Keskellä kauneinta kevättä joutuu valitettavasti katselemaan myös synkkiä ja väkivaltaisia kuvia, sillä media on täynnä sotaa: on veteraanipäivää, on toisen maailmansodan päättymisen ja keskitysleirien vapauttamisen 70-vuotispäivää, on sisällissodan päättymisen muistoa. Eivätkä kaikki sotakuvaukset ole vanhoja; esillä on myös intomielisiä Isis-terroristeja ja vapaaehtoisina Ukrainaan lähteneitä taistelijoita.
Naiset eivät perinteisen käsityksen mukaan kuulu sotaan
varsinaisina aseistettuina taistelijoina. Jostain kaukaa ritariromaaneista
tulee kuva ’suojelluista’ naisista, jotka pysyvät ja jotka nimenomaan pidetään loitolla
sotatapahtumista, vääntelemässä ahdistuneina käsiään ja odottamassa viestiä
suuresta voitosta tai isänsä, miehensä, veljensä ja poikansa kuolemasta. Koko totuus lienee ollut silloinkin raaempi;
monien sotajoukkojen mukana kulki kuormastoissa naisia, joiden toimenkuva oli
jossain keittiöpiian ja kenttäbordellin välimaastossa, eikä voitettujen
alueiden naisia kohdeltu mitenkään ritarillisesti, vaikka he eivät asetta
kantaneetkaan.
Nykyisin ’siviilejä’ ei sodissa ole juuri lainkaan. Naiset,
lapset ja vanhukset ovat heti konfliktien puhjetessa ensimmäisten kärsijöiden
joukossa ja siksi pakolaislaumat vellovat ympäri maailmaa. Aseistetut sotilaat
ovat monesti paremmassa turvassa kuin ’konfliktiin osallistumattomat’. Naisia
myös koulutetaan yhä useammissa maissa armeijoiden sotilastehtäviin.
Punaposkinen epämääräisin tunnuksin Ukrainassa taisteleva nainen vastasikin televisiossa
rehvakkaasti toimittajan alentuvaan kysymykseen, oliko hänestä kovin vaikea
oppia käyttämään asetta: ’Hah, yhtä vaikea kuin oppia käyttämään kattilaa’.
Sotaisa, suoraan väkivaltainen nainen on kuitenkin edelleen
poikkeus, anomalia, pelottava ja torjuttu asia. Naisten sota on yhä enimmäkseen
aktiivista ’ylläpito- ja tukitoimintojen tuottamista’ tai passiivista näiden
kieltämistä. Tuska ja kärsimys eivät ole maailmasta vähentyneet.
Tuhottaviksi määrätyt
Ensimmäisiä varsinaisia ’sotaisia’ naisia Suomen historiasta
löytyy sisällissodan punaiselta puolelta. Punakaarteissa taisteli parisen
tuhatta naispuolista kaartilaista, jotka olivat yhtä huonosti aseistettuja ja
koulutettuja kuin miespuolisetkin, mutta kenties vielä hiukan intomielisempiä ryhtyessään näin poikkeukselliseen toimeen.
Valtaosa punakaartin naisista toimi kuitenkin ’perinteisissä’ naisten
sota-askareissa, eli keittäjinä, pyykkäreinä
ja etenkin sairaanhoitajina ja heillä kaartin mukaan lähtemisen vahvin
motiivi oli usein nälän ja työttömyyden keskellä sieltä luvattu päiväpalkka ja
ruoka.
Taistelujen päättyessä punaisten häviöön ja sekasortoon
alkoivat rankaisu- ja kostotoimet. Kuten tunnettua, hävinneitä teloitettiin
suoralta kädeltä tai nopeasti kokoon pantujen kenttäoikeuksien tuomioilla
pitkin kevättä 1918. Vasta kesällä saatiin toimintaan järjestäytynyt Valtiorikosoikeus,
jonka käsittelyistä on jäljellä jossain määrin kunnollisia pöytäkirjoja.
