Berliini mielessäni

Tänään viimeistään pitäisi antaa äänensä Europarlamentin vaaleissa, mutta mielenkiintoa ei kansalaisilla tunnu juurikaan olevan.  Puolueet koettavat jakaa toreilla ruusuja ja rukkasia ja makkaraa. Ehdokkaat pinnistelevät toinen toistaan tyhjempien tunnuslauseidensa takana; kuka lupaa vihdoinkin poistaa ’turhaa sääntelyä’ tai ’yrittämisen esteitä’, kuka aikoo peräti ’ryhtyä toimeen turhien puheiden sijaan’. Innovaatioita ja kasvua tahtovat ihan kaikki. Haukotus. Joku toimittaja väitti televisiossa, ettei ainakaan nuorille kannata lässyttää mistään ’Berliinin muurin kaatumisesta’ tai muusta ’muinaisesta’, vaan ennemminkin vaikka halvoista lentolipuista. Että niistä EU:ssa on nyt kysymys.

Minä olen jo niin vanhaa ikäluokkaa, että Berliini muurin kaatuminen tuntuu nousevan vuosi vuodelta ja kirja kirjalta aina vain merkityksellisemmäksi asiaksi.  Jos muuri ei olisi kaatunut, vaan keskellä Eurooppaa olisi yhä kommunistinen diktatuuri, ei Suomi olisi ikimaailmassa uskaltanut hakea EU-jäsenyyttä ja kaikki muukin Euroopassa olisi tietenkin aivan toisin. Ei olisi tänään meillä vaalipäivääkään. Muuri pystytettiin aikoinaan yllättäen ja kun se 28 vuotta myöhemmin kaatui, kukaan ei silloinkaan osannut ennakoida, että juuri sinä myöhäisenä marraskuun iltana ihmiset äkkiä puskisivat ohi neuvottomien rajavartijoiden. Ammutaanko nämä nyt vai ei?

Silloin kun Berliinissä tapahtui suuria, en sitä huomannut. Olin itse keskellä elämäni ruuhkavuosia. Opinnot takana, töitä tehtävänä, pieniä lapsia hoidettavana, asuntolainaa, kotimaista pankkikriisiä ja lamaa tuloillaan. Niinhän se on, elämää voi ymmärtää vain jälkikäteen mutta sitä on elettävä eteenpäin. Tapahtuuko juuri nyt jotain suurta, jota en taaskaan huomaa?

Aina vaan Jörkka

Kun vaalipiirinä on näissä vaaleissa koko maa, on ehdokaslistoille koetettu haalia monenlaisia valtakunnantason julkkiksia ja niinpä siellä keikkuu myös elokuvaohjaaja ja kirjailija Jörn Donner, ikä 80 ja vähän päälle. Kenties hän on nyt jo hieman ylikehittynyt, mutta eurooppalaisuuden tutkiskelussa hänellä on ainakin näyttöjä enemmän kuin monella.

Kirjahyllyssäni on iät ajat majaillut pokkariversio Jörn Donnerin kaikkien aikojen ensimmäisestä kirjasta Berliini-raportti,  jonka ensimmäinen julkaisuvuosi oli 1958. Nuori Donner matkusteli Berliinissä parikymppisenä ’’edistyksellisenä’ toimittajana ja kirjasi havaintojaan neljän voittajavaltion jakamasta kaupungista. Sodan jälkeen, mutta ennen muuria. Jako Länsi-Saksan ja Itä-Saksan valtioihin oli jo tehty.

Kirja on suorastaan yllättävän viehättävä, nyt kun siihen taas Berliini-muistoissani tartuin. Nuori Donner ei ole lainkaan niin ärsyttävä besserwisser kuin voisi olettaa, vaikka hiukan hymyilyttävän ’kaiken kokenutta’ esittääkin. Kaupunki on vielä monelta osin raunioina ja jako ’edistykselliseen itään’ ja  ’konformistiseen länteen’ värittää kaikkea. Muuttovirta idästä länteen jatkuu vuolaana ja Länsi-Berliinin pakolaisleirit ovat aivan täynnä sijoituspaikkaa odottavia saksalaisia. 

Donner valittaa idän tylsyyttä, ankeutta ja kyttäysmentaliteettia, mutta muistaa samalla myös arvostella lännen pikkuporvarillisuutta, taloudellisten näkökohtien ylikorostusta ja amerikkalaisuuden ylivaltaa. Hän ylistää brechtiläistä teatteria, mutta myöntää että kehnoimpia ovat ne näytelmäkäsikirjoitukset, joissa  Puolue kirjoitetaan aina isolla.

Kiehtovinta kirjassa on sen luoma ajan kerroksellisuuden kokemus. Donner kuvaa miltä tietyt kadut, puistot ja maisemat näyttivät 1950-luvulla, ja mitä ihmiset siellä silloin kokivat. Uudistetussa esipuheessa vuodelta 1966 hän toteaa niin monen asian olevan kaupungissa nyt toisin, muurikin pystytetty.  Pokkariversioni on vuodelta 1977 ja siihen hän on taas lisännyt uuden epilogin, jossa hän valittaa jo kadottaneensa niin paljon entisestä  Berliinistä, koska hän itse on nyt ihan eri mies. Saksan ja Berliinin uudelleenyhdistymistä ei enää edes kannata ajatella.

Donnerin Berliini-raportti on taas kerran julkaistu uudelleen 2008, kirjan 50-vuotisjuhlan kunniaksi, ja siihen painokseen on jälleen tehty päivityksiä. Niitä en ole lukenut, mutta pääsin itse näkemään Berliiniä ja Potsdamia tänä vuonna, ja niitä tuoreita kokemuksia on kiehtovaa peilata Donnerin näkemyksiin ja arvioihin. Kaikki muuttuu, se mikä on, ei pysy. Hallintojärjestelmät nousevat ja kaatuvat. Kuitenkin kaupungin ’jokin’ on yhä säilynyt. Mitä se voi olla?

Kaikkea ja vielä vähän lisää

Berliini on nykyään erittäin suosittu turistikohde. Kun sinne vihdoin pääsee vapaasti matkustamaan ja kun se on rakennettu uudelleen kauniiksi ja vihreäksikin, sen viehätys on helppo ymmärtää.  Kaupungissa on paitsi vanhoille sopivaa kerroksellista patinaa, myös paljon uutta ’energiaa’, tapahtumia, halpoja kapakoita, katukeittiöitä ja reppumatkailijoille sopivia majoituspaikkoja.

