Voihan Venäjä

Suuri itänaapurimme saa minut ja varmasti muutkin suomalaiset helposti hämmennyksiin. Eipä tuosta ole vielä kuin vajaat puolitoista vuotta, kun edellisen kerran pyörittelin tällä areenalla Venäjä-aiheisia kirjoja ja niiden nostattamia ajatuksia, ja nyt jo sama aihepiiri polttelee taas mieltä. Ollaan äkkiä keskellä ihmishenkiä vaativaa kriisiä Ukrainassa, ruplan kurssi on romahtanut ja venäläismatkailijat ovat harmiksemme kadonneet Suomesta. Mitä ihmettä venäläiset oikein touhuavat?

Mitä merkillistä tapahtui vuosi sitten, heti kun henkeäsalpaavan upea Sotshin olympialaisten loppunäytös liikuttavine Mishka-karhun uusintoineen ja loppumattomilta tuntuvine ilotulituksineen oli päättynyt? Siihen asti ja sitä kohti mentäessä kaikki tuntui etenevän aika hyvin..no, ehkä liiankin hyvin. Ihmisoikeustilanne näytti viimein paranevan. Juuri olympialaisten alla tuli joukoittain armahduksia, jopa Hodorkovski päästettiin lopulta Saksaan ja siinä laupeuden leyhähdyksessä suomalainen Sini Saarelakin sai junalipun kotiin.

Lähelle ei koskaan näe kunnolla, joten menee varmaan parikymmentä vuotta ennen kuin saamme kunnon kuvan siitä, minkä ihmeen tähden Venäjä nyt sotki ulkomaiset suhteensa ja pelästytti Euroopan nappaamalla Krimin niemimaan ja ryhtymällä teettämään kapinaa itäisessä Ukrainassa. Mitä Venäjä pelästyi? Että se on joutumassa jotenkin saarroksiin? Että EU ja Nato rynnivät Ukrainaan ja sieltä jotenkin uhkaavat Venäjää? Vai onko kyseessä vain ikivanha ’ulkoisen uhan konsti’; kun sisäpolitiikassa alkaa mennä huonommin, täytyy keksiä joku vihollinen, jota torjumaan voi nostattaa puhkuvaa kansallistunnetta ja saada sisäiset pulmat peitetyksi?

Ei kai selitys sentään löydy vain presidentti Putinin persoonasta; esimerkiksi ylirasituksesta valtavan maan hoidossa ja siitä johtuvasta arviointivirheestä. Tai sairastumisesta johonkin Berlusconin tautiin, luuloon, että värjätyt hiukset, piikitetyt poskipäät ja lastenlasten ikäiset tyttöystävät voisivat todella poistaa maailmasta sen vääjäämättömän kehityksen, että kukin vuorollaan päätyy vanhaksi, hiukan naurettavaksi ja nuorempien sivuun siirtämäksi. Pitääkö tempaista jotain, ettei kukaan vain luule otteen jo herpoavan? 

 

Muinoinhan eräs tsaari häipyi hallintopaikaltaan yllättäen ’tuntemattomaan paikkaan’ ja odotteli siellä tarkkaillen, kauanko kestää, ennen kuin lähetystö tulee polvillaan rukoillen pyytämään häntä takaisin. Ja ennen kaikkea, ketkä olivat ne, jotka eivät tulleet. Ketkä ilmoittivat, että koska isäntä ei näytä enää olevan virassaan, minä otankin komennon täällä. Päitä putosi tietysti tämän jälkeen runsain määrin. No jaa, mitäs noin vanhoista jutuista, siitä on jo kauan, yli neljäsataa vuotta.

Historian ohessa olen taas lueskellut uusia, itänaapuria eri kanteilta käsitteleviä kirjoja saadakseni  jonkinlaista isompaa kuvaa äkillisten kriisiuutisten taustalle.

