Ollako oikeassa vai hengissä ?

Moraaliset valintatilanteet ja niistä syntyvät jännitteet, ahdistukset ja väärinkäsitykset ovat kirjallisuuden perusaineistoa. Ne kuohuttavat, saavat ottamaan kantaa puolesta ja vastaan ja lukemaan vimmalla kirjan loppuun saakka.

Vihaamme kirjan hahmoa tai ihailemme häntä, ymmärrämme ja tunnemme myötätuntoa hänen kamppaillessaan suurien asioiden edessä. Olemme salavihkaa tyytyväisiä, kun itse pääsemme lopultakin niin vähällä ja oma elämämme on pienten, tylsien vastoinkäymisten voittamista. Hätäkös tässä, näin matalassa kaivossa. Vai tihentyykö pulssimme sittenkin ajatuksesta, että myös minä valitsisin sankarin osan; nousisin ylös viitta hulmuten pelastamaan kaikki onnettomat.

Entä jos emme ottaisi varsinaisesti kantaa. Menisimme, jos kaikki muutkin menevät. Pitäisimme pään matalalla ja noudattaisimme vain käskyjä, joista ei millään onnistuisi luistamaan. Pienimmän riesan tie. Vaihtaisimme käsivarsinauhan värin heti, kun suhdanteet hiukankin alkavat kallistua toiseen suuntaan. Vain sopeutujat selviytyvät, eikös se luonnossakin näin mene? Kumpi on parempi, olla oikeassa vai olla hengissä?

Arkielämässä moraalisia kannanottoja voi vältellä melko pitkään, mutta ei loputtomiin. Leikataanko julkisia tukia täältä vai tuolta? Onko meillä varaa auttaa tai onko meillä oikeus torjua pyytäjät laiskoina elintasopakolaisina? Ilmiannanko huumeriippuvaisen lääkärikollegani?

Joskus kantaansa voi toki pähkäillä kauan puoleen ja toiseen, mutta joskus päätös on tehtävä sekunneissa. Tilanne saattaa olla niin paha, että ainoa valittava on enää kuolema nitistettynä tai kuolema vastarintaa tehneenä nitistettynä, kuten Varsovan ghetossa. Toisesta maailmansodasta on kulunut jo 70 vuotta, mutta yhä edelleen siitä ammennetaan runsaasti kirjallisia aiheita niin tutkimuksiin kuin fiktioonkin.

Valoa radioaalloilla

Sateisen kesän myyntihittinä Suomenkin kirjakaupoissa on nyt loistanut yhdysvaltalaisen  Anthony Doerr'in  Pulitzer-palkittu paksu teos ’Kaikki se valo jota emme näe’ (2014, suomeksi  käännetty 2015). Se tuo lukijan eteen kiehtovasti kuvattuja ääniä, tuoksuja ja sormenpäissä tuntuvia yksityiskohtia ranskalaisessa vanhassa muurien ympäröimässä Saint-Malo'n rannikkokaupungissa. Päähenkilö on sokea tyttö, joka yrittää hahmottaa sodan murjomaa ympäristöään. Minne rakas isä on lähtenyt ja miksi?

Moraaliset ongelmat vaivaavat etenkin kirjan muita henkilöitä. Pitäisikö saksalaisia miehittäjiä vastaan taistella aktiivisesti vai vain koettaa pysytellä näkymättömissä? Onko jostain paperilappusten välittämisestä todellista hyötyä sodan kulussa vai onko se vain näennäistä puuhastelua? Mitä voi rintamalinjan toisella puolella saksalainen orpopoika tehdä ystävänsä tai oman asemansa hyväksi jouduttuaan natsien Hitler Jugend -oppilaitokseen?  Radio ja kuunteleminen yhdistää saksalaispojan ja sokean ranskalaistytön maailmat.

Doerr'in kirjaa on kehuttu ja markkinoitu suurella koneistolla. Kirja onkin taitavasti sommiteltu ja aihepiiristään ja koostaan huolimatta hyvin helppo luettava. Se antaa virkistävästi erilaista ajattelemisen aihetta jo melkein puhki kirjoitetusta aiheesta. Paikoin tunnelma on synkkä, mutta silti siinä on minusta joku ’amerikkalainen’ disney-kuorrutus, joka tekee siitä tyypillisen ’nuortenkirjan’ oloisen. On sokea tyttö, neuvokkaita orpolapsia, sisäoppilaitos, mystinen jalokivi ja salalokeroita. Elokuva-oikeudetkin on kuulemma jo myyty. Saint-Malo'n kaupungin matkailijamäärät varmasti kasvavat. Hyvä niin.

Olen kuten te

Amerikkalais-ranskalainen Jonathan Littell kirjoitti paksun ja rankan ’Hyväntahtoiset’ - kirjansa 2006 ranskaksi ja nappasi sillä sekä Goncourt-palkinnon että Ranskan akatemian romaanipalkinnon. Suomeksi käännettynä kirja on julkaistu 2008.

Kirjassa fiktiivinen entinen SS-upseeri  Maximilian Aue  kertoo muistelmansa. Hän oli saksalainen, mutta äitinsä puolelta ranskalainen ja puhui täysin sujuvasti kumpaakin kieltä. Niinpä hän onnistui sodan päätyttyä luikahtamaan yleisessä sekasorrossa Ranskan puolelle ja asettumaan sinne. Hän loi uuden identiteetin ja suhdeverkoston. Sulautuakseen hyvin ympäristöön hän nai mitäänsanomattoman naisen ja teki tälle heti lapsen, jotta naisella olisi puuhaa eikä hänestä olisi vaivaa Auelle. Työkseen entinen SS-upseeri johtaa nyt  - pitsitehdasta. Verhoja ja alusvaatteita tarvitaan, ymmärrättehän.

Littell kuljettaa SS-upseeriaan maailmansodan kamalimmissa paikoissa. Etnisissä puhdistuksissa Ukrainassa Valko-Venäjällä ja Unkarissa, sitten Stalingradissa, Auschwitzissa ja lopulta romahtavassa Berliinissä. Kaikkialla hän toimii siististi, tehokkaasti ja tottelevaisesti. Tarpeetonta verenvuodatusta välttäen mutta käskyt täyttäen. Silti olematta lopullisesti lojaali kenellekään, valmiina tilaisuuden tullen pettämään tai tappamaan myös työtoverinsa.

’Kuten sanottu, en koskaan halunnut tulla murhaajaksi. Mieluummin olisin opiskellut kirjallisuutta. Jos te olette sattunut syntymään sellaiseen maailmanaikaan, jolloin kukaan ei tule tappamaan vaimojanne ja lapsianne eikä myöskään käske teitä tappamaan toisten vaimoja ja lapsia, kiittäkää luojaanne. Olette ehkä onnekkaampia kuin minä, mutta ette parempia.  Todellinen vaara piilee aina tavallisissa ihmisissä, joista valtio koostuu. Muutama sekopää ei yksinään merkitse mitään.’

