Diktaattorimatrikkeli

Tiukasti suljetusta Pohjois-Koreasta on tihkunut uutisia suuren johtajan sairastelusta. Yleensä diktaattorit eivät ikinä sairasta; sellaista heikkoutta ei ylivertaisilla sankareilla ole – ja jos siitä huolimatta kuitenkin olisi, ei siitä ainakaan kerrota julkisuuteen. Siksi uutinen onkin moninkertaisesti poikkeuksellinen ja käynnistää heti ryöppyävät arvailut – mitä todellisuudessa tuossa suljetussa järjestelmässä on tekeillä ja miksi hädin tuskin kolmikymppinen suuri johtaja nilkuttaa nyt vaivalloisesti. Ketä tällaisesta valtionvastaisesta asiaintilasta tulee syyttää? Puretaanko maasta kaikki portaat? Kielletäänkö teräväreunaiset huonekalut tai korkeat kynnykset ? Ovatko rakennusmestarit vai kenties kenkäsuunnittelijat rangaistuksen tarpeessa?

Diktaattoreille pitäisi voida nauraa jo silloin kun he kurottelevat kohti valtaa ja yhteiskuntien tulisi puolustaa itseään tällaisen mielettömyyden tartunnalta terhakammin kuin sikainfluenssalta konsanaan. Miksi ihmeessä sen houkutus onkaan niin suuri, että siihen langetaan aina vain uudestaan, vaikka jäljet pelottavat kaikkialla historiassa? Sama järjettömyys toistuu niin Aasiassa,  Afrikassa,  Arabimaissa, Amerikoissa kuin Euroopassakin. 

Olen jälleen lueskellut paksuja kirjajärkäleitä Mussolinista, Hitleristä ja Stalinista, näistä omien lähinurkkiemme diktaattoreista, jotka eivät ole sen kaukaisempia kuin vanhempiemme ja isovanhempiemme elinaika. 

Kaikella on aikansa, sanoo sananlasku monimielisesti ja niin näyttää olevan diktaattorien urakehityksessäkin. Ensin on omien tukijoukkojen rakentamisvaihe; kootaan omia intomielisiä kannattajia, ollaan ’uskolliset taistelutoverit’ ryhmittymässä tai puolueessa. Siitä sitten pikkuhiljaa kiivetään ylemmäs, saadaan loistava tilaisuus ja noustaan valtaan joko silkasta sattumasta tai jonkun yhteiskunnallisen mullistuksen aikana. Alkaa huikaiseva nousu.Voitetaan yllättäen vaalit tai 'suostutaan pelastamaan isänmaa kaaokselta'. Hankkeet menestyvät, kansa tykkää, saadaan lisää poliittisia tai peräti sotilaallisia voittoja, talouskin piristyy, kansa hurraa ja antaa mielellään pois demokraattiset oikeutensa. 

Diktaattorin pää ei tietenkään kestä vaan hän uskoo itsekin olevansa ylivertainen. Kritiikkiä tai vastustajia ei siedetä eikä normaaleja yhteiskunnan käytäntöjäkään. Entisiä ’taistelutovereitakaan’ ei enää siedetä, kaikkia epäillään vallankaappaajiksi, ei ole ketään kenen kanssa sparrata ja miettiä asioita. Alkaa alamäki. Päätökset ovat epäjohdonmukaisia, tavoitteet vaihtuvat tiuhaan, hankkeet alkavat epäonnistua peittelystä huolimatta ja tappiot ruokkivat tappioita. Lopulta kaikki romahtaa ja diktaattoria odottaa surkea loppu. Kansat nuolevat haavojaan ja kärsivät seurauksista vielä vuosikausia jälkeenpäin.  

Voisinpa olla optimistisempi, mutta ei. Mietin vain, mistä mahtaa ponnahtaa esiin seuraava korvaamaton, ylivertainen, jota ei tule rasittaa turhilla uusilla vaaleilla tai loukata vastaehdokkailla, jos hän kerran erinomaisuudessaan suostuu ohjaamaan kansansa kohti auvoisaa tulevaisuutta ja siinä sivussa murskaamaan sen viholliset? Mistä löytyy seuraava kansa joka mielellään haluaa tulla petetyksi?

