Junamatkojen lumoa

Rautatie ja junat liikennevälineenä täyttävät lähivuosina 200 vuotta eivätkä varmasti poistu käytöstä vielä aikoihin. Aivan pian emme näe maailmaa, jossa kaikki junantapaiset kulkevat kokonaan ilmassa ja ihmiset hurauttelevat henkilöliikenteensä sinne ja tänne omilla avaruusaluksillaan, vaikka sellaista näkymää ihan vakavissaan ennustettiin vuoden 2000 tienoille silloin, kun minä olin lapsi. 

Lentäminen on toki viime vuosikymmeninä mullistanut liikkumista ja ihmisten arkielämää; tuskinpa suomalainen keskiluokka tungeksisi talvilomalle Thaimaahan, jos sinne pitäisi junalla kolkutella. Juna on kuitenkin pitänyt pintansa lyhyemmillä matkoilla ja siinä on edelleen tiettyä omaa charmiaan; edes vähän väljyyttä ja maiseman vaihtumisen tuomaa vapauden tuntua, jota ei täyteen ahdetussa halpalennossa, polvet suussa ja ikkunat peitossa pysty kokemaan.

Kirjallisuudelle juna on ollut aivan ehtymätön innoituksen lähde. Rautatie oli edistystä ja tekniikkaa, ihmisen kekseliäisyyden ylistys luonnon hallitsemisessa. Suuret ratojen rakennushankkeet loivat myyttejä sankareista ja ryhmähengestä. Juna tuo yhä vieläkin uusia ihmisiä outoihin paikkoihin, sekoittaa vanhat uneliaat kuviot ja tarjoaa mahdollisuuden poislähtöön niille, joita kotinurkat ahdistavat. Interrail-junamatkoilla kansainvälistyi ja aikuistui muutama nuorisosukupolvi.  

Juna on hetken aikaa myös suljettu ympäristö, joka voi luoda jännitteitä matkustajien välille tai tapahtumapaikan rikokselle, josta voi koettaa selvitä pakenemalla seuraavan aseman ihmisvilinään. Matkustajilla on omat tarinansa, paikoilla on omat tarinansa ja niiden kohtaamisesta syntyy hedelmällisiä sekoituksia. Ehtiikö viimeiseen junaan, onko mitään toivoa päästä pois vai onko tämä sellainen juna, johon matkustajat lastataan väkisin ja minne heitä viedään?

Sivistys ja rautatie kuuluvat yhteen

Yllämainitun lausui jo arvovaltainen J.V. Snellman kansamme tulevaisuutta hahmotellessaan. Suomen suuriruhtinaskunta ei 1800-luvun loppupuolella ollut aivan edistyksen eturintamassa, mutta saatiin meillekin sentään tämä sivistyksen edellytys vuonna 1862, suunnilleen 40 vuotta sen jälkeen kun raiteiden voittokulku oli Britanniassa alkanut. 

Historioitsija Seppo Zetterbergin laatima Valtionrautateiden 150-vuotisjuhlakirja ’Yhteisellä matkalla’ ilmestyi juhlavuonna 2012. Kuten kirjoittaja siinä toteaa, rautateistä ja VR:stä on kirjoitettu valtavat määrät, sekä virallisia historiikkeja että erilaisia sitä sivuavia muistelmia, niin merkittävä ja yleisesti kiinnostava aihe se on. VR oli heti alusta alkaen paitsi nykytermein sanottuna palveluntarjoaja, myös erittäin suuri työnantaja. Rautatiehenkilöstöstä tuli statukseltaan valtion virkamiehiä ja heidän määränsä oli liki 25 000 henkeä jo Suomen itsenäistyessä. Rautateillä myös nainen saattoi päästä valtion virkaan.

Ensimmäinen rautatiemme kulki Helsinki-Hämeenlinna välin ja toisena tehtiin pitkä Pietarin rata. Ilmeisesti Oolannin sodan trauma vaikutti suunnitteluun, kun mahdollisen vihollisen laivatykkejä pelättiin niin, että kaikki ratalinjat piti vetää kauas rannikosta. Nyt ei ilmeisesti enää ikinä valtiolla ole varoja rantaratojen tekoon, joten tähän harmittavaan rakenteeseen on meidän vain tyytyminen.  Kirjan vanhat valokuvat ja kuvaukset rautateiden alkuvaiheista ovat kaiken kaikkiaan teoksen viehättävintä ja kiinnostavinta antia.

Juhlakirjan tarkoitus on antaa yleiskuvaus yhtiön 150-vuotisesta taipaleesta ja siksi siitä on jätetty pois paljon yksityiskohtia ja varmasti herkullisia sattumuksia. Mitä lähemmäs nykyaikaa tullaan, sitä tylsemmäksi lukeminen tavallaan käy, kun asiat alkavat olla niin tuttuja. Muistanhan minäkin ne useat talvet, jolloin sisäänajovaiheessa oleva Pendolino hajosi monta kertaa viikossa. Aina piti Turku-Helsinki välillä osa matkaa taittaa bussilla, kun sähköjärjestelmä petti, ovet jäätyivät auki tai jäätyivät kiinni ja lumi tukki milloin minkäkin systeemin osasen. Ei ollut tämä italialainen keinahtelija luotu meidän oloihimme, niin kaunis kuin olikin. Nyt se on niin moneen kertaan korjattu, että toimii kai aivan moitteetta. Hyvin meille sopeutui sen sijaan neuvostoliittolainen sähköveturi, tuo iso kolho ’Siperian susi’, jota etukäteen kovasti vastustettiin. Strömbergin teknologia auttoi sen viimeistelyssä  ja se oli aina luotettava ja varmatoiminen veturi, oli sitten kesä tai talvi, kiskottavana raskas tavarajuna tai kevyempi kuorma. Nekin ovat jo kaikki nykyään museoesineitä. Lieneekö jossain säilössä valmiiksi rasvattuna vielä dieselvetureitakin pahan päivän varalle, jos vaikka sähköverkkomme joskus kokonaan lamaantuu?

Kirjan kartoista ja selvityksistä näkee hyvin, kuinka junaliikenne on vaikuttanut vahvasti koko yhteiskuntaan. Ratalinjausten ja asemien saaminen omaan vaalipiiriin onkin ollut kautta vuosien monien poliittisten intohimojen kohde. Rataliikenne on kuin verenkierto, joka yhdistää pitkän, laajan maan alueet toisiinsa ja ulkomaihin. Radanvarren taajamat kasvavat ja kukoistavat. Kun henkilöjunat lakkaavat pysähtymästä paikkakunnan asemalla, on siirrytty kuihtumisen tielle.  

Akropolis kuun valossa

Yläluokka kaikkialla Euroopassa tarttui heti innolla junan tuomaan uuteen mukavaan liikkumismahdollisuuteen ja heille tarjottiinkin ensimmäisen luokan vaunuja topatuin penkein. Junalla pääsi esimerkiksi Pietarista Berliinin tai Varsovan kautta Pariisiin ja sieltä edelleen vaikkapa ’Sinisen junan’ kyydissä Rivieralle, Välimeren aaltoja ihailemaan. Liikkeelle lähtivät myös taiteilijat, kirjailijat ja muu ’intelligentsia’, jonka tavoitteena oli nähdä ja kokea ulkomaailmaa, aistia pidemmälle edistyneen Euroopan viimeisimmät virtaukset. Heidän rahansa eivät riittäneet ensimmäiseen luokkaan eikä rantahotelleihin, mutta kokemuksia karttui. Hilpi Sauren ja Liisi Huhtalan 1992 toimittamaan ’Sinisen junan ikkunasta’ –teokseen on koottu suomalaiskirjailijoiden matkakokemuksia Euroopasta ennen toista maailmansotaa.