Loppua kohden Aue kyllä sekoaa itsekin, ’ylittää rajan’, kuten hän itse sanoo. Mutta ’minä en ollut ainoa, niinä aikoina’, hän puolustautuu. 

Littellin kirja ei päästä lukijaa helpolla. Päähenkilö on vastenmielinen.Välillä oksennus melkein nousee kurkkuun, välillä moraalinen närkästys hehkuttaa poskia kunnes kylmä tunne hiipii selkään: näin luultavasti toimisi suurin osa ihmisistä, sittenkin. Lopulta kuitenkin sodan lopputulos kääntyi toiseen suuntaan, mutta johtuiko se ’parempien ihmisten’ pääsystä voitolle? Mitä me tiedämme heidän motiiveistaan ja hyvistä pyrkimyksistään? Miten maailma voi heidän käsissään, sehän on nyt nähty? Miten tämä estetään?  Miten heidät kaikki pysäytetään ajoissa? Heidät vai siis meidät?

Vaikein  ymmärtää

Fiktiivisten henkilöiden tai joidenkin tuntemattomien, kuulustelupöytäkirjoista esiin nousevien ihmisten motiiveja ja moraalisia hairahduksia tai valintoja on helppo ihmetellä, arvostella ja paheksua, vaikka epäilisikin omaa kykyään pystyä yhtään parempaan. Omien vanhempien kohdalla on toisin. Kaikesta tulee liian läheistä, liian henkilökohtaista, lähes mahdotonta.

Saksalainen Wibke Bruhns oli vain 6-vuotias kun hänen isänsä kuoli syksyllä 1944. Bruhns ei muista isäänsä juuri ollenkaan. Hän on pohtinut paljon identiteettiään ja tehnyt tiliä menneisyytensä kanssa psykoanalyysia myöten. Sekään ei tuonut asiaan mitään selkoa.  Äiti ja sisarukset eivät halunneet muistella tai eivät ahdistukseltaan pystyneet. Olkoon, kasvoin ilman isää, mitä siitä sitten, miljoonat minun ikäpolveni saksalaiset ovat tehneet samoin, hän viimein päätti. 

Lopulta hän kuitenkin ryhtyi selvittämään arkistojen avulla isänsä ja perheensä historiaa. Näin syntyi hänen rohkea, sievistelemätön kirjansa  ’Isäni maa’ (2004, suomeksi käännetty 2010 ), joka koettaa selvittää, millainen isä oikeastaan oli ja kuinka oli mahdollista, että isä ja koko perhe meni mukaan natsihallinnon hyväksyjiin. Kuinka oli mahdollista, että sellainen tapahtui ylipäänsä koko Saksassa.

Isän perhe, Klamroth’it, oli suhteellisen varakasta kauppias-tehtailija sukua jo useammassa polvessa. Perhe ei ollut ylhäisaatelia, vaan valmisti ja myi väkilannoitteita ja maatalouskoneita. Palvelu keisarin armeijassa kuului suvun miesten vapaaehtoisiin välttämättömyyksiin; ilman upseerinarvoa ei olisi ollut mahdollista ’verkottua’ sen tasoisten ihmisten kanssa, joita yhteiskunnallinen asema ja kaupankäynti vaativat. Suvun tarkasti ylläpidettyyn arkistoon on koottu suuret määrät dokumentteja, valtava kirjeenvaihto, matrikkeleja, sukukokousten pöytäkirjoja, kronikoita ja lähes jokaisen pitämiä päiväkirjoja.

Bruhns kirjoittaa hyvin ja tämän ’tosielämän Buddenbrookien’ vaiheista lukeminen on aluksi nautittavaa jo pelkästään kulttuurihistorian kannalta. Tällaisten sukuarkistojen olemassaolo on suunnaton aarre.  

Ensimmäisen maailmansodan jälkeinen kaaos muuttaa yhteiskuntaa lopullisesti, mutta Klamrothien sosiaaliluokka pitää kirjeissään Hitleriä ja hänen ruskeapaitojaan lähinnä naurettavina, brutaaleina, sivistymättöminä rettelöitsijöinä. Sävy muuttuu 1933 kun Hitleristä tulee valtakunnankansleri ja natsipuolueesta ainoa sallittu. 

Pian päiväkirjoissa on merkintöjä osallistumisesta siihen ja tähän natsien organisoimaan toimintaan, juhlaan ja yhdistykseen. Pienellä sivulauseella mainitaan juutalaisen, pitkäaikaisen perhelääkärin ’maastamuutosta’ ja tehtaalla vuosikausia toimineen juutalaisen ’välttämättömäksi käyneestä erottamisesta’. Ei vihjettäkään siitä, että näitä olisi vastustettu, tai edes pidetty vääränä tai valitettavana. Perhe alkaa viettää juhlapyhiä hilpeästi ’laulamalla yhdessä Hitler-lauluja’ ja on innosta täpinöissään vuoden 1936 olympialaisten vuoksi. Ei sanaakaan juutalaisten tai mustien urheilijoiden syrjimisestä tai natsien poliittisten vastustajien sulkemisesta leireille. ’Heidän täytyi tietää! Heillä oli älyä, analysointikykyä, suhteita ja tietolähteitä. Mutta he eivät paheksu, eivät ole huomaavinaankaan. He siis hyväksyvät tämän kaiken’, Bruhns vaikeroi.

Sodan puhjettua kirjeiden sävyjä voi tietenkin selittää sotasensuurilla. Pikkuhiljaa lähenevän  totaalisen tuhon seuraaminen perheen näkökulmasta on kiehtovaa, vaikkakin kovin surullista. ’Ettekö ymmärrä, teillä on enää kaksi viikkoa aikaa’, Bruhns välillä kiljahtaa vanhemmilleen ja jatkaa heidän riitelynsä ja uupumuksensa selvittämistä. Isä-Klamroth hirtettiin muutama kuukausi ennen Saksan lopullista romahdusta valtakunnan vihollisena, koska hän tiesi Hitleriä vastaan suunnitellusta attentaatista mutta ei paljastanut sitä. 

Bruhns toteaa, että lapset haluavat vanhemmiltaan vain hoivaa ja huomiota. Vanhempien hämmennys merkitsee lapselle aina uhkaa. Aikuisina, asioista paremmin ymmärtävinä lapset sallivat omien ystäviensä epäonnistuakin, mutta vanhemmilta epäonnistuminen on aina kielletty.

