Suuri itänaapurimme saa minut ja varmasti muutkin
suomalaiset helposti hämmennyksiin. Eipä tuosta ole vielä kuin vajaat
puolitoista vuotta, kun edellisen kerran pyörittelin tällä areenalla
Venäjä-aiheisia kirjoja ja niiden nostattamia ajatuksia, ja nyt jo sama
aihepiiri polttelee taas mieltä. Ollaan äkkiä keskellä ihmishenkiä vaativaa
kriisiä Ukrainassa, ruplan kurssi on romahtanut ja venäläismatkailijat ovat
harmiksemme kadonneet Suomesta. Mitä ihmettä venäläiset oikein touhuavat?
Mitä merkillistä tapahtui vuosi sitten, heti kun
henkeäsalpaavan upea Sotshin olympialaisten loppunäytös liikuttavine
Mishka-karhun uusintoineen ja loppumattomilta tuntuvine ilotulituksineen oli
päättynyt? Siihen asti ja sitä kohti mentäessä kaikki tuntui etenevän aika
hyvin..no, ehkä liiankin hyvin. Ihmisoikeustilanne näytti viimein paranevan. Juuri olympialaisten alla tuli joukoittain
armahduksia, jopa Hodorkovski
päästettiin lopulta Saksaan ja siinä laupeuden leyhähdyksessä suomalainen Sini
Saarelakin sai junalipun kotiin.
Lähelle ei koskaan näe kunnolla, joten menee varmaan
parikymmentä vuotta ennen kuin saamme kunnon kuvan siitä, minkä ihmeen tähden
Venäjä nyt sotki ulkomaiset suhteensa ja pelästytti Euroopan nappaamalla Krimin
niemimaan ja ryhtymällä teettämään kapinaa itäisessä Ukrainassa. Mitä Venäjä
pelästyi? Että se on joutumassa jotenkin
saarroksiin? Että EU ja Nato rynnivät Ukrainaan ja sieltä jotenkin uhkaavat
Venäjää? Vai onko kyseessä vain ikivanha
’ulkoisen uhan konsti’; kun sisäpolitiikassa alkaa mennä huonommin, täytyy
keksiä joku vihollinen, jota torjumaan voi nostattaa puhkuvaa kansallistunnetta
ja saada sisäiset pulmat peitetyksi?
Ei kai selitys sentään löydy vain presidentti Putinin
persoonasta; esimerkiksi ylirasituksesta
valtavan maan hoidossa ja siitä johtuvasta arviointivirheestä. Tai sairastumisesta
johonkin Berlusconin tautiin, luuloon, että värjätyt hiukset, piikitetyt
poskipäät ja lastenlasten ikäiset tyttöystävät voisivat todella poistaa maailmasta
sen vääjäämättömän kehityksen, että kukin vuorollaan päätyy vanhaksi, hiukan
naurettavaksi ja nuorempien sivuun siirtämäksi. Pitääkö tempaista jotain, ettei kukaan vain
luule otteen jo herpoavan?
Muinoinhan eräs tsaari häipyi hallintopaikaltaan yllättäen
’tuntemattomaan paikkaan’ ja odotteli siellä tarkkaillen, kauanko kestää, ennen
kuin lähetystö tulee polvillaan rukoillen pyytämään häntä takaisin. Ja ennen
kaikkea, ketkä olivat ne, jotka eivät tulleet. Ketkä ilmoittivat, että koska
isäntä ei näytä enää olevan virassaan, minä otankin komennon täällä. Päitä
putosi tietysti tämän jälkeen runsain määrin. No jaa, mitäs noin vanhoista
jutuista, siitä on jo kauan, yli neljäsataa vuotta.
Historian ohessa olen taas lueskellut uusia, itänaapuria eri
kanteilta käsitteleviä kirjoja saadakseni
jonkinlaista isompaa kuvaa äkillisten kriisiuutisten taustalle.
Hiljainen enemmistö
Suomalainen toimittaja Kalle
Kniivilä, joka nyttemmin on työskennellyt pitkään Ruotsissa, on ehtinyt
uransa aikana tutustua Venäjään perusteellisesti alkaen jo vanhan
Neuvostoliiton ajoista. Kniivilän tärkeä ja helppolukuinen kirja ’Putinin väkeä – Venäjän hiljainen
enemmistö’voitti tietokirjapalkintoja ilmestymisvuotenaan 2014. Kirjan idea on
yksinkertainen: Kniivilä matkustaa ympäri laajaa maata ja jututtaa tavallisia
ihmisiä, poimintoja niistä miljoonista, jotka asuvat syrjäisemmissä
kaupungeissa, työskentelevät tavallisissa ammateissa ja kannattavat Putinia.
