Junamatkojen lumoa

Rautatie ja junat liikennevälineenä täyttävät lähivuosina 200 vuotta eivätkä varmasti poistu käytöstä vielä aikoihin. Aivan pian emme näe maailmaa, jossa kaikki junantapaiset kulkevat kokonaan ilmassa ja ihmiset hurauttelevat henkilöliikenteensä sinne ja tänne omilla avaruusaluksillaan, vaikka sellaista näkymää ihan vakavissaan ennustettiin vuoden 2000 tienoille silloin, kun minä olin lapsi. 

Lentäminen on toki viime vuosikymmeninä mullistanut liikkumista ja ihmisten arkielämää; tuskinpa suomalainen keskiluokka tungeksisi talvilomalle Thaimaahan, jos sinne pitäisi junalla kolkutella. Juna on kuitenkin pitänyt pintansa lyhyemmillä matkoilla ja siinä on edelleen tiettyä omaa charmiaan; edes vähän väljyyttä ja maiseman vaihtumisen tuomaa vapauden tuntua, jota ei täyteen ahdetussa halpalennossa, polvet suussa ja ikkunat peitossa pysty kokemaan.

Kirjallisuudelle juna on ollut aivan ehtymätön innoituksen lähde. Rautatie oli edistystä ja tekniikkaa, ihmisen kekseliäisyyden ylistys luonnon hallitsemisessa. Suuret ratojen rakennushankkeet loivat myyttejä sankareista ja ryhmähengestä. Juna tuo yhä vieläkin uusia ihmisiä outoihin paikkoihin, sekoittaa vanhat uneliaat kuviot ja tarjoaa mahdollisuuden poislähtöön niille, joita kotinurkat ahdistavat. Interrail-junamatkoilla kansainvälistyi ja aikuistui muutama nuorisosukupolvi.  

Juna on hetken aikaa myös suljettu ympäristö, joka voi luoda jännitteitä matkustajien välille tai tapahtumapaikan rikokselle, josta voi koettaa selvitä pakenemalla seuraavan aseman ihmisvilinään. Matkustajilla on omat tarinansa, paikoilla on omat tarinansa ja niiden kohtaamisesta syntyy hedelmällisiä sekoituksia. Ehtiikö viimeiseen junaan, onko mitään toivoa päästä pois vai onko tämä sellainen juna, johon matkustajat lastataan väkisin ja minne heitä viedään?

Sivistys ja rautatie kuuluvat yhteen

Yllämainitun lausui jo arvovaltainen J.V. Snellman kansamme tulevaisuutta hahmotellessaan. Suomen suuriruhtinaskunta ei 1800-luvun loppupuolella ollut aivan edistyksen eturintamassa, mutta saatiin meillekin sentään tämä sivistyksen edellytys vuonna 1862, suunnilleen 40 vuotta sen jälkeen kun raiteiden voittokulku oli Britanniassa alkanut. 

Historioitsija Seppo Zetterbergin laatima Valtionrautateiden 150-vuotisjuhlakirja ’Yhteisellä matkalla’ ilmestyi juhlavuonna 2012. Kuten kirjoittaja siinä toteaa, rautateistä ja VR:stä on kirjoitettu valtavat määrät, sekä virallisia historiikkeja että erilaisia sitä sivuavia muistelmia, niin merkittävä ja yleisesti kiinnostava aihe se on. VR oli heti alusta alkaen paitsi nykytermein sanottuna palveluntarjoaja, myös erittäin suuri työnantaja. Rautatiehenkilöstöstä tuli statukseltaan valtion virkamiehiä ja heidän määränsä oli liki 25 000 henkeä jo Suomen itsenäistyessä. Rautateillä myös nainen saattoi päästä valtion virkaan.

Ensimmäinen rautatiemme kulki Helsinki-Hämeenlinna välin ja toisena tehtiin pitkä Pietarin rata. Ilmeisesti Oolannin sodan trauma vaikutti suunnitteluun, kun mahdollisen vihollisen laivatykkejä pelättiin niin, että kaikki ratalinjat piti vetää kauas rannikosta. Nyt ei ilmeisesti enää ikinä valtiolla ole varoja rantaratojen tekoon, joten tähän harmittavaan rakenteeseen on meidän vain tyytyminen.  Kirjan vanhat valokuvat ja kuvaukset rautateiden alkuvaiheista ovat kaiken kaikkiaan teoksen viehättävintä ja kiinnostavinta antia.