Historioitsija Tuulikki
Pekkalainen on pyrkinyt
kirjassaan ’Susinartut ja pikku immet’ (2011) selvittämään erityisesti Hämeenlinnan
naisvankileirille päätyneiden punaisten naisten ja tyttöjen kohtaloita.
Valtiorikosoikeus pyysi vangituista lausuntoja heidän kotipaikkakuntiensa
suojeluskunnilta ja paikallisten isäntien ja pastorien nimikirjoituksin
vahvistetut lausunnot ovat monen kohdalla korutonta kertomaa: mainittu naishenkilö on ollut kiivas, laiska ja lakkoihin yllyttelijä,
eikä häntä kotipaikkakunnalla kaivata vaan parempi olisi että yhteiskunta
hänestä vapautuisi. Hänen osallisuudestaan raskaampiin rikoksiin ’ei tarkkaan
tiedetä, mutta luullaan’.
Lopulliset tuomiot olivat sentään useimmiten lievempiä kuin
syytteissä toivotut, mutta kuolemantuomiota annettiin valtiorikosoikeudessakin
useampi sata. Myös kuritushuonetuomioita ja erittäin runsaasti ehdonalaisia
jaettiin. Se, että tuomiolla oli naisia, joilla oli pieniä lapsia, tai että osa
vangituista ja tuomituista oli raskaana, ei vaikuttanut käsittelyyn millään
lailla lieventävästi. Julkisessa
lehtikirjoittelussa tuomioista
äärikommentteja heittivät erityisesti kirjailijat ja pappien pojat Ilmari Kianto ja
Martti Pihkala, jotka määrittelivät punaiset naiset susinartuiksi, jotka kerta
kaikkiaan on poistettava ihmisten joukosta, ettei heistä sikiä lisää penikoita
Suomen kansaa turmelemaan.
Kirja nostaa esille tärkeän ja vähälle huomiolle jääneen
palasen historiastamme, mutta on paikoin vaikealukuinen, koska se ei pyrikään
systemaattiseen analyysiin vaan ennemminkin kirjaa näkyviin aiemmin
käsittelemätöntä lähdeaineistoa, fragmentteja sieltä ja täältä. Tärkein ja
kylmäävin teksti tulee suoraan Valtiorikosoikeuden papereista. Näin vähäinen
oli todellakin meidän suomalaisten
’sivistyksen’ pintakerros sata vuotta sitten. Onko se nykyäänkään kovin paljon
suurempi? Aika pienestä raapaisusta
tuntuu näinä päivinäkin pintaan nousevan pelko, tietämättömyys ja siitä kasvava
viha.
Uhrautumaan opetetut
Lotta Svärd –järjestön historiikin kirjoittamisella oli jo
sitä aloitettaessa vuonna 1998 kiire, sillä toiminnassa aktiivisesti mukana
olleet alkoivat olla jo hyvin iäkkäitä ja heidän muistinsa hauras. Edellä
kuvatut punakaartin naiset joutuivat yhteiskunnan torjunnan vuoksi vaikenemaan sisällissodan
kokemuksistaan vuosikymmeniä ja sama kohtalo oli myöhemmin valkoisen puolen
lotilla toisen maailmansodan jälkeen, kun järjestö tuomittiin kielletyksi
välirauhansopimuksessa. Virallisia tuomioita lotille ei sentään jaettu.
Vuonna 2009 valmistunut Marita
Pohls’in ja Annika Latva-Äijön teos ’Lotta
Svärd – käytännön isänmaallisuutta’ on neljäs lottien historiasarjan osa ja
se pyrkii antamaan yleiskuvan järjestön toiminnasta. Aiheessa on kuitenkin vielä paljon
kiinnostavia kohteita syventävälle tutkimukselle.
