Tiukasti suljetusta Pohjois-Koreasta on tihkunut uutisia
suuren johtajan sairastelusta. Yleensä diktaattorit eivät ikinä sairasta;
sellaista heikkoutta ei ylivertaisilla sankareilla ole – ja jos siitä
huolimatta kuitenkin olisi, ei siitä ainakaan kerrota julkisuuteen. Siksi
uutinen onkin moninkertaisesti poikkeuksellinen ja käynnistää heti ryöppyävät
arvailut – mitä todellisuudessa tuossa suljetussa järjestelmässä on tekeillä ja
miksi hädin tuskin kolmikymppinen suuri johtaja nilkuttaa nyt vaivalloisesti. Ketä tällaisesta valtionvastaisesta
asiaintilasta tulee syyttää? Puretaanko maasta kaikki portaat? Kielletäänkö
teräväreunaiset huonekalut tai korkeat kynnykset ? Ovatko rakennusmestarit vai
kenties kenkäsuunnittelijat rangaistuksen tarpeessa?
Diktaattoreille pitäisi voida nauraa jo silloin kun he
kurottelevat kohti valtaa ja yhteiskuntien tulisi puolustaa itseään tällaisen
mielettömyyden tartunnalta terhakammin kuin sikainfluenssalta konsanaan. Miksi
ihmeessä sen houkutus onkaan niin suuri, että siihen langetaan aina vain
uudestaan, vaikka jäljet pelottavat kaikkialla historiassa? Sama järjettömyys toistuu niin Aasiassa, Afrikassa,
Arabimaissa, Amerikoissa kuin Euroopassakin.
Olen jälleen lueskellut paksuja kirjajärkäleitä Mussolinista, Hitleristä ja Stalinista,
näistä omien lähinurkkiemme diktaattoreista, jotka eivät ole sen kaukaisempia
kuin vanhempiemme ja isovanhempiemme elinaika.
Kaikella on aikansa, sanoo sananlasku monimielisesti ja niin
näyttää olevan diktaattorien urakehityksessäkin. Ensin on omien tukijoukkojen
rakentamisvaihe; kootaan omia intomielisiä kannattajia, ollaan ’uskolliset taistelutoverit’
ryhmittymässä tai puolueessa. Siitä
sitten pikkuhiljaa kiivetään ylemmäs, saadaan loistava tilaisuus ja noustaan
valtaan joko silkasta sattumasta tai jonkun yhteiskunnallisen mullistuksen
aikana. Alkaa huikaiseva nousu.Voitetaan yllättäen vaalit tai 'suostutaan pelastamaan isänmaa kaaokselta'.
Hankkeet menestyvät, kansa tykkää, saadaan lisää poliittisia tai peräti sotilaallisia
voittoja, talouskin piristyy, kansa hurraa ja antaa mielellään pois
demokraattiset oikeutensa.
Diktaattorin pää ei tietenkään kestä vaan hän uskoo itsekin
olevansa ylivertainen. Kritiikkiä tai vastustajia
ei siedetä eikä normaaleja yhteiskunnan käytäntöjäkään. Entisiä ’taistelutovereitakaan’ ei enää siedetä, kaikkia
epäillään vallankaappaajiksi, ei ole ketään kenen kanssa sparrata ja miettiä
asioita. Alkaa alamäki. Päätökset ovat epäjohdonmukaisia, tavoitteet vaihtuvat
tiuhaan, hankkeet alkavat epäonnistua peittelystä huolimatta ja tappiot
ruokkivat tappioita. Lopulta kaikki romahtaa ja diktaattoria odottaa surkea
loppu. Kansat nuolevat haavojaan ja kärsivät seurauksista vielä vuosikausia
jälkeenpäin.
Voisinpa olla optimistisempi, mutta ei. Mietin vain, mistä
mahtaa ponnahtaa esiin seuraava korvaamaton, ylivertainen, jota ei tule
rasittaa turhilla uusilla vaaleilla tai loukata vastaehdokkailla, jos hän
kerran erinomaisuudessaan suostuu ohjaamaan kansansa kohti auvoisaa
tulevaisuutta ja siinä sivussa murskaamaan sen viholliset? Mistä löytyy seuraava kansa joka mielellään haluaa
tulla petetyksi?
Rooman suuruudesta
raunioihin
Benito Mussolini nousi nyt käsiteltävänä olevasta kolmikosta
ensimmäisenä valtansa kukkuloille ja ensimmäisenä myös romahti alas. Hän on
jäänyt Hitlerin ja Stalinin seurassa vähemmälle huomiolle koska oli monilla
tavoilla ’pienempi paha’, mutta se ei hänen uhrejaan tietenkään lohduta.
Koska Mussolinia ei ole ainakaan meillä kirjallisuudessa tai
mediassa käsitelty kovinkaan paljon, tartuin suurella kiinnostuksella
ruotsalaisen kirjallisuustieteilijä ja tietokirjailija Göran Hägg’in Mussolini
–kirjaan vuodelta 2008 (käännetty suomeksi 2010). Kirjailijan ote ei ole aivan
niin tiukan asiallinen kuin varsinaisten historiantutkijoiden, mutta ei
myöskään sorru sankari- tai pahisromantiikkaan. Tuntuu kuin kirjoittaja oikein
pinnistelisi nähdäkseen Mussolinin italialaisten silmin löytääkseen selityksen
kaikkien diktaattorien kohdalla heräävään kysymykseen: kuinka hän oli
mahdollinen?