Teoksen aineisto rakentuu kirjailijoiden yksityisistä kirjeistä, korteista ja päiväkirjoista sekä muutamista lehtiin tehdyistä artikkeleista. Yksityisaineisto antaa matkakokemuksista rehellisemmän ja intiimimmän kuvan  kuin julkisuuteen tarkoitetut kuvaukset. Rahat ovat jatkuvasti lopussa ja korteissa kiitetään äitiä tai ystävää jo tulleista rahalähetyksistä tai kinutaan lisää, edes vähän. Puolusteluna on kaiken ’ yllättävä kalleus täällä ulkomailla’, joskus myös ’hyväuskoisuuteni’ tai ’paikallisten suoranainen ryöväys’. Yksi sanoo suoraan ostaneensa ’tytön’ , toinen hehkuttaa Berliinistä löytämäänsä kahvilaa, jossa on pelkkiä ’kauniita poikia’.

Kulttuurinnälkä näyttää olleen suunnaton, Akropolis oli tietenkin pakko nähdä kuutamolla ja teatterien tarjonnasta koetettiin saada selkoa niin hyvin kuin välillä vajavainen kielitaito suinkin salli. Nuoren Suomen sijaintia ja omaa kulttuurista tasoa yritettiin myös tehdä eurooppalaisille tiettäväksi, mutta tuskastuttavan usein ’finlandese’ jäi ymmärtämättä ja ehdotettiin, josko vieras olisi ’irlandese’, sellaisesta oli joskus kuultu.

Kukaan ei kuitenkaan valita matkanteon vaivalloisuutta, vaan liikkeellä ollaan pitkiä aikoja ja yhä uusiin kaupunkeihin sukelletaan melkeinpä vimmaisesti. ’Nähdään varmaankin jo kolmen viikon päästä, kun käännyn tästä pian kotimatkalle Varsovan kautta ja kiitos rahoista’ raapustetaan ’tähän rumaan korttiin’, joka on saatu täysihoitolasta ilmaiseksi kun oma kirjepaperi on jo loppunut. ’Mahtaneeko tämä tulla perille’ kysellään kortin nurkassa. Tiedonkulku oli noina aikoina nykyajan näkökulmasta katsottuna yhtä herttaisen hidasta kuin matkustaminenkin. Ehkä silloin sielu ehti paremmin kulkea matkailijan mukana ja kokemukset olivat syvempiä.

Mikäs tässä, huonomminkin voisi olla

Yksittäisten junamatkojen kuvauksia on romaaneissa ja dekkareissa tarjolla kymmenittäin. Hienoissa junissa kristallit välkehtivät ja tarjoilijat kaatavat sherryä, mutta karkotettujen tai vangittujen kolkoissa vaunuissa tiivistyy kylmyys, ahtaus ja ahdistus.  Koko laajan Venäjänmaan halki vievä Trans-Siperian rata tarjoaa yhä nykyaikanakin runsain määrin junaeksotiikkaa, kun matka kestää toistakymmentä päivää, vaihdellen tietenkin valitun pääteaseman mukaan.

Rosa Liksomin kirjoittama Finlandia-palkittu ’Hytti nro 6’ (2011) kuvaa junamatkaa Siperian halki, Moskovasta Mongolian Ulan-Batoriin. Samaan hyttiin on sijoitettu suomalainen nuorehko nainen ja noin nelikymppinen venäläinen rakennusmies Vadim. Heti tarinan alkuriveiltä käy selväksi, ettei mies ole mikään siisti, sivistynyt ja jalopiirteinen tohtori Zivago, jonka kanssa olisi ilo matkustaa ja keskustella. Nainen käykin junavirkailijoiden luona koettamassa vaihtaa hyttiään, mutta tietenkin on selvää, että ’dramaturgisista syistä’ hytin vaihto ei nyt millään onnistu ja tarina voi alkaa.

Suomalaiseksi kirjan nainen on minusta harvinaisen pitkämielinen. Ehkä hän on matkan alkaessa asunut jo niin kauan Venäjällä, tai siis anteeksi Neuvostoliitossa, tarinahan tapahtuu joskus tarkemmin määrittelemättömällä 1980-luvulla, että hän on omaksunut ympäristöstään järjettömän määrän lauhkeutta ja kärsivällisyyttä. Vain kerran hän heittää Vadimia saapikkaalla, muutoin hän tyytyy vain pakenemaan hytistä ulos aina silloin tällöin. Hän ei oikeastaan koko aikana puhu mitään, käy vain omaa sisäistä monologiaan.

Koko kirja onkin törkyturpa Vadimin rönsyilevää yksinpuhelua ja enemmän tai vähemmän humalaista riehuntaa, joka päättyy sammumiseen tai eväiden syömiseen ja nöyrään anteeksipyyntöön kunnes alkaa seuraavana päivänä taas uudestaan. Näin Liksom tulee rehevästi kuvanneeksi Vadimin höpötyksen kautta miehen elinympäristön, kulttuurin, yhteiskunnan ja koko sielunmaiseman. Äkkiseltään kuva on likainen ja lohduton kuin kaatopaikka, vaikka pieniä huumorin pilkahduksiakin joukosta löytyy. Silti kirjan nainen tulee mietiskelyssään siihen johtopäätökseen, että tässä maassa, kulttuurissa ja ihmisissä on jotain, mitä hän rakastaa. Kai tälle syndroomalle on joku nimikin? Masokistinen russofilia ? Kärsimismi?

Liksom kiittää kirjan lopussa suurta liutaa venäläiskirjailijoita innoituksesta ja aika monen tutun kirjallisen hahmon piirteitä minäkin tästä Vadimista löysin. Haaveilen itsekin Trans-Siperian junamatkasta, mutta niin paljon ’niskavuorelaiseksi’ suomalaisnaiseksi itseni koen, että matkaseuran valinnassa lienen nirsompi.

***

Naiset ja sota

Keskellä kauneinta kevättä joutuu valitettavasti katselemaan myös synkkiä ja väkivaltaisia kuvia, sillä media on täynnä sotaa: on veteraanipäivää, on toisen maailmansodan päättymisen ja keskitysleirien vapauttamisen 70-vuotispäivää, on sisällissodan päättymisen muistoa. Eivätkä kaikki sotakuvaukset ole vanhoja; esillä on myös intomielisiä Isis-terroristeja ja vapaaehtoisina Ukrainaan lähteneitä taistelijoita.