Hiljainen enemmistö

Suomalainen toimittaja Kalle Kniivilä, joka nyttemmin on työskennellyt pitkään Ruotsissa, on ehtinyt uransa aikana tutustua Venäjään perusteellisesti alkaen jo vanhan Neuvostoliiton ajoista. Kniivilän tärkeä ja helppolukuinen kirja ’Putinin väkeä – Venäjän hiljainen enemmistö’voitti tietokirjapalkintoja ilmestymisvuotenaan 2014.  Kirjan idea on yksinkertainen: Kniivilä matkustaa ympäri laajaa maata ja jututtaa tavallisia ihmisiä, poimintoja niistä miljoonista, jotka asuvat syrjäisemmissä kaupungeissa, työskentelevät tavallisissa ammateissa ja kannattavat Putinia.

Miksi kannattavat? Yksinkertaisesti siksi, että asiat ovat Putinin aikana menneet maassa parempaan suuntaan.Tapahtuu edistystä. Palkat maksetaan. Eläkkeet maksetaan. Rakennetaan uusia taloja, uusia kouluja, uusia tehtaita. On rauhallista, rikollisjengit eivät riehu, ulos uskaltaa mennä. Asunnonkin voi hankkia, jos vain jotenkin onnistuu rahoituksen saamaan.

Kirjaa lukiessa tulee toistuvasti esiin Boris Jeltsin. Putinista ei oikeastaan kukaan halua sanoa mitään, paitsi ettei heillä ole mitään tätä vastaan. Hallitkoon vaikka neljä tai vaikka viisi presidenttikautta, soromnoo, jos hoitaa homman hyvin. Vanhimmat haastatellut ovat hiukan huolissaan, että onko nyt varmasti sopivaa puhua ulkomaalaiselle. Neuvostoaikaan pelkkä ’kontakti’ ulkomaalaiseen saattoi olla rikolliseksi luokiteltu teko.

Haastatelluista monet päivittelevät antaumuksella, millaista oli 1990-luvulla, kun Jeltsin oli vallassa. Humalassa. Toilaili ulkomailla. Ei mitään kunnioitusta. Venäjää ei kunnioitettu. Kaikki asiat olivat rempallaan. Ei saatu palkkaa, ei ollut töitä, nähtiin nälkää. Jotain teollisuuden yksityistämiskuponkeja jaettiin, roistot ne kaikki veivät. Nyt voin tässä keittiön pöydän ääressä sanoa ihan mitä haluan, ei tule poliisi yöllä hakemaan. No en tietenkään mene sanomisiani kadulle huutamaan, miksi menisin? Mitä ihmeen hyötyä siitä olisi? Ei mielenosoituksilla voi mihinkään vaikuttaa. Ei äänestämälläkään voi mihinkään vaikuttaa. Ihan samaa se on siellä lännessäkin, tiedän kyllä, minulla on tuttuja siellä. Ei tavallinen kansa voi mihinkään vaikuttaa. Kunhan saa elää rauhassa eivätkä poliitikot sekaannu siihen, muuta en halua.

Vallankumous ei ole itämässä Venäjän kansan syvissä riveissä, se käy sympaattisista tarinoista selväksi. Suuri hiljainen enemmistö suo mielellään Putinille neljännesvuosisadan pituisen valtakauden, jos vain pieni äänekäs vähemmistö saadaan pysymään aloillaan. Ne, joille vakauden lisäksi on tärkeää saada maahan sananvapaus ja mahdollisuus toimivaan poliittiseen oppositioon. Mutta kuten Kniiviläkin toteaa, valta tulee kuitenkin väistämättä siirtymään aikanaan nuoremmille, sellaisille, jotka ovat erilaisia ja ovat kasvaneet erilaisessa maailmassa kuin suljetun neuvostodiktatuurin kasvatti Putin.