Miksi kannattavat? Yksinkertaisesti siksi, että asiat ovat
Putinin aikana menneet maassa parempaan suuntaan.Tapahtuu edistystä. Palkat
maksetaan. Eläkkeet maksetaan. Rakennetaan uusia taloja, uusia kouluja, uusia
tehtaita. On rauhallista, rikollisjengit eivät riehu, ulos uskaltaa mennä.
Asunnonkin voi hankkia, jos vain jotenkin onnistuu rahoituksen saamaan.
Kirjaa lukiessa tulee toistuvasti esiin Boris Jeltsin. Putinista
ei oikeastaan kukaan halua sanoa mitään, paitsi ettei heillä ole mitään tätä
vastaan. Hallitkoon vaikka neljä tai vaikka viisi presidenttikautta, soromnoo, jos hoitaa homman hyvin. Vanhimmat haastatellut ovat hiukan
huolissaan, että onko nyt varmasti sopivaa puhua ulkomaalaiselle. Neuvostoaikaan
pelkkä ’kontakti’ ulkomaalaiseen saattoi olla rikolliseksi luokiteltu teko.
Haastatelluista monet päivittelevät antaumuksella, millaista
oli 1990-luvulla, kun Jeltsin oli vallassa. Humalassa. Toilaili ulkomailla. Ei
mitään kunnioitusta. Venäjää ei kunnioitettu.
Kaikki asiat olivat rempallaan. Ei saatu palkkaa, ei ollut töitä, nähtiin
nälkää. Jotain teollisuuden yksityistämiskuponkeja jaettiin, roistot ne kaikki
veivät. Nyt voin tässä keittiön pöydän ääressä sanoa ihan mitä haluan, ei tule
poliisi yöllä hakemaan. No en tietenkään mene sanomisiani kadulle huutamaan,
miksi menisin? Mitä ihmeen hyötyä siitä olisi? Ei mielenosoituksilla voi
mihinkään vaikuttaa. Ei äänestämälläkään voi mihinkään vaikuttaa. Ihan samaa se
on siellä lännessäkin, tiedän kyllä, minulla on tuttuja siellä. Ei tavallinen
kansa voi mihinkään vaikuttaa. Kunhan saa elää rauhassa eivätkä poliitikot
sekaannu siihen, muuta en halua.
Vallankumous ei ole itämässä Venäjän kansan syvissä
riveissä, se käy sympaattisista tarinoista selväksi. Suuri hiljainen enemmistö
suo mielellään Putinille neljännesvuosisadan pituisen valtakauden, jos vain
pieni äänekäs vähemmistö saadaan pysymään aloillaan. Ne, joille vakauden
lisäksi on tärkeää saada maahan sananvapaus ja mahdollisuus toimivaan
poliittiseen oppositioon. Mutta kuten Kniiviläkin toteaa, valta tulee kuitenkin
väistämättä siirtymään aikanaan nuoremmille, sellaisille, jotka ovat erilaisia
ja ovat kasvaneet erilaisessa maailmassa kuin suljetun neuvostodiktatuurin kasvatti Putin.
Jeltsiniä alkaa tulla haastatteluja lukiessa melkein sääli.
Hänestä saadaan varmaan muutamien vuosien päästä enemmän tutkimustietoa, kun
ajallinen etäisyys antaa mahdollisuuksia analyysiin. Ei hän nyt varmaan ihan
niin kelvoton ollut? Tai ehkä oli. Hänen kyyneleinen jäähyväispuheensa on melko
eriskummallista luettavaa poliitikon puheeksi. Hyvää toivottiin, yritettiin
kyllä. Antakaa anteeksi että näin siinä kävi…
Rahat ja henki
Kun kommunistinen itäblokki murtui ja talouden totaalinen
konkurssi kaatoi poliittisetkin valtarakenteet, oli hetken aikaa kaikkialla vain kaaosta. Nuori amerikkalainen kauppatieteitä
opiskellut Bill Browder oli paikalla
juuri sopivaan aikaan 1990-luvun alussa. Hän halusi erikoistua itäblokkiin ja
siellä aukeaviin sijoitusmahdollisuuksiin. Pian hän jo pyöritti satojen
miljoonien sijoitusrahastoa, jonka tuotto ylitti villeimmätkin odotukset.