***

Matkakirja avaa mielen

Yksinkertaisimmillaan matkakirja kertoo, mitä joku näki ja koki jossain paikassa tai matkalla sinne. Kirjoittaja antaa ehkä kokeneen käytännön neuvon; käy täällä, varaudu tähän, vältä tätä. Tylsimmillään matkakirja tarjoaa merkityksettömiä satunnaishuomioita, turhia nimilitanioita ja jo ammoin lopettaneiden lentoyhtiöiden tai ruokapaikkojen yhteystietoja.

Tottunut matkakirjojen lukija ei anna moisten seikkojen häiritä, vaan oppii selaamaan nopeasti tylsien kohtien yli tai hyppäämään kokonaan seuraavaan kirjaan ja toiseen näkemykseen. Ihmisethän kokevat vieraat paikat niin monin eri tavoin; yhdelle kaikki on likaista, pelottavaa, täynnä rikollisuutta ja pahanmakuista ruokaa, toinen taas näkee kiinnostavaa arkkitehtuuria, sivilisaatioiden kerrostumia ja harvinaisia kasveja. Kolmannelle sama kaupunki merkitsee aamuun asti auki olevia discoja ja halpaa viinaa.

Loistavimmillaan matkakirja saa aikaan ketjureaktion ja kokemusten vyöryn avaamalla lukijan mielen ymmärtämään ja vastaanottamaan monenlaisia uusia asioita. Se saa lukemaan lisää kohteesta, tarttumaan kenties myös paikasta tai maasta kertovaan kaunokirjallisuuteen. Tutustuttaa siellä tehtyyn tai kuunneltuun musiikkiin. Johdattaa alueen kuuluisimman taiteilijan mukana opiskelemaan lisää hänen taidesuuntauksestaan. Saa seuraamaan sen maan tai kaupungin menestystä jossain urheilulajissa. Houkuttelee matkustamaan kohteeseen useammankin kerran, tutustuttaa sikäläisiin ihmisiin, auttaa ymmärtämään heidän historiaansa, ilojaan ja surujaan.

Yhä kiehtovammaksi kaikki käy, kun mukaan otetaan aika. Kun matkakirja kuvaa kokemuksen niin kaukaisessa tai poikkeuksellisessa ajassa, ettei lukijalla ole enää mahdollisuutta koettaa kokea sitä samaa edes suhteellisesti. On vain nautittava kirjasta ja annettava oman mielikuvituksen lentää. Tai ehkä lukija voi peilata omaa kokemustaan samasta menneestä ajasta, mutta täysin toisessa ympäristössä. ’Ajatella, en lainkaan tajunnut, että tätä tapahtui siellä juuri silloin kun minä työntelin täällä kotona lastenvaunuja ja luulin että..’

Muuttuvat laulut vaan mihin suuntaan

Olen sitä sukupolvea, jolle liki puolet karttapallosta peittävä Neuvostoliitto ja sen peukalon alla oleva itäblokki oli itsestäänselvyys läpi kaikkien koulu- ja opiskeluvuosien. Siinä se oli, vikoineen, toisinajattelijoineen ja ihannoijineen. Ei käynyt mielessäkään, että se voisi joskus hajota ja lakata olemasta. Enintään toivoi, että se hiukan löysäisi kahleita ja päästäisi kansalaisensa liikkumaan vähän vapaammin.

Kuusamolainen Timo Laine kiinnostui jo pienenä salaperäisestä suljetusta idästä, joka oli niin lähellä mutta kuitenkin saavuttamattomissa. Hän on minua sen verran nuorempi, että oli ehtinyt juuri opiskelijaelämän alkuun, kun itäblokki joutui myllerrysten kouriin ja hänelle avautui uskomaton ’mahdollisuuksien ikkuna’ olla vaihto-opiskelijana näkemässä tilanne paikan päällä ja matkustella sitten halpaan ruplahintaan ristiin rastiin vapautuvassa Itä-Euroopassa ja murenevan imperiumin osasista syntyvissä uusissa IVY-maissa, vanhan Neuvostoliiton viisumi vielä passissaan.

Laineen kirja ’Torakoita ja panssarivaunuja’ (2014) on mainio muistinvirkistäjä. Lähes kaikesta, mistä hän kirjoittaa, muistan kyllä kuulleeni jo silloin 1989-1990, mutta silti en tajunnut, mihin mikäkin liittyy enkä osannut aavistaa, minkälaista jatkoa seuraisi. Kukaan ei osannut. Muistelen lievällä huvittuneisuudella silloisten johtavien poliitikkojemme ja ulkopolitiikan asiantuntijoidemme lausuntoja. Olimme kyllä kaikki, niin poliitikot kuin tavallinen kansakin, peloissamme ja ihmeissämme Janajevin vallankaappausta seuratessamme. Jeltsin tankin päällä sopertelemassa oli sitten jo helpompi sulattaa. Baltian kansojen pyristely vapauteen herätti hämmentynyttä ihailua, mutta samaan aikaan päälle kaatuva jättimäinen talouslama vei suomalaisten ajatukset pois ulkomaiden asioista.

Timo Laine ei tietenkään ole matkoistaan kertoessaan mikään ’satunnainen matkailija’, vaan hän oli jo nuoresta lähtien syvästi kiinnostunut Venäjästä ja Virosta, opiskeli kumpaakin kieltä ja perehtyi kulttuuriin ja yhteiskuntafilosofiaan paljon tavallista turistia perinpohjaisemmin. Silti hän on onnistunut säilyttämään kirjassa hauskan lakonisen ’opiskelijan päiväkirja ’tyylin eikä sorru esittämään viisaampaa ja kaukonäköisempää kuin tuolloin oli. 

Laineen vakaa pyrkimys ymmärtää syvemmin millaisia nämä maat, ihmiset ja hallintojärjestelmät pohjimmiltaan ovat, sai hänet myös ottamaan riskejä ja sietämään epämukavuutta, jota tavallinen virkistysmatkailija todennäköisesti kauhistelisi matkakirjassaan. Tieto lisää tuskaa, mutta useimmiten silti vähentää pelkoa. Se on naapurien kesken hyvä asia.

Kaikkea yltäkyllin

Eipä ole vuosikausia Intian muinaisia ja nykyisiä kieliä ja kulttuureja tutkinut ja yliopistossa opettanut Virpi Hämeen-Anttilakaan mikään satunnainen aurinkoloman etsijä. Hänen kirjansa ’Minun Intiani’ (2014) onkin saanut kanteensa mainostarran Vuoden matkakirja. Sen sisältö on niin runsas ja yksityiskohtainen, että siitä riittää kyllä omaksuttavaa useammalle vuodelle ja useammalle matkalle.