Jeltsiniä alkaa tulla haastatteluja lukiessa melkein sääli. Hänestä saadaan varmaan muutamien vuosien päästä enemmän tutkimustietoa, kun ajallinen etäisyys antaa mahdollisuuksia analyysiin. Ei hän nyt varmaan ihan niin kelvoton ollut? Tai ehkä oli. Hänen kyyneleinen jäähyväispuheensa on melko eriskummallista luettavaa poliitikon puheeksi. Hyvää toivottiin, yritettiin kyllä. Antakaa anteeksi että näin siinä kävi…

Rahat ja henki

Kun kommunistinen itäblokki murtui ja talouden totaalinen konkurssi kaatoi poliittisetkin valtarakenteet, oli hetken aikaa kaikkialla vain kaaosta. Nuori amerikkalainen kauppatieteitä opiskellut Bill Browder oli paikalla juuri sopivaan aikaan 1990-luvun alussa. Hän halusi erikoistua itäblokkiin ja siellä aukeaviin sijoitusmahdollisuuksiin. Pian hän jo pyöritti satojen miljoonien sijoitusrahastoa, jonka tuotto ylitti villeimmätkin odotukset.

Tuore, 2015 julkaistu ja suomeksikin heti käännetty  ’Red Notice’ on perusrakenteeltaan kelpo jännäri. Hiuksia nostattaa kuitenkin eniten se, että Browder väittää kaiken kerrotun olevan totta. Vain muutamia nimiä on muutettu viattomien suojelemiseksi. Kirja ei totta vie kannusta tekemään sijoituksia ja ryhtymään ulkomaiseksi yrittäjäksi Venäjällä, joka ei muissakaan yhteiskunnan toiminnoissa ole ’oikeusvaltio’ siinä mielessä kuin me sanan ymmärrämme.

Sijoittajat eivät ylipäänsä ole lämpimiä tai yhteisöllisiä; heidän päätehtävänsä on löytää aliarvostettu kohde, iskeä kiinni, nostattaa arvo, tehdä suuret voitot ja häipyä paikalta. Kaikki ei mene kaikissa tapauksissa aivan tismalleen pykälien mukaan, mutta paljon voi sietää myös siitä ilosta, että kommunistien paluu valtaan voidaan ainakin huojuvaa Jeltsiniä tukemalla estää. Kun voitot ovat satumaisia, alkaa peli houkuttaa suoraviivaisempiakin toimijoita, joita eivät juristien sopimuskäytännöt, pöytäkirjat ja omistussuhteet rajoita eivätkä kiinnostakaan. Luulit ehkä, että sinä omistat nämä osakkeet? Hoidimme juuri asian niin, ettei sinusta ole missään hajuakaan. Voi olla, ettei sinua kohta todella ole olemassakaan, tajuatko vihjeen?

Suurten rahojen kanssa tekemisissä olevat törmäävät konniin kaikkialla maailmassa, se on totta. Silloin yleensä yritetään itse olla vastapuoltakin ovelampi, palkata vielä kierommat juristit ja löytää ne lainkohdat, joilla voi turvata saatavansa. Ahdistus ja epäusko iskevät kuitenkin nokkelimpaankin,  kun vastassa on Venäjän tapainen epäjohdonmukaisesti toimiva valtiokoneisto. Laki ja sitä tulkitsevat syyttäjät ovat joissain kohdin suhteettoman ankaria, toisaalta jotkut oligarkit saavat mellastaa mielensä mukaan. Jotkut viranomaiset ovat täysin puolueellisia tai lahjottuja, jopa rikollisia itse. Saatko oikeutta vai etkö saa, mistään ei ole takeita. Joskus kaikki päättyy oikein huonosti ja syntyy marttyyreita, sellaisia kuin Browderin  asianajaja Sergei Magnitski.

Mellakka arassa paikassa

Kirjanen ’Pussy Riot –punkrukous vapauden puolesta’ (2013) kokoaa  yhteen syytettyjen, syyttäjien ja asianajajien puheita, kirjeitä ja julkilausumia oikeudenkäynnistä, joka nousi uutisotsikoihin kautta maailman. Helmikuussa 2012, Venäjän presidentinvaalien aikaan, feministiseksi performanssiryhmäksi itsensä esitellyt naamioitunut naisjoukko ehti suunnilleen 40 sekunnin ajan pomppia ja huutaa punk-rukoustaan ’Jumalanäiti, karkota Putin’, ennen kuin heidät otettiin kiinni. 