Rooman suuruudesta raunioihin

Benito Mussolini nousi nyt käsiteltävänä olevasta kolmikosta ensimmäisenä valtansa kukkuloille ja ensimmäisenä myös romahti alas. Hän on jäänyt Hitlerin ja Stalinin seurassa vähemmälle huomiolle koska oli monilla tavoilla ’pienempi paha’, mutta se ei hänen uhrejaan tietenkään lohduta.

Koska Mussolinia ei ole ainakaan meillä kirjallisuudessa tai mediassa käsitelty kovinkaan paljon, tartuin suurella kiinnostuksella ruotsalaisen kirjallisuustieteilijä ja tietokirjailija Göran Hägg’in Mussolini –kirjaan vuodelta 2008 (käännetty suomeksi 2010). Kirjailijan ote ei ole aivan niin tiukan asiallinen kuin varsinaisten historiantutkijoiden, mutta ei myöskään sorru sankari- tai pahisromantiikkaan. Tuntuu kuin kirjoittaja oikein pinnistelisi nähdäkseen Mussolinin italialaisten silmin löytääkseen selityksen kaikkien diktaattorien kohdalla heräävään kysymykseen: kuinka hän oli mahdollinen?

Fasistiksi haukutaan nykyään melkein ketä tahansa jonka kanssa ollaan eri mieltä, mutta Mussolini esikuntineen määritteli opin vahvasta, sotilaallisesti organisoidusta valtiosta, joka hallitsee ja määrää yhteiskunnan kaikkia tärkeitä toimialoja. Muita puolueita, ammattiliittoja tai järjestöjä ei tarvita eikä sallita. Hägg toteaa, että huippukautenaan Mussolinilla oli täysin vapaat kädet toteuttaa nuoruuden haavettaan: minä haluan olla se, joka määrää. Hän oli ’il Duce’, johtaja vailla minkäänlaisia pidäkkeitä. Häntä ei sitonut edes mikään keksitty ’tieteellinen maailmanselitys’, ei muodollinen puolueohjelma tai uskonkappale.

Mussolinin hahmo on värikäs kuvattava ja fasistisen liikkeen nousuvuodet ovat kiinnostavaa luettavaa niin poliittisen-  kuin kulttuurihistoriankin kannalta.  Monet kokeilut olivat teoriassa aivan kannatettavia, mutta jotenkin ne käytännössä aina tärveltyivät. Tapahtumaketjut antavat ehkä joitakin vastauksia mieltä askarruttaviin kysymyksiin, kuten miksi Italian poliittinen historia on sellainen kuin se nykyään on tai miten ihmeessä viime vuosikymmenten Silvio Berlusconi on ollut mahdollinen? 

Nuorena Mussolini oli intomielinen pasifisti ja sosialisti, sitten tuli täyskäännös sotilaalliseen fasismiin ja Rooman imperiumin suuruuden palauttamiseen Italialle. Lähipiirinä pysyy italialaiseen tapaan perhe; veli, vaimo, lapset, vävy ja liuta vaihtuvia rakastajattaria. Häggin mukaan varsinaisia läheisiä ystäviä Mussolinilla ei ollut koskaan ja työtovereitaan hän vaihtoi tiuhaan. Varsinaista organisoitua tuhoamiskoneistoa tai kuolemanleirejä ei Mussolinilla ollut; tavanomaista väkivaltaa, vainoamista, painostusta, kiristystä ja murhia kylläkin. Uskonnonvastaisena hän pysyi koko elämänsä, mutta onnistui järjestämään Italian valtion ja Vatikaanin välit kumpaakin hyvin hyödyttävään sopimukseen. Hän oli opiskellut jonkin aikaa yliopistossakin ja osasi vieraita kieliä, toisin kuin Hitler ja Stalin, jotka olivat kouluttamattomia.