Hämeen-Anttila kirjoittaa sujuvasti ja yleislukijalle sopivan kepeästi. Melkeinpä tuntuu, että hän pidättelee itseään menemästä syvemmälle kohteiden kulttuurisiin aiheisiin, vaikka niistä paljon sanottavaa olisikin ja siirtyy sen sijaan nopeasti seuraavaan maantieteelliseen alueeseen tai hypähtää käytännöllisempiin seikkoihin, vaikkapa junalippujen varaamiseen. Hän ikään kuin tuo esille pienen kulman useasta eri vaihtoehdosta ja antaa lukijalle pienen maistiaisen: esimerkiksi tällaista olisi täällä nähtävillä, mutta jos taas arvostat enemmän tätä, valitse toinen reitti.

Intia on niin suuri jo maantieteellisesti ja niin valtavan monikerroksinen monituhatvuotisen kulttuurinsa puolesta, että pienen ja nuoren kansan edustaja haukkoo henkeään. On loppumattomasti värejä, tuoksuja, mausteita, kasveja, kansoja, tapoja, uskontoja, kieliä. Nähtävänä ei ole vain pari-kolme linnaa tai yksi hautamonumentti vaan kaikkea sadoittain. Hämeen-Anttila huomauttaa, että kaikkein eniten suomalaista kuitenkin ällistyttää ja myös vaivaa Intiassa väenpaljous. Se on kerta kaikkiaan niin päällekäyvää. Joka paikassa, aina, koko ajan ympärillä velloo tavattoman paljon ihmisiä. Hiljaista, rauhallista loukkoa ei tunnu löytyvän mistään. Ehkä sentään jostain sopivasta kohdasta merenrantaa tai kenties kauempaa vuoristosta. Suurissa kaupungeissa suomalaista alkaa varmasti ahdistaa.

Intian kuuluisimmat kohteet löytyvät pohjoisen kolmiosta  Delhi-Agra-Jaipur. Siitä on Hämeen-Anttilan mukaan hyvä aloittaa tai jos se jää ainoaksi matkaksi, se kannattaa ilman muuta tehdä. Jos maa alkaa kiinnostaa enemmän, erilaisia reittejä ja kokonaisuuksia voi koota matkaohjelmaan kymmenittäin.  Etenkin omaleimainen ja pohjoisesta suuresti poikkeava Etelä-Intia miellyttää Hämeen-Anttilaa.

’Rakastan Intiaa, mutta en silti haluaisi asua siellä pysyvästi. Olen suomalainen, ’ toteaa Hämeen-Anttila.  Kuitenkin kun jossain poltetaan roskia, tuoksuu lanta tai käryää bensiini, hänen mieleensä nousee kaipaus Intiaan. Kulttuurishokki iskee vasta silloin, kun hän palaa takaisin puhtaaseen, kylmään ja tyhjään Suomeen.

Uskomattomia idän ihmeitä

Keskiajalla Euroopassa eleltiin siinä uskossa, että olimme melko lailla maailman napa ja ainut mainittava ihmiskeskittymä maapallolla, ei kun siis maaläpyskällä. Rooman’ maailmanvalta’ oli kyllä päässyt hajoamaan, mutta Rooma tai Konstantinopoli oli edelleen ihmisten mielissä kaiken edistyksen huippu. 

Olikin aikamoinen yllätys, kun venetsialainen Marco Polo sukulaismiehineen onnistui tekemään yli kaksikymmentä vuotta kestäneen matkan halki Aasian ja vielä palaamaan sieltä meriteitse 1290-luvun lopulla kotiin takaisin ehjin nahoin, innokkaana kertomaan kaikesta, mitä oli nähnyt ja kokenut. Siellähän oli maita ja valtakuntia vaikka millä mitalla ja vaikka siellä elettiin hyvin eri tavalla kuin täällä, ei välttämättä huonommin.

Hänen matkakirjastaan, tai tarkemmin sanottuna hänen vankilassa kirjurille sanelemistaan matkamuisteluksista, tuli nopeasti ’best seller’, joka levisi kopioituna sen ajan mittapuulla erittäin laajalle. Vankeus oli lyhytaikainen ja Polo eli elämänsä loppuun varsin arvostettuna henkilönä. Häntä pidettiin hyvänä jutunkertojana, joka osasi erinomaisesti viihdyttää kuulijoitaan, mutta vielä kuolinvuoteellaankin häntä pyydettiin perumaan edes hulluimmat kertomuksensa, ettei moinen valheen synti jäisi kiirastuleen rasitteeksi.  Polo ei perunut mitään, kerrotaan.

Lukemani ’Marco Polon matkat’ on vuoden 2002 toinen painos alun perin 1957 suomeksi julkaistusta ja toimitetusta laitoksesta, jonka toimitustyön ja kommentaarit on tuolloin kirjoittanut Aulis J. Joki. Tämänkaltaisessa kirjassa huomautukset ja viitteiden selitykset ovat melkein yhtä kiinnostavia kuin alkuperäinen tekstikin. Varsinainen ’alkuperäinen’ on kai sekin hieman kiistanalainen; ilmeisesti aivan alkuperäistä käsikirjoitusta ei tällä hetkellä ole missään löydettynä  (ellei jonkun onnekkaan keräilijän salaisessa kassakaapissa) vaan runsaan kansainvälisen tutkimuksen pohjana ovat ’lähes ensimmäiset’ kopiot.

Tekstit vilisevät paljon muisti- ja ymmärrysvirheitä. Vääriä paikannimiä, sekaantuneita isien, poikien ja veljien nimiä, paikkansapitämättömiä etäisyyksiä ja vuosilukuja. Silti mitään suurta hölynpölyä, täysin väärää tietoa tai merkittävää virhettä ei näistä runsaan 700 vuoden takaisista matkakertomuksista ole myöhemmässä tutkimuksessa voitu osoittaa. Marco Polon aikalaiset vain eivät voineet millään uskoa hänen kertomuksiaan esimerkiksi buddhalaisuudesta, sen luostareista ja käytännöistä tai siitä, kuinka tehokkaasti mongolien ratsastavat sotajoukot oli järjestetty ja harjoitettu. 

Polon matkakuvausten lukeminen on moninkertainen sukellus menneeseen; sekä Polon aikaan ja hänen tapaansa hahmottaa näkemäänsä maailmaa että varsinaiseen muinaiseen Aasiaan. Kaikkien sotajoukko-, palatsi- ja kaupankäyntikuvausten keskellä Polo suo yhden lyhyen luvun myös raparperille! Sitä tuottaa erityisesti Succiun kaupunki ja sitä viedään sieltä kaikkialle maailmaan. Alueen ilmanala on sangen edullinen ja asukkaat hyvinvoipia ja väriltään ruskeita.