Saksalaisen toimittajan ja kirjailijan Annett  Gröschnerin kirja Vappuaatto (käännetty suomeksi 2013) on aivan täynnä tätä kaikkea. Kirja alkaa Alexanderplatzilta ja pyörii ympäri Berliiniä kymmenissä eri osoitteissa. Jokainen luku kertoo pätkän jonkun henkilön elämästä juuri sillä hetkellä. Jotkut tarinat risteävät toisiinsa myöhemmin illan ja päivän kuluessa, jotkut eivät.

Jotkut tarinat ovat humoristisia, jotkut surullisia, jotkut pelkästään sekavia.  Lähes kaikki henkilöt ovat jollain tavalla ’marginaalissa’ : juoppoja, laittomasti maassa oleskelevia paperittomia, sairaita, dementoitumassa olevia vanhuksia, kulttuurien rajapinnoilla rimpuilevia islaminuskoisia teinejä, jotka elävät kaksoiselämää vanhempiensa tietämättä. Kaikki mahtuvat Berliinin eri osoitteisiin ja kaikki jäävät sinne jatkamaan omaa omituista elämäänsä kun seuraava vuorokausi alkaa.

Kuin on-line web-kamera. Tule ja katso nykyisiä berliiniläisiä sen aikaa kuin jaksat.

Surkeaa vai suurta

Jatkuvasti jaksetaan kysyä, miksi saksalaiset antoivat natsien mellastaa vallassa ne kaksitoista kauheaa vuotta? Olihan maassa ennenkin tehty vallankumouksia, miksi siis ei nyt, kun sitä eniten olisi tarvittu? Yksi vastaus saattaa olla, että liian monet kuitenkin hyötyivät luodusta valtarakenteesta. Ne, jotka eivät hyötyneet, olivat liian surkeita tehdäkseen yhtään mitään. Sama pätee niin moneen muuhunkin järjestelmään, käännelkäämme päätämme itään tai länteen. Tai pitäisikö katsoa ensimmäiseksi peiliin?

Hans Fallada oli kirjailija ja toimittaja, joka jollain ihmeen konstilla onnistui pysymään hengissä natsiajan yli, mutta kuoli vuonna 1947 alkoholin, huumeiden ja masennuksen yhteisvaikutukseen. Hän sai juuri ennen kuolemaansa valmiiksi kirjan Jeder stirbt für sich allein, raakakäännöksenä suunnilleen 'Jokainen kuolee vain omasta puolestaan'.

Suomenkieliseksi nimekseen tämä 2013 käännetty paksu järkäle on saanut ’Yksin Berliinissä’. Ehkä vähän vaisu nimi. Kirjan tapahtumien runko löytyy todellisista Gestapon kuulustelupöytäkirjoista ja tuomiorekistereistä. Sen ympärille Fallada on kirjoittanut romaaninsa henkilöt ja toiminnan.

Kirja kuvaa varsinaisia Berliinin 'pieniä ihmisiä'. Nöyriä, tottelevaisia Quangeleita, Ottoa ja Annaa.  He tekevät töitä missä käsketään, valvovat, päivystävät, noudattavat  määräyksiä, säästävät ja kituuttavat sodan keskellä. Koko Quangelien naapurusto pohjoisen Berliinin Jablonskikadulla on kaikkea muuta kuin sankariainesta; on vanha säikähtänyt juutalaisnainen, on surkea lusmu ja ilmiantaja, on outo eläkkeellä oleva tuomari, on pöyhkeilemistä yrittävä rapajuoppo, jonka puoluekontakteista ei kuitenkaan ole mitään hyötyä.

Kun Quangelien toinen poika kuolee rintamalla ja toinen osoittautuu SS-kiduttajaksi, jotain naksahtaa vanhan pariskunnan päässä ja he päättävät ryhtyä vastarintaan. He tietävät alusta asti että se on täysin hyödytöntä, järjestelmä ei siitä miksikään muutu mutta he tulevat saamaan siitä kuolemantuomion. He kirjoittavat postikortteihin hallintoa arvostelevia lauseita ja ja jättävät kortit talojen ala-auloihin. Järjestelmä jauhaa heidät ja muutaman heidän läheisensäkin muutamassa viikossa. Ilmianto, tutkintavankila, mielisairaala, pikaoikeudenkäynti, teloitus. Järjestelmän rattaista ei kuulu edes pientä rahinaa heidän takiaan.

Kannattiko? Heidän itsensä vuoksi? Saksan vuoksi? Euroopan vuoksi?

***

Näkyviä naisia

Miltä kuulostavat sellaiset kirjojen alaotsikot kuin ’hellä, herkkä, hehkuvainen’, ’häivähdys punaista’ ja ’vain ymmärrys ja hymy’?  Kenties parfyymeilta tai ruusulajikkeilta. Niistä ei heti tule mieleen vahva nainen, voimakkaasti asiaansa ajava, etujoukoissa kulkeva uudistaja, joka raivaa tietä, jotta jälkeen tulevilla olisi helpompaa. Nimet Minna Canth, Maria Jotuni ja Hella Wuolijoki tuovat jo toisenlaisen mielikuvan: merkittäviä naisiamme, varmasti helliä ja hehkuvaisiakin, mutta heissä ei ollut kiinnostavinta se, millainen kolttu heillä oli missäkin juhlassa. 

Naisena ja tyttärien äitinä tuntuu joskus turhauttavalta huomata, kuinka esimerkiksi jotkut Minna Canthin esiin nostamat asiat puhuttavat yhteiskunnassamme yhä vieläkin, 150 vuoden jälkeen. Edistystä toki tapahtuu ja on tapahtunut, mutta niin tuskastuttavan hitaasti. Välillä epäilen, että oman nuoruuteni päivistäkin on melkeinpä taannuttu: kuka olisi tuolloin uskonut, että saamme tässäkin yhteiskunnassa nähdä tissibaarit, BB-talot ja vanhojen miesten leikellyt teinivaimot?

Niin Canth, Jotuni kuin Wuolijokikin ovat jo olleet useampien elämäkertakirjojen ja tutkimusten aiheina. Heistä kannattaa silti kirjoittaa ja lukea vielä lisää, niin tärkeitä ja kiinnostavia naisia he ovat olleet. Uusia näkökulmia heidän kirjalliseen tuotantoonsa ja henkilökohtaiseen elämäänsä saattaa vielä löytyä ja joskus merkittävää, ennen käyttämätöntä lähdemateriaaliakin tulee esiin. Jos lähteet on jo moneen kertaan perattu, joudutaan tietysti venyttämään tulkinnan rajoja: jotain ei ollut, koska siitä ei ole lähteitä, tai kaikki oli hyvin, koska päinvastaisesta ei ole selvää näyttöä. Synkimmistä perhesalaisuuksista harvoin löytyy mustaa valkoisella; tavallisetkin perheet pinnistelevät pitääkseen kulissit puhtaina viimeiseen asti, saati sitten oman aikansa merkkihenkilöt.