Juhlakirjan tarkoitus on antaa yleiskuvaus yhtiön 150-vuotisesta taipaleesta ja siksi siitä on jätetty pois paljon yksityiskohtia ja varmasti herkullisia sattumuksia. Mitä lähemmäs nykyaikaa tullaan, sitä tylsemmäksi lukeminen tavallaan käy, kun asiat alkavat olla niin tuttuja. Muistanhan minäkin ne useat talvet, jolloin sisäänajovaiheessa oleva Pendolino hajosi monta kertaa viikossa. Aina piti Turku-Helsinki välillä osa matkaa taittaa bussilla, kun sähköjärjestelmä petti, ovet jäätyivät auki tai jäätyivät kiinni ja lumi tukki milloin minkäkin systeemin osasen. Ei ollut tämä italialainen keinahtelija luotu meidän oloihimme, niin kaunis kuin olikin. Nyt se on niin moneen kertaan korjattu, että toimii kai aivan moitteetta. Hyvin meille sopeutui sen sijaan neuvostoliittolainen sähköveturi, tuo iso kolho ’Siperian susi’, jota etukäteen kovasti vastustettiin. Strömbergin teknologia auttoi sen viimeistelyssä  ja se oli aina luotettava ja varmatoiminen veturi, oli sitten kesä tai talvi, kiskottavana raskas tavarajuna tai kevyempi kuorma. Nekin ovat jo kaikki nykyään museoesineitä. Lieneekö jossain säilössä valmiiksi rasvattuna vielä dieselvetureitakin pahan päivän varalle, jos vaikka sähköverkkomme joskus kokonaan lamaantuu?

Kirjan kartoista ja selvityksistä näkee hyvin, kuinka junaliikenne on vaikuttanut vahvasti koko yhteiskuntaan. Ratalinjausten ja asemien saaminen omaan vaalipiiriin onkin ollut kautta vuosien monien poliittisten intohimojen kohde. Rataliikenne on kuin verenkierto, joka yhdistää pitkän, laajan maan alueet toisiinsa ja ulkomaihin. Radanvarren taajamat kasvavat ja kukoistavat. Kun henkilöjunat lakkaavat pysähtymästä paikkakunnan asemalla, on siirrytty kuihtumisen tielle.  

Akropolis kuun valossa

Yläluokka kaikkialla Euroopassa tarttui heti innolla junan tuomaan uuteen mukavaan liikkumismahdollisuuteen ja heille tarjottiinkin ensimmäisen luokan vaunuja topatuin penkein. Junalla pääsi esimerkiksi Pietarista Berliinin tai Varsovan kautta Pariisiin ja sieltä edelleen vaikkapa ’Sinisen junan’ kyydissä Rivieralle, Välimeren aaltoja ihailemaan. Liikkeelle lähtivät myös taiteilijat, kirjailijat ja muu ’intelligentsia’, jonka tavoitteena oli nähdä ja kokea ulkomaailmaa, aistia pidemmälle edistyneen Euroopan viimeisimmät virtaukset. Heidän rahansa eivät riittäneet ensimmäiseen luokkaan eikä rantahotelleihin, mutta kokemuksia karttui. Hilpi Sauren ja Liisi Huhtalan 1992 toimittamaan ’Sinisen junan ikkunasta’ –teokseen on koottu suomalaiskirjailijoiden matkakokemuksia Euroopasta ennen toista maailmansotaa.

Teoksen aineisto rakentuu kirjailijoiden yksityisistä kirjeistä, korteista ja päiväkirjoista sekä muutamista lehtiin tehdyistä artikkeleista. Yksityisaineisto antaa matkakokemuksista rehellisemmän ja intiimimmän kuvan  kuin julkisuuteen tarkoitetut kuvaukset. Rahat ovat jatkuvasti lopussa ja korteissa kiitetään äitiä tai ystävää jo tulleista rahalähetyksistä tai kinutaan lisää, edes vähän. Puolusteluna on kaiken ’ yllättävä kalleus täällä ulkomailla’, joskus myös ’hyväuskoisuuteni’ tai ’paikallisten suoranainen ryöväys’. Yksi sanoo suoraan ostaneensa ’tytön’ , toinen hehkuttaa Berliinistä löytämäänsä kahvilaa, jossa on pelkkiä ’kauniita poikia’.

Kulttuurinnälkä näyttää olleen suunnaton, Akropolis oli tietenkin pakko nähdä kuutamolla ja teatterien tarjonnasta koetettiin saada selkoa niin hyvin kuin välillä vajavainen kielitaito suinkin salli. Nuoren Suomen sijaintia ja omaa kulttuurista tasoa yritettiin myös tehdä eurooppalaisille tiettäväksi, mutta tuskastuttavan usein ’finlandese’ jäi ymmärtämättä ja ehdotettiin, josko vieras olisi ’irlandese’, sellaisesta oli joskus kuultu.