Naiset eivät perinteisen käsityksen mukaan kuulu sotaan varsinaisina aseistettuina taistelijoina. Jostain kaukaa ritariromaaneista tulee kuva ’suojelluista’ naisista, jotka pysyvät  ja jotka nimenomaan pidetään loitolla sotatapahtumista, vääntelemässä ahdistuneina käsiään ja odottamassa viestiä suuresta voitosta tai isänsä, miehensä, veljensä ja poikansa kuolemasta. Koko totuus lienee ollut silloinkin raaempi; monien sotajoukkojen mukana kulki kuormastoissa naisia, joiden toimenkuva oli jossain keittiöpiian ja kenttäbordellin välimaastossa, eikä voitettujen alueiden naisia kohdeltu mitenkään ritarillisesti, vaikka he eivät asetta kantaneetkaan.

Nykyisin ’siviilejä’ ei sodissa ole juuri lainkaan. Naiset, lapset ja vanhukset ovat heti konfliktien puhjetessa ensimmäisten kärsijöiden joukossa ja siksi pakolaislaumat vellovat ympäri maailmaa. Aseistetut sotilaat ovat monesti paremmassa turvassa kuin ’konfliktiin osallistumattomat’. Naisia myös koulutetaan yhä useammissa maissa armeijoiden sotilastehtäviin. Punaposkinen epämääräisin tunnuksin Ukrainassa taisteleva nainen vastasikin televisiossa rehvakkaasti toimittajan alentuvaan kysymykseen, oliko hänestä kovin vaikea oppia käyttämään asetta: ’Hah, yhtä vaikea kuin oppia käyttämään kattilaa’.

Sotaisa, suoraan väkivaltainen nainen on kuitenkin edelleen poikkeus, anomalia, pelottava ja torjuttu asia. Naisten sota on yhä enimmäkseen aktiivista ’ylläpito- ja tukitoimintojen tuottamista’ tai passiivista näiden kieltämistä. Tuska ja kärsimys eivät ole maailmasta vähentyneet.

Tuhottaviksi  määrätyt

Ensimmäisiä varsinaisia ’sotaisia’ naisia Suomen historiasta löytyy sisällissodan punaiselta puolelta. Punakaarteissa taisteli parisen tuhatta naispuolista kaartilaista, jotka olivat yhtä huonosti aseistettuja ja koulutettuja kuin miespuolisetkin, mutta kenties vielä hiukan intomielisempiä  ryhtyessään näin poikkeukselliseen toimeen. Valtaosa punakaartin naisista toimi kuitenkin ’perinteisissä’ naisten sota-askareissa, eli keittäjinä, pyykkäreinä  ja etenkin sairaanhoitajina ja heillä kaartin mukaan lähtemisen vahvin motiivi oli usein nälän ja työttömyyden keskellä sieltä luvattu päiväpalkka ja ruoka.

Taistelujen päättyessä punaisten häviöön ja sekasortoon alkoivat rankaisu- ja kostotoimet. Kuten tunnettua, hävinneitä teloitettiin suoralta kädeltä tai nopeasti kokoon pantujen kenttäoikeuksien tuomioilla pitkin kevättä 1918. Vasta kesällä saatiin toimintaan järjestäytynyt Valtiorikosoikeus, jonka käsittelyistä on jäljellä jossain määrin kunnollisia pöytäkirjoja.

Historioitsija Tuulikki Pekkalainen  on pyrkinyt kirjassaan  ’Susinartut ja pikku immet’ (2011) selvittämään erityisesti Hämeenlinnan naisvankileirille päätyneiden punaisten naisten ja tyttöjen kohtaloita. Valtiorikosoikeus pyysi vangituista lausuntoja heidän kotipaikkakuntiensa suojeluskunnilta ja paikallisten isäntien ja pastorien nimikirjoituksin vahvistetut lausunnot ovat monen kohdalla korutonta kertomaa:  mainittu naishenkilö  on ollut kiivas, laiska ja lakkoihin yllyttelijä, eikä häntä kotipaikkakunnalla kaivata vaan parempi olisi että yhteiskunta hänestä vapautuisi. Hänen osallisuudestaan raskaampiin rikoksiin ’ei tarkkaan tiedetä, mutta luullaan’.

Lopulliset tuomiot olivat sentään useimmiten lievempiä kuin syytteissä toivotut, mutta kuolemantuomiota annettiin valtiorikosoikeudessakin useampi sata. Myös kuritushuonetuomioita ja erittäin runsaasti ehdonalaisia jaettiin. Se, että tuomiolla oli naisia, joilla oli pieniä lapsia, tai että osa vangituista ja tuomituista oli raskaana, ei vaikuttanut käsittelyyn millään lailla lieventävästi. Julkisessa lehtikirjoittelussa  tuomioista äärikommentteja heittivät erityisesti  kirjailijat ja pappien pojat Ilmari Kianto ja Martti Pihkala, jotka määrittelivät punaiset naiset susinartuiksi, jotka kerta kaikkiaan on poistettava ihmisten joukosta, ettei heistä sikiä lisää penikoita Suomen kansaa turmelemaan.

Kirja nostaa esille tärkeän ja vähälle huomiolle jääneen palasen historiastamme, mutta on paikoin vaikealukuinen, koska se ei pyrikään systemaattiseen analyysiin vaan ennemminkin kirjaa näkyviin aiemmin käsittelemätöntä lähdeaineistoa, fragmentteja sieltä ja täältä. Tärkein ja kylmäävin teksti tulee suoraan Valtiorikosoikeuden papereista. Näin vähäinen oli  todellakin meidän suomalaisten ’sivistyksen’ pintakerros sata vuotta sitten. Onko se nykyäänkään kovin paljon suurempi?  Aika pienestä raapaisusta tuntuu näinä päivinäkin pintaan nousevan pelko, tietämättömyys ja siitä kasvava viha.

Uhrautumaan opetetut

Lotta Svärd –järjestön historiikin kirjoittamisella oli jo sitä aloitettaessa vuonna 1998 kiire, sillä toiminnassa aktiivisesti mukana olleet alkoivat olla jo hyvin iäkkäitä ja heidän muistinsa hauras. Edellä kuvatut punakaartin naiset joutuivat yhteiskunnan torjunnan vuoksi vaikenemaan sisällissodan kokemuksistaan vuosikymmeniä ja sama kohtalo oli myöhemmin valkoisen puolen lotilla toisen maailmansodan jälkeen, kun järjestö tuomittiin kielletyksi välirauhansopimuksessa. Virallisia tuomioita lotille ei sentään jaettu.

Vuonna 2009 valmistunut Marita Pohls’in ja Annika Latva-Äijön teos ’Lotta Svärd – käytännön isänmaallisuutta’ on neljäs lottien historiasarjan osa ja se pyrkii antamaan yleiskuvan järjestön toiminnasta.  Aiheessa on kuitenkin vielä paljon kiinnostavia kohteita syventävälle tutkimukselle.

Lotta –järjestö syntyi  1919 valkoisten suojeluskuntien naisjärjestöksi. Aluksi innokkaat paikalliset toimijat halusivat tukea vain oman pitäjän tuttuja suojeluskuntalaisia, mutta vähitellen organisaatio kehittyi valtakunnalliseksi ja kaikki alueelliset toimijat saatiin ’alistettua’ lottien oman keskusjohdon komentoon. Järjestöhistoria on tärkeää dokumentoida perusteellisesti, mutta luettavana se on varsin puuduttavaa luetteloa siitä, milloin mikäkin jaosto jakaantui mihinkin toimikuntaan ja esikuntaan ja piirihallintoon ja paikallishallintoon. Ensimmäisinä vuosina  toiminnassa tuntuu olleen jonkinlaista kahtiajakoa (yli-)innokkaisiin ja omapäisiin Pohjanmaan paikallisosastoihin ja keskusjohdossa toimiviin helsinkiläisiin aatelisrouviin, jotka olivat suojeluskunnan ylimmän johdon puolisoita ja lähisukulaisia.

