Rautatie ja junat liikennevälineenä täyttävät lähivuosina
200 vuotta eivätkä varmasti poistu käytöstä vielä aikoihin. Aivan pian emme näe
maailmaa, jossa kaikki junantapaiset kulkevat kokonaan ilmassa ja ihmiset
hurauttelevat henkilöliikenteensä sinne ja tänne omilla avaruusaluksillaan,
vaikka sellaista näkymää ihan vakavissaan ennustettiin vuoden 2000 tienoille
silloin, kun minä olin lapsi.
Lentäminen on toki viime vuosikymmeninä mullistanut
liikkumista ja ihmisten arkielämää; tuskinpa suomalainen keskiluokka tungeksisi
talvilomalle Thaimaahan, jos sinne pitäisi junalla kolkutella. Juna on
kuitenkin pitänyt pintansa lyhyemmillä matkoilla ja siinä on edelleen tiettyä
omaa charmiaan; edes vähän väljyyttä ja maiseman vaihtumisen tuomaa vapauden
tuntua, jota ei täyteen ahdetussa halpalennossa, polvet suussa ja ikkunat
peitossa pysty kokemaan.
Kirjallisuudelle juna on ollut aivan ehtymätön innoituksen
lähde. Rautatie oli edistystä ja tekniikkaa, ihmisen kekseliäisyyden ylistys
luonnon hallitsemisessa. Suuret ratojen rakennushankkeet loivat myyttejä
sankareista ja ryhmähengestä. Juna tuo yhä
vieläkin uusia ihmisiä outoihin paikkoihin, sekoittaa vanhat uneliaat kuviot ja
tarjoaa mahdollisuuden poislähtöön niille, joita kotinurkat ahdistavat.
Interrail-junamatkoilla kansainvälistyi ja aikuistui muutama nuorisosukupolvi.
Juna on hetken aikaa myös suljettu ympäristö, joka voi luoda
jännitteitä matkustajien välille tai tapahtumapaikan rikokselle, josta voi
koettaa selvitä pakenemalla seuraavan aseman ihmisvilinään. Matkustajilla on
omat tarinansa, paikoilla on omat tarinansa ja niiden kohtaamisesta syntyy
hedelmällisiä sekoituksia. Ehtiikö viimeiseen junaan, onko mitään toivoa päästä
pois vai onko tämä sellainen juna, johon matkustajat lastataan väkisin ja minne
heitä viedään?
Sivistys ja rautatie
kuuluvat yhteen
Yllämainitun lausui jo arvovaltainen J.V. Snellman kansamme
tulevaisuutta hahmotellessaan. Suomen suuriruhtinaskunta ei 1800-luvun
loppupuolella ollut aivan edistyksen eturintamassa, mutta saatiin meillekin
sentään tämä sivistyksen edellytys vuonna 1862, suunnilleen 40 vuotta sen
jälkeen kun raiteiden voittokulku oli Britanniassa alkanut.
Historioitsija Seppo
Zetterbergin laatima Valtionrautateiden 150-vuotisjuhlakirja ’Yhteisellä matkalla’ ilmestyi
juhlavuonna 2012. Kuten kirjoittaja siinä toteaa, rautateistä ja VR:stä on
kirjoitettu valtavat määrät, sekä virallisia historiikkeja että erilaisia sitä
sivuavia muistelmia, niin merkittävä ja yleisesti kiinnostava aihe se on. VR oli
heti alusta alkaen paitsi nykytermein sanottuna palveluntarjoaja, myös erittäin
suuri työnantaja. Rautatiehenkilöstöstä tuli statukseltaan valtion virkamiehiä
ja heidän määränsä oli liki 25 000 henkeä jo Suomen itsenäistyessä.
Rautateillä myös nainen saattoi päästä valtion virkaan.
