjallisuutta ja tietty määrä musiikkia, jonka ihminen kykenee sulattamaan? Ja sen jälkeen tulee stoppi, ei vaan niele yhtään enempää, ei vaikka millä tavoin kuorrutettuna koettaisi sitä nakertaa?

Minusta kirjallisuuden suurkuluttajana on tuntunut siltä aina ajoittain. Uudet runot tuntuvat tylsiltä tai turhanaikaisilta kikkailuilta. Romaanit ovat aivan uuvuttavan ’yhtä ja samaa vatvomista’. Kaikista takakansiteksteistä tulee vain olo ’äääh..ei..’ Silloin ainoa pelastus löytyy tietokirjoista ja elämäkerroista; niistä voi ammentaa useimmiten vielä jotain uutta tai kiinnostavaa.

Kenties musiikissa käy samoin. Ainakin niin sanotussa ’kevyemmässä musiikissa’. Vuosikymmenien pop-kuuluisuus, Abba-yhtyeen Benny Andersson, nyt jo seitsenkymppinen, sanoi taannoin, ettei ole viimeisimpien 25 vuoden aikana enää kuunnellut juuri mitään muuta kuin klassista musiikkia, ja siitäkin useimmiten vain Bachia.

Itse olen musiikin suhteen amatööri ja satunnainen kuuntelija, etenkin klassisella puolella. Huomaan kyllä, että tietyt suuret nimet tulevat minullekin yhä mieleisemmiksi eivätkä ne kyllästytä. Heissä minua kiinnostaa musiikin lisäksi myös henkilöhistoria; taustan, sattuman ja olosuhteiden yhteisvaikutus ja siitä syntynyt merkillinen ja merkittävä osa maailman kulttuurihistoriaa.

Siispä, kun Turun Kirjamessuilta nappasin luettavakseni Mozart-kirjan, päätin nautiskella sen seuraksi aivan tarkoituksella myös ison järkäleen Bachia ja hieman ohuemmalti Beethovenia.

Levoton jumalten lemmikki

’Minä ja Mozart’ (2014) on ainutlaatuinen sikäli, että se on ensimmäinen Suomessa tehty Mozart-elämäkerta. Kirjan tekijä, professori Antti Vihinen, on se ’minä’, jonka oma elämä ja ’seikkailut’ leikkaavat aina välillä kirjan Mozartin vaiheiden kerrontaa.

Vihinen on kulttuurihallinnon ammattilainen; hän on toiminut mm. Lahden Sibelius-talon toimitusjohtajana ja kulttuuriteorian professorina Saksan Karlsruhessa. Hänellä oli 1980-luvulla myös oma manserock -bändi ja myöhemmin läheiset yhteydet mm. Kummeli-ryhmään. Vihinen käsitteleekin Mozartia kuten ’aikansa rock-tähteä’.

Kirjaa lukiessa tuntuu välillä, että on joutunut Jutta Grahnille kylään. Jos muistatte, Veikko Huovisen novellissa ’Jutta Grahnin mies’ kaiken aivan tavallisen, ’normaalin’ jutustelun keskeyttää tämän tästä Jutan mies, joka on piilossa sängyn alla ja nostaa päiväpeiton helmaa huutaakseen sieltä ’perse’ tai ’kikkeli’ ja nauraa hihittää omalle nokkeluudelleen riemuissaan.

Vihinen ottaa kaiken ilon irti Mozartin perheen todellakin perinpohjaisesta alapäähuumori-innostuksesta. Tätä lajia harrastivat Wolfgangin kanssa niin Mozartin tuima isä kuin serkut ja kai äiti ja siskokin. Ja mitä ilmeisimmin myös hyvin moni muu, etenkin saksalaisella kielialueella. Mozartien välisiä kirjeitä ja päiväkirjamerkintöjä ynnä muita alkuperäislähteitä aiheesta löytyy riittämiin. Niitä Vihinen sitten ripottelee aina välillä tekstiinsä, juuri kun on ollut kertomassa yksityiskohtaisesti lapsinero Wolfgangin esiintymismatkoista ja musiikillisesta edistymisestä.

