Naiset ja sota

Keskellä kauneinta kevättä joutuu valitettavasti katselemaan myös synkkiä ja väkivaltaisia kuvia, sillä media on täynnä sotaa: on veteraanipäivää, on toisen maailmansodan päättymisen ja keskitysleirien vapauttamisen 70-vuotispäivää, on sisällissodan päättymisen muistoa. Eivätkä kaikki sotakuvaukset ole vanhoja; esillä on myös intomielisiä Isis-terroristeja ja vapaaehtoisina Ukrainaan lähteneitä taistelijoita.

Naiset eivät perinteisen käsityksen mukaan kuulu sotaan varsinaisina aseistettuina taistelijoina. Jostain kaukaa ritariromaaneista tulee kuva ’suojelluista’ naisista, jotka pysyvät  ja jotka nimenomaan pidetään loitolla sotatapahtumista, vääntelemässä ahdistuneina käsiään ja odottamassa viestiä suuresta voitosta tai isänsä, miehensä, veljensä ja poikansa kuolemasta. Koko totuus lienee ollut silloinkin raaempi; monien sotajoukkojen mukana kulki kuormastoissa naisia, joiden toimenkuva oli jossain keittiöpiian ja kenttäbordellin välimaastossa, eikä voitettujen alueiden naisia kohdeltu mitenkään ritarillisesti, vaikka he eivät asetta kantaneetkaan.

Nykyisin ’siviilejä’ ei sodissa ole juuri lainkaan. Naiset, lapset ja vanhukset ovat heti konfliktien puhjetessa ensimmäisten kärsijöiden joukossa ja siksi pakolaislaumat vellovat ympäri maailmaa. Aseistetut sotilaat ovat monesti paremmassa turvassa kuin ’konfliktiin osallistumattomat’. Naisia myös koulutetaan yhä useammissa maissa armeijoiden sotilastehtäviin. Punaposkinen epämääräisin tunnuksin Ukrainassa taisteleva nainen vastasikin televisiossa rehvakkaasti toimittajan alentuvaan kysymykseen, oliko hänestä kovin vaikea oppia käyttämään asetta: ’Hah, yhtä vaikea kuin oppia käyttämään kattilaa’.

Sotaisa, suoraan väkivaltainen nainen on kuitenkin edelleen poikkeus, anomalia, pelottava ja torjuttu asia. Naisten sota on yhä enimmäkseen aktiivista ’ylläpito- ja tukitoimintojen tuottamista’ tai passiivista näiden kieltämistä. Tuska ja kärsimys eivät ole maailmasta vähentyneet.

Tuhottaviksi  määrätyt

Ensimmäisiä varsinaisia ’sotaisia’ naisia Suomen historiasta löytyy sisällissodan punaiselta puolelta. Punakaarteissa taisteli parisen tuhatta naispuolista kaartilaista, jotka olivat yhtä huonosti aseistettuja ja koulutettuja kuin miespuolisetkin, mutta kenties vielä hiukan intomielisempiä  ryhtyessään näin poikkeukselliseen toimeen. Valtaosa punakaartin naisista toimi kuitenkin ’perinteisissä’ naisten sota-askareissa, eli keittäjinä, pyykkäreinä  ja etenkin sairaanhoitajina ja heillä kaartin mukaan lähtemisen vahvin motiivi oli usein nälän ja työttömyyden keskellä sieltä luvattu päiväpalkka ja ruoka.

Taistelujen päättyessä punaisten häviöön ja sekasortoon alkoivat rankaisu- ja kostotoimet. Kuten tunnettua, hävinneitä teloitettiin suoralta kädeltä tai nopeasti kokoon pantujen kenttäoikeuksien tuomioilla pitkin kevättä 1918. Vasta kesällä saatiin toimintaan järjestäytynyt Valtiorikosoikeus, jonka käsittelyistä on jäljellä jossain määrin kunnollisia pöytäkirjoja.

Historioitsija Tuulikki Pekkalainen  on pyrkinyt kirjassaan  ’Susinartut ja pikku immet’ (2011) selvittämään erityisesti Hämeenlinnan naisvankileirille päätyneiden punaisten naisten ja tyttöjen kohtaloita. Valtiorikosoikeus pyysi vangituista lausuntoja heidän kotipaikkakuntiensa suojeluskunnilta ja paikallisten isäntien ja pastorien nimikirjoituksin vahvistetut lausunnot ovat monen kohdalla korutonta kertomaa:  mainittu naishenkilö  on ollut kiivas, laiska ja lakkoihin yllyttelijä, eikä häntä kotipaikkakunnalla kaivata vaan parempi olisi että yhteiskunta hänestä vapautuisi. Hänen osallisuudestaan raskaampiin rikoksiin ’ei tarkkaan tiedetä, mutta luullaan’.