Ensimmäinen rautatiemme kulki Helsinki-Hämeenlinna välin ja
toisena tehtiin pitkä Pietarin rata. Ilmeisesti Oolannin sodan trauma vaikutti
suunnitteluun, kun mahdollisen vihollisen laivatykkejä pelättiin niin, että
kaikki ratalinjat piti vetää kauas rannikosta. Nyt ei ilmeisesti enää ikinä valtiolla
ole varoja rantaratojen tekoon, joten tähän harmittavaan rakenteeseen on meidän
vain tyytyminen. Kirjan vanhat valokuvat
ja kuvaukset rautateiden alkuvaiheista ovat kaiken kaikkiaan teoksen viehättävintä
ja kiinnostavinta antia.
Juhlakirjan tarkoitus on antaa yleiskuvaus yhtiön 150-vuotisesta
taipaleesta ja siksi siitä on jätetty pois paljon yksityiskohtia ja varmasti
herkullisia sattumuksia. Mitä lähemmäs nykyaikaa tullaan, sitä tylsemmäksi
lukeminen tavallaan käy, kun asiat alkavat olla niin tuttuja. Muistanhan minäkin
ne useat talvet, jolloin sisäänajovaiheessa oleva Pendolino hajosi monta kertaa
viikossa. Aina piti Turku-Helsinki
välillä osa matkaa taittaa bussilla, kun sähköjärjestelmä petti, ovet jäätyivät
auki tai jäätyivät kiinni ja lumi tukki milloin minkäkin systeemin osasen. Ei
ollut tämä italialainen keinahtelija luotu meidän oloihimme, niin kaunis kuin
olikin. Nyt se on niin moneen kertaan korjattu, että toimii kai aivan
moitteetta. Hyvin meille sopeutui sen
sijaan neuvostoliittolainen sähköveturi, tuo iso kolho ’Siperian susi’, jota
etukäteen kovasti vastustettiin. Strömbergin teknologia auttoi sen
viimeistelyssä ja se oli aina luotettava
ja varmatoiminen veturi, oli sitten kesä tai talvi, kiskottavana raskas
tavarajuna tai kevyempi kuorma. Nekin
ovat jo kaikki nykyään museoesineitä. Lieneekö jossain säilössä valmiiksi
rasvattuna vielä dieselvetureitakin pahan päivän varalle, jos vaikka
sähköverkkomme joskus kokonaan lamaantuu?
Kirjan kartoista ja selvityksistä näkee hyvin, kuinka junaliikenne
on vaikuttanut vahvasti koko yhteiskuntaan. Ratalinjausten ja asemien saaminen
omaan vaalipiiriin onkin ollut kautta vuosien monien poliittisten intohimojen
kohde. Rataliikenne on kuin verenkierto,
joka yhdistää pitkän, laajan maan alueet toisiinsa ja ulkomaihin. Radanvarren taajamat
kasvavat ja kukoistavat. Kun henkilöjunat lakkaavat pysähtymästä paikkakunnan
asemalla, on siirrytty kuihtumisen tielle.
Akropolis kuun
valossa
Yläluokka kaikkialla Euroopassa tarttui heti innolla junan tuomaan
uuteen mukavaan liikkumismahdollisuuteen ja heille tarjottiinkin ensimmäisen
luokan vaunuja topatuin penkein. Junalla pääsi esimerkiksi Pietarista Berliinin
tai Varsovan kautta Pariisiin ja sieltä edelleen vaikkapa ’Sinisen junan’
kyydissä Rivieralle, Välimeren aaltoja ihailemaan. Liikkeelle lähtivät myös
taiteilijat, kirjailijat ja muu ’intelligentsia’, jonka tavoitteena oli nähdä
ja kokea ulkomaailmaa, aistia pidemmälle edistyneen Euroopan viimeisimmät
virtaukset. Heidän rahansa eivät riittäneet ensimmäiseen luokkaan eikä
rantahotelleihin, mutta kokemuksia karttui. Hilpi Sauren ja Liisi Huhtalan 1992 toimittamaan ’Sinisen junan ikkunasta’
–teokseen on koottu suomalaiskirjailijoiden matkakokemuksia Euroopasta ennen
toista maailmansotaa.