Rooman imperiumia Italia ei saanut takaisin. Kaikki siirtomaahaaveet ja sodat Afrikassa sekä liittyminen Hitlerin rinnalle toiseen maailmansotaan ja juutalaisten vainoamiseen ’arjalaisen ihanteen’ nimissä johtivat vain onnettomuuteen toisensa jälkeen ja vuonna 1943 italialaiset itse erottivat Mussolinin pääministerin paikalta, vangitsivat ja lopulta 1945 ampuivat ja jättivät ruumiin häväistäväksi. Italialaisten kärsimykset saksalaisten ja liittoutuneiden katkerien taistelujen jaloissa jatkuivat pitkään.

Hirveä isäntä

Neuvostoliiton diktaattori, puoluejohtaja Josif Stalinista on Suomessakin kirjoitettu ja puhuttu paljon. On dramatisoitu näytelmiä Stalinin ja suomalaisten neuvotteluista ennen ja jälkeen maailmasodan, on selvitelty hänen opillisia näkemyksiään bolsevismin eri kysymyksiin, on tutkittu toista maailmansotaa taistelu taistelulta ja ennen kaikkea koetettu hahmottaa hänen terrorinsa uhrien määrää ja vankileirien laajuutta.

Vielä yhden uuden näkökulman Staliniin tarjoaa brittiläinen historioitsija ja kirjailija Simon Sebag Montefiore. Hän on sekä uusien arkistolähteiden että epävirallisten muistelusten ja haastattelujen perusteella kirjoittanut Stalinista henkilöhistoriallisesta näkökulmasta.

Kirja  Stalin – Punaisen tsaarin hovissa (2003, suomeksi  toinen painos 2008) on lähdeluetteloineen muhkea runsaat 700 sivua paksu kuvaus Stalinin perheestä, tuttavapiiristä ja palvelusväestä, joka vietti aikaa yhdessä  Stalinin kahdenkymmenen viimeisimmän vuoden aikana, hänen valtansa huippuaikoina. Vallanpitäjien elämä ei tietenkään ole pelkkää puoluekokousta, sotasuunnitelmaa tai ulkopolitiikan hoitoa, mutta Stalinin tuttavapiirin yhteisestä vapaa-ajanvietosta lukeminen aiheuttaa merkillisen skitsofreenisen olon, sillä tästä elokuvista pitävästä ja gramofonin soidessa tanssivasta ja lammasvartaita mutustavasta joukosta aina silloin tällöin joku määrättiin tapettavaksi.

Stalinilla oli kolme lasta ja yksi adoptiolapsi kahdesta avioliitosta ja hänen toinen vaimonsa teki itsemurhan. Lapset pyörivät mukana juhlissa ja lomamatkoilla muiden neuvostojohtajien perheiden kanssa. Seurueista muodostui monien ex-puolisojen, uusien puolisojen, vävyjen, lankojen ja appivanhempien kudoksia. Lomat olivat pitkiä ja toisten datshoilla viivyttiin venäläiseen tapaan kyläilemässä päiväkausia. ’Lämpimästä ystävyydestä’ on silti vaikea puhua, kun juhlien, tapaamisten ja lomamatkojen isäntänä Stalin saattoi päättää ihmisten hengestä mielensä mukaan. Silti ihmiset elivät tällaisessa yhteisössä vuosikausia ja hengissä selvinneet ovat muistelleet hyvälläkin 'noita ihania aikoja'. Psykologeilla on kai selityksensä ja terminsä tällaiselle. Sebag Montefiore viittaa esipuheessaan suljetuissa uskonlahkoissa ilmenevään saarnaajan ympärillä havaittavaan käytökseen.

Kun suuret puhdistukset 1930-luvun puolivälissä alkoivat, Stalin vaihtoi salaisen poliisinsa päällikköä muutaman vuoden välein. Kun edellinen oli kuulusteluissa kiduttanut ja tapattanut riittävästi ’kapitalistien vakoojia’ ja ’Stalinin murhaa suunnitelleita’ annettiin uudelle valitulle päällikölle ensimmäiseksi tehtäväksi likvidoida edellinen päällikkö jollakin sopivalla syyllä. Kremlin sisäpiirin ulkopuolella miljoonat ’tavallisemmat’ kansalaiset päätyivät alati kasvavaan vankileirien saaristoon.

