Tasainen ja myönteinen kehitys ei ole mikään uutinen, josta
media pauhaisi, sehän tiedetään. Silti tuntuu, että juuri nyt kaikenlaiset
levottomuudet, onnettomuudet ja kapinat suorastaan vyöryvät päälle aivan joka
suunnalta. Eikö missään ole turvallista ja rauhallista? Suomessa sentään on,
enimmäkseen.
Tai ehkäpä rauhaa tarjoaa Äärimmäisen onnen ministeriö? Niin
no..se paikka, josta tuon nimisessä kirjassa kerrotaan, sijaitsee hautausmaalla
Intiassa. Kyse ei ole kuitenkaan mistään ’tuonpuoleisesta’ rauhan tilasta, vaan
vielä elävien ja suuresti kärsineiden ihmisten merkillisestä rakennelmasta,
joka ihme kyllä onnistuu pysymään kasassa ja vielä kasvamaankin.
Olen siis jälleen syksyn pimetessä tarttunut kuuman Intian kirjoihin.
Olen kirjoittanut niistä aiemminkin blogissani, mutta niitä on tuosta
valtavasta ja kiehtovasta maasta tarjolla koko ajan vain lisää.
Monet maailmalla menestyneet intialaiskirjailijat
kirjoittavat siitä äänekkäästä, mausteisesta, kirjavasta ja kaoottisesta kotimaastaan,
jonka he tai jo heidän vanhempansa ovat jättäneet taakseen ja kirjailijat itse asuvat
nyt Yhdysvalloissa tai Britanniassa. Heidän
kuvansa Intiasta painottuu eri tavalla kuin niiden kirjoittajien, jotka elävät
siinä kaikessa joka päivä ja sen tulevaisuutta miettien.
Toiset haluavat tarjota kuvan länsimaiden kannalta
katsottuna hyvin erilaisesta ja eksoottisesta maasta, toiset kertoa
äärimmäisestä kurjuudesta ja ongelmista, toiset taas rikkaasta ja vanhasta
kulttuurista ja maasta, joka nousee ja kehittyy. Kaikki on yhtä aikaa totta,
kun puhe on Intiasta.
Epätodennäköiset
toivon kipinät
Kuulun niihin moniin kirjallisuuden ystäviin, jotka
aikoinaan lukivat intialaisen Arundhati
Royn esikoiskirjan ’Joutavuuksien
jumala’ ja pitivät siitä. Menestyskirjansa jälkeen Roy opiskeli arkkitehdiksi
ja on ollut kotimaassaan pysyvä ja näkyvä kansalaisaktivisti monissa
hankkeissa; kirjoittanut, puhunut, ottanut kantaa. Uutta kokonaista kirjaa
häneltä saatiin odottaa kaksikymmentä vuotta.
Vihdoin vuonna 2017
Arundhati Royn ’Äärimmäisen onnen
ministeriö’ ilmestyi ja se levisi oitis käännöksinä ympäri maailman. Roy
kävi syyskuussa Suomessakin markkinointimatkalla. Käsittääkseni vastaanotto on laajalti
ollut varsin myönteinen, vaikka ’toisen kirjan’ paineet sitä ahdistavatkin.
Minäkin pidin kirjasta, mutta en niin paljon kuin ehkä odotin.
Lukukokemus kärsi minusta siitä, ettei Roy ollut luottanut
kaunokirjallisen tarinan voimaan vaan halusi liittää kirjan keskiosaan
’dokumentin’ tapaisia artikkelinpätkiä, ikään kuin todisteeksi siitä, mitä
maassa oikeasti tapahtuu. Olisin kyllä omasta mielestäni ymmärtänyt viittaukset
vähemmälläkin. Lisäksi hän kursii
rönsyilevän tarinansa langat kokoon aivan lopussa niin kovin vanhalla kikalla;
jälkikäteen tapahtumien oikean laidan selittävällä kertojalla.
Tarina vie kyllä vauhdikkaasti mukanaan. Royn Intia on
todellakin kaikenkirjava, mutta se ei ole matkailumainosten väkivallaton,
lempeä, kasvissyöjien ja joogaavien halaajien tyyssija. Päinvastoin, väkivaltaa
on kaikkialla; se kohdistuu köyhiin, se kohdistuu naisiin, se kohdistuu
kaikkiin mahdollisiin uskonnollisiin ’toisuskoisiin’ ja ennen kaikkea se
kohdistuu valtion ja ’ järjestelmän’ vastustajiin tai sellaisiksi miellettyihin
tahoihin. Poliisi ja armeija lyö, vangitsee ja kiduttaa kansalaisiaan armotta.