Teoksen aineisto rakentuu kirjailijoiden yksityisistä
kirjeistä, korteista ja päiväkirjoista sekä muutamista lehtiin tehdyistä
artikkeleista. Yksityisaineisto antaa matkakokemuksista rehellisemmän ja
intiimimmän kuvan kuin julkisuuteen
tarkoitetut kuvaukset. Rahat ovat jatkuvasti lopussa ja korteissa kiitetään
äitiä tai ystävää jo tulleista rahalähetyksistä tai kinutaan lisää, edes vähän.
Puolusteluna on kaiken ’ yllättävä kalleus täällä ulkomailla’, joskus myös
’hyväuskoisuuteni’ tai ’paikallisten suoranainen ryöväys’. Yksi sanoo suoraan
ostaneensa ’tytön’ , toinen hehkuttaa Berliinistä löytämäänsä kahvilaa, jossa
on pelkkiä ’kauniita poikia’.
Kulttuurinnälkä näyttää olleen suunnaton, Akropolis oli
tietenkin pakko nähdä kuutamolla ja teatterien tarjonnasta koetettiin saada
selkoa niin hyvin kuin välillä vajavainen kielitaito suinkin salli. Nuoren
Suomen sijaintia ja omaa kulttuurista tasoa yritettiin myös tehdä
eurooppalaisille tiettäväksi, mutta tuskastuttavan usein ’finlandese’ jäi
ymmärtämättä ja ehdotettiin, josko vieras olisi ’irlandese’, sellaisesta oli
joskus kuultu.
Kukaan ei kuitenkaan valita matkanteon vaivalloisuutta, vaan
liikkeellä ollaan pitkiä aikoja ja yhä uusiin kaupunkeihin sukelletaan
melkeinpä vimmaisesti. ’Nähdään varmaankin jo kolmen viikon päästä, kun käännyn
tästä pian kotimatkalle Varsovan kautta ja kiitos rahoista’ raapustetaan ’tähän
rumaan korttiin’, joka on saatu täysihoitolasta ilmaiseksi kun oma kirjepaperi
on jo loppunut. ’Mahtaneeko tämä tulla perille’ kysellään kortin nurkassa. Tiedonkulku
oli noina aikoina nykyajan näkökulmasta katsottuna yhtä herttaisen hidasta kuin
matkustaminenkin. Ehkä silloin sielu ehti paremmin kulkea matkailijan mukana ja
kokemukset olivat syvempiä.
Mikäs tässä,
huonomminkin voisi olla
Yksittäisten junamatkojen kuvauksia on romaaneissa ja
dekkareissa tarjolla kymmenittäin. Hienoissa junissa kristallit välkehtivät ja
tarjoilijat kaatavat sherryä, mutta karkotettujen tai vangittujen kolkoissa
vaunuissa tiivistyy kylmyys, ahtaus ja ahdistus. Koko laajan Venäjänmaan halki vievä
Trans-Siperian rata tarjoaa yhä nykyaikanakin runsain määrin junaeksotiikkaa, kun
matka kestää toistakymmentä päivää, vaihdellen tietenkin valitun pääteaseman
mukaan.
Rosa Liksomin
kirjoittama Finlandia-palkittu ’Hytti
nro 6’ (2011) kuvaa junamatkaa Siperian halki, Moskovasta Mongolian
Ulan-Batoriin. Samaan hyttiin on sijoitettu suomalainen nuorehko nainen ja noin
nelikymppinen venäläinen rakennusmies Vadim. Heti tarinan alkuriveiltä käy
selväksi, ettei mies ole mikään siisti, sivistynyt ja jalopiirteinen tohtori
Zivago, jonka kanssa olisi ilo matkustaa ja keskustella. Nainen käykin junavirkailijoiden
luona koettamassa vaihtaa hyttiään, mutta tietenkin on selvää, että
’dramaturgisista syistä’ hytin vaihto ei nyt millään onnistu ja tarina voi
alkaa.