Lottien muutoin rikkumattomasti jumaloima kenraali Mannerheim ei saanut tahtoaan lävitse siinä, että naisjärjestön toiminta olisi organisoitu Punaisen Ristin kautta ja alaisuudessa. Lotat pohtivat asiaa ja totesivat, että silloin olisi vaarana joutua toimimaan myös vihollisen hyväksi, joten se ei käy. Aseellista naistoimintaakin pohdittiin, mutta sen Mannerheim torjui niin ehdottomasti, että Pohjanmaan naisetkin antoivat periksi.

Lotta-järjestö kehittyi ja kasvoi koko 1930-luvun poliittisen myötätuulen suojassa ja sen toiminta erilaisten huoltotehtävien ja suurtapahtumien muonitusten järjestäjänä tuotti jopa rahallista tulosta. Vain muutama keskushallinnon viranhaltija sai palkkaa, kaikki varsinainen toiminta perustui uhrautumisen tärkeyttä korostavaan vapaaehtoistyöhön. Järjestön viimeiseksi jääneessä vuosikertomuksessa vuonna 1943 jäsenistöön kuului jo 200 000 lottaa ja lottatyttöä. Alkuaikoina lotaksi ei hyväksytty ketään aatteellisesti ’haparoivaa’ ja esimerkiksi Elannon kaupassa asioiminen riitti erottamisen syyksi, mutta yhteiskunnallinen ’talvisodan henki’ lievensi pakosta lottienkin näkökantoja.

Talvi- ja jatkosodassa lotat hoitivat rintamaoloissa vapaaehtoisten lottakomennukselle lähteneiden nuorten naisten tekemänä mm. muonitusta, varusteiden huoltoa, sairaiden ja haavoittuneiden hoitoa, evakuoitujen siviilien avustamista ja kaatuneiden kotiseudulle lähettämistä. Vähitellen tehtävien kirjo kasvoi yhä enemmän myös suoraan armeijan tehtäviin; viestintään, ilmatorjuntaan ja monenlaisiin kansliatöihin. Lottien työllä oli suuri merkitys armeijan ja kotirintaman toimintakyvylle.  

Ulkoisesti vapaaehtoisina, mutta velvollisuudentuntonsa ohjaamina lotat ilmensivät niin sodassa kuin rauhassa oman aikansa tiukkaa naisihannetta: kunnollinen, aina itsensä hillitsevä ja kontrolloiva, jatkuvalla työnteolla ja toisten edestä uhrautumisella  kristillis-isänmaallisen velvollisuutensa täyttävä, yhtä lailla perheen kuin isänmaankin hyväksi ahertaja.

Tottelevaiset järjestelmän tyttäret

Kansallissosialistisessa Saksassa koko kansa oli tiukan diktatuurin alla ja valtakunnan suuri tulevaisuus vaati jokaisen uhrautumista. Kuten tunnettua, naisille oli varattu oma osuutensa ahkeroimisessa kotona, puhdasrotuisen suurperheen synnyttäjänä ja oikean opin iskostajana tulevalle polvelle.  Ase kädessä armeijaan tai puolueen näkyviin tehtäviin naisia ei haluttu. 

Suuri Saksan kansakaan ei kuitenkaan riittänyt kaikkeen, vaan sodan ja sisäisten puhdistusten vaatiessa yhä enemmän väkeä alkoivat naiset saada lisää kodin ulkopuolisia tehtäviä etenkin valloitetuilla alueilla. Urakehitykseen sodan aikana oli mahdollisuuksia esimerkiksi monenlaisissa sihteerin tehtävissä, pakkotyöläisten ja keskitysleirivankien vartijoina, sairaanhoitajina ja opettajina. 

Historiantutkija Wendy Lower on kirjassaan ’Hitlerin raivottaret’ (Hitler’s furies, 2013) tutkinut arkistolöytöjen kautta esimerkkejä aktiivisesti väkivaltaisuuksiin ja holokaustiin osallistuneista naisista. Kirjassa mainitut naiset nousevat esille jonkin erityisen teon takia tai siksi, että he poikkeuksellisesti joutuivat oikeuden eteen. Valtaosa ’kirjoituspöytämurhaajista’ tai muista järjestelmän kitkattomasti toimineista osasista ei syytteitä saanut.

Televisio näytti juuri filminpätkiä Bergen-Belsenin keskitysleirin vapauttamisesta. Siellä olivat poikkeuksellisesti vielä SS-vartijat paikalla, kun se vallattiin. Kuvissa liittoutuneiden kuorma-autoihin marssivat tanakat takkipukuiset vartija-naiset pääkäytävän laitaa ja piikkilangan takana luurankomaiset vangit tuijottavat heitä ruumiskasojen vierellä. Fraasit naisesta ’elämää ylläpitävänä voimana’ tuntuvat hyvin tyhjiltä.

Kaikki yhteiskunnassa oli silloin ’totaalista sotaa’, mutta minua hätkähdytti eniten Lowerin kuvaamien sairaanhoitajien ja opettajien liukuminen sodan välikappaleiksi. Tappaminen myrkkyruiskeella on paljon siistimpää ja ehkä hitaampaa kuin huiskiminen konekiväärillä, mutta lopputulos on sama. 'Kelvottoman aineksen' hoitamatta jättäminen tai nälkiinnyttäminen päätyy samaan. Opettaja  taas poimii näppärästi lasten joukosta  pois ’ali-ihmiset’, joille ei ruokaa, opetusta eikä suojaa tarjota. Pienentyneelle luokalle voi sitten hyvin mielin seuraavana päivänä opettaa, kuinka tulee elää ja mikä on oikein ja mikä väärin.

Sota nostaa tosiaankin pahimman esille meistä kaikista.

***

Voihan Venäjä

Suuri itänaapurimme saa minut ja varmasti muutkin suomalaiset helposti hämmennyksiin. Eipä tuosta ole vielä kuin vajaat puolitoista vuotta, kun edellisen kerran pyörittelin tällä areenalla Venäjä-aiheisia kirjoja ja niiden nostattamia ajatuksia, ja nyt jo sama aihepiiri polttelee taas mieltä. Ollaan äkkiä keskellä ihmishenkiä vaativaa kriisiä Ukrainassa, ruplan kurssi on romahtanut ja venäläismatkailijat ovat harmiksemme kadonneet Suomesta. Mitä ihmettä venäläiset oikein touhuavat?