Herkkä taistelija

Herkkä, hellä, hehkuvainen Minna Canth on kirjallisuushistorioitsija Minna Maijalan tänä keväänä (2014) julkaistu teos, joka tuli markkinoille sopivasti Canthin syntymän 170-vuotispäiväksi. Maijala on tutkinut Canthia jo aiemmin väitöskirjassaan.

Esipuheessaan Maijala toteaa haluavansa tällä teoksella tuoda esille herkemmän Minna Canthin, joka on Maijalan mielestä jäänyt syrjään aiemmissa elämäkerroissa, jotka ovat olleet ’matroonamaisia’ ja korostaneet Canthia Maijalan mukaan liian kärjistyneesti  ’naisasian esitaistelijana’ ja yhteiskunnan epäkohtien kuvaajana.

Minna Canth ilmentää hyvin suomalaista varhaista ’sivistystahtoa’: työläisperheen tytär hakeutui  1860-luvulla vastaperustettuun opettajaseminaariin ja uskoi elämäntehtävänsä löytyvän uuden koulutuksen levittämisessä. Opinnot kuitenkin tyssäsivät avioitumiseen.

Maijala haluaa kirjassaan puhdistaa Canthin aviopuolison, lehtori Ferdinand Canthin maineen sikäli, että mitään selvää näyttöä ei löydy Minnan kärsimisestä miehensä komennossa, vaan hän pystyi aloittamaan sanomalehtikirjoittelunsa jo avioliittonsa aikana, vaikka lapsia syntyikin tasaiseen tahtiin joka toinen vuosi. Canthin kolkko avioliittokuvaus ’Lehtori Hellmanin vaimo’ tuskin on siis suoraan omaelämäkerrallinen. Nykylukijasta tuntuu oudolta, kun Maijala nimittää Canthin seitsemättä lasta ’iltatähdeksi’, vaikka tällä oli ikäeroa edelliseen sisarukseensa vain neljä vuotta ja Minna Canth oli tämän viimeisen lapsensa syntyessä vasta 35-vuotias. Iltatähdeksi hän jäi tietysti sikäli, että Minna Canthin mies kuoli jo ennen kuin seitsemäs lapsi ehti syntyä.

Leskenä Minna Canth oli vapaa päättämään omista raha-asioistaan ja töistään, aviovaimo oli kaikessa miehensä määräysvallan alainen. Seitsemän lapsen ja oman vanhan äitinsä huoltajana hänellä riitti pulmia yllin kyllin, mutta hänen energisyytensä vaikuttaa olleen tuohon aikaan ehtymätön. Hän pyöritti Kuopiossa lankakauppaa, hoiti kotitaloutta apulaisten kanssa, kirjoitti sanomalehtiin, kirjoitti näytelmiä ja kertomuksia, seurasi ulkomaista, etenkin skandinaavista kirjallisuutta ja lehdistöä, teki käännöstöitä, osallistui lukuisten eri yhdistysten toimintaan ja oli perustamassa useita kouluja. Erityisesti hän kampanjoi tytöille sallittavan lukio-opetuksen puolesta, jotta he voisivat myöhemmin hakeutua myös yliopistoon. Hän piti kotonaan  ’salonkia’, jossa tapasi ylioppilasnuorisoa ja muita yhteiskunnallisista ja kirjallisista kysymyksistä kiinnostuneita.

Minna Canth koki jo omana aikanaan menestystä mutta sai myös raskasta kritiikkiä. Jotkut entiset hyvät ystävätkin paheksuivat hänen näytelmiensä liikaa radikaalisuutta tai ’siveettömyyttä ja rumuutta’, välillä piispa haukkui häntä jumalattomaksi nuorison turmelijaksi, välillä taas mieskirjailijat pilkkasivat vanhakantaiseksi moraalinvartijaksi, koska hän vastusti juoppoutta ja paheksui työväen tyttärien pitämistä säätyläismiesten seksuaalisena riistana. Canthinkaan voimat eivät tietenkään olleet ehtymättömät; ensimmäisen sydänkohtauksensa hän sai  50-vuotispäivillään ja sydänvaivoihin hän myös kuoli, vain 53-vuotiaana.  Liputuspäivänsä tämä varmaankin herkkä, mutta kunnioitettavan peloton monien asioiden esitaistelija tosiaankin ansaitsee.

Särkynyt rytmitaituri

Novelleistaan ja näytelmistään tunnettu Maria Jotuni oli erityisesti dialogin mestari. Suomalainen kirjallisuus ja teatteri saa kiittää häntä ’Jotunin naisista’, noista mainioista hahmoista, joiden lausumattomat psykologiset jännitteet ja tavoitteet tihkuvat esille päällisin puolin näppärän ja taitavasti rytmitetyn kielenkäytön alta. Jotunin mysteeriksi jäi vuosikymmeniä piilossa pidetty käsikirjoitus, vasta kaksikymmentä vuotta kirjailijan kuoleman jälkeen, vuonna 1963, julkaistu romaani Huojuva talo, joka on ahdistava fyysisen ja henkisen perheväkivallan kuvaus.

Kari Tarkiainen, Maria Jotunin pojanpoika, on kirjoittanut isoäidistään elämäkerran Maria Jotuni, Vain ymmärrys ja hymy (2013). Siinä Tarkiainen pyrkii kuvaamaan Jotunin elämän ja kirjailijanuran vaiheet vielä kerran, niin täydellisenä kuin pystyy, valottaen myös suvun piilotteleman käsikirjoituksen vaiheita.

Maria Jotuni tavallaan toteutti Minna Canthin ajaman tavoitteen; niukoista oloista kotoisin oleva Jotuni pääsi hiljattain perustettuun tytöillekin sallittuun Kuopion yhteiskouluun, pystyi kirjoittamaan ylioppilaaksi ja lähtemään Helsingin yliopistoon. Canthin esikuva antoi Jotunille myös sen ajatuksen, että kirjailijana toimiminen voi olla todellinen vaihtoehto myös naiselle. 

Jotuni ei suorittanut loppututkintoa vaan opiskeli laajasti kiinnostavia kursseja  ja keskittyi novelliensa ja kertomustensa hiontaan. Muutama kokeilu opettajan sijaisena teki selväksi sen, ettei se elämänura ainakaan houkutellut.  Jotuni sai ensimmäisen novellikokoelmansa julki jo 25-vuotiaana ja tunsi olevansa omalla alallaan. Pitkään epäröityään hän viimein 31-vuotiaana, vuonna 1911, avioitui kirjallisuudentutkijan, myöhemmän professorin, Viljo Tarkiaisen kanssa. Aluksi he olivat loistava työpari ja mies tuki Jotunin menestyksekästä uraa novelli- ja näytelmäkirjailijana suorastaan epätavallisen voimakkaasti, mutta  1920-luvun lopulta lähtien jotain meni vikaan ja avioliitto muuttui ilmeiseksi kärsimykseksi  molemmille.

Mielikuvitus on kirjailijalle välttämätön työväline eikä tietenkään kirjoiteta pelkästään omista kokemuksista. Jotunista tuli kuitenkin kaikissa myöhäisemmissä teksteissään kovin synkkä. Oliko hänestä tullut keski-iän kriisissään pettynyt ja eristäytyvä, vainoharhainen hermoheikko, joka vain näki ’pahoja miehiä’ kaikkialla? Vai oliko päällisin puolin kuivakka Tarkiainen psykopaattinen kiusaaja, henkisen väkivallan mestari, joka myös löi? Aikuistumassa  olevat pojat ainakin ryhmittyivät äitinsä ’henkivartiokaartiksi’ isää vastaan ja ilmeisesti ainakin toinen heistä oli lukenut myös Huojuvan talon käsikirjoitusta, koska osasi sitä piilotella ja varjella muiden silmiltä Maria Jotunin kuoleman jälkeen. Pitikö sitä piilotella skandaalin pelossa, koska yksinkertaistava yleisö luulisi sitä kertomukseksi kirjailijan omasta perhe-elämästä, vai pitikö sitä piilotella juuri siksi että se oli?  Tekeekö asian ratkaisu suuntaan tai toiseen kirjasta parempaa tai huonompaa kirjallisuutta?

Punainen vai peräti riemunkirjava

Kuka on Suomen kirjallisuuden kaikkein tunnetuin naishahmo? Niskavuoren vanha emäntä on ainakin hyvin vahvasti ykköspaikassa kiinni. Ensin hän on nuori Loviisa, joka tyhmyyttään luulee että mies nai hänet rakkaudesta, vaikka kyse oli siitä, että kivinavetan rakentamiseen oli rahat jostain saatava. Myöhemmin Loviisa oppii tekemään monenlaisia kauppoja, jotta talo ja omaisuus säilyvät. Juopot miehet, heikot pojat, miniät tai pehtoorit sortukoot, vanha emäntä elää niin, että häneen katsotaan aina ylöspäin.

Ikisuosittujen  Niskavuori-näytelmien, Juurakon Huldan ja monen muun näyttämöille ja elokuvaksi päätyneen tekstin  luojan, Hella Wuolijoen,  oma elämä oli uskomattoman monitahoinen, luettunakin suorastaan hengästyttävä.

Hella Wuolijoen tyttärenpoika, poliitikko, kansanedustajana ja ministerinä pitkään toiminut Erkki Tuomioja on myös poliittisesta historiasta väitellyt tohtori. Hän sai vuonna 2006 Tieto-Finlandia palkinnon kirjastaan Häivähdys punaista. Siinä hän historiantutkijan uutteruudella, valtavaa lähdeviitteistöä kurinalaisesti pyöritellen koettaa selvittää, olivatko hänen isoäitinsä Hella ja tämän sisar Salme todella vakavasti mukana salaisessa kommunistisessa liikkeessä, olivatko he peräti vakoojia. Vai oliko heissä vain häivähdys punaista, runsaasti intoa ja romanttisväritteistä jännityksenhakua. Eri valtioiden turvallisuuspoliisit ainakin ovat olleet Wuolijoen kanssa ymmällään: britit pitivät häntä ehdottomasti kommunistivakoojana, neuvostoliittolaiset taas epäilivät englantilaisvakoojaksi. Suomi tuomitsi hänet elinkautiseen maanpetoksesta, kuolemantuomiokin oli yhden äänen päässä.

Hella Wuolijoki, omaa sukua Murrik, syntyi ja kasvoi Virossa. Hän tuli opiskelemaan Helsingin yliopistoon, suoritti tutkinnon ja pian hän olikin mukana lähes kaikessa mahdollisessa niin politiikan kuin kulttuurinkin alalla. Hänellä oli myrskyisiä rakkaussuhteita ja myrskyisä eroon päättynyt avioliitto kansanedustaja Sulo Wuolijoen kanssa. Ensimmäisen maailmansodan tuiskeissa tämä laajasti kielitaitoinen kansanrunojen ystävä ryhtyikin melko yllättävästi liikenaiseksi, välittämään kansainvälisiltä markkinoilta viljaa, kahvia, puutavaraa. Pian hänellä oli parin miljoonan varallisuus ja seuraavaksi suuri saha ja puutavaraliike Aunuksen Karjalassa ja muhkea kartano Iitissä. 

Kun sitten 1930-luvun lamassa liiketoimet romahtivat ja kartanokin meni pakkomyyntiin, tuli Hella Wuolijoki rahapulassaan kirjoittaneeksi Suomen kaikkien aikojen suosituimmat näytelmät, Niskavuoret. Hän käytti aluksi salanimeä Juhani Tervapää, mutta kirjailijan oikea henkilöllisyys paljastui nopeasti. 

Sota-aikana hänen Neuvostoliiton desantille antamansa apu oli poliisille viimeinen niitti; Wuolijoki vangittiin ja tuomittiin. Välirauhan tultua kaikki poliittiset vangit oli vapautettava ja yhteiskunnan järjestelyt menivät muutoinkin uusiksi.  Eipä aikaakaan ja Hella Wuolijoesta tehtiin muutamaksi vuodeksi  Suomen Yleisradion pääjohtaja. Sen riitaisen ja haastavan tehtävän jälkeen Wuolijoki oli jo melko hauras, mutta kirjoitti vielä myöhäistöidensä joukossa yhden helmen Niskavuori-sarjaan, näytelmän Niskavuoren Heta.

Kuten Erkki Tuomioja toteaa:  Hella Wuolijoki ei ollut mikään lastenlastensa hemmotteluun omistautunut mummihahmo.

***

Makuaistin viemää

Kirjankustantajat vaikeroivat hankalassa markkinatilanteessa; mikään vanha hyväksi koettu ei enää myy. Kauppaan jäävät jo Mitä-Missä-Milloin -kirjatkin ja poliitikon tai yritysjohtajan muistelmat päätyvät kahden kuukauden kuluttua julkaisusta tarjouskoriin. Mannerheimistakaan ei enää irtoa: on käsitelty jo kaikki ikäkaudet, työt, toimet ja harrastukset niin kotona kuin kaukomailla. Pienenä kirjallisena muoti-ilmiönä ovat nyt näemmä kätilöt; heitä seikkailee useissa niin kotimaisissa kuin käännöskirjoissakin. Eläinlääkärit ja stressitohtorit onkin jo nähty. 

Suomessa ei ole enää lukevaa sivistyneistöä, parahtaa kustantaja haastattelussaan ja apeana huokaa: täytyy kai sitten painattaa vain keittokirjoja niin kuin kaikki muutkin.

Uusia keittokirjoja onkin ryöpynnyt markkinoille. Enää ne eivät ole paksuja opuksia, joiden tulee kattaa kaikki ruokatalouden osat, vaan niitä myydään kuvilla ja kepeällä otteella. Ruokahan on kaikille tuttu ’harraste’ ja siihen voi helposti liittää kylkiäiseksi matkailun tai jonkin muodikkaan terveydellisen näkökohdan. Julkisuuden henkilöt paljastavat mieliruokiaan ja kokeista tulee uusia julkisuuden henkilöitä. Mikä vielä runsauden keskeltä puuttuu? Ehkä ’Louhisaaren kätilön terveysvinkit : tätä Mannerheimin äiti söi odotusaikanaan'.

Ruokakirjallisuus on toki paljon muutakin kuin keittokirjoja ja reseptejä. Välttämättömyydessään ruoka liittyy kaikkeen inhimilliseen toimintaan. Kiehtovaa on esimerkiksi ruuan historia, makujen ja ruoka-aineiden löytäminen, niistä kilpailu ja niiden kehittely.  Ruoka liittyy uskontoihin, sytyttää kapinoita, lietsoo vallankumouksia ja muuttaa talouden rakenteita.

Täydellinen maku

Ruokakirjallisuuden  klassikko on ranskalaisen Jean Anthelme  Brillat-Savarin’in teos Maun fysiologia (Physiologie du Gout), joka ilmestyi jo 1825 ja joka on jälleen saatavissa suomeksi (viides painos 2014), nyt Jukka Mannerkorven suomentamana.   

Kirja on esipuheiden määritelmien mukaan ’runollinen, muistelmallinen elämäntaidon opas’ ja edustaa jo kadonnutta heroois-koomista tyylisuuntausta, joka on oman sanomansa parodia ainakin näennäisen vakavilta osiltaan. Mitä mahtipontisemmin kirjailija julistaa, sitä leppoisampi on oikeastaan hänen oma suhtautumisensa itse asiaan.  Kuulostaako monimutkaiselta? Ehkä pelkästään ranskalaiselta.

Ranskalaiset rakastavat tätä klassikkoaan eikä ihme. Se julistaa ruuasta ja makuaistin herkistämisen hienoimmista vivahteista nauttimisen ilosanomaa vastustamattoman hyväntuulisesti. Sen sitaatit ovat ranskalaisten kansalliskirjallisuutta ’sano minulle mitä syöt ja minä sanon mikä sinä olet’ tai ’jälkiruoka ilman juustoa on kaunotar vailla toista silmää’. Runollisen hersyttelynsä lomassa kirjailija yrittää myös antaa selkeitä käytännön esimerkkejä makuaistin toiminnasta ’niillä, joille se on suotu’, sillä huonon ja hyvän ero on toki selkeä, mutta hyvän ja erinomaisen välillä tarvitaan jo hienovireisempää ymmärrystä, kuten kolmikossa ’kuiva, mauttomaksi keitetty liha – vasikanpaisti – parahultaiseksi paistettu fasaani ’.

Brillat-Savarin oli ammatiltaan oikeusoppinut ja juristi, mutta oli laajasti perehtynyt myös aikansa kemiaan, fysiikkaan ja lääketieteeseenkin. Lukiessa joutuukin koko ajan muistuttelemaan itselleen, että teksti on peräisin jo vuodelta 1825, jolloin moni  Brillat-Savarinin esittämä asia ei ollut suinkaan yleisesti tunnettu tai hyväksytty. Liikalihavuus esimerkiksi johtuu hänen mukaansa luontaisesta taipumuksesta sekä jauhon ja tärkkelyksen, etenkin perunan, liiallisesta syömisestä ja tämän kaiken yhdistämisestä vielä sokeriin.  

Hauska kulttuurihistoriallinen huomio Brillat-Savarinilta on, kuinka Napoleonin sotien jälkeinen lyöty, raskaisiin sotakorvauksiin tuomittu Ranska nousi muutamassa vuodessa jälleen jaloilleen ja sai valtion kirstuunkin rahaa, kun voittajavaltioiden edustajat tekivät ranskalaisen ruokakulttuurin erinomaisuuden tunnetuksi omissa maissaan ja turistien vyöry täytti Pariisin ja muiden suurkaupunkien ravintolat.

Kirjailija määrittelee, että herkkusuisuus on intohimoista, harkittua ja pysyvää kiinnostusta miellyttävän makuisiin aineisiin. Hän haluaa nimenomaan täsmentää,  että se on kaikkien liiallisuuksien vihollinen ja harmittelee sanakirjoista usein löytyviä määritelmiä, jossa ’herkuttelu’ tavataan liittää yhteen ahmimisen tai peräti ahneuden kanssa.  Ihminen, joka syö itsensä läkähdyksiin tai juo itsensä humalaan, ei osaa syödä eikä juoda, sanoo Brillat-Savarin. Oikeaoppiseen herkkusuisuuteen kuuluu aina myös henkinen ulottuvuus,  nimittäin aterioijien miellyttävä, korkeatasoinen keskustelu, joka täydellistää makunautinnon yhteiseksi, sosiaaliseksi kokemukseksi.

Maalaisvoita ruisleivällä

Sota- ja pula-ajan suomalaislapsen ruokamuistot alkavat ’luterilaisen komennon’ alaisesta kotikeittiöstä. Ruoka on Jumalan antia eikä siitä saa puhua. Sitä ei saa moittia eikä myöskään kehua, vaan se on vain syötävä nurkumatta kiitollisena siitä, että joku on jotain lautasellesi laittanut. 

Pohjaan palanutta maitovelliä, kokkareista mannapuuroa, kalvoksi kuivahtanutta vehnäjauhokiisseliä, kuvottavaksi maidossa keittynyttä ruotoista kalaa. Tätä kaikkea myöhemmin suomentajana, kustantajana ja erityisesti ruokakirjailijana tunnetuksi tullut Risto Lehmusoksa työnteli surkeana lusikallaan lautasen ympäri ja täytti vatsansa ihanalla, sopivasti nahkealla ruisleivällä ja raikkaan suolaisella kirnuvoilla.

Lehmusoksan kirja Hyvä syömämies (2001) kertoo ruokamuistoista, jotka tekivät gastronomian tuntijan ja harrastajan siitä lapsesta, jolle ’niin huonosti maistui ruoka’ ja joka näytti olevan tuomittu ’huonoksi syömämieheksi’ kun ateriat usein päättyivät yökkäilyyn ja ruotoiset kalat ruusupuskaan. 

Keskisuomalaiseen ruokakulttuuriin toivat vaihtelua vierailut, karjalaisevakot omine erilaisine ruokineen ja poikkeuksellinen mahdollisuus syödä ravintoloissa metsäteollisuudessa työskennelleen isän seuralaisena. Harva teini muistaa ensimmäisen Oscarin leikkeensä tai sipulipihvinsä koostumuksen niin tarkoin kuin Lehmusoksa.

Hersyvästi  kerrotut tarinat sisältävät paljon muutakin kuin ruokaa, sillä metsäteollisuuspaikkakunta tuntui olleen täynnään sangen originelleja tyyppejä, joille sattui ja tapahtui. Muistelukset  kuvaavat hyvin suomalaisen ’herkkusuisuuden’ kehittymistä ja sen tiellä olleita esteitä. Ruokaa oli niukalti saatavilla, säilytyskin tuotti ongelmia ja määrä oli nälkäisille usein laatua ja makua tärkeämpää. Vaan voi sitä autuutta, kun joku on osannut tehdä juuri oikeanlaisen kantarellikastikkeen tai lihakeiton.  Sen muisto kantaa kauas.

Elämämme suola

Suola on ainoa kivi, jota ihminen syö. Suola on hengissä pysymisellemme välttämätön; ihmiskeho ei pysty itse valmistamaan natriumia ja ilman sitä ei toimi sydän, ei kulje happi eivätkä ravinteet elimistössä. 

Amerikkalainen kulinaristi ja tietokirjailija Mark Kurlansky on kirjoittanut aivan mainion teoksen Suola, eräs maailmanhistoria (käännetty suomeksi 2007). Kirjan notkeasti ja kiinnostavasti kulkeva kerronta seuraa suolan moninaisia vaiheita aina muinaisesta Egyptistä ja Kiinasta lähtien.

Suolan tarve kävi kai ilmeiseksi jo silloin, kun ihminen lakkasi syömästä pääasiassa vain raakaa veristä lihaa ja ryhtyi maanviljelijäksi. Aikuisessa ihmisessä on nykytiedon mukaan suolaa noin neljänneskilon verran. Riistan perässä vaellelleet esi-isämme olivat varmaan löytäneet eläinten nuolukivet ja reunoiltaan kuivahtaneet suolavesilähteet.  Kuka mahtoi ensiksi huomata suolan säilyttävät ominaisuudet?  Muutaman vuosituhannen ajan se oli tärkein tunnettu säilöntäaine ja himoituin hyödyke. Ilman sitä eivät syöneet armeijat, eivät selvinneet kauppalaivastot merimatkoilla eivätkä kansalaiset talven yli.

Mistä kaikkialta suolaa on saatu? Haihdutettu merivedestä,  keitetty suolavesilähteiden vedestä, louhittu suolavuorien uumenista, uutettu turpeesta. Sen saamiseksi ja puhdistamiseksi on kehitelty vaikka minkälaista teknologiaa ja terävimmät aivot ovat askarrelleet sen säilyvyyden ja kuljetusongelmien kimpussa. 

Näin tärkeä hyödyke muodostui tietenkin heti myös poliittiseksi ja taloudelliseksi vallankäytön kohteeksi. Kurlansky kuvaa vauhdikkaasti ja kiinnostavasti, miten suolasta tuli mausteen lisäksi maksuväline ja mahtitekijä. Kiinassa hallitsija otti suolamonopolin kokonaan haltuunsa.  Siirtomaavallat kävivät sotia suolan tähden. Piispat harrastivat tuottoisaa suolan tuotantoa ja kauppaa, ja päättivät jumalan ilmaisseen, että perjantain lisäksi myös keskiviikko olisi pidettävä paastopäivänä, jolloin vain suolaturska oli sallittua ruokaa. Ranskassa suolaverosta leimahtanut riita johti lopulta vallankumoukseen. Englanninkielessä (erityisesti virkamiehen) kuukausipalkkaa merkitsevä sana on vieläkin salary. Miksi?

***

Kasvatuksen armoilla

On äärimmäisen tärkeää, että kaikilla lapsilla ja nuorilla on mahdollisuus koulunkäyntiin ja opiskeluun, muutoin heistä tulee vaarallisia puoli-villejä tai hellan ja nyrkin väliin lannistettuja kotiorjia. Mutta kuka heitä opettaa ja mihin?

Yritetäänkö heistä kasvattaa omatoimisesti tietoa etsimään ja hyödyntämään kykeneviä valistuneita ihmisiä ’ei koulua vaan elämää varten’, vai tuotetaanko nopeasti reipasta ja tottelevaista tykinruokaa lähetettäväksi minne kulloinkin, käskystä hurraavia massoja puoluekokouksiin tai palvojia lahkohartauksiin, nurkumatta raatavia käsiä ja päitä talouden alituisesti kovenevaan palvelukseen?

Suomessa on oltu syystäkin ylpeitä kattavasta koulujärjestelmästä ja menestyksestä kansainvälisissä oppimistuloksia arvioivissa mittauksissa. Menestys ei tietenkään ole pysyvää ja ongelmia on meilläkin ilmennyt, erityisesti saatavilla olevan tiedon hyödyntämisessä ja arvioinnissa. Mikä tieto kaikessa tarjonnassa on luotettava tai merkittävä, mikä vain satunnainen tai kerrassaan puolueellinen ja väärä. Miten nuoret oppilaat voisivat arvioida saamaansa tietoa, kun valtaosa opettajistakin, noista aikoinaan tunnollisista koulunsa suorittajista, ottaa nurisematta vastaan kaiken minkä kulloinenkin järjestelmä heidän opetettavakseen määrää ja jakaa sitä kuuliaisesti eteenpäin.

Aina joskus jossain syttyy kapina. Näemme uutislähetyksissä vihaisia ihmisiä repimässä alas kylttejä ja iskulauseita, kaatamassa patsaita ja heittelemässä mappeja ulos ikkunoista. ’Meille valehdeltiin, meitä petettiin, meitä johdettiin harhaan’. Ihmisiä raivostuttaa, että heille tehtiin näin. Heitä nolostuttaa, että he antoivat sen tapahtua. Aasiassa, arabimaissa, Etelä-Amerikassa.. ja paljon lähempänäkin.

Palaan jälleen kerran lukemisissani Saksaan, jonka kokemat yhteiskunnalliset ja poliittiset muutokset ovat olleet niin valtavia, että niissä riittää käsittelemistä. Saksa on meitä suomalaisia lähellä, sekä maantieteellisesti että henkisesti, vaikka emme luultavasti halua sitä kovin innokkaasti myöntää. Olemme kuitenkin monessa asiassa pyrkineet ottamaan sieltä oppia; yliopistot, uskonpuhdistus, insinöörien ja lääkärien koulutus, armeija, urheiluvalmennus, peruskoulukin. Emme sentään onneksi ihan kaikessa, vai?