Kaikki tapahtui Moskovan keskustassa, Kristus Vapahtajan kirkossa. Siinä, jonka Stalin räjäytytti taivaan tuuliin ja jonka Jeltsin rakennutti uudestaan. Kirkossa ei ollut menossa palvelusta, eikä paikalla ollut performanssiväen lisäksi kuin vahtimestari, kynttilänmyyjä ja joku kolmas työntekijä. Naiset eivät menneet alttarin taakse ’kaikkein pyhimpään’ (jonne luterilaisen piispan päästämisestä Suomessa nousi oma pikku mellakkansa) vaan pomppivat korokkeella salin puolella. Yhtä kaikki, pyhyyden loukkaus oli sitä luokkaa, että huliganismista ja jumalanpilkasta vaadittiin vuosien vankilatuomiota. Monet asiantuntevat tahot olivat myös sitä mieltä, että noin käyttäytyvät naiset saattavat olla riivattuja, jolloin pitempiaikainen sulkeminen mielisairaalaan olisi tietysti paikallaan.

Oikeudenkäynnin asiakirjojen lukeminen on varsin mielenkiintoista. Uutisissa nuo asiat ohitettiin aikoinaan tietenkin paljon lyhyemmin. Kaikki käsittämättömät selostukset ja vetoamiset milloin mihinkin outoon auktoriteettiin saattaisivat naurattaa, jollei tämä absurdius olisi oikeasti tapahtunut aivan hiljattain. Sehän on toki kirjoitettu jo aiemminkin; Bulgakov ja Kafka ainakin ovat olleet selvästi paikalla.

Performanssillaan naiset ilmoittivat haluavansa vastustaa Venäjän ortodoksisen kirkon sulautumista Putinin hallintoon. Patriarkka Kirill on kehottanut ortodokseja äänestämään Putinia ja pysymään poissa kaikista mielenosoituksista. Syvästi uskovaisiksi ilmoittautuvat naiset sanovat uskovansa Jumalaan, ei Putiniin, niin kuin patriarkka heidän mielestään. Siksi he esittivätkin rukouksensa Jumalanäidille, jonka he uskovat kuulevan heitä. Onko tämä rienausta vai provokaatio vai ovatko naiset sittenkin vain yksinkertaisia? Ulkomaisia agentteja? Yleinen mielipide alkoi jo velloa kumpaankin suuntaan oikeudenkäynnin pitkittyessä.

Koko juttu alkoi paisuessaan varmasti käydä Venäjän hallinnolle jo kiusalliseksi, mutta toisaalta se oli tarpeen viedä loppuun saakka valitun linjan näyttämiseksi. Kun suurta kommunistista unelmaa ei enää rakenneta eikä sen varjolla voi oikeuttaa hallintoa, tarvitaan joku toinen ’Venäjän kansallinen idea’. Talouden alamäestä, öljyn hinnan laskusta ja kaikista muista vaikeuksista on helpointa syyttää ’ulkoisia vihollisia’ ja heidän hyväkseen toimivia ’agentteja’ ja ’pettureita'. Barbaria ja turmelus rehottavat propagandan mukaan lännessä, joten Venäjästä on tullut ainoa jäljellejäänyt oikeauskoisen sivilisaation puolustaja. Ortodoksinen kirkko on viime vuosina otettu mukaan kaikkiin virallisiin juhlatilaisuuksiin ja papit siunaavat jälleen tehtaat, koulut, ravintolat ja uimahallit, yhtä hyvin kuin hävittäjäkoneet ja ydinsukellusveneet.

Hyvähän se on. Siunausta ei maailmassa koskaan ole liikaa. USA:n presidentit muistavat niin ikään ahkerasti sanoa ’God bless America'.  Mitä mahtaa sanoa Kiinan presidentti? 

***