Sieltäkö minunkin raparperipuskani geenit ovat kotoisin?

***

Pasta Criminale

Kesän kevennykseksi olen taas penkonut dekkaripinkkojani. Sympaattiset italialaiset komisariot ovat mukavan ’pirskahtelevia’ ja heidät esitellään yleensä ruokareseptien kera, joten rikollisuus ja suoranainen ihmisen pahuus ei tule niin ahdistavana silmille kuin esimerkiksi pohjoismaisissa dekkareissa. Muutaman ’nordic crime’ kirjan olen jättänyt kesken, kun tulin liki fyysisesti pahoinvoivaksi enkä halunnut sukeltaa sellaiseen tunnelmaan juuri ennen nukahtamista.

Ruotsalainen dekkarikirjailija Liza Marklund totesi juuri viime viikolla haastattelussaan, että rikostarinoita kirjoitetaan ja luetaan ’viihteeksi’ erityisesti niissä maissa, joissa arkielämä on enimmäkseen suojattua, rauhallista ja turvallista. Niissä maissa, joissa korruptio, suojelurahojen kiristäminen, väkivalta ja pelko ovat arkipäivää, ei niillä haluta rentoutua päivän päätteeksi.

Italia kaiken kaikkiaan on yksi suosikkini maailmassa; sen kieli, arkkitehtuuri, taide, maisemat ja ruoka miellyttävät minua. Siihen kauniiseen ympäristöön sijoitettuna rikokset ja yhteiskunnan nurjat puoletkin on melko helppo nielaista. Silti haluan pysyä hieman varuillani; italialaisessa yhteiskunnassa on myös sellaisia tummia pohjavirtoja, joihin ’sole mio’ ei paista ja joiden romantisointia en halua olla tukemassa. 

 

Viihdyttävä  tarina, vaikka olisi rikoskin, saa tietenkin aina vetoapua sopivasta etäännytyksestä ja sen ovat kautta aikojen tienneet kaikkien maiden dekkarikirjailijat: jos komisario herää espresson tuoksuun Venetsiassa tai pulahtaa omalta terassiltaan aamu-uinnille Välimereen ennen töihin lähtöä, asettuu lukijakin erilaiseen tunnelmaan, kuin jos kirjan ensimmäisessä luvussa herätyskello pärähtää komisarion korvaan kaksiossa Riihimäellä. 

Italialaisuuden viehätykseen ovat luottaneet myös vuonna 2007 kuollut britti  Michael Dibdin, joka kirjoitti Aurelio Zenistä ja amerikkalainen Donna Leon, jonka sankari on Guido Brunetti. Vain sisilialaiskomisario Salvo Montalbano on sikäli aitoa tavaraa, että hänen luojansa Andrea Camilleri on itsekin alkujaan Sisiliasta ja hän liittää kirjoihinsa niin vankkaa sisilianmurretta, että alkukielellä lukijat joutuvat kuulemma turvautumaan italia-sisilia sanakirjaan.

Kaikki komisariot ovat aloittaneet seikkailunsa jo 1990-luvulla; varhaisemmissa kirjoissa soitellaan mukavan retrosti yleisöpuhelimista ja odotellaan faksia. Camilleri on yli 80-vuotias  ja Leon yli 70-vuotias, mutta he kirjoittavat yhä edelleen. 

Kaikki on kaupan

Nyt käsittelyssä olevat italialaiskomisariot ovat kaikki ’virkamiehiä’; heillä on tukenaan tai taakkanaan, tilanteesta riippuen, valtion virallinen poliisihallinto. He ovat ’keskikastia’, oman yksikkönsä päälliköitä, joille kahvi tuodaan ja jonka käskyjä odotetaan, joille ilmoitetaan laboratorioista saaduista tuloksista tai kansainvälisten tiedustelujen annista. Heidän yläpuolellaan on isompi päällikkö, joka yleensä vain haittaa heidän työtään. Estää tutkimasta kaikkia näkökohtia tai tilaisuuden tullen omii alaistensa tulokset omaksi ansiokseen, on itsetietoinen typerys, seurustelee yhteiskunnan ylimmän tason kanssa  eikä varsinkaan halua vaarantaa omaa urakehitystään omapäisen alaisensa takia.

Tällaisessa tilanteessa Salvo Montalbano on jälleen kerran kirjassa ’Törmäyskurssilla’ ( julkaistu suomeksi 2011, pokkarina 2013). Ärhäkkä sisilialainen pohtii keksityssä Vigatan kaupungissa vakavissaan eroanomuksen jättämistä. On tätä resuamista jo tehtykin vuosikausia, ehkä viimein pitäisi rauhoittua, vakiintua vaikka perheelliseksi, nyt kun vielä henkikultakin on säästynyt. Läheisistä työkavereista joku varmasti jo mielellään ottaisi hänen virkansa. Melko vakituinen naisystävä Livia matkustaa aina välillä viikkokausiksi pois, mutta saattaisi ehkä sittenkin suostua kosintaan. Montalbano on mitenkuten onnistunut tasapainoilemaan virallisen lainkuuliaisuuden, oman tiukan omantuntonsa ja ammattietiikkansa sekä paikallisen järjestäytyneen rikollisuuden lonkeroiden puristuksessa, antamatta liikaa periksi mihinkään suuntaan, mutta vanhemmiten kyllästyminen ja turhautuminen alkaa nostaa päätään. Jospa keskittyisi vain loistavien kala- ja äyriäisannosten maisteluun kantatrattoriassa ja upeisiin aamuihin merenrantakodissa.

Eteen tulee kuitenkin tapaus, joka saa Montalbanon veren taas kuohumaan. Meren yli Sisiliaan tulee jatkuvasti laittomia siirtolaisia. Heihin on jo tavallaan totuttu; heistä saadaan harmaaseen talouteen todella halpaa ja nöyrää työvoimaa, prostituutio rehottaa, salakuljettajat käyttävät heitä kuriireina monille asioille. Kun toiminta alkaa levitä pikkulapsiin, pedofiileille toimitettavaan ’elävään materiaaliin’ ja sisäelinten kauppaan, on kaikkea nähneen komisarionkin sietoraja ylitetty ja työtä on jaksettava jatkaa.