Mitä merkillistä tapahtui vuosi sitten, heti kun henkeäsalpaavan upea Sotshin olympialaisten loppunäytös liikuttavine Mishka-karhun uusintoineen ja loppumattomilta tuntuvine ilotulituksineen oli päättynyt? Siihen asti ja sitä kohti mentäessä kaikki tuntui etenevän aika hyvin..no, ehkä liiankin hyvin. Ihmisoikeustilanne näytti viimein paranevan. Juuri olympialaisten alla tuli joukoittain armahduksia, jopa Hodorkovski päästettiin lopulta Saksaan ja siinä laupeuden leyhähdyksessä suomalainen Sini Saarelakin sai junalipun kotiin.

Lähelle ei koskaan näe kunnolla, joten menee varmaan parikymmentä vuotta ennen kuin saamme kunnon kuvan siitä, minkä ihmeen tähden Venäjä nyt sotki ulkomaiset suhteensa ja pelästytti Euroopan nappaamalla Krimin niemimaan ja ryhtymällä teettämään kapinaa itäisessä Ukrainassa. Mitä Venäjä pelästyi? Että se on joutumassa jotenkin saarroksiin? Että EU ja Nato rynnivät Ukrainaan ja sieltä jotenkin uhkaavat Venäjää? Vai onko kyseessä vain ikivanha ’ulkoisen uhan konsti’; kun sisäpolitiikassa alkaa mennä huonommin, täytyy keksiä joku vihollinen, jota torjumaan voi nostattaa puhkuvaa kansallistunnetta ja saada sisäiset pulmat peitetyksi?

Ei kai selitys sentään löydy vain presidentti Putinin persoonasta; esimerkiksi ylirasituksesta valtavan maan hoidossa ja siitä johtuvasta arviointivirheestä. Tai sairastumisesta johonkin Berlusconin tautiin, luuloon, että värjätyt hiukset, piikitetyt poskipäät ja lastenlasten ikäiset tyttöystävät voisivat todella poistaa maailmasta sen vääjäämättömän kehityksen, että kukin vuorollaan päätyy vanhaksi, hiukan naurettavaksi ja nuorempien sivuun siirtämäksi. Pitääkö tempaista jotain, ettei kukaan vain luule otteen jo herpoavan? 

 

Muinoinhan eräs tsaari häipyi hallintopaikaltaan yllättäen ’tuntemattomaan paikkaan’ ja odotteli siellä tarkkaillen, kauanko kestää, ennen kuin lähetystö tulee polvillaan rukoillen pyytämään häntä takaisin. Ja ennen kaikkea, ketkä olivat ne, jotka eivät tulleet. Ketkä ilmoittivat, että koska isäntä ei näytä enää olevan virassaan, minä otankin komennon täällä. Päitä putosi tietysti tämän jälkeen runsain määrin. No jaa, mitäs noin vanhoista jutuista, siitä on jo kauan, yli neljäsataa vuotta.

Historian ohessa olen taas lueskellut uusia, itänaapuria eri kanteilta käsitteleviä kirjoja saadakseni  jonkinlaista isompaa kuvaa äkillisten kriisiuutisten taustalle.

Hiljainen enemmistö

Suomalainen toimittaja Kalle Kniivilä, joka nyttemmin on työskennellyt pitkään Ruotsissa, on ehtinyt uransa aikana tutustua Venäjään perusteellisesti alkaen jo vanhan Neuvostoliiton ajoista. Kniivilän tärkeä ja helppolukuinen kirja ’Putinin väkeä – Venäjän hiljainen enemmistö’voitti tietokirjapalkintoja ilmestymisvuotenaan 2014.  Kirjan idea on yksinkertainen: Kniivilä matkustaa ympäri laajaa maata ja jututtaa tavallisia ihmisiä, poimintoja niistä miljoonista, jotka asuvat syrjäisemmissä kaupungeissa, työskentelevät tavallisissa ammateissa ja kannattavat Putinia.

Miksi kannattavat? Yksinkertaisesti siksi, että asiat ovat Putinin aikana menneet maassa parempaan suuntaan.Tapahtuu edistystä. Palkat maksetaan. Eläkkeet maksetaan. Rakennetaan uusia taloja, uusia kouluja, uusia tehtaita. On rauhallista, rikollisjengit eivät riehu, ulos uskaltaa mennä. Asunnonkin voi hankkia, jos vain jotenkin onnistuu rahoituksen saamaan.

Kirjaa lukiessa tulee toistuvasti esiin Boris Jeltsin. Putinista ei oikeastaan kukaan halua sanoa mitään, paitsi ettei heillä ole mitään tätä vastaan. Hallitkoon vaikka neljä tai vaikka viisi presidenttikautta, soromnoo, jos hoitaa homman hyvin. Vanhimmat haastatellut ovat hiukan huolissaan, että onko nyt varmasti sopivaa puhua ulkomaalaiselle. Neuvostoaikaan pelkkä ’kontakti’ ulkomaalaiseen saattoi olla rikolliseksi luokiteltu teko.

Haastatelluista monet päivittelevät antaumuksella, millaista oli 1990-luvulla, kun Jeltsin oli vallassa. Humalassa. Toilaili ulkomailla. Ei mitään kunnioitusta. Venäjää ei kunnioitettu. Kaikki asiat olivat rempallaan. Ei saatu palkkaa, ei ollut töitä, nähtiin nälkää. Jotain teollisuuden yksityistämiskuponkeja jaettiin, roistot ne kaikki veivät. Nyt voin tässä keittiön pöydän ääressä sanoa ihan mitä haluan, ei tule poliisi yöllä hakemaan. No en tietenkään mene sanomisiani kadulle huutamaan, miksi menisin? Mitä ihmeen hyötyä siitä olisi? Ei mielenosoituksilla voi mihinkään vaikuttaa. Ei äänestämälläkään voi mihinkään vaikuttaa. Ihan samaa se on siellä lännessäkin, tiedän kyllä, minulla on tuttuja siellä. Ei tavallinen kansa voi mihinkään vaikuttaa. Kunhan saa elää rauhassa eivätkä poliitikot sekaannu siihen, muuta en halua.

Vallankumous ei ole itämässä Venäjän kansan syvissä riveissä, se käy sympaattisista tarinoista selväksi. Suuri hiljainen enemmistö suo mielellään Putinille neljännesvuosisadan pituisen valtakauden, jos vain pieni äänekäs vähemmistö saadaan pysymään aloillaan. Ne, joille vakauden lisäksi on tärkeää saada maahan sananvapaus ja mahdollisuus toimivaan poliittiseen oppositioon. Mutta kuten Kniiviläkin toteaa, valta tulee kuitenkin väistämättä siirtymään aikanaan nuoremmille, sellaisille, jotka ovat erilaisia ja ovat kasvaneet erilaisessa maailmassa kuin suljetun neuvostodiktatuurin kasvatti Putin.

Jeltsiniä alkaa tulla haastatteluja lukiessa melkein sääli. Hänestä saadaan varmaan muutamien vuosien päästä enemmän tutkimustietoa, kun ajallinen etäisyys antaa mahdollisuuksia analyysiin. Ei hän nyt varmaan ihan niin kelvoton ollut? Tai ehkä oli. Hänen kyyneleinen jäähyväispuheensa on melko eriskummallista luettavaa poliitikon puheeksi. Hyvää toivottiin, yritettiin kyllä. Antakaa anteeksi että näin siinä kävi…

Rahat ja henki

Kun kommunistinen itäblokki murtui ja talouden totaalinen konkurssi kaatoi poliittisetkin valtarakenteet, oli hetken aikaa kaikkialla vain kaaosta. Nuori amerikkalainen kauppatieteitä opiskellut Bill Browder oli paikalla juuri sopivaan aikaan 1990-luvun alussa. Hän halusi erikoistua itäblokkiin ja siellä aukeaviin sijoitusmahdollisuuksiin. Pian hän jo pyöritti satojen miljoonien sijoitusrahastoa, jonka tuotto ylitti villeimmätkin odotukset.