Tuore, 2015
julkaistu ja suomeksikin heti käännetty ’Red Notice’ on perusrakenteeltaan kelpo
jännäri. Hiuksia nostattaa kuitenkin eniten
se, että Browder väittää kaiken kerrotun olevan totta. Vain muutamia nimiä on
muutettu viattomien suojelemiseksi. Kirja ei totta vie kannusta tekemään sijoituksia
ja ryhtymään ulkomaiseksi yrittäjäksi Venäjällä, joka ei muissakaan
yhteiskunnan toiminnoissa ole ’oikeusvaltio’ siinä mielessä kuin me sanan
ymmärrämme.
Sijoittajat eivät ylipäänsä ole lämpimiä tai yhteisöllisiä;
heidän päätehtävänsä on löytää aliarvostettu kohde, iskeä kiinni, nostattaa
arvo, tehdä suuret voitot ja häipyä paikalta. Kaikki ei mene kaikissa tapauksissa
aivan tismalleen pykälien mukaan, mutta paljon voi sietää myös siitä ilosta,
että kommunistien paluu valtaan voidaan ainakin huojuvaa Jeltsiniä tukemalla
estää. Kun voitot ovat satumaisia, alkaa peli houkuttaa suoraviivaisempiakin
toimijoita, joita eivät juristien sopimuskäytännöt, pöytäkirjat ja
omistussuhteet rajoita eivätkä kiinnostakaan. Luulit ehkä, että sinä omistat
nämä osakkeet? Hoidimme juuri asian niin, ettei sinusta ole missään hajuakaan.
Voi olla, ettei sinua kohta todella ole olemassakaan, tajuatko vihjeen?
Suurten rahojen kanssa tekemisissä olevat törmäävät konniin
kaikkialla maailmassa, se on totta. Silloin yleensä yritetään itse olla
vastapuoltakin ovelampi, palkata vielä kierommat juristit ja löytää ne
lainkohdat, joilla voi turvata saatavansa. Ahdistus ja epäusko iskevät kuitenkin
nokkelimpaankin, kun vastassa on
Venäjän tapainen epäjohdonmukaisesti
toimiva valtiokoneisto. Laki ja sitä tulkitsevat syyttäjät ovat joissain kohdin
suhteettoman ankaria, toisaalta jotkut oligarkit saavat mellastaa mielensä
mukaan. Jotkut viranomaiset ovat täysin puolueellisia tai lahjottuja, jopa
rikollisia itse. Saatko oikeutta vai etkö saa, mistään ei ole takeita. Joskus kaikki päättyy oikein huonosti ja
syntyy marttyyreita, sellaisia kuin Browderin asianajaja Sergei Magnitski.
Mellakka arassa
paikassa
Kirjanen ’Pussy Riot
–punkrukous vapauden puolesta’ (2013)
kokoaa yhteen syytettyjen, syyttäjien ja
asianajajien puheita, kirjeitä ja julkilausumia oikeudenkäynnistä, joka nousi
uutisotsikoihin kautta maailman. Helmikuussa 2012, Venäjän presidentinvaalien
aikaan, feministiseksi performanssiryhmäksi itsensä esitellyt naamioitunut
naisjoukko ehti suunnilleen 40 sekunnin ajan pomppia ja huutaa punk-rukoustaan
’Jumalanäiti, karkota Putin’, ennen kuin heidät otettiin kiinni.
Kaikki tapahtui Moskovan keskustassa, Kristus Vapahtajan
kirkossa. Siinä, jonka Stalin räjäytytti taivaan tuuliin ja jonka Jeltsin
rakennutti uudestaan. Kirkossa ei ollut menossa palvelusta, eikä paikalla ollut
performanssiväen lisäksi kuin vahtimestari, kynttilänmyyjä ja joku kolmas
työntekijä. Naiset eivät menneet alttarin taakse ’kaikkein pyhimpään’ (jonne
luterilaisen piispan päästämisestä Suomessa nousi oma pikku mellakkansa) vaan
pomppivat korokkeella salin puolella. Yhtä kaikki, pyhyyden loukkaus oli sitä
luokkaa, että huliganismista ja jumalanpilkasta vaadittiin vuosien
vankilatuomiota. Monet asiantuntevat tahot olivat myös sitä mieltä, että noin
käyttäytyvät naiset saattavat olla riivattuja, jolloin pitempiaikainen
sulkeminen mielisairaalaan olisi tietysti paikallaan.