Lotta –järjestö syntyi 1919 valkoisten suojeluskuntien
naisjärjestöksi. Aluksi innokkaat
paikalliset toimijat halusivat tukea vain oman pitäjän tuttuja
suojeluskuntalaisia, mutta vähitellen organisaatio kehittyi valtakunnalliseksi
ja kaikki alueelliset toimijat saatiin ’alistettua’ lottien oman keskusjohdon
komentoon. Järjestöhistoria on tärkeää dokumentoida perusteellisesti, mutta
luettavana se on varsin puuduttavaa luetteloa siitä, milloin mikäkin jaosto
jakaantui mihinkin toimikuntaan ja esikuntaan ja piirihallintoon ja paikallishallintoon.
Ensimmäisinä vuosina toiminnassa tuntuu
olleen jonkinlaista kahtiajakoa (yli-)innokkaisiin ja omapäisiin Pohjanmaan paikallisosastoihin ja
keskusjohdossa toimiviin helsinkiläisiin aatelisrouviin, jotka olivat
suojeluskunnan ylimmän johdon puolisoita ja lähisukulaisia.
Lottien muutoin rikkumattomasti jumaloima kenraali
Mannerheim ei saanut tahtoaan lävitse siinä, että naisjärjestön toiminta olisi
organisoitu Punaisen Ristin kautta ja alaisuudessa. Lotat pohtivat asiaa ja
totesivat, että silloin olisi vaarana joutua toimimaan myös vihollisen hyväksi,
joten se ei käy. Aseellista naistoimintaakin pohdittiin, mutta sen Mannerheim
torjui niin ehdottomasti, että Pohjanmaan naisetkin antoivat periksi.
Lotta-järjestö kehittyi ja kasvoi koko 1930-luvun poliittisen
myötätuulen suojassa ja sen toiminta erilaisten huoltotehtävien ja
suurtapahtumien muonitusten järjestäjänä tuotti jopa rahallista tulosta. Vain
muutama keskushallinnon viranhaltija sai palkkaa, kaikki varsinainen toiminta
perustui uhrautumisen tärkeyttä korostavaan vapaaehtoistyöhön. Järjestön
viimeiseksi jääneessä vuosikertomuksessa vuonna 1943 jäsenistöön kuului jo 200 000
lottaa ja lottatyttöä. Alkuaikoina
lotaksi ei hyväksytty ketään aatteellisesti ’haparoivaa’ ja esimerkiksi Elannon
kaupassa asioiminen riitti erottamisen syyksi, mutta yhteiskunnallinen
’talvisodan henki’ lievensi pakosta lottienkin näkökantoja.
Talvi- ja jatkosodassa lotat hoitivat rintamaoloissa vapaaehtoisten
lottakomennukselle lähteneiden nuorten naisten tekemänä mm. muonitusta,
varusteiden huoltoa, sairaiden ja haavoittuneiden hoitoa, evakuoitujen
siviilien avustamista ja kaatuneiden kotiseudulle lähettämistä. Vähitellen
tehtävien kirjo kasvoi yhä enemmän myös suoraan armeijan tehtäviin;
viestintään, ilmatorjuntaan ja monenlaisiin kansliatöihin. Lottien työllä oli
suuri merkitys armeijan ja kotirintaman toimintakyvylle.
Ulkoisesti vapaaehtoisina, mutta velvollisuudentuntonsa ohjaamina lotat ilmensivät niin sodassa kuin
rauhassa oman aikansa tiukkaa naisihannetta: kunnollinen, aina itsensä
hillitsevä ja kontrolloiva, jatkuvalla työnteolla ja toisten edestä
uhrautumisella kristillis-isänmaallisen
velvollisuutensa täyttävä, yhtä lailla perheen kuin isänmaankin hyväksi
ahertaja.
Tottelevaiset
järjestelmän tyttäret
Kansallissosialistisessa Saksassa koko kansa oli tiukan
diktatuurin alla ja valtakunnan suuri tulevaisuus vaati jokaisen uhrautumista.
Kuten tunnettua, naisille oli varattu oma osuutensa ahkeroimisessa kotona,
puhdasrotuisen suurperheen synnyttäjänä ja oikean opin iskostajana tulevalle
polvelle. Ase kädessä armeijaan tai
puolueen näkyviin tehtäviin naisia ei haluttu.