Kirja on julkaistu Italiassa jo 2003 ja laittomien siirtolaisten tulva Sisilian rannikoilla on sen jälkeen vain kasvanut. Monet laittomat maahantulijat hukkuvat ylitäysien ja liki merikelvottomien purtiloiden kaatuessa myrskyisellä merellä. Ongelmasta on tullut paitsi juridinen myös humanitaarinen ja koko EU:n yhteinen. Italia vaatii näiden ihmissalakuljettajien uhrien lähettämistä eteenpäin muidenkin EU-maiden vaivoiksi. Muutamat suomalaispoliitikot ennättivät jo ehdottamaan ratkaisuksi Italian rajavartioston varustuksen ja aseistuksen parantamista, jotta nämä alukset voitaisiin tehokkaammin pitää poissa Italian ja EU:n aluevesiltä. Mitä niissä oleville ihmisille sitten tapahtuu, ei olisi enää EU:n ongelma eikä vaatisi Suomeltakaan toimenpiteitä. Tuntuu kyllä jotenkin epämukavalta.  Ehkä omaatuntoa voi sitten rauhoittaa lahjoittamalla vitosen lastensairaalalle.

Mädät ritarit

Aurelio Zen on virassaan Roomassa, mutta hän toimii usein ’yksityisetsivän’ oloisesti, omin päin ja ilman oman poliisiaseman työporukkaa. Joka kirjassa hän saa jostain syystä komennuksen jonnekin muualle; näin Dibdin saa syyn esitellä Italian eri kaupunkeja ja niiden ominaispiirteitä. ’Salaseura’ -kirjassa (suomeksi  ensi kerran 1996, alkuperäinen vuodelta 1992) Zen kuitenkin pysyy Roomassa, vaikka tavallaan siirtyykin ’eri valtioon’, koska rikoksia ja petoksia pengotaan Vatikaanissa ja roomalaiskatolista kirkkoa lähellä olevissa ritarikunnissa.

Kirjan tarina lähtee liikkeelle tehokkaasti ja vaikuttavasti, kun ensimmäinen ruumis rusahtaa alas Pietarinkirkon komeasta kupolista 110 kilometrin tuntivauhdilla marmorilattiaan kesken messun. Kirkko ja sen liepeillä vaikuttavat erilaiset järjestöt tarjoavat hyytävän, sekavan ja yhteiskunnan joka tasolle ulottuvan toimintakentän, jossa rikos ei aina olekaan rikos vaan kenties hyvä työ, mikäli se palvelee muita päämääriä kuin maallisen yhteiskunnan lainsäädännössä kuvattuja. Samoin tietenkin valhe määritellään eri tavoin, riippuen siitä mistä päin asiaa katsoo.

Toimintatavoiltaan anglo-amerikkalaista ’action hero’ tyyppiä muistuttavalla Zenillä on eräs perin italialainen ’ongelma’, nimittäin äiti, joka vahtii ja paapoo suunnilleen nelikymppistä eronnutta poikaansa antaumuksella. Koska asunnot ovat kalliita, Zen asuu virallisesti äitinsä kanssa, vaikka ei aina öitään kotona nukukaan. ’Äidit tarraavat poikiinsa saadakseen hyvitystä siitä, että he ovat pettyneet aviomiehiinsä’, Zen toteaa. Toisaalta miehet saavat lohtua siitä, että mamma aina säilyy ja aina ymmärtää ja aina hyväksyy, vaikka naisystävien kanssa tulisikin ryppyjä rakkauteen. Siksi kai tämä ketju ei katkea, eivätkä pojat kunnolla aikuistu, ainakaan ennen kuin mammasta aika jättää.

Varjoja kanaaleissa

Venetsiassa asuva ja toimiva Guido Brunetti on otoksemme komisarioista pehmein. Hänellä on perhe, joka tuo lämpöä ja tasapainoa rankan työn vastapainoksi. Hänellä on feminismiin taipuvainen, kirjallisuutta opettava vaimo ja ajan kuluessa myös hänen tyttärensä kasvaa melkoisen tiedostavaksi nuoreksi naiseksi. Kaiken kukkuraksi hänen sihteerinsä, signorina Elettra, joka hallitsee tietokoneet suvereenisti, osaa myös hienovaraisesti ohjata Brunettia näkemään asioita eri näkökulmista.

Amerikkalainen Donna Leon harrastaa erityisesti barokkimusiikkia ja on asunut Venetsiassa vuosikymmenet. Hän on kertonut kirjoittaneensa ensimmäisen Brunetti-kirjan lähinnä vitsiksi, keskusteltuaan ystäviensä kanssa siitä, mitä mahtaisi tapahtua, jos kapellimestari kuolisi kesken oopperaesityksen. Kirjoista alkoi nopeasti tulla myyntimenestyksiä monissa maissa, ja nyt Leon on suoltanut niitä jo yli kaksikymmentä vuotta, mutta ei ole antanut lupaa kääntää niitä italiaksi.

’Kuolema väärissä vaatteissa’ on varhaisempia Brunetti-tarinoita, alkujaan vuodelta 1994. Suomeksi se on julkaistu ensi kerran 1999. Siinä Brunetti saa taas kerran taistella kaikkialla italialaisessa yhteiskunnassa rehottavaa korruptiota vastaan. Ihmisten hädällä ja asuntopulalla on helppo keinotella ahtaassa kaupungissa. Hyväntekeväisyys kuuluu ylempien yhteiskuntakerrosten julkisuuskuvaan ja kun hyväntekeväisyys voidaan yhdistää mehevään voittoja tuottavan korruptioon, mikäs sen mukavampaa. Harmi vain, että aina silloin tällöin joku puhuu sivu suunsa tai hermot pettävät ja Brunetti saa ruumiita tutkittavakseen.

Venetsia, kanaalit, poliisiveneet ja palatsit kuvataan värikkääksi taustaksi tapahtumille. Brunetti nappaa ehkä kevyen aamiaisen baarissa matkalla töihin, mutta iltaisin hän syö aina perheensä kanssa. Kirjojen tavaramerkiksi on jo muodostunut kirjailijan tapa kuvata tarkasti mitä Brunetti kulloinkin syö, miten hän tai vaimo sen valmistaa, mistä he ostavat mitkäkin raaka-aineet ja minkälaisen viinin kanssa ateria nautitaan. Usein siinä samalla keskustellaan myös työn alla olevasta rikostapauksesta, ainakin yleisellä tasolla, jos vaitiolovelvollisuus estääkin tarkemman erittelyn. 

Monet italialaisen yhteiskunnan viat ja ongelmat tuntuvat jatkuvan aina vain, vaikka niitä vastaan on yritetty taistella jo kymmeniä vuosia. Tilanne turhauttaa varmasti kaikkia. Silti Brunetti-kirjojen lehtiarvioissa todetaan: Herättää tolkuttoman Italian-ikävän.