Tapahtumat keskittyvät enimmäkseen Pohjois-Intiaan; Delhiin ja räjähdysherkkään
Kashmiriin.
Kirjan toinen päähenkilö on hyvin ’intialainen’ - sellaista tyyppiä
ei oikein voisi löytyä mistään muualta - tai no, kenties Istanbulista. Tämä
mies oli syntyjään poikavauva nimeltä Aftab, mutta hän ei ollut oikeastaan
poika – tai ei pelkästään poika, sillä hänellä oli myös naisen sukuelimet,
ainakin suurin piirtein. Isompana hän otti nimen Anjum ja hän liittyi
hijra-yhteisöön. Nämä kastroidut miehet tai kaksineuvoiset tai muuten
sukupuoleltaan ’vaihtelevat’ pukeutuvat mahdollisimman hienoiksi ja
koristelluiksi naisiksi ja elävät tarjoamalla juhlatilaisuuksiin siunauksia,
tanssia, laulua, soittoa ja seksuaalisia palveluksia. Kysyntää riittää, vaikka
väkivallan uhka leijuukin usein yllä. Hijran tappaminen tuottaa kuitenkin
huonoa onnea, senhän kaikki tietävät, joten henkikulta useimmiten säilyy vaikka
hakatuksi tuleekin.
Kirjan toinen päähenkilö on Tilo -niminen nainen, joka elää vaarallista
elämää. Hänen on syytä olla varuillaan ja peloissaan, lähtökohtaisesti koska
hän on nainen ja lisäksi koska hänellä on miesystäviä, jotka ovat mukana
vaarallisissa, valtion mielestä kapinallisissa hankkeissa.
Kirjassa on myös useampia hylättyjä lapsia, outoja
urakoitsijoita, entisiä imaameja, nuorukainen, joka väittää nimekseen Saddam
Hussain, vaikkei kukaan sitä hänen oikeaksi nimekseen uskokaan, ja liuta toinen
toistaan murheellisempia ihmiskohtaloita, jotka kaikki lopulta jotenkin
kohtaavat merkillisessä hökkelien kokoelmassa, joka hiljalleen kasvaa vanhalla
hautausmaalla. Kaikilla menee huonosti ja kuitenkin he kaikki löytävät jonkin
pelastavan, vaikka sitten kuinka vähäisen toivon kipinän juuri täältä.
Miten määritellään
oikeudenmukaisuus
Kiran Desai on
Royn tavoin kansainvälisesti kuuluisa ja palkittu intialaiskirjailija, mutta
hän on viettänyt aikuisvuotensa pääasiassa USA:ssa. ’Menetyksen perintö’ (2006)
kuvaa vanhoissa ihmisissä yhä tuntuvia kolonialismin haavoja ja nuorten
vaikeutta löytää omaa paikkaansa sen enempää poliittisesti ja kulttuurisesti
risaisessa Intiassa kuin laittomana siirtotyöläisenä New Yorkissakaan.
Desain kirjan tapahtumapaikkana on utuisten vuorten
Kalimpong, kaupunki Intialle kuuluvaksi määritellyllä kaistaleella liki
Himalajaa ja lähellä Nepalin ja Bhutanin rajoja. Täällä kohtaavat kaikki
uskonnot ja kaikki poliittiset suuntaukset. Alueen nepalilaiset nousevat
aseelliseen kapinaan; heitä kyllästyttää saada vähemmistön kohtelua alueella,
jossa he faktisesti ovat väestön enemmistö.
Vanha eläköitynyt tuomari nuokkuu ränsistyvässä talossaan
vihaisena kaikelle. Hänet lähetettiin nuorena Englantiin opiskelemaan ja
ottamaan vastaan kaikki ’isäntäkansan’ alamaisiin kohdistamat nöyryytykset. Ura
tuomarina uudessa itsenäisessä valtiossa oli pettymyksiä täynnä, yksityiselämä
samoin.
Nyt hän ei mahda enää millekään mitään, ei edes röyhkeille
nepalilaisnuorukaisille, jotka ryöstävät hänen talonsa. Hän voi korkeintaan
rähjätä kokilleen, joka elättelee suuria toiveita pojastaan, joka menestyy
siellä jossain Amerikassa. Todellisuudessa kokin poika on kaikkien potkima
laiton keittiötyöläinen New Yorkin ravintoloiden rottia vilisevissä
kellareissa.