Kiinnostavan näkökulman Vihinen tuo esiin sisko Nannerlin kohdalla. Entäpä jos meillä tosiaan olisikin nyt kaksi maailmankuulua muusikko-Mozartia, Wolfgang ja Nannerl? Mutta ajan tavan mukaan kaikki suuremmat paukut (hihihihi) laitettiin pojan koulutukseen ja hänen asemansa edistämiseen. Ilmeisen musikaalinen tytär sai jäädä alkuopetuksen saatuaan kotiin ja myöhemmin hoitaa vanhaa isäänsä, kun velipoikaa vietiin tyrkylle kaikkiin mahdollisiin hoveihin ja Euroopan kaupunkeihin. Wolfgang oli myös musiikinopettaja-isänsä ’projekti’ ja ’urasuunnitelma’, jonka piti tuottaa kunniaa ja rahaa. Eli hän vietti Vihisen sanoin monta vuotta ’keikkabussielämää’, joka tietenkin syö miestä.

Mozartin liian lyhyeksi jääneen, mutta väkevän elämän vaiheet Salzburgissa, Wienissä ja muualla roomalaiskatolisen Saksan-Itävallan alueella Vihinen kertoo niin tarkalleen, kuin se nykylähteiden ja kaikkien aiempien Mozart-tutkimusten valossa on mahdollista.

Mozartin musiikin analysoinnille Vihinen uhraa tietenkin eniten tilaa, onhan Mozart hänelle melkein yhtä kuin taivas. Valtavan tuotteliaan säveltäjän yli 600:n teoksen joukosta Vihinen ottaisi 15 valittua mukaansa autioille saarelle, pitämään hänet henkisesti koossa ja kattamaan kaikki tunnetilat, jotka ihmiselämässä vastaan tulevat.

Loppumattoman nerokas äkäpussi

Aikajanalla Bach tulee eurooppalaiseen musiikkielämään ensin, sitten Mozart ja sitten Beethoven. Kun nyt kuitenkin aloitin tämän kirjallisen musiikkimatkani Mozart-kirjasta, pysyttelen kirjoittamisessani lukemisjärjestyksessä.

Britti John Eliot Gardiner on ansioitunut kapellimestari, barokkimusiikin tuntija ja tulkitsija ja lisäksi varsin mainio kirjoittaja. Hänen Bach-elämäkertansa ’Musiikkia taivaan holveissa – Johann Sebastian Bach muotokuva’ (2013, suomennettu 2015) on paksu järkäle, mutta sen lukeminen ei ole ollenkaan vaivalloista. Myös erittäin notkeaa Sampsa Laurisen suomennosta on syytä kiittää.

Gardiner arvioi ja tutkii kirjassaan perinpohjin suuren määrän teoksia Bachin valtavasta tuotannosta, mutta  pyrkii myös tavoittamaan kuvaa ihmisestä, joka nämä kaikki teokset on tuottanut. Se ei ole helppoa, sillä Bach ei jättänyt jälkeensä juurikaan henkilökohtaista kirjeenvaihtoa eikä hän myöskään itse arvioinut tai kertonut näkemyksiään omista sävellyksistään tai niiden syntyvaiheista.

Bach kuului musiikkisukuun, kuten kaikki muutkin tässä käsitellyt ’suuret nimet’.  He saivat musiikkiopetusta kotona tai sukulaisiltaan, mutta ’kipinä’, joka teki heistä kuolemattomia toisin kuin heidän sukulaisistaan, johti siihen, että varsin pian he alkoivat luoda itse omintakeista musiikkiaan; ei ollut enää ketään, jolta he olisivat voineet oppia.

Bach eli pohjoisemman Saksan protestanttisella alueella ja hänestä tuli sen ruhtinashovien ja kaupunkien kirkkomuusikko. ’Kanttori’ on ehkä hiukan liian vaatimaton sana, itse hän oli mieluummin ’Director musices’. Pitkäaikaisimmassa työsuhteessaan hän oli Leipzigin Tuomas-koulun ja -kirkon ’kanttori’. Virka tarkoitti kiljuvien koulupoikalaumojen opetusta, kuorojen harjoittamista ja niille materiaalin säveltämistä ja lisäksi kirkollisten toimitusten musiikista huolehtimista. Kirkollekin oli sävellettävä uutta jatkuvasti. Kaiken tämän ’pakollisen’ säveltämisen ohella suurperheen isä Bach pyrki jatkuvasti luomaan omaa, uutta ja omintakeisempaa musiikkia. Näin syntyivät tunnetut passiot, oratoriot ja messut.