Fasistiksi haukutaan nykyään melkein ketä tahansa jonka
kanssa ollaan eri mieltä, mutta Mussolini esikuntineen määritteli opin
vahvasta, sotilaallisesti organisoidusta valtiosta, joka hallitsee ja määrää
yhteiskunnan kaikkia tärkeitä toimialoja. Muita puolueita, ammattiliittoja tai
järjestöjä ei tarvita eikä sallita. Hägg toteaa, että huippukautenaan
Mussolinilla oli täysin vapaat kädet toteuttaa nuoruuden haavettaan: minä
haluan olla se, joka määrää. Hän oli ’il Duce’, johtaja vailla minkäänlaisia
pidäkkeitä. Häntä ei sitonut edes mikään keksitty ’tieteellinen
maailmanselitys’, ei muodollinen puolueohjelma tai uskonkappale.
Mussolinin hahmo on värikäs kuvattava ja fasistisen liikkeen
nousuvuodet ovat kiinnostavaa luettavaa niin poliittisen- kuin kulttuurihistoriankin kannalta. Monet kokeilut olivat teoriassa aivan
kannatettavia, mutta jotenkin ne käytännössä aina tärveltyivät. Tapahtumaketjut
antavat ehkä joitakin vastauksia mieltä askarruttaviin kysymyksiin, kuten miksi
Italian poliittinen historia on sellainen kuin se nykyään on tai miten ihmeessä
viime vuosikymmenten Silvio Berlusconi on ollut mahdollinen?
Nuorena Mussolini oli intomielinen pasifisti ja sosialisti,
sitten tuli täyskäännös sotilaalliseen fasismiin ja Rooman imperiumin suuruuden
palauttamiseen Italialle. Lähipiirinä
pysyy italialaiseen tapaan perhe; veli, vaimo, lapset, vävy ja liuta vaihtuvia
rakastajattaria. Häggin mukaan varsinaisia läheisiä ystäviä Mussolinilla ei
ollut koskaan ja työtovereitaan hän vaihtoi tiuhaan. Varsinaista organisoitua
tuhoamiskoneistoa tai kuolemanleirejä ei Mussolinilla ollut; tavanomaista
väkivaltaa, vainoamista, painostusta, kiristystä ja murhia kylläkin. Uskonnonvastaisena
hän pysyi koko elämänsä, mutta onnistui järjestämään Italian valtion ja
Vatikaanin välit kumpaakin hyvin hyödyttävään sopimukseen. Hän oli opiskellut
jonkin aikaa yliopistossakin ja osasi vieraita kieliä, toisin kuin Hitler ja
Stalin, jotka olivat kouluttamattomia.
Rooman imperiumia Italia ei saanut takaisin. Kaikki
siirtomaahaaveet ja sodat Afrikassa sekä liittyminen Hitlerin rinnalle toiseen
maailmansotaan ja juutalaisten vainoamiseen ’arjalaisen ihanteen’ nimissä
johtivat vain onnettomuuteen toisensa jälkeen ja vuonna 1943 italialaiset itse
erottivat Mussolinin pääministerin paikalta, vangitsivat ja lopulta 1945 ampuivat
ja jättivät ruumiin häväistäväksi. Italialaisten kärsimykset saksalaisten ja
liittoutuneiden katkerien taistelujen jaloissa jatkuivat pitkään.
Hirveä isäntä
Neuvostoliiton diktaattori, puoluejohtaja Josif Stalinista
on Suomessakin kirjoitettu ja puhuttu paljon. On dramatisoitu näytelmiä
Stalinin ja suomalaisten neuvotteluista ennen ja jälkeen maailmasodan, on
selvitelty hänen opillisia näkemyksiään bolsevismin eri kysymyksiin, on tutkittu
toista maailmansotaa taistelu taistelulta ja ennen kaikkea koetettu hahmottaa
hänen terrorinsa uhrien määrää ja vankileirien laajuutta.
Vielä yhden uuden näkökulman Staliniin tarjoaa brittiläinen
historioitsija ja kirjailija Simon Sebag
Montefiore. Hän on sekä uusien
arkistolähteiden että epävirallisten muistelusten ja haastattelujen perusteella
kirjoittanut Stalinista henkilöhistoriallisesta näkökulmasta.
Kirja Stalin
– Punaisen tsaarin hovissa (2003, suomeksi
toinen painos 2008) on lähdeluetteloineen muhkea runsaat 700 sivua paksu
kuvaus Stalinin perheestä, tuttavapiiristä ja palvelusväestä, joka vietti aikaa
yhdessä Stalinin kahdenkymmenen
viimeisimmän vuoden aikana, hänen valtansa huippuaikoina. Vallanpitäjien elämä ei tietenkään ole
pelkkää puoluekokousta, sotasuunnitelmaa tai ulkopolitiikan hoitoa, mutta
Stalinin tuttavapiirin yhteisestä vapaa-ajanvietosta lukeminