Kasvatuksen armoilla

On äärimmäisen tärkeää, että kaikilla lapsilla ja nuorilla on mahdollisuus koulunkäyntiin ja opiskeluun, muutoin heistä tulee vaarallisia puoli-villejä tai hellan ja nyrkin väliin lannistettuja kotiorjia. Mutta kuka heitä opettaa ja mihin?

Yritetäänkö heistä kasvattaa omatoimisesti tietoa etsimään ja hyödyntämään kykeneviä valistuneita ihmisiä ’ei koulua vaan elämää varten’, vai tuotetaanko nopeasti reipasta ja tottelevaista tykinruokaa lähetettäväksi minne kulloinkin, käskystä hurraavia massoja puoluekokouksiin tai palvojia lahkohartauksiin, nurkumatta raatavia käsiä ja päitä talouden alituisesti kovenevaan palvelukseen?

Suomessa on oltu syystäkin ylpeitä kattavasta koulujärjestelmästä ja menestyksestä kansainvälisissä oppimistuloksia arvioivissa mittauksissa. Menestys ei tietenkään ole pysyvää ja ongelmia on meilläkin ilmennyt, erityisesti saatavilla olevan tiedon hyödyntämisessä ja arvioinnissa. Mikä tieto kaikessa tarjonnassa on luotettava tai merkittävä, mikä vain satunnainen tai kerrassaan puolueellinen ja väärä. Miten nuoret oppilaat voisivat arvioida saamaansa tietoa, kun valtaosa opettajistakin, noista aikoinaan tunnollisista koulunsa suorittajista, ottaa nurisematta vastaan kaiken minkä kulloinenkin järjestelmä heidän opetettavakseen määrää ja jakaa sitä kuuliaisesti eteenpäin.

Aina joskus jossain syttyy kapina. Näemme uutislähetyksissä vihaisia ihmisiä repimässä alas kylttejä ja iskulauseita, kaatamassa patsaita ja heittelemässä mappeja ulos ikkunoista. ’Meille valehdeltiin, meitä petettiin, meitä johdettiin harhaan’. Ihmisiä raivostuttaa, että heille tehtiin näin. Heitä nolostuttaa, että he antoivat sen tapahtua. Aasiassa, arabimaissa, Etelä-Amerikassa.. ja paljon lähempänäkin.

Palaan jälleen kerran lukemisissani Saksaan, jonka kokemat yhteiskunnalliset ja poliittiset muutokset ovat olleet niin valtavia, että niissä riittää käsittelemistä. Saksa on meitä suomalaisia lähellä, sekä maantieteellisesti että henkisesti, vaikka emme luultavasti halua sitä kovin innokkaasti myöntää. Olemme kuitenkin monessa asiassa pyrkineet ottamaan sieltä oppia; yliopistot, uskonpuhdistus, insinöörien ja lääkärien koulutus, armeija, urheiluvalmennus, peruskoulukin. Emme sentään onneksi ihan kaikessa, vai?

Luonnonvalinnan hylkytavaraa

Ajallisesti tuorein lukemistani saksalaista koulua ja kasvatusta sivuavista kirjoista oli 2011 ilmestynyt ja 2013 suomeksi käännetty ’Kirahvin kaula’. Kirjailija Judith Schalansky on niin nuori, että hän ehti nauttia DDR:n kaiken valmiiksi suunnitelleesta järjestelmästä vain muutaman varhaislapsuutensa vuoden ja elää nyt uudelleenyhtenäistyneessä Saksassa.

Hänen nykyaikaan ja nyky-Saksaan sijoittuvan kirjansa päähenkilö, biologian ja liikunnan opettaja Inge Lohmark, on nähnyt koululaitoksen arkipäivää aivan riittävästi ja tullut täysin kyyniseksi, kyllästyneeksi ja immuuniksi kaikelle ’kasvatuspuheelle'. Hän on tiukka ja ankara opettaja,  suorastaan sadisti. Tässä näköjään törmään kirjallisuudessa jälleen melko vastenmieliseen vanhahkoon naiseen, kuinka ollakaan.

Lohmark on aikoinaan ensin oppinut DDR:n kasvatustavoitteet: on luotava puolueen ohjeistamana edistyksellisiä ja rauhaarakastavia kansalaisia. Uudemmat liittovaltion ohjeet ovat likimain samaa lötinää,  tavoiteltava adjektiivi vain on vaihtunut ’vapaaseen’. Niin kuin kukaan nyt voisi olla vapaa, Lohmark tuhahtelee. Jos kerran lapsilla ja nuorilla on oppivelvollisuus, on vapaus samalla mennyt sen siliän tien, hän päättelee. Oppivelvollisuus on valtion toimeenpanemaa vapaudenriistoa, jota annostellaan liittovaltion opetusministerien kokouksissa. Pääasia hommassa on lasten ja nuorten totuttaminen säänneltyyn päivärytmiin ja kulloinkin vallalla olevaan ideologiaan. Sillä tavoin varmistetaan valta-asema. Järjestetään rumille ja tyhmille murrosikäisille silmälläpitoa pahimman vaiheen yli. Saadaan niistä jommoisiakin kansalaisia. Eläkejärjestelmän täydennysmateriaalia.

Schalansky ei anna opettaja Lohmarkille juuri toivoa eikä sympaattisia ominaisuuksia. Luonnonvalinta on heittänyt hänet huonoon saumaan. Hän opettaa itäisen Saksan tyhjeneväksi syrjäseuduksi jääneen alueen koulussa. Oppilasmäärä vähenee ja niiden vähienkin laatu on surkea, lakkautusuhka roikkuu koulun yllä, rehtori puolestaan uhkaa Lohmarkia potkuilla, hänen täydennyskouluttamisensa ei enää kannata. Kahden vuoden työttömyyskorvauksen jälkeen tarjolla voisi olla ehkä valvojan hommia lastenkodissa.

Ihmisen ongelma on aina menneisyys, Schalansky tiivistää Lohmarkin sanomaksi. Raahaamme sitä mukanamme emmekä ole lainkaan sopeutuneita nykyisyyteen. Olemme kuin kivikauden savannien metsästäjiä, jotka koettavat nilkuttaa nyt mukana nykyajassa. Eihän se onnistu. Vasta meidän jälkeläisemme ovat sopeutuneita tähän nykyaikaan. Heidän tragediansa taas on, että he tulevat elämään täysin erilaisessa ajassa kuin tämä, eivätkä ole sopeutuneita siihen tulevaan. 

Siinäkö olisi kasvatuksen tärkein tavoite, saada ihmisestä luonnonvalinnan tueksi nykyistä parempi sopeutuja?

Antakaa edes ihanteen rippeet

Miltä tuntui elää kommunistisen Itä-Saksan kasvatusjärjestelmässä? Kirjailija Claudia Rusch kasvoi DDR:n tiukassa puolueohjatussa yhteiskunnassa ja onnistui ’rimaa hipoen’ pääsemään läpi koko systeemin niin, että keväällä 1990 hän oli pitämässä ylioppilaiden kiitospuhetta vihoviimeisen täydellisen ’ossi’ ikäluokan edustajana. Berliini muuri oli murtunut edellisenä syksynä. Vielä viikkoa ennen sen kaatumispäivää Claudian luokka oli saanut historian tehtäväksi kirjoittaa essee aiheesta ’Miksi antifasistinen suojavalli kaupungissamme on perusteltu’.

Claudian vanhemmat olivat systeemiin kriittisesti suhtautuvia, mutta onnistuivat säilyttämään henkensä ja joltisenkin vapautensa. Heillä oli kuitenkin yhteyksiä henkilöihin, jotka olivat arveluttavia, ei-toivottuja tai länteen loikanneita. Siksi salaisen poliisin Stasin miehet tarkkailivat perhettä sekä avoimesti kadulla päivystäen että salaisemmin, tuttavien kautta ja painostamalla vanhempia ryhtymään itse ilmiantajiksi omaa asemaansa parantaakseen. Ruschin vuonna 2003 ilmestyneen kirjan saksankielinen nimi onkin täynnä ironiaa ’Meine Freie Deutsche Jugend’, vapaa saksalainen nuoruuteni, joka samalla myös oli DDR:n ’pakollisen’ nuorisojärjestön nimi. Suomeksi 2006 käännettynä kirja sai nimen ’Stasi tiskipöydän takana’.

Rusch kuvaa elämäänsä kirkkaasti ja kiihkottomasti. Ensin kymmenen vuotta yleissivistävää ’polyteknistä’ peruskoulua. Lastenjärjestö ’Pioneerit’ oli tietenkin harrastuksena pakollinen, poisjäänti olisi merkinnyt täydellistä eristäytymistä kaikista muista lapsista. Sitten anomus ’laajennetulle yläasteelle’ pääsystä, jolloin nuorisojärjestö Freie Deutsche Jugendiin  liittyminen oli välttämätöntä pisteidenkeruuta. Liittymiseen kuului ’Nuorisovihkimys’, jossa vannottiin vala DDR:n valtiolle ja ’sosialistiselle uskontunnustukselle’. Sen jälkeen nuori sai oman henkilötodistuksen, opettajat alkoivat teititellä häntä koulussa ja hän sai lahjoja sukulaisilta. Juhlat päättyivät usein vähemmän ylevään ensikänniin ja oksentamiseen. 

Koulun ohjelmaan kuului myös työharjoittelua teollisuudessa ja armeijaan valmistautumista. Seuraavaksi alkoi pelko siitä, saako ylioppilastutkinnon suoritusoikeuden vai ei. Se voitiin evätä monista eri syistä ja sen jälkeen tie yliopisto-opintoihin olisi iäksi poikki. Aina tämän tästä oppilaille tehtiin yllättäviä ’asennoitumiskysymyksiä’: opettajat ja puoluevirkailijat tutkivat, onko nuori sopivaa puolueainesta vai olisiko ajattelussa jotain raskauttavaa kenties? Korruptio auttoi aina. Samoin toisten nuorten sanomisista ja tekemisistä raportoijaksi ryhtyminen. Sillä tietenkin voitiin aina jatkossa myös kiristää, joten kaksiteräistä miekkaa sieti käytellä varoen.  Ulkomaille matkustaminen tai ulkomaisten tiedotusvälineiden seuraaminen oli tietenkin valtionvastaista toimintaa, joka estettiin niin täysin kuin suinkin mahdollista.

Rusch kertoo kirjassaan monia kipeitä, haikeita ja iloisiakin tapahtumia, joiden kautta muodostuu kuva hänen kasvuprosessistaan. Hän kiittää myöhäistä syntymäänsä siitä, ettei hänen tarvinnut loikata länteen ja joutua iäksi eroamaan perheestään. Hän pitää kuitenkin varmana, että niin hän olisi lopulta tehnyt, jos ihmiset eivät olisi muuria kaataneet. Hän halusi pitkään muuttaa Ranskaan, jotta hän olisi voinut muistella edes jotain hyvää taustastaan, säilyttää edes jonkinlaiset ihanteen rippeet. Länsi-Saksassa asuminen olisi repinyt haavat auki jatkuvasti, joka päivä. Nyt hän kuitenkin asuu yhdistyneessä Saksassa ja tutkiskelee nuoruuden DDR-identiteettiään, jota hän ei koskaan halunnut, mutta joka ’silti istuu hänessä tiukasti kuin tekonivel.’ 

Elämäsi kuuluu Führerille

Kun DDR:n systeemissä kasvaneita vaivasi jakomielisyys, joka pakotti ihmiset rangaistuksen uhalla ääneen todistelemaan, että keisarilla on toki erittäin hienot vaatteet, vaikkei mitään todellisuudessa näkynytkään, oli heidän vanhemmillaan ja isovanhemmillaan vieläkin raastavampi kohtalo. Heidät aivopestiin lapsesta saakka sisäistämään ja hyväksymään natsi-Saksan tavoitteet ja niiden saavuttamiseen tarvittavien tekojen oikeutus niin täydellisesti, että he jatkoivat toimintaansa miltei lopulliseen tuhoon asti.

Toimittaja ja kirjailija Guido Knopp on vuonna 2006 julkaistussa kirjassaan ’Hitlerin lapset’ koonnut arkistolähteistä tietoa natsien lapsi- ja nuorisotoiminnasta ja täydentänyt aineistoa runsaalla mukana olleiden haastattelumateriaalilla.

Natsien lapsijärjestöt, poikien Jungvolk ja tyttöjen Jungmädel, ottivat hoiviinsa jo 10-vuotiaat. Teini-iässä oli vuorossa Hitlerjugend ja tyttöjen Bund Deutscher Mädel. Sen jälkeen armeijaan tai rintamalle sairaanhoitajaksi. Nuorille annettu reitti oli selvä ja Hitlerille vannottu vala uskollisuudesta kuolemaan saakka otettiin tosissaan. 

Oli yhteisiä pyöräretkiä, tapahtumia, kokouksia, yhteislaulua ja etenkin urheilua. Haastateltavat kertovat, kuinka mukavaa se yhdessäolo oli. Ryhmään oli turvallista kuulua. Pienillä kilpailuilla ja ’merkkien suorittamisilla’ nostatettiin innostusta ja kunnianhimoa: kuinka voisit olla vielä parempi, antaa vieläkin enemmän kansasi ja Führerisi hyväksi. Sinä olet saksalainen, ja saksalaiset ovat parhaita maailmassa, sanoivat innokkaat ohjaajat, ja se tuntui lapsista tietysti oikein mukavalta. Juutalaisia lapsia järjestöihin ei tietenkään hyväksytty ja melko pian he jotenkin katosivat kokonaan näkyvistä.

Natsit soluttivat omilla miehillään nopeasti myös paikalliset koululautakunnat, sitten rehtorit ja lopulta kaikki opettajat. Muutama niskuroiva opettaja vietiin luokasta kesken päivän ja hakattiin. Virkansa menettämisen pelossa ja muutoinkin tottelevaisina opettajakunta siirtyi melko vaivatta uuden järjestelmän kannattajiksi. Luonnontiedon opettaja mittaili lasten kalloja ja valisti tunneillaan siitä, kuinka juutalaiset tai juutalaisten ja muiden sekasikiöt ovat alhaisinta mitä olla saattaa ja siksi saksalainen veri on pidettävä puhtaana. Matematiikan opettaja teetätti laskutehtäviä: kuinka monta kunnollista asuintaloa voitaisiin rakentaa sillä summalla, joka on kulunut hulluja ja muita elinkelvottomia varten rakennettujen laitosten tekemiseen.

Tuntuu aivan uskomattomalta, että tuo kaikki on voinut ’mennä läpi’. Vyörytys onnistui niin hyvin, koska natsiajan alkuvuosina kaikki yhteiskunnassa tuntui tukevan heidän sanomaansa. Kriittiset äänet oli vaiennettu, kielletty, karkotettu maasta tai vangittu. Vaihtoehtoisia ajatusmalleja ei tarjottu, muita puolueita ei sallittu, roomalaiskatolinen kirkko hiljennettiin sen kanssa tehdyllä sopimuksella ja evankelinen kirkko suhtautui jo alkujaankin positiivisesti natseihin, joiden avulla se arveli pääsevänsä jumalattomista kommunisteista parhaiten eroon. Talous pyöri hetken aikaa hyvin velalla, pakkotyöllä ja muualta ryöstetyllä pääomalla. Hurmokseen innostettu kansa valmistautui vain sotaan, lopulliseen voittoon ja herrakansan oikeutettuun elintilan laajennukseen.

Kun sodan loppu häämötti ja valtakunta oli tuhon oma, lapioivat uskolliset nuoret yhä raunioita pommitusten jäljiltä ja koettivat toimia ilmatorjunnassa ja väestönsuojelussa. Viimeiset nälkiintyneet 15-vuotiaat koottiin Hitlerin bunkkerin puolustajiksi kun mitään muuta reserviä ei enää ollut.  Vasta Hitlerin kuolema sai heidät luovuttamaan. Heiltä oli mennyt kaikki. Heiltä, joiden kasvatus onnistui niin hyvin.

***