Työmäärä oli ilmeisen valtava ja aika ei tahtonut riittää varsinkaan siihen, mitä Bach mieluiten olisi tehnyt. Niinpä useat vähistä jäljelle jääneistä kirjallisista lähteistä ovatkin Leipzigin kaupunginraadin ja Bachin välisiä valituskirjelmiä. Bach valittaa kelvottomista työoloista, huonoista apulaisista ja surkeasta palkasta, raati taas antaa varoituksia tekemättömistä töistä, neljän kuukauden pituisesta ’muualle matkustamisesta ja toimen hoitamatta jättämisestä ilman raadin lupaa’, muista pienemmistä ’solvauksista’ nyt puhumattakaan.

Toisaalta Bach oli toimessaan jo omana aikanaan suuresti ihailtu ja arvostettu. Kuten Gardiner toteaa, kaupunginraati syyllistyi juuri siihen, mihin kaikki taiteilijoita julkisiin virkoihin nimittävät tahot nykyäänkin: he odottavat taiteilijalta sekä neroutta että annettujen viranomaismääräysten pilkuntarkkaa noudattamista. Ne eivät pysy samassa paketissa.

Nykymaailma pitää Johann Sebastian Bachia ehdottomasti yhtenä kaikkein suurimmista säveltäjistä. Vuonna 1750 tapahtuneen kuolemansa jälkeen Bach kuitenkin jäi melko unholaan liki viideksikymmeneksi vuodeksi. Vasta 1820-luvulta lähtien Bachin teokset alkoivat nousta muusikkojen ja yleisön suosion ja mielenkiinnon kohteeksi. Siitä saakka hänen musiikkinsa onkin soinut jatkuvasti kaikkialla maailmassa.

Vimmaisesti kohti korkeuksia

Tietokirjailija ja journalisti Robin Mayn ’Beethoven’-kirja (1990, suomennettu 1991) ei säikytä lukijaa paksuudellaan. Sitä paitsi ilmavasti taitetuilla sivuilla on paljon kuvitusta. Flaamilaisperäiseen, kenties espanjalaista verta omaavaan perheeseen syntynyt Ludwig van Beethoven oli näemmä nuorena mustatukkainen, tummasilmäinen ja rusehtavaihoinen, vanhempana sitten harmaa yrmeä takkutukka. Peruukkimuoti oli juuri Beethovenin aikana hellittämässä; hänkin on yleensä kuvattuna ilman sitä.

Beethovenin lapsuudesta Saksan Bonnissa ei tiedetä paljoakaan; muusikko-isä opetti häntä ilmeisen tiukasti ja koetti luoda illuusiota ’lapsinerosta’ väärentämällä Ludwigin syntymäaikaa pari vuotta nuoremmaksi. Lapsitähteä Beethovenista ei kuitenkaan tullut, mutta jo varsin nuorena hän sai kuuluisuutta loistavana pianistina ja säveltäjänä, ja kun hän parikymppisenä muutti keisarikunnan pääkaupunkiin Wieniin vuonna 1792, oli Mozart juuri kuollut ja areena oli vapaa uudelle musiikkimaailman tähdelle.

Beethoven sanoikin jatkavansa Mozartin jalanjäljissä, mutta omalla tyylillä. Jälkikäteen arvioituna hänen musiikkinsa on jonkinlaista siirtymää aiemmasta barokkityylistä kohti myöhempää romantiikan lajityyppiä, omintakeisella jylhän intohimoisella tavalla. Hän on puolestaan ollut esikuvana ja innoittajana monille hänen jälkeensä tulleille säveltäjille.

Luonteeltaan muutenkin äkkipikaisen Beethovenin henkilökohtaiseksi tragediaksi muodostui kuulon menetys. Jo kolmikymppisenä hän hakkasi monta pianoa tohjoksi kuullakseen soitostaan edes jotain, ja elämänsä pari viimeistä vuosikymmentä hän oli täysin kuuro. Se teki hänet seuraelämässä hyvin hankalaksi ja eristäytyneeksi, mutta ei pysäyttänyt hänen sävellystyötään.

Uskomattomalta saavutukselta tuntuu, että sellaiset suurteokset kuin messu Missa Solemnis tai mahtava yhdeksäs sinfonia, jonka An die Freude kuoro-osa on muodostunut koko Euroopan ’kansallislauluksi’, Beethoven on säveltänyt kuullen ne vain omassa mielessään, oman päänsä sisällä.

***