***

Junamatkojen lumoa

Rautatie ja junat liikennevälineenä täyttävät lähivuosina 200 vuotta eivätkä varmasti poistu käytöstä vielä aikoihin. Aivan pian emme näe maailmaa, jossa kaikki junantapaiset kulkevat kokonaan ilmassa ja ihmiset hurauttelevat henkilöliikenteensä sinne ja tänne omilla avaruusaluksillaan, vaikka sellaista näkymää ihan vakavissaan ennustettiin vuoden 2000 tienoille silloin, kun minä olin lapsi. 

Lentäminen on toki viime vuosikymmeninä mullistanut liikkumista ja ihmisten arkielämää; tuskinpa suomalainen keskiluokka tungeksisi talvilomalle Thaimaahan, jos sinne pitäisi junalla kolkutella. Juna on kuitenkin pitänyt pintansa lyhyemmillä matkoilla ja siinä on edelleen tiettyä omaa charmiaan; edes vähän väljyyttä ja maiseman vaihtumisen tuomaa vapauden tuntua, jota ei täyteen ahdetussa halpalennossa, polvet suussa ja ikkunat peitossa pysty kokemaan.

Kirjallisuudelle juna on ollut aivan ehtymätön innoituksen lähde. Rautatie oli edistystä ja tekniikkaa, ihmisen kekseliäisyyden ylistys luonnon hallitsemisessa. Suuret ratojen rakennushankkeet loivat myyttejä sankareista ja ryhmähengestä. Juna tuo yhä vieläkin uusia ihmisiä outoihin paikkoihin, sekoittaa vanhat uneliaat kuviot ja tarjoaa mahdollisuuden poislähtöön niille, joita kotinurkat ahdistavat. Interrail-junamatkoilla kansainvälistyi ja aikuistui muutama nuorisosukupolvi.  

Juna on hetken aikaa myös suljettu ympäristö, joka voi luoda jännitteitä matkustajien välille tai tapahtumapaikan rikokselle, josta voi koettaa selvitä pakenemalla seuraavan aseman ihmisvilinään. Matkustajilla on omat tarinansa, paikoilla on omat tarinansa ja niiden kohtaamisesta syntyy hedelmällisiä sekoituksia. Ehtiikö viimeiseen junaan, onko mitään toivoa päästä pois vai onko tämä sellainen juna, johon matkustajat lastataan väkisin ja minne heitä viedään?

Sivistys ja rautatie kuuluvat yhteen

Yllämainitun lausui jo arvovaltainen J.V. Snellman kansamme tulevaisuutta hahmotellessaan. Suomen suuriruhtinaskunta ei 1800-luvun loppupuolella ollut aivan edistyksen eturintamassa, mutta saatiin meillekin sentään tämä sivistyksen edellytys vuonna 1862, suunnilleen 40 vuotta sen jälkeen kun raiteiden voittokulku oli Britanniassa alkanut. 

Historioitsija Seppo Zetterbergin laatima Valtionrautateiden 150-vuotisjuhlakirja ’Yhteisellä matkalla’ ilmestyi juhlavuonna 2012. Kuten kirjoittaja siinä toteaa, rautateistä ja VR:stä on kirjoitettu valtavat määrät, sekä virallisia historiikkeja että erilaisia sitä sivuavia muistelmia, niin merkittävä ja yleisesti kiinnostava aihe se on. VR oli heti alusta alkaen paitsi nykytermein sanottuna palveluntarjoaja, myös erittäin suuri työnantaja. Rautatiehenkilöstöstä tuli statukseltaan valtion virkamiehiä ja heidän määränsä oli liki 25 000 henkeä jo Suomen itsenäistyessä. Rautateillä myös nainen saattoi päästä valtion virkaan.

Ensimmäinen rautatiemme kulki Helsinki-Hämeenlinna välin ja toisena tehtiin pitkä Pietarin rata. Ilmeisesti Oolannin sodan trauma vaikutti suunnitteluun, kun mahdollisen vihollisen laivatykkejä pelättiin niin, että kaikki ratalinjat piti vetää kauas rannikosta. Nyt ei ilmeisesti enää ikinä valtiolla ole varoja rantaratojen tekoon, joten tähän harmittavaan rakenteeseen on meidän vain tyytyminen.  Kirjan vanhat valokuvat ja kuvaukset rautateiden alkuvaiheista ovat kaiken kaikkiaan teoksen viehättävintä ja kiinnostavinta antia.

Juhlakirjan tarkoitus on antaa yleiskuvaus yhtiön 150-vuotisesta taipaleesta ja siksi siitä on jätetty pois paljon yksityiskohtia ja varmasti herkullisia sattumuksia. Mitä lähemmäs nykyaikaa tullaan, sitä tylsemmäksi lukeminen tavallaan käy, kun asiat alkavat olla niin tuttuja. Muistanhan minäkin ne useat talvet, jolloin sisäänajovaiheessa oleva Pendolino hajosi monta kertaa viikossa. Aina piti Turku-Helsinki välillä osa matkaa taittaa bussilla, kun sähköjärjestelmä petti, ovet jäätyivät auki tai jäätyivät kiinni ja lumi tukki milloin minkäkin systeemin osasen. Ei ollut tämä italialainen keinahtelija luotu meidän oloihimme, niin kaunis kuin olikin. Nyt se on niin moneen kertaan korjattu, että toimii kai aivan moitteetta. Hyvin meille sopeutui sen sijaan neuvostoliittolainen sähköveturi, tuo iso kolho ’Siperian susi’, jota etukäteen kovasti vastustettiin. Strömbergin teknologia auttoi sen viimeistelyssä  ja se oli aina luotettava ja varmatoiminen veturi, oli sitten kesä tai talvi, kiskottavana raskas tavarajuna tai kevyempi kuorma. Nekin ovat jo kaikki nykyään museoesineitä. Lieneekö jossain säilössä valmiiksi rasvattuna vielä dieselvetureitakin pahan päivän varalle, jos vaikka sähköverkkomme joskus kokonaan lamaantuu?

Kirjan kartoista ja selvityksistä näkee hyvin, kuinka junaliikenne on vaikuttanut vahvasti koko yhteiskuntaan. Ratalinjausten ja asemien saaminen omaan vaalipiiriin onkin ollut kautta vuosien monien poliittisten intohimojen kohde. Rataliikenne on kuin verenkierto, joka yhdistää pitkän, laajan maan alueet toisiinsa ja ulkomaihin. Radanvarren taajamat kasvavat ja kukoistavat. Kun henkilöjunat lakkaavat pysähtymästä paikkakunnan asemalla, on siirrytty kuihtumisen tielle.  