Tuore, 2015 julkaistu ja suomeksikin heti käännetty  ’Red Notice’ on perusrakenteeltaan kelpo jännäri. Hiuksia nostattaa kuitenkin eniten se, että Browder väittää kaiken kerrotun olevan totta. Vain muutamia nimiä on muutettu viattomien suojelemiseksi. Kirja ei totta vie kannusta tekemään sijoituksia ja ryhtymään ulkomaiseksi yrittäjäksi Venäjällä, joka ei muissakaan yhteiskunnan toiminnoissa ole ’oikeusvaltio’ siinä mielessä kuin me sanan ymmärrämme.

Sijoittajat eivät ylipäänsä ole lämpimiä tai yhteisöllisiä; heidän päätehtävänsä on löytää aliarvostettu kohde, iskeä kiinni, nostattaa arvo, tehdä suuret voitot ja häipyä paikalta. Kaikki ei mene kaikissa tapauksissa aivan tismalleen pykälien mukaan, mutta paljon voi sietää myös siitä ilosta, että kommunistien paluu valtaan voidaan ainakin huojuvaa Jeltsiniä tukemalla estää. Kun voitot ovat satumaisia, alkaa peli houkuttaa suoraviivaisempiakin toimijoita, joita eivät juristien sopimuskäytännöt, pöytäkirjat ja omistussuhteet rajoita eivätkä kiinnostakaan. Luulit ehkä, että sinä omistat nämä osakkeet? Hoidimme juuri asian niin, ettei sinusta ole missään hajuakaan. Voi olla, ettei sinua kohta todella ole olemassakaan, tajuatko vihjeen?

Suurten rahojen kanssa tekemisissä olevat törmäävät konniin kaikkialla maailmassa, se on totta. Silloin yleensä yritetään itse olla vastapuoltakin ovelampi, palkata vielä kierommat juristit ja löytää ne lainkohdat, joilla voi turvata saatavansa. Ahdistus ja epäusko iskevät kuitenkin nokkelimpaankin,  kun vastassa on Venäjän tapainen epäjohdonmukaisesti toimiva valtiokoneisto. Laki ja sitä tulkitsevat syyttäjät ovat joissain kohdin suhteettoman ankaria, toisaalta jotkut oligarkit saavat mellastaa mielensä mukaan. Jotkut viranomaiset ovat täysin puolueellisia tai lahjottuja, jopa rikollisia itse. Saatko oikeutta vai etkö saa, mistään ei ole takeita. Joskus kaikki päättyy oikein huonosti ja syntyy marttyyreita, sellaisia kuin Browderin  asianajaja Sergei Magnitski.

Mellakka arassa paikassa

Kirjanen ’Pussy Riot –punkrukous vapauden puolesta’ (2013) kokoaa  yhteen syytettyjen, syyttäjien ja asianajajien puheita, kirjeitä ja julkilausumia oikeudenkäynnistä, joka nousi uutisotsikoihin kautta maailman. Helmikuussa 2012, Venäjän presidentinvaalien aikaan, feministiseksi performanssiryhmäksi itsensä esitellyt naamioitunut naisjoukko ehti suunnilleen 40 sekunnin ajan pomppia ja huutaa punk-rukoustaan ’Jumalanäiti, karkota Putin’, ennen kuin heidät otettiin kiinni. 

Kaikki tapahtui Moskovan keskustassa, Kristus Vapahtajan kirkossa. Siinä, jonka Stalin räjäytytti taivaan tuuliin ja jonka Jeltsin rakennutti uudestaan. Kirkossa ei ollut menossa palvelusta, eikä paikalla ollut performanssiväen lisäksi kuin vahtimestari, kynttilänmyyjä ja joku kolmas työntekijä. Naiset eivät menneet alttarin taakse ’kaikkein pyhimpään’ (jonne luterilaisen piispan päästämisestä Suomessa nousi oma pikku mellakkansa) vaan pomppivat korokkeella salin puolella. Yhtä kaikki, pyhyyden loukkaus oli sitä luokkaa, että huliganismista ja jumalanpilkasta vaadittiin vuosien vankilatuomiota. Monet asiantuntevat tahot olivat myös sitä mieltä, että noin käyttäytyvät naiset saattavat olla riivattuja, jolloin pitempiaikainen sulkeminen mielisairaalaan olisi tietysti paikallaan.

Oikeudenkäynnin asiakirjojen lukeminen on varsin mielenkiintoista. Uutisissa nuo asiat ohitettiin aikoinaan tietenkin paljon lyhyemmin. Kaikki käsittämättömät selostukset ja vetoamiset milloin mihinkin outoon auktoriteettiin saattaisivat naurattaa, jollei tämä absurdius olisi oikeasti tapahtunut aivan hiljattain. Sehän on toki kirjoitettu jo aiemminkin; Bulgakov ja Kafka ainakin ovat olleet selvästi paikalla.

Performanssillaan naiset ilmoittivat haluavansa vastustaa Venäjän ortodoksisen kirkon sulautumista Putinin hallintoon. Patriarkka Kirill on kehottanut ortodokseja äänestämään Putinia ja pysymään poissa kaikista mielenosoituksista. Syvästi uskovaisiksi ilmoittautuvat naiset sanovat uskovansa Jumalaan, ei Putiniin, niin kuin patriarkka heidän mielestään. Siksi he esittivätkin rukouksensa Jumalanäidille, jonka he uskovat kuulevan heitä. Onko tämä rienausta vai provokaatio vai ovatko naiset sittenkin vain yksinkertaisia? Ulkomaisia agentteja? Yleinen mielipide alkoi jo velloa kumpaankin suuntaan oikeudenkäynnin pitkittyessä.

Koko juttu alkoi paisuessaan varmasti käydä Venäjän hallinnolle jo kiusalliseksi, mutta toisaalta se oli tarpeen viedä loppuun saakka valitun linjan näyttämiseksi. Kun suurta kommunistista unelmaa ei enää rakenneta eikä sen varjolla voi oikeuttaa hallintoa, tarvitaan joku toinen ’Venäjän kansallinen idea’. Talouden alamäestä, öljyn hinnan laskusta ja kaikista muista vaikeuksista on helpointa syyttää ’ulkoisia vihollisia’ ja heidän hyväkseen toimivia ’agentteja’ ja ’pettureita'. Barbaria ja turmelus rehottavat propagandan mukaan lännessä, joten Venäjästä on tullut ainoa jäljellejäänyt oikeauskoisen sivilisaation puolustaja. Ortodoksinen kirkko on viime vuosina otettu mukaan kaikkiin virallisiin juhlatilaisuuksiin ja papit siunaavat jälleen tehtaat, koulut, ravintolat ja uimahallit, yhtä hyvin kuin hävittäjäkoneet ja ydinsukellusveneet.