Lopulliset tuomiot olivat sentään useimmiten lievempiä kuin syytteissä toivotut, mutta kuolemantuomiota annettiin valtiorikosoikeudessakin useampi sata. Myös kuritushuonetuomioita ja erittäin runsaasti ehdonalaisia jaettiin. Se, että tuomiolla oli naisia, joilla oli pieniä lapsia, tai että osa vangituista ja tuomituista oli raskaana, ei vaikuttanut käsittelyyn millään lailla lieventävästi. Julkisessa lehtikirjoittelussa  tuomioista äärikommentteja heittivät erityisesti  kirjailijat ja pappien pojat Ilmari Kianto ja Martti Pihkala, jotka määrittelivät punaiset naiset susinartuiksi, jotka kerta kaikkiaan on poistettava ihmisten joukosta, ettei heistä sikiä lisää penikoita Suomen kansaa turmelemaan.

Kirja nostaa esille tärkeän ja vähälle huomiolle jääneen palasen historiastamme, mutta on paikoin vaikealukuinen, koska se ei pyrikään systemaattiseen analyysiin vaan ennemminkin kirjaa näkyviin aiemmin käsittelemätöntä lähdeaineistoa, fragmentteja sieltä ja täältä. Tärkein ja kylmäävin teksti tulee suoraan Valtiorikosoikeuden papereista. Näin vähäinen oli  todellakin meidän suomalaisten ’sivistyksen’ pintakerros sata vuotta sitten. Onko se nykyäänkään kovin paljon suurempi?  Aika pienestä raapaisusta tuntuu näinä päivinäkin pintaan nousevan pelko, tietämättömyys ja siitä kasvava viha.

Uhrautumaan opetetut

Lotta Svärd –järjestön historiikin kirjoittamisella oli jo sitä aloitettaessa vuonna 1998 kiire, sillä toiminnassa aktiivisesti mukana olleet alkoivat olla jo hyvin iäkkäitä ja heidän muistinsa hauras. Edellä kuvatut punakaartin naiset joutuivat yhteiskunnan torjunnan vuoksi vaikenemaan sisällissodan kokemuksistaan vuosikymmeniä ja sama kohtalo oli myöhemmin valkoisen puolen lotilla toisen maailmansodan jälkeen, kun järjestö tuomittiin kielletyksi välirauhansopimuksessa. Virallisia tuomioita lotille ei sentään jaettu.

Vuonna 2009 valmistunut Marita Pohls’in ja Annika Latva-Äijön teos ’Lotta Svärd – käytännön isänmaallisuutta’ on neljäs lottien historiasarjan osa ja se pyrkii antamaan yleiskuvan järjestön toiminnasta.  Aiheessa on kuitenkin vielä paljon kiinnostavia kohteita syventävälle tutkimukselle.

Lotta –järjestö syntyi  1919 valkoisten suojeluskuntien naisjärjestöksi. Aluksi innokkaat paikalliset toimijat halusivat tukea vain oman pitäjän tuttuja suojeluskuntalaisia, mutta vähitellen organisaatio kehittyi valtakunnalliseksi ja kaikki alueelliset toimijat saatiin ’alistettua’ lottien oman keskusjohdon komentoon. Järjestöhistoria on tärkeää dokumentoida perusteellisesti, mutta luettavana se on varsin puuduttavaa luetteloa siitä, milloin mikäkin jaosto jakaantui mihinkin toimikuntaan ja esikuntaan ja piirihallintoon ja paikallishallintoon. Ensimmäisinä vuosina  toiminnassa tuntuu olleen jonkinlaista kahtiajakoa (yli-)innokkaisiin ja omapäisiin Pohjanmaan paikallisosastoihin ja keskusjohdossa toimiviin helsinkiläisiin aatelisrouviin, jotka olivat suojeluskunnan ylimmän johdon puolisoita ja lähisukulaisia.

Lottien muutoin rikkumattomasti jumaloima kenraali Mannerheim ei saanut tahtoaan lävitse siinä, että naisjärjestön toiminta olisi organisoitu Punaisen Ristin kautta ja alaisuudessa. Lotat pohtivat asiaa ja totesivat, että silloin olisi vaarana joutua toimimaan myös vihollisen hyväksi, joten se ei käy. Aseellista naistoimintaakin pohdittiin, mutta sen Mannerheim torjui niin ehdottomasti, että Pohjanmaan naisetkin antoivat periksi.

Lotta-järjestö kehittyi ja kasvoi koko 1930-luvun poliittisen myötätuulen suojassa ja sen toiminta erilaisten huoltotehtävien ja suurtapahtumien muonitusten järjestäjänä tuotti jopa rahallista tulosta. Vain muutama keskushallinnon viranhaltija sai palkkaa, kaikki varsinainen toiminta perustui uhrautumisen tärkeyttä korostavaan vapaaehtoistyöhön. Järjestön viimeiseksi jääneessä vuosikertomuksessa vuonna 1943 jäsenistöön kuului jo 200 000 lottaa ja lottatyttöä. Alkuaikoina lotaksi ei hyväksytty ketään aatteellisesti ’haparoivaa’ ja esimerkiksi Elannon kaupassa asioiminen riitti erottamisen syyksi, mutta yhteiskunnallinen ’talvisodan henki’ lievensi pakosta lottienkin näkökantoja.

Talvi- ja jatkosodassa lotat hoitivat rintamaoloissa vapaaehtoisten lottakomennukselle lähteneiden nuorten naisten tekemänä mm. muonitusta, varusteiden huoltoa, sairaiden ja haavoittuneiden hoitoa, evakuoitujen siviilien avustamista ja kaatuneiden kotiseudulle lähettämistä. Vähitellen tehtävien kirjo kasvoi yhä enemmän myös suoraan armeijan tehtäviin; viestintään, ilmatorjuntaan ja monenlaisiin kansliatöihin. Lottien työllä oli suuri merkitys armeijan ja kotirintaman toimintakyvylle.  

Ulkoisesti vapaaehtoisina, mutta velvollisuudentuntonsa ohjaamina lotat ilmensivät niin sodassa kuin rauhassa oman aikansa tiukkaa naisihannetta: kunnollinen, aina itsensä hillitsevä ja kontrolloiva, jatkuvalla työnteolla ja toisten edestä uhrautumisella  kristillis-isänmaallisen velvollisuutensa täyttävä, yhtä lailla perheen kuin isänmaankin hyväksi ahertaja.

Tottelevaiset järjestelmän tyttäret

Kansallissosialistisessa Saksassa koko kansa oli tiukan diktatuurin alla ja valtakunnan suuri tulevaisuus vaati jokaisen uhrautumista. Kuten tunnettua, naisille oli varattu oma osuutensa ahkeroimisessa kotona, puhdasrotuisen suurperheen synnyttäjänä ja oikean opin iskostajana tulevalle polvelle.  Ase kädessä armeijaan tai puolueen näkyviin tehtäviin naisia ei haluttu. 

Suuri Saksan kansakaan ei kuitenkaan riittänyt kaikkeen, vaan sodan ja sisäisten puhdistusten vaatiessa yhä enemmän väkeä alkoivat naiset saada lisää kodin ulkopuolisia tehtäviä etenkin valloitetuilla alueilla. Urakehitykseen sodan aikana oli mahdollisuuksia esimerkiksi monenlaisissa sihteerin tehtävissä, pakkotyöläisten ja keskitysleirivankien vartijoina, sairaanhoitajina ja opettajina. 

Historiantutkija Wendy Lower on kirjassaan ’Hitlerin raivottaret’ (Hitler’s furies, 2013) tutkinut arkistolöytöjen kautta esimerkkejä aktiivisesti väkivaltaisuuksiin ja holokaustiin osallistuneista naisista. Kirjassa mainitut naiset nousevat esille jonkin erityisen teon takia tai siksi, että he poikkeuksellisesti joutuivat oikeuden eteen. Valtaosa ’kirjoituspöytämurhaajista’ tai muista järjestelmän kitkattomasti toimineista osasista ei syytteitä saanut.

Televisio näytti juuri filminpätkiä Bergen-Belsenin keskitysleirin vapauttamisesta. Siellä olivat poikkeuksellisesti vielä SS-vartijat paikalla, kun se vallattiin. Kuvissa liittoutuneiden kuorma-autoihin marssivat tanakat takkipukuiset vartija-naiset pääkäytävän laitaa ja piikkilangan takana luurankomaiset vangit tuijottavat heitä ruumiskasojen vierellä. Fraasit naisesta ’elämää ylläpitävänä voimana’ tuntuvat hyvin tyhjiltä.

Kaikki yhteiskunnassa oli silloin ’totaalista sotaa’, mutta minua hätkähdytti eniten Lowerin kuvaamien sairaanhoitajien ja opettajien liukuminen sodan välikappaleiksi. Tappaminen myrkkyruiskeella on paljon siistimpää ja ehkä hitaampaa kuin huiskiminen konekiväärillä, mutta lopputulos on sama. 'Kelvottoman aineksen' hoitamatta jättäminen tai nälkiinnyttäminen päätyy samaan. Opettaja  taas poimii näppärästi lasten joukosta  pois ’ali-ihmiset’, joille ei ruokaa, opetusta eikä suojaa tarjota. Pienentyneelle luokalle voi sitten hyvin mielin seuraavana päivänä opettaa, kuinka tulee elää ja mikä on oikein ja mikä väärin.

Sota nostaa tosiaankin pahimman esille meistä kaikista.

***