Akropolis kuun valossa

Yläluokka kaikkialla Euroopassa tarttui heti innolla junan tuomaan uuteen mukavaan liikkumismahdollisuuteen ja heille tarjottiinkin ensimmäisen luokan vaunuja topatuin penkein. Junalla pääsi esimerkiksi Pietarista Berliinin tai Varsovan kautta Pariisiin ja sieltä edelleen vaikkapa ’Sinisen junan’ kyydissä Rivieralle, Välimeren aaltoja ihailemaan. Liikkeelle lähtivät myös taiteilijat, kirjailijat ja muu ’intelligentsia’, jonka tavoitteena oli nähdä ja kokea ulkomaailmaa, aistia pidemmälle edistyneen Euroopan viimeisimmät virtaukset. Heidän rahansa eivät riittäneet ensimmäiseen luokkaan eikä rantahotelleihin, mutta kokemuksia karttui. Hilpi Sauren ja Liisi Huhtalan 1992 toimittamaan ’Sinisen junan ikkunasta’ –teokseen on koottu suomalaiskirjailijoiden matkakokemuksia Euroopasta ennen toista maailmansotaa.

Teoksen aineisto rakentuu kirjailijoiden yksityisistä kirjeistä, korteista ja päiväkirjoista sekä muutamista lehtiin tehdyistä artikkeleista. Yksityisaineisto antaa matkakokemuksista rehellisemmän ja intiimimmän kuvan  kuin julkisuuteen tarkoitetut kuvaukset. Rahat ovat jatkuvasti lopussa ja korteissa kiitetään äitiä tai ystävää jo tulleista rahalähetyksistä tai kinutaan lisää, edes vähän. Puolusteluna on kaiken ’ yllättävä kalleus täällä ulkomailla’, joskus myös ’hyväuskoisuuteni’ tai ’paikallisten suoranainen ryöväys’. Yksi sanoo suoraan ostaneensa ’tytön’ , toinen hehkuttaa Berliinistä löytämäänsä kahvilaa, jossa on pelkkiä ’kauniita poikia’.

Kulttuurinnälkä näyttää olleen suunnaton, Akropolis oli tietenkin pakko nähdä kuutamolla ja teatterien tarjonnasta koetettiin saada selkoa niin hyvin kuin välillä vajavainen kielitaito suinkin salli. Nuoren Suomen sijaintia ja omaa kulttuurista tasoa yritettiin myös tehdä eurooppalaisille tiettäväksi, mutta tuskastuttavan usein ’finlandese’ jäi ymmärtämättä ja ehdotettiin, josko vieras olisi ’irlandese’, sellaisesta oli joskus kuultu.

Kukaan ei kuitenkaan valita matkanteon vaivalloisuutta, vaan liikkeellä ollaan pitkiä aikoja ja yhä uusiin kaupunkeihin sukelletaan melkeinpä vimmaisesti. ’Nähdään varmaankin jo kolmen viikon päästä, kun käännyn tästä pian kotimatkalle Varsovan kautta ja kiitos rahoista’ raapustetaan ’tähän rumaan korttiin’, joka on saatu täysihoitolasta ilmaiseksi kun oma kirjepaperi on jo loppunut. ’Mahtaneeko tämä tulla perille’ kysellään kortin nurkassa. Tiedonkulku oli noina aikoina nykyajan näkökulmasta katsottuna yhtä herttaisen hidasta kuin matkustaminenkin. Ehkä silloin sielu ehti paremmin kulkea matkailijan mukana ja kokemukset olivat syvempiä.

Mikäs tässä, huonomminkin voisi olla

Yksittäisten junamatkojen kuvauksia on romaaneissa ja dekkareissa tarjolla kymmenittäin. Hienoissa junissa kristallit välkehtivät ja tarjoilijat kaatavat sherryä, mutta karkotettujen tai vangittujen kolkoissa vaunuissa tiivistyy kylmyys, ahtaus ja ahdistus.  Koko laajan Venäjänmaan halki vievä Trans-Siperian rata tarjoaa yhä nykyaikanakin runsain määrin junaeksotiikkaa, kun matka kestää toistakymmentä päivää, vaihdellen tietenkin valitun pääteaseman mukaan.

Rosa Liksomin kirjoittama Finlandia-palkittu ’Hytti nro 6’ (2011) kuvaa junamatkaa Siperian halki, Moskovasta Mongolian Ulan-Batoriin. Samaan hyttiin on sijoitettu suomalainen nuorehko nainen ja noin nelikymppinen venäläinen rakennusmies Vadim. Heti tarinan alkuriveiltä käy selväksi, ettei mies ole mikään siisti, sivistynyt ja jalopiirteinen tohtori Zivago, jonka kanssa olisi ilo matkustaa ja keskustella. Nainen käykin junavirkailijoiden luona koettamassa vaihtaa hyttiään, mutta tietenkin on selvää, että ’dramaturgisista syistä’ hytin vaihto ei nyt millään onnistu ja tarina voi alkaa.

Suomalaiseksi kirjan nainen on minusta harvinaisen pitkämielinen. Ehkä hän on matkan alkaessa asunut jo niin kauan Venäjällä, tai siis anteeksi Neuvostoliitossa, tarinahan tapahtuu joskus tarkemmin määrittelemättömällä 1980-luvulla, että hän on omaksunut ympäristöstään järjettömän määrän lauhkeutta ja kärsivällisyyttä. Vain kerran hän heittää Vadimia saapikkaalla, muutoin hän tyytyy vain pakenemaan hytistä ulos aina silloin tällöin. Hän ei oikeastaan koko aikana puhu mitään, käy vain omaa sisäistä monologiaan.

Koko kirja onkin törkyturpa Vadimin rönsyilevää yksinpuhelua ja enemmän tai vähemmän humalaista riehuntaa, joka päättyy sammumiseen tai eväiden syömiseen ja nöyrään anteeksipyyntöön kunnes alkaa seuraavana päivänä taas uudestaan. Näin Liksom tulee rehevästi kuvanneeksi Vadimin höpötyksen kautta miehen elinympäristön, kulttuurin, yhteiskunnan ja koko sielunmaiseman. Äkkiseltään kuva on likainen ja lohduton kuin kaatopaikka, vaikka pieniä huumorin pilkahduksiakin joukosta löytyy. Silti kirjan nainen tulee mietiskelyssään siihen johtopäätökseen, että tässä maassa, kulttuurissa ja ihmisissä on jotain, mitä hän rakastaa. Kai tälle syndroomalle on joku nimikin? Masokistinen russofilia ? Kärsimismi?

Liksom kiittää kirjan lopussa suurta liutaa venäläiskirjailijoita innoituksesta ja aika monen tutun kirjallisen hahmon piirteitä minäkin tästä Vadimista löysin. Haaveilen itsekin Trans-Siperian junamatkasta, mutta niin paljon ’niskavuorelaiseksi’ suomalaisnaiseksi itseni koen, että matkaseuran valinnassa lienen nirsompi.

***