’Hän oli parhain maan päällä koskaan elänyt mies’ nyyhki Stalinin pitkäaikainen keittäjätär lausunnossaan isännästään. Stalin ei ollenkaan pitänyt metsästyksestä, vaan hän nautti puutarhan kuoputtamisesta. Erityisesti hänelle rakasta oli sitruunapuiden hoito ja hänen mielikukkansa oli herkkä mimosa. 

Sivistyksen heikko itsepuolustus

Brittihistorioitsija, alallaan erittäin tunnustettu Sir Ian Kershaw on laatinut monumentaalisen Hitler -elämäkerran, jossa on kaksi osaa, 1450 sivua tekstiä ja 450 sivua kommentteja ja lähdeviitteitä. Se sai akateemisissa piireissä niin hyvän vastaanoton, että kustantaja painosti  Kershaw’ta tekemään siitä tiivistetymmän ’suuren lukijakunnan’ laitoksen, joka voitaisiin puristaa yhteen niteeseen. Näin syntyi nyt minulla käsillä ollut runsaan 900 sivun  pehmeäkantinen ’Hitler’, joka on ilmestynyt suomeksi 2010, ensimmäinen käännös  tuli 2009.

Hitleriä ovat monet muutkin tutkineet, mutta Kershaw kirjoittaa tosiaankin loistavasti ja mukaansatempaavasti. Sama lahja tuntuu toki olevan monilla muillakin brittihistorioitsijoilla. Kershaw’n kieli on notkeaa, faktat ja tulkinnat tiukasti perusteltuja mutta koko ajan kiinnostavasti tarjoiltuja. Paatosta ei juuri havaitse, kuten ei keinotekoisia kevennyksiäkään. Aihe ei anna huumorille sijaa; alun kuivakka huomautus Hitlerin isän kaukoviisaudesta sukunimen muuttamisessa lienee kirjan ainoa vino hymähdys. Totta, Heil Hitler kuulostaa tehokkaammalta ja voitokkaammalta kuin aiemmalla nimellä  Heil Schicklgruber olisi kuulostanut.

Kershaw kuvaa Hitlerin elämän ja uran kaikki vaiheet niin perusteellisesti, että mieltä polttavaan analyysiin: miten hän saattoi olla mahdollinen, löytyy varmasti riittävä taustatietomateriaali. Mikään merkittävä asia tai näkökulma tapahtumiin ei varmaankaan jää käsittelemättä.  Silti kysymys jää ahdistamaan lukijaa. Mussolini on mahdollista ainakin koettaa selittää italialaisella heikon valtion ja vaihtuvien ruhtinaiden taustalla, Stalin taas kehittymättömän, takapajuisen kansan ikiaikaisella tottumuksella julmaan itämaiseen hallintoon, mutta  miten Saksa: sivistynyt, kehittynyt, teollistunut, uskonpuhdistajien, runoilijoiden ja insinöörien maa vajoaa äkkiä muutamassa vuodessa järkyttävään sadismiin, rasismiin ja totaaliseen barbariaan!

Selitys ei voine olla Hitlerin henkilön mystinen pahuus yhdistyneenä ällistyttävään lumovoimaan. Tuo pieni käppänä, jolla on naurettavat viikset ja kimakka, mahtipontinen puhetapa, ei mitenkään näytä suurelta, vaalealta germaanisankarilta. Selitykseksi ei riittäne sekään, että maassa oli niin kova, totalitaarinen kuri, ettei kukaan enää olisi pystynyt häntä vastustamaan.

Kershaw etsii  yhtä selitystä sosiologi Max Weberin’ karismaattisen auktoriteetin’ käsitteestä. Saksalainen yhteiskunta oli juuri tuona historiallisena aikana laajasti, eliitistä vähäväkisiin massoihin saakka, kypsä ja hyvin halukas näkemään Hitlerissä sellaista karismaa, jota se halusi ja tarvitsi omien kiihkokansallisten ja rasististen maailmanvaltahaaveidensa tueksi. Kershaw’n kirjan Epilogi on pohdinnoissaan palkitsevaa luettavaa vaikka välillä iho nousee kananlihalle. Tuo vanha Saksa tuhoutui  ja poistui lopullisesti Hitlerin mukana. Poistuivatko karismaattista auktoriteettia kaipaavat kansakunnat Euroopasta tai maailmasta?

***