Luonnonvalinnan hylkytavaraa

Ajallisesti tuorein lukemistani saksalaista koulua ja kasvatusta sivuavista kirjoista oli 2011 ilmestynyt ja 2013 suomeksi käännetty ’Kirahvin kaula’. Kirjailija Judith Schalansky on niin nuori, että hän ehti nauttia DDR:n kaiken valmiiksi suunnitelleesta järjestelmästä vain muutaman varhaislapsuutensa vuoden ja elää nyt uudelleenyhtenäistyneessä Saksassa.

Hänen nykyaikaan ja nyky-Saksaan sijoittuvan kirjansa päähenkilö, biologian ja liikunnan opettaja Inge Lohmark, on nähnyt koululaitoksen arkipäivää aivan riittävästi ja tullut täysin kyyniseksi, kyllästyneeksi ja immuuniksi kaikelle ’kasvatuspuheelle'. Hän on tiukka ja ankara opettaja,  suorastaan sadisti. Tässä näköjään törmään kirjallisuudessa jälleen melko vastenmieliseen vanhahkoon naiseen, kuinka ollakaan.

Lohmark on aikoinaan ensin oppinut DDR:n kasvatustavoitteet: on luotava puolueen ohjeistamana edistyksellisiä ja rauhaarakastavia kansalaisia. Uudemmat liittovaltion ohjeet ovat likimain samaa lötinää,  tavoiteltava adjektiivi vain on vaihtunut ’vapaaseen’. Niin kuin kukaan nyt voisi olla vapaa, Lohmark tuhahtelee. Jos kerran lapsilla ja nuorilla on oppivelvollisuus, on vapaus samalla mennyt sen siliän tien, hän päättelee. Oppivelvollisuus on valtion toimeenpanemaa vapaudenriistoa, jota annostellaan liittovaltion opetusministerien kokouksissa. Pääasia hommassa on lasten ja nuorten totuttaminen säänneltyyn päivärytmiin ja kulloinkin vallalla olevaan ideologiaan. Sillä tavoin varmistetaan valta-asema. Järjestetään rumille ja tyhmille murrosikäisille silmälläpitoa pahimman vaiheen yli. Saadaan niistä jommoisiakin kansalaisia. Eläkejärjestelmän täydennysmateriaalia.

Schalansky ei anna opettaja Lohmarkille juuri toivoa eikä sympaattisia ominaisuuksia. Luonnonvalinta on heittänyt hänet huonoon saumaan. Hän opettaa itäisen Saksan tyhjeneväksi syrjäseuduksi jääneen alueen koulussa. Oppilasmäärä vähenee ja niiden vähienkin laatu on surkea, lakkautusuhka roikkuu koulun yllä, rehtori puolestaan uhkaa Lohmarkia potkuilla, hänen täydennyskouluttamisensa ei enää kannata. Kahden vuoden työttömyyskorvauksen jälkeen tarjolla voisi olla ehkä valvojan hommia lastenkodissa.

Ihmisen ongelma on aina menneisyys, Schalansky tiivistää Lohmarkin sanomaksi. Raahaamme sitä mukanamme emmekä ole lainkaan sopeutuneita nykyisyyteen. Olemme kuin kivikauden savannien metsästäjiä, jotka koettavat nilkuttaa nyt mukana nykyajassa. Eihän se onnistu. Vasta meidän jälkeläisemme ovat sopeutuneita tähän nykyaikaan. Heidän tragediansa taas on, että he tulevat elämään täysin erilaisessa ajassa kuin tämä, eivätkä ole sopeutuneita siihen tulevaan. 

Siinäkö olisi kasvatuksen tärkein tavoite, saada ihmisestä luonnonvalinnan tueksi nykyistä parempi sopeutuja?

Antakaa edes ihanteen rippeet

Miltä tuntui elää kommunistisen Itä-Saksan kasvatusjärjestelmässä? Kirjailija Claudia Rusch kasvoi DDR:n tiukassa puolueohjatussa yhteiskunnassa ja onnistui ’rimaa hipoen’ pääsemään läpi koko systeemin niin, että keväällä 1990 hän oli pitämässä ylioppilaiden kiitospuhetta vihoviimeisen täydellisen ’ossi’ ikäluokan edustajana. Berliini muuri oli murtunut edellisenä syksynä. Vielä viikkoa ennen sen kaatumispäivää Claudian luokka oli saanut historian tehtäväksi kirjoittaa essee aiheesta ’Miksi antifasistinen suojavalli kaupungissamme on perusteltu’.

Claudian vanhemmat olivat systeemiin kriittisesti suhtautuvia, mutta onnistuivat säilyttämään henkensä ja joltisenkin vapautensa. Heillä oli kuitenkin yhteyksiä henkilöihin, jotka olivat arveluttavia, ei-toivottuja tai länteen loikanneita. Siksi salaisen poliisin Stasin miehet tarkkailivat perhettä sekä avoimesti kadulla päivystäen että salaisemmin, tuttavien kautta ja painostamalla vanhempia ryhtymään itse ilmiantajiksi omaa asemaansa parantaakseen. Ruschin vuonna 2003 ilmestyneen kirjan saksankielinen nimi onkin täynnä ironiaa ’Meine Freie Deutsche Jugend’, vapaa saksalainen nuoruuteni, joka samalla myös oli DDR:n ’pakollisen’ nuorisojärjestön nimi. Suomeksi 2006 käännettynä kirja sai nimen ’Stasi tiskipöydän takana’.

Rusch kuvaa elämäänsä kirkkaasti ja kiihkottomasti. Ensin kymmenen vuotta yleissivistävää ’polyteknistä’ peruskoulua. Lastenjärjestö ’Pioneerit’ oli tietenkin harrastuksena pakollinen, poisjäänti olisi merkinnyt täydellistä eristäytymistä kaikista muista lapsista. Sitten anomus ’laajennetulle yläasteelle’ pääsystä, jolloin nuorisojärjestö Freie Deutsche Jugendiin  liittyminen oli välttämätöntä pisteidenkeruuta. Liittymiseen kuului ’Nuorisovihkimys’, jossa vannottiin vala DDR:n valtiolle ja ’sosialistiselle uskontunnustukselle’. Sen jälkeen nuori sai oman henkilötodistuksen, opettajat alkoivat teititellä häntä koulussa ja hän sai lahjoja sukulaisilta. Juhlat päättyivät usein vähemmän ylevään ensikänniin ja oksentamiseen. 