Oikeudenkäynnin asiakirjojen lukeminen on varsin mielenkiintoista.
Uutisissa nuo asiat ohitettiin aikoinaan tietenkin paljon lyhyemmin. Kaikki käsittämättömät selostukset ja
vetoamiset milloin mihinkin outoon auktoriteettiin saattaisivat naurattaa,
jollei tämä absurdius olisi oikeasti tapahtunut aivan hiljattain. Sehän on toki
kirjoitettu jo aiemminkin; Bulgakov ja Kafka ainakin ovat olleet selvästi
paikalla.
Performanssillaan naiset ilmoittivat haluavansa vastustaa
Venäjän ortodoksisen kirkon sulautumista Putinin hallintoon. Patriarkka Kirill
on kehottanut ortodokseja äänestämään Putinia ja pysymään poissa kaikista
mielenosoituksista. Syvästi uskovaisiksi ilmoittautuvat naiset sanovat
uskovansa Jumalaan, ei Putiniin, niin kuin patriarkka heidän mielestään. Siksi
he esittivätkin rukouksensa Jumalanäidille, jonka he uskovat kuulevan heitä.
Onko tämä rienausta vai provokaatio vai ovatko naiset sittenkin vain
yksinkertaisia? Ulkomaisia agentteja? Yleinen mielipide alkoi jo velloa
kumpaankin suuntaan oikeudenkäynnin pitkittyessä.
Koko juttu alkoi paisuessaan varmasti käydä Venäjän
hallinnolle jo kiusalliseksi, mutta toisaalta se oli tarpeen viedä loppuun
saakka valitun linjan näyttämiseksi. Kun suurta kommunistista unelmaa ei enää
rakenneta eikä sen varjolla voi oikeuttaa hallintoa, tarvitaan joku toinen
’Venäjän kansallinen idea’. Talouden
alamäestä, öljyn hinnan laskusta ja kaikista muista vaikeuksista on helpointa
syyttää ’ulkoisia vihollisia’ ja heidän hyväkseen toimivia ’agentteja’ ja
’pettureita'. Barbaria ja turmelus rehottavat propagandan mukaan lännessä, joten
Venäjästä on tullut ainoa jäljellejäänyt oikeauskoisen sivilisaation
puolustaja. Ortodoksinen kirkko on viime vuosina otettu mukaan kaikkiin
virallisiin juhlatilaisuuksiin ja papit siunaavat jälleen tehtaat, koulut,
ravintolat ja uimahallit, yhtä hyvin kuin hävittäjäkoneet ja ydinsukellusveneet.
Hyvähän se on. Siunausta ei maailmassa koskaan ole liikaa. USA:n
presidentit muistavat niin ikään ahkerasti sanoa ’God bless America'. Mitä mahtaa sanoa Kiinan presidentti?
***
2 kommenttia:
Voihan Venäjä ! Olen juuri lukemassa Bill Browderin kirjaa, joka paikoin on ihan uskomatonta tekstiä. Herää vain kysymys, voiko venäläisiä ymmärtää?
Tosin en menisi takuuseen, että jenkkisijoittajan kertomus asioista olisi täysin objektiivinen kuvaus tapahtumista....
Kniivilä saattaa olla oikeilla jäljillä spekuloidessaan, että Neuvostoliiton kokeneen sukupolven kuollessa asiat hallinnossa ja ylipäätään valtion harjoittamassa ulko- ja sisäpolitiikkaan liittyvässä retoriikassa saattavat muuttua. Toisaalta se mihin suuntaan se muuttuu on vähintään yhtä vaikeasti ennustettavissa. Venäjää ei voi järjellä ymmärtää, enkä tiedä voiko mitään valtiota koskaan käsittää minään valtavana helposti sulatettavana monoliittisena kompleksina. Monipuolinen Venäjään liittyvien asioiden seuraaminen on aina hyvä vaihtoehto kun haluaa oppia lisää kyseisestä valtiosta.(Tämän blogin plussia on aina tuo pyrkimys monipuolisuuten). Kiitos hyvästä kirjoituksesta Riikka :)
Lähetä kommentti