Suomalaiseksi kirjan nainen on minusta harvinaisen
pitkämielinen. Ehkä hän on matkan alkaessa asunut jo niin kauan Venäjällä, tai
siis anteeksi Neuvostoliitossa, tarinahan tapahtuu joskus tarkemmin
määrittelemättömällä 1980-luvulla, että hän on omaksunut ympäristöstään
järjettömän määrän lauhkeutta ja kärsivällisyyttä. Vain kerran hän heittää
Vadimia saapikkaalla, muutoin hän tyytyy vain pakenemaan hytistä ulos aina
silloin tällöin. Hän ei oikeastaan koko aikana puhu mitään, käy vain omaa
sisäistä monologiaan.
Koko kirja onkin törkyturpa Vadimin rönsyilevää yksinpuhelua
ja enemmän tai vähemmän humalaista riehuntaa, joka päättyy sammumiseen tai eväiden
syömiseen ja nöyrään anteeksipyyntöön kunnes alkaa seuraavana päivänä taas
uudestaan. Näin Liksom tulee rehevästi kuvanneeksi Vadimin höpötyksen kautta miehen elinympäristön,
kulttuurin, yhteiskunnan ja koko sielunmaiseman. Äkkiseltään kuva on likainen ja lohduton kuin
kaatopaikka, vaikka pieniä huumorin pilkahduksiakin joukosta löytyy. Silti
kirjan nainen tulee mietiskelyssään siihen johtopäätökseen, että tässä maassa,
kulttuurissa ja ihmisissä on jotain, mitä hän rakastaa. Kai tälle syndroomalle
on joku nimikin? Masokistinen russofilia ? Kärsimismi?
Liksom kiittää kirjan lopussa suurta liutaa
venäläiskirjailijoita innoituksesta ja aika monen tutun kirjallisen hahmon
piirteitä minäkin tästä Vadimista löysin. Haaveilen itsekin Trans-Siperian
junamatkasta, mutta niin paljon ’niskavuorelaiseksi’ suomalaisnaiseksi itseni koen,
että matkaseuran valinnassa lienen nirsompi.
***
2 kommenttia:
Juna on aina kiehtonut ihmisiä, muitakin kuin pienoisrautatiellä leikkiviä poikia.
Kolme mielenkiintoista kirjaa kaikkia kiinnostavasta aiheesta. Itseäni eniten koskettaa oman ja rakkaan VR:n historia. KP
Rosa Liksomin Hytti numero 6 sisältää paljon sinne tänne ripoteltuja hauskoja viittauksia venäläisen kirjallisuuden klassikoihin kuten Tsehovin osasto numero 6: een ja uudempiinkin teoksiin kuten Jerofejevin teokseen Moskva-Petushki. Hytti numero 6 on matka kertomus monella tapaa: läpi Venäjän historian, kulttuurin ja ihmisten (kuten totesit itsekin analyysissäsi).
Vadimin hahmossa kuvastuu mielestäni eniten se, että maailman jatkuvasti muuttuessa tietyntyyppiset ihmiset jäävät aina jalkoihin, eivät kykene toimimaan enää uudistuneessa systeemissä ja jäävät uuden systeemin ulkopuolisiksi tarkkailijoiksi, mutta puutteistaan huolimatta näkevät ja ymmärtävät uutta maailmaa eri tavalla kuin siinä elävät "hyväksytymmät" jäsenet. Filosofisen juopon hahmo lienee melko tavallinen klassikko monen eri kulttuurin kirjallisuudessa.
Monipuolinen katsaus valitsemaasi teemaan jälleen, kiitos siitä :)
Lähetä kommentti