Kukaan ei kuitenkaan valita matkanteon vaivalloisuutta, vaan liikkeellä ollaan pitkiä aikoja ja yhä uusiin kaupunkeihin sukelletaan melkeinpä vimmaisesti. ’Nähdään varmaankin jo kolmen viikon päästä, kun käännyn tästä pian kotimatkalle Varsovan kautta ja kiitos rahoista’ raapustetaan ’tähän rumaan korttiin’, joka on saatu täysihoitolasta ilmaiseksi kun oma kirjepaperi on jo loppunut. ’Mahtaneeko tämä tulla perille’ kysellään kortin nurkassa. Tiedonkulku oli noina aikoina nykyajan näkökulmasta katsottuna yhtä herttaisen hidasta kuin matkustaminenkin. Ehkä silloin sielu ehti paremmin kulkea matkailijan mukana ja kokemukset olivat syvempiä.

Mikäs tässä, huonomminkin voisi olla

Yksittäisten junamatkojen kuvauksia on romaaneissa ja dekkareissa tarjolla kymmenittäin. Hienoissa junissa kristallit välkehtivät ja tarjoilijat kaatavat sherryä, mutta karkotettujen tai vangittujen kolkoissa vaunuissa tiivistyy kylmyys, ahtaus ja ahdistus.  Koko laajan Venäjänmaan halki vievä Trans-Siperian rata tarjoaa yhä nykyaikanakin runsain määrin junaeksotiikkaa, kun matka kestää toistakymmentä päivää, vaihdellen tietenkin valitun pääteaseman mukaan.

Rosa Liksomin kirjoittama Finlandia-palkittu ’Hytti nro 6’ (2011) kuvaa junamatkaa Siperian halki, Moskovasta Mongolian Ulan-Batoriin. Samaan hyttiin on sijoitettu suomalainen nuorehko nainen ja noin nelikymppinen venäläinen rakennusmies Vadim. Heti tarinan alkuriveiltä käy selväksi, ettei mies ole mikään siisti, sivistynyt ja jalopiirteinen tohtori Zivago, jonka kanssa olisi ilo matkustaa ja keskustella. Nainen käykin junavirkailijoiden luona koettamassa vaihtaa hyttiään, mutta tietenkin on selvää, että ’dramaturgisista syistä’ hytin vaihto ei nyt millään onnistu ja tarina voi alkaa.

Suomalaiseksi kirjan nainen on minusta harvinaisen pitkämielinen. Ehkä hän on matkan alkaessa asunut jo niin kauan Venäjällä, tai siis anteeksi Neuvostoliitossa, tarinahan tapahtuu joskus tarkemmin määrittelemättömällä 1980-luvulla, että hän on omaksunut ympäristöstään järjettömän määrän lauhkeutta ja kärsivällisyyttä. Vain kerran hän heittää Vadimia saapikkaalla, muutoin hän tyytyy vain pakenemaan hytistä ulos aina silloin tällöin. Hän ei oikeastaan koko aikana puhu mitään, käy vain omaa sisäistä monologiaan.

Koko kirja onkin törkyturpa Vadimin rönsyilevää yksinpuhelua ja enemmän tai vähemmän humalaista riehuntaa, joka päättyy sammumiseen tai eväiden syömiseen ja nöyrään anteeksipyyntöön kunnes alkaa seuraavana päivänä taas uudestaan. Näin Liksom tulee rehevästi kuvanneeksi Vadimin höpötyksen kautta miehen elinympäristön, kulttuurin, yhteiskunnan ja koko sielunmaiseman. Äkkiseltään kuva on likainen ja lohduton kuin kaatopaikka, vaikka pieniä huumorin pilkahduksiakin joukosta löytyy. Silti kirjan nainen tulee mietiskelyssään siihen johtopäätökseen, että tässä maassa, kulttuurissa ja ihmisissä on jotain, mitä hän rakastaa. Kai tälle syndroomalle on joku nimikin? Masokistinen russofilia ? Kärsimismi?

Liksom kiittää kirjan lopussa suurta liutaa venäläiskirjailijoita innoituksesta ja aika monen tutun kirjallisen hahmon piirteitä minäkin tästä Vadimista löysin. Haaveilen itsekin Trans-Siperian junamatkasta, mutta niin paljon ’niskavuorelaiseksi’ suomalaisnaiseksi itseni koen, että matkaseuran valinnassa lienen nirsompi.

***