Tuomarin lapsenlapsi on yhtä lailla hukassa identiteettinsä
kanssa. Hänen vanhempansa olivat 1960-luvun alun kommunisteja, ajalta jolloin
Neuvostoliitolla ja Intialla oli lyhyt yhteistyön kausi. Siitä aatemaailmasta
ei ole jäljellä mitään, ja lapsi sai kasvaa katolisten nunnien ylläpitämässä
orpokodissa. Mihin hänen näillä ristiriitaisilla eväillä pitäisi sijoittua
nyky-Intian moninaisuudessa? Kuka saa määritellä mitä on yhteiskunnallinen
oikeudenmukaisuus? Miksi se on kaikille erilaista?
Satua vailla
pidäkkeitä
Roy ja Desai ovat naisia ja he kirjoittavat melko suoraan
Intian yhteiskunnallisesta todellisuudesta, vaikka teokset tietenkin fiktioita
ovatkin. Niinpä päätin valita otokseni kolmanneksi kirjaksi ’jotain ihan muuta’
eli miehen kirjoittaman sadun, jota eivät minkäänlaiset ’toden’ edellyttämät
seikat rajoita.
Salman Rushdie on
jo 70-vuotias ja varmaankin intialaistaustaisista kirjailijoista tällä hetkellä
kaikkein tunnetuin. Hänen uransa alkoi 1980-luvun alussa menestyskirjalla
’Keskiyön lapset’ ja järkyttävimmin hänet tunnetaan Iranin ääri-islamistien
hänelle langettamasta tappotuomiosta, jonka vuoksi hän joutui piileskelemään
koko 1990-luvun.
Brittiläistynyt, muslimiperheeseen syntynyt Rushdie on
kirjoissaan kohdellut satiirisesti niin hinduja, muslimeja kuin kristittyjäkin.
Hänen mielestään kaikenlainen ’täyden puhtauden’ vaatimus missä asiassa tahansa
on silkkaa fasismia ja ihmisen kuuluu olla monikulttuurinen ja sekarotuinen.
Rushdie kirjoitti parikymmentä vuotta sitten
esikoispojalleen fantasiaromaanin ’Harun ja tarinoiden meri’. Romaani saa
tavallaan jatkoa, sillä kirjassa ’Luka
ja Elämän tuli’ (2010), suomeksi käännettynä 2011, seikkailee Harunin
pikkuveljeksi mainittu Luka.
Kirja voi olla lapsille suunnattu fantasiaromaani, mutta
yhtä hyvin siitä voivat nauttia aikuiset. Tarinassa ei ole kerrassaan mitään
siteitä todellisuuteen, vaan aivan mikä tahansa on mahdollista. Silti lukijan
mieleen tulee kaikenlaisia tulkintoja, jotka saattavat johtaa ajatukset
johonkin todellisuuden tilanteeseen, tai sitten eivät.
Kirjan sankarin, Lukan, isä on kuuluisa, suorastaan maaninen
tarinankertoja Rashid Khalifa. Äkkiä eräänä päivänä hän ei pystykään enää
kertomaan mitään, vaan vaipuu uneen. Hän ei enää herää millään keinolla, vaan
alkaa pikkuhiljaa haihtua pois, kadota kokonaan.
Lukan on ryhdyttävä taisteluun isänsä pelastamiseksi. Siihen
auttaa vain Elämän tuli, joka roihuaa Tiedon Vuorella. Sinne pääseminen ja
tulen nappaaminen ei ole tosiaankaan helppo tehtävä, mutta Luka ottaa haasteen
vastaan. Vaarat ja seikkailut ovat mitä moninaisimmat ja Rushdien käyttämä
kieli on välillä tukehtumaisillaan kaikkiin koristeellisiin ja leikitteleviin
ilmauksiin. Lopulta kuitenkin lentävän maton avulla päästään pakenemaan Magian
Ytimestä ja saadaan tuotua sieltä Ylettömäin pottu, joka aivan viime hetkellä
työnnetään nukkuvan isän suuhun.
Isä pelastuu ja tarinoiden kerronta maailmassa voi jatkua.
***
2 kommenttia:
Luin joitakin vuosia sitten Vikram Sethin teoksen Sopiva nuori mies ja pidin siitä kovasti.Ehkäpä nyt olisi aika päivittää intialaisen kirjallisuuden tuntemusta.Kiitos hyvistä lukuvinkeistä!
Olen lukenut Salman Rushdien kirjan, joka oli aika sekava. Satua, tosiaan. Taidan ottaa seuraavaksi käsiini Royn kirjan.
Kyösti
Lähetä kommentti