Hyvähän se on. Siunausta ei maailmassa koskaan ole liikaa. USA:n presidentit muistavat niin ikään ahkerasti sanoa ’God bless America'.  Mitä mahtaa sanoa Kiinan presidentti? 

***

Hankalat nerot

Harmaan ja vetisen keskitalven piristykseksi on julkisen huomion kohteena uusi kiinnostava ryhmä; originellit matemaatikko- ja  fyysikkonerot. Elokuvateattereissa pyörii parhaillaan filmejä Turingista ja Hawkingista, loppusyksystä taas Einsteinin yleinen suhteellisuusteoria täyttää sata vuotta ja sitä ennakoidaan jo monenlaisilla julkaisuilla ja tapahtumilla. Kirjakaupat ja muu media tekevätkin parhaansa tarjotakseen kaikentasoista luettavaa ja kuultavaa näistä tutkijoista ja heidän ajatuksistaan. Monikanavamarkkinointi  jyllää. 

Tieteen popularisointi ei tämän tason matematiikan ja fysiikan kohdalla ole tosiaankaan helppoa: yksinkertaistettuja käytännön esimerkkejä on hyvin hankala keksiä, kun tutkijoiden ajatukset liihottelevat ongelmissa, joita normaalikansalainen ei ikipäivänä ajattele.Tuntuu siltä, että osa nykyisistä tieteen tekijöistä aivan tarkoituksella pörröttää tukkansa, antaa parran rehottaa ja sitaisee aina huivin löyhästi kaulaan korostaakseen olemuksellaan vaikutelmaa, että ’Suurten nerojen jäljillä tässä mennään’, kun itse asioista on niin vaikea viestiä.

Kukaan ei tietenkään lopulta ole Suuri Nero yksinään vaan kaikki ’seisovat toisten jättiläisten hartioilla’ ja vasta jälkikäteen voidaan selkeästi nähdä, mikä kenenkin työn merkitys oli tieteen kokonaisuudelle.Yleisesti ottaen näyttää siltä, että suuret oivallukset saadaan varsin nuorina, kunnia ja asema viimein keski-iässä ja vanhuus kuluu oman poteron ja nuoruuden saavutusten äkäisessä puolustamisessa uusia oivaltajia vastaan. 

Kotitausta ja oikeaan aikaan saatu koulutus merkitsevät tietysti paljon, sillä huippututkijaksi on vaikea tulla aivan alkeellisista oloista. Monien kohdalla kuitenkin perhe on pistänyt vain hanttiin ja opettajat ovat olleet ymmärtämättömiä, lähes sadisteja, joiden arvostelukyky ja näkemys on riittänyt juuri ja juuri lausuntoihin ’Sinusta ei koskaan tule mitään’. Yksi vaikuttaakin melko selkeältä aspergerilta, toinen oli varmaan autisti ja kolmannen ei kai pitäisi olla elossa ollenkaan. Onneksi elämä jaksaa aina yllättää meidät.

Suhteellisen ihmeellinen

Albert Einstein on maailman tunnetuin tieteentekijä, oman aikansa fysiikan globaali supertähti. Kaikki tunnistavat hänen pörrötukkaisen hahmonsa ja muistavat ainakin sukunimen. Hän sattui nousemaan kuuluisuuteen aikana, jolloin elokuvateattereissa esitettiin uutispätkiä kaikelle kansalle ja joukkoviestimet alkoivat tavoittaa todellakin suuria joukkoja lähes samanaikaisesti.Valtaosa ihmisistä ei tajunnut vähääkään siitä, mitä hän oli tutkinut, mutta hänestä tuli Viisaan Tutkijan ja Hajamielisen Professorin prototyyppi. Kulki ilman sukkia, villatakki juoponnapissa ja tukka sekaisin. Vaikutti kuitenkin ystävälliseltä, puhui rauhasta ja pasifismista, ei ollut ahne eikä pahantahtoinen.

Einstein ei kuitenkaan ollut suotta julkisuuden lemmikki, sillä edelleenkin fysiikkaa syvällisesti ymmärtävät arvottavat hänet 1900-luvun merkittävimmäksi fyysikoksi yleisen suhteellisuusteorian kehittäjänä.Toiseksi merkittävin on niin ikään Einstein, kaikkien muiden tutkimustensa vuoksi. Vasta kolmannelta sijalta lähtien alkaa tulvia muita nimiä.  

Saksalainen tiedetoimittaja ja fyysikko Albrecht Fölsing  julkaisi vuonna 1993 muhkean Albert Einstein Elämäkerran (suomennettu 1999), joka pyrkii käsittelemään Einsteinia mahdollisimman laajasti. Hänen töidensä syntyä, sisältöä ja merkitystä koetetaan myös avata niin paljon kuin se suinkin ’yleistajuiseksi’ tarkoitetussa kirjassa on mahdollista. Se tekee lukemisesta tällaiselle tavalliselle humanistille välillä raskaan, mutta ehdottomasti mielenkiintoisemman ja palkitsevamman, kuin vain kertomus Einsteinin erikoisesta käyttäytymisestä lapsuudessa, myrskyisistä avioliitoista tai hankalista virantäyttöpulmista ja tieteellisistä kiistoista olisi tehnyt. Ihmeellisiä olivat erityisesti vuodet 1905 ja 1915, jolloin Einsteinin pörröisestä päästä putkahteli aivan solkenaan oivalluksia, joista jo yksi ainoakin olisi riittänyt uran suureksi saavutukseksi. Tämä kaikki tapahtui elämänvaiheessa, jossa nuori mies hankki niukkaa elantoaan päivätyössä patenttiviraston alimman tason virkailijana ja kotona nurisi vaimo ja parkuivat pikkulapset.

Einstein on tavallaan koko 1900-luvun historia yhdessä ihmisessä. Hän tahtoi rauhaa ja kaipasi vapaata omaehtoista työskentelyä, etsi ja löysi täysin uusia ratkaisuja perimmäisiin kysymyksiin ja koetti saada lopulta kaikki tiedon palaset sopimaan yhteen, suureksi yhtenäisteoriaksi. Kuitenkin hänen ympärillään valtiot kehittyivät totalitaarisiksi komentotalouksiksi, joissa kaikki tähtäsi vain sotaan, tehokkaampaan tappamiseen ja ’poikkeavasti ajattelevien’ tai muuten erilaisten yksilöiden vahtimiseen ja vainoamiseen. Niinpä hän joutui määrittämään suhtautumisensa myös sellaisiin oman ajatusmaailmansa kannalta täysin mahdottomiin asioihin kuin juutalaisten joukkotuho ja ydinaseiden rakentaminen.

Jo ensimmäisen maailmansodan aikana militarismia pursuavassa Preussissa Einstein tunsi olevansa ’hullujen huoneen hoitohenkilökuntaa’ ja natsien valtaannousu teki tilanteen yhä pahemmaksi.  Päästyään nipin napin pakoon Yhdysvaltoihin Einstein sai sielläkin huomata olevansa julkisuusarvostaan huolimatta ’liian pasifistinen’ ja ’mahdollisesti anti-amerikkalainen’.  Turhautuneena hän puuskahtikin, että jos hän olisi nyt nuori mies, hän ei ryhtyisi tutkijaksi vaan ehkä putkimieheksi, jotta saisi edes sen hippusen riippumattomuutta, mitä tässä maailmassa enää on mahdollista saada.