Koulun ohjelmaan kuului myös työharjoittelua teollisuudessa ja armeijaan valmistautumista. Seuraavaksi alkoi pelko siitä, saako ylioppilastutkinnon suoritusoikeuden vai ei. Se voitiin evätä monista eri syistä ja sen jälkeen tie yliopisto-opintoihin olisi iäksi poikki. Aina tämän tästä oppilaille tehtiin yllättäviä ’asennoitumiskysymyksiä’: opettajat ja puoluevirkailijat tutkivat, onko nuori sopivaa puolueainesta vai olisiko ajattelussa jotain raskauttavaa kenties? Korruptio auttoi aina. Samoin toisten nuorten sanomisista ja tekemisistä raportoijaksi ryhtyminen. Sillä tietenkin voitiin aina jatkossa myös kiristää, joten kaksiteräistä miekkaa sieti käytellä varoen.  Ulkomaille matkustaminen tai ulkomaisten tiedotusvälineiden seuraaminen oli tietenkin valtionvastaista toimintaa, joka estettiin niin täysin kuin suinkin mahdollista.

Rusch kertoo kirjassaan monia kipeitä, haikeita ja iloisiakin tapahtumia, joiden kautta muodostuu kuva hänen kasvuprosessistaan. Hän kiittää myöhäistä syntymäänsä siitä, ettei hänen tarvinnut loikata länteen ja joutua iäksi eroamaan perheestään. Hän pitää kuitenkin varmana, että niin hän olisi lopulta tehnyt, jos ihmiset eivät olisi muuria kaataneet. Hän halusi pitkään muuttaa Ranskaan, jotta hän olisi voinut muistella edes jotain hyvää taustastaan, säilyttää edes jonkinlaiset ihanteen rippeet. Länsi-Saksassa asuminen olisi repinyt haavat auki jatkuvasti, joka päivä. Nyt hän kuitenkin asuu yhdistyneessä Saksassa ja tutkiskelee nuoruuden DDR-identiteettiään, jota hän ei koskaan halunnut, mutta joka ’silti istuu hänessä tiukasti kuin tekonivel.’ 

Elämäsi kuuluu Führerille

Kun DDR:n systeemissä kasvaneita vaivasi jakomielisyys, joka pakotti ihmiset rangaistuksen uhalla ääneen todistelemaan, että keisarilla on toki erittäin hienot vaatteet, vaikkei mitään todellisuudessa näkynytkään, oli heidän vanhemmillaan ja isovanhemmillaan vieläkin raastavampi kohtalo. Heidät aivopestiin lapsesta saakka sisäistämään ja hyväksymään natsi-Saksan tavoitteet ja niiden saavuttamiseen tarvittavien tekojen oikeutus niin täydellisesti, että he jatkoivat toimintaansa miltei lopulliseen tuhoon asti.

Toimittaja ja kirjailija Guido Knopp on vuonna 2006 julkaistussa kirjassaan ’Hitlerin lapset’ koonnut arkistolähteistä tietoa natsien lapsi- ja nuorisotoiminnasta ja täydentänyt aineistoa runsaalla mukana olleiden haastattelumateriaalilla.

Natsien lapsijärjestöt, poikien Jungvolk ja tyttöjen Jungmädel, ottivat hoiviinsa jo 10-vuotiaat. Teini-iässä oli vuorossa Hitlerjugend ja tyttöjen Bund Deutscher Mädel. Sen jälkeen armeijaan tai rintamalle sairaanhoitajaksi. Nuorille annettu reitti oli selvä ja Hitlerille vannottu vala uskollisuudesta kuolemaan saakka otettiin tosissaan. 

Oli yhteisiä pyöräretkiä, tapahtumia, kokouksia, yhteislaulua ja etenkin urheilua. Haastateltavat kertovat, kuinka mukavaa se yhdessäolo oli. Ryhmään oli turvallista kuulua. Pienillä kilpailuilla ja ’merkkien suorittamisilla’ nostatettiin innostusta ja kunnianhimoa: kuinka voisit olla vielä parempi, antaa vieläkin enemmän kansasi ja Führerisi hyväksi. Sinä olet saksalainen, ja saksalaiset ovat parhaita maailmassa, sanoivat innokkaat ohjaajat, ja se tuntui lapsista tietysti oikein mukavalta. Juutalaisia lapsia järjestöihin ei tietenkään hyväksytty ja melko pian he jotenkin katosivat kokonaan näkyvistä.

Natsit soluttivat omilla miehillään nopeasti myös paikalliset koululautakunnat, sitten rehtorit ja lopulta kaikki opettajat. Muutama niskuroiva opettaja vietiin luokasta kesken päivän ja hakattiin. Virkansa menettämisen pelossa ja muutoinkin tottelevaisina opettajakunta siirtyi melko vaivatta uuden järjestelmän kannattajiksi. Luonnontiedon opettaja mittaili lasten kalloja ja valisti tunneillaan siitä, kuinka juutalaiset tai juutalaisten ja muiden sekasikiöt ovat alhaisinta mitä olla saattaa ja siksi saksalainen veri on pidettävä puhtaana. Matematiikan opettaja teetätti laskutehtäviä: kuinka monta kunnollista asuintaloa voitaisiin rakentaa sillä summalla, joka on kulunut hulluja ja muita elinkelvottomia varten rakennettujen laitosten tekemiseen.

Tuntuu aivan uskomattomalta, että tuo kaikki on voinut ’mennä läpi’. Vyörytys onnistui niin hyvin, koska natsiajan alkuvuosina kaikki yhteiskunnassa tuntui tukevan heidän sanomaansa. Kriittiset äänet oli vaiennettu, kielletty, karkotettu maasta tai vangittu. Vaihtoehtoisia ajatusmalleja ei tarjottu, muita puolueita ei sallittu, roomalaiskatolinen kirkko hiljennettiin sen kanssa tehdyllä sopimuksella ja evankelinen kirkko suhtautui jo alkujaankin positiivisesti natseihin, joiden avulla se arveli pääsevänsä jumalattomista kommunisteista parhaiten eroon. Talous pyöri hetken aikaa hyvin velalla, pakkotyöllä ja muualta ryöstetyllä pääomalla. Hurmokseen innostettu kansa valmistautui vain sotaan, lopulliseen voittoon ja herrakansan oikeutettuun elintilan laajennukseen.

Kun sodan loppu häämötti ja valtakunta oli tuhon oma, lapioivat uskolliset nuoret yhä raunioita pommitusten jäljiltä ja koettivat toimia ilmatorjunnassa ja väestönsuojelussa. Viimeiset nälkiintyneet 15-vuotiaat koottiin Hitlerin bunkkerin puolustajiksi kun mitään muuta reserviä ei enää ollut.  Vasta Hitlerin kuolema sai heidät luovuttamaan. Heiltä oli mennyt kaikki. Heiltä, joiden kasvatus onnistui niin hyvin.

***