Suuri Saksan kansakaan ei
kuitenkaan riittänyt kaikkeen, vaan sodan ja sisäisten puhdistusten vaatiessa
yhä enemmän väkeä alkoivat naiset saada lisää kodin ulkopuolisia tehtäviä
etenkin valloitetuilla alueilla. Urakehitykseen sodan aikana oli
mahdollisuuksia esimerkiksi monenlaisissa sihteerin tehtävissä, pakkotyöläisten
ja keskitysleirivankien vartijoina, sairaanhoitajina ja opettajina.
Historiantutkija Wendy
Lower on kirjassaan ’Hitlerin
raivottaret’ (Hitler’s furies, 2013) tutkinut arkistolöytöjen kautta
esimerkkejä aktiivisesti väkivaltaisuuksiin ja holokaustiin osallistuneista
naisista. Kirjassa mainitut naiset nousevat esille jonkin erityisen teon takia
tai siksi, että he poikkeuksellisesti joutuivat oikeuden eteen. Valtaosa
’kirjoituspöytämurhaajista’ tai muista järjestelmän kitkattomasti toimineista
osasista ei syytteitä saanut.
Televisio näytti juuri filminpätkiä Bergen-Belsenin
keskitysleirin vapauttamisesta. Siellä olivat poikkeuksellisesti vielä SS-vartijat
paikalla, kun se vallattiin. Kuvissa liittoutuneiden kuorma-autoihin marssivat
tanakat takkipukuiset vartija-naiset pääkäytävän laitaa ja piikkilangan takana
luurankomaiset vangit tuijottavat heitä ruumiskasojen vierellä. Fraasit
naisesta ’elämää ylläpitävänä voimana’ tuntuvat hyvin tyhjiltä.
Kaikki yhteiskunnassa oli silloin ’totaalista sotaa’, mutta
minua hätkähdytti eniten Lowerin kuvaamien sairaanhoitajien ja opettajien liukuminen sodan välikappaleiksi. Tappaminen myrkkyruiskeella on paljon
siistimpää ja ehkä hitaampaa kuin huiskiminen konekiväärillä, mutta lopputulos
on sama. 'Kelvottoman aineksen' hoitamatta jättäminen tai nälkiinnyttäminen
päätyy samaan. Opettaja taas poimii
näppärästi lasten joukosta pois
’ali-ihmiset’, joille ei ruokaa, opetusta eikä suojaa tarjota. Pienentyneelle
luokalle voi sitten hyvin mielin seuraavana päivänä opettaa, kuinka tulee elää
ja mikä on oikein ja mikä väärin.
Sota nostaa tosiaankin pahimman esille meistä kaikista.
***
3 kommenttia:
Naisten rooli sodassa on pitkään ollut väheksytty ja jopa vaiennettu asia. Hienoa, että nyt löytyy sekä uutta kirjallisuutta että sitä kommentoivia tahoja !
P.K.
Sota on rumaa vastenmielistä. Yhtälailla naisetkin oppivat käyttämään aseita siinä missä kattiloita jos vaan tarve vaatii!
Naiset ovat toisinaan edelleenkin mediassa "hämmästelyn kohteena" toimiessaan perinteisesti miesvaltaisilla aloilla kuten esim. rintamalla sotatehtävissä. Tämä on sotaan liittyvässä uutisoinnissa mielestäni kummallista, sillä konkreettisten tapahtumien kannalta sotilaiden sukupuolella ei luulisi olevan minkäänlaista merkitystä.Sota koskettaa valitettavasti enemmän tai vähemmän kaikkia siihen joutuneen valtion kansalaisia. On kiinnostavaa, että viimevuosina historian tutkimuksessa on nostettu esille erilaisia tarinoita ja ihmiskohtaloita, riippumatta siitä olivatko kyseiset henkilöt miehiä, naisia, rintamalla tai kotona.
Lähetä kommentti