Selvittää vai salata

Jos kaikki tuntevat Einsteinin nimen, mutta eivät hänen tekemisiään, on puolestaan Alan Turingin nimi suurelle yleisölle edelleen melko tuntematon, mutta kaikki näkevät ja käyttävät päivittäin hänen tutkimustulostensa moderneja seurauksia: tietokoneita. 

Turing oli ennen kaikkea matemaatikko. Numerot, laskeminen, logiikat, todennäköisyydet, salakielet, koodien rakentamiset ja purkamiset olivat hänelle innostavia kiinnostuksen kohteita. Artikkelissaan ’Computable Numbers’ vuodelta 1937 hän hahmotteli  teoreettista mallia universaalille ’laskentakoneelle’, joka voisi suorittaa minkä tahansa laskentatehtävän, jos se voidaan ilmaista algoritmina. Käsitteet Turingin kone ja Turingin testi ovat edelleen käytössä.

Matemaattinen fyysikko Andrew Hodges julkaisi Turingin elämäkerran ensimmäisen version 1983 ja päivitetyn laitoksen 1992. Siinä aikavälissä tietokoneet yleistyivät ihmisten arkipäiväiseen käyttöön jo merkittävästi  ja ’tietojenkäsittely’ oppiaineena  ja toimintana alkoi kuulostaa ’tavanomaiselta’. Suomeksi käännettynä ’Alan Turing, arvoitus’ ilmestyi vuonna 2000.

Arvoitus kirjan nimessä viittaa Enigmaan, salakirjoituslaitteeseen, jota erityisesti Saksan armeija käytti 1930-luvulla ja toisen maailmansodan aikana ja jonka koodin purkamiseen Turing ansiokkaasti osallistui sodan aikana. Koodin selvittäminen pelasti miljoonia ihmisiä ja lyhensi sodan kestoa. Turingilla oli myös muita salaisia tehtäviä ja arvoituksellisuus ja tiukat salassapitosäännöt ovat luoneet maaperää monenlaisille häneen liittyville salaliitto- ja vakoiluteorioille.

Arvoitus viittaa myös Turingin persoonaan ja yksityiselämään. Oliko hänen kuolemansa vahinko, itsemurha vai kenties salamurha? Kaikkia vaihtoehtoja tukevia todisteita on voitu esittää. Hän oli homoseksuaali ja kärsi selvästikin jonkinlaisista pysyvistä vaikeuksista kaikissa sosiaalisissa suhteissa. Hänen lapsuudestaan kertovia kuvauksia lukiessa mieleen tulee jälleen kerran epäuskoinen hämmästys: vihaavatko britit lapsiaan, vai miksi ihmeessä he lähettävät heidät pois luotaan heti kun se suinkin on mahdollista, ja jatkavat sukupolvesta toiseen heidän kiusaamistaan ja nöyryyttämistään suljetuissa oppilaitoksissa? Kenties ne laitokset tuottavat aina joskus muutaman helmen ja kultajyvän, mutta kuinka suunnattoman monia ne rikkovat tai kokonaan murskaavat?

Mitä aika on ja mihin se riittää?

Kosmologi ja fyysikko Stephen Hawking on varmaankin tämän hetken yleisesti tunnetuin tieteentekijä, mutta ei hänenkään ajatuksenjuoksunsa suurelle yleisölle helpolla aukene. Jos ollenkaan.

Kitty Fergusonin kirjoittama elämäkerta  Stephen Hawking, Elämä, on vuodelta 2011(suomeksi 2012) ja Hawkingin omiin nimiin kirjattu lyhyempi elämäkerta vuodelta 2013 (suomeksi 2014).

Hawking oli pikkupoikana kenties tämän käsiteltävänä olevan tutkijakolmikon tavanomaisin. Hän häpesi vanhempiaan tämän tästä mutta tuli toimeen heidän kanssaan normaalisti. Hänen käsialansa oli kamala ja vihot epäsiistejä. Fysiikka oli hänestä tylsin oppiaine, koska se oli niin itsestään selvää, mutta kemia oli hauskaa, koska siinä tapahtui odottamattomia asioita, kuten räjähdyksiä. Hän pärjäsi koulussa kuitenkin hyvin tekemättä juurikaan töitä sen eteen ja oli kiinnostunut etenkin maailmankaikkeudesta. Selvästi yliopistoainesta siis.  Koulutusputki oli päättymässä rentoon valmistumiseen Oxfordista ja varmistuneeseen tutkijanpaikkaan Cambridgessä, kun hänellä todettiin parantumaton, rappeuttava hermostosairaus ALS ja annettiin elinaikaa ehkä kaksi vuotta.

Hän ei kuitenkaan luovuttanut, vaan päätti jatkaa tutkijanuraa ja perhe-elämää niin täysillä kuin olosuhteet suinkin sallivat. Helppoa se ei tietenkään ollut, vaan vaati lähes uskomattomia uhrauksia häneltä ja hänen läheisiltään. Hänen lihaksensa kuihtuivat ja pian hän oli täysin riippuvainen sähköisestä pyörätuolistaan. Sitten hän menetti myös puhekykynsä ja saattoi kommunikoida vain poskilihaksilla ohjattavan tietokoneen ja puhesyntetisaattorin välityksellä. 

Hänestä tuli 1980-luvun lopulla superjulkkis mahdollisimman laajalle yleisölle suunnatun ’Ajan lyhyt historia’ teoksen menestyksen myötä ja hänen erikoinen ulkomuotonsa jäi kaikkien mieleen. Hänestä tuli myös periksi antamattomuuden ja vammaisten oikeuksien symboli ja hän esiintyi likipitäen kaikkialla, Simpsonit-piirrossarjaa myöten. Hän on nyt ylittänyt elinajanodotteensa jo 50:llä vuodella.

Hawkingin tutkimukset ovat keskittyneet maailmakaikkeuden rakenteeseen, mustiin aukkoihin ja aikaan. Hänen monet pohdintansa ovat kiehtovia, mutta ei-fyysikon ja ei-kosmologin on vaikea arvioida, kuinka merkittäviä ja pysyviä ne lopulta ovat. Tavallisen kansalaisen luutuneita aivoja kyllä kutittaa, kun lukee, kuinka maailmakaikkeus laajenee nyt teorian mukaan kaiken aikaa, mutta entäpä jos laajeneminen loppuu ja se alkaakin kutistua. Onko universumin historia siis mallia alkuräjähdys-laajeneminen-kutistuminen-loppurysäys ? Onko jossain uusia, vielä vauva-asteella olevia toisia maailmankaikkeuksia? Jos on, voisiko niihin luikahtaa jostain ajassa olevasta ’madonreiästä’ tai voiko ajassa sittenkin liikkua taaksepäin ? Voiko tekoäly muodostua uhaksi ihmiskunnalle jossain vaiheessa? 

Hawkingin mukaan hänellä alkaa olla käsitys siitä, miten maailmankaikkeus on syntynyt, mutta miksi, sitä hän ei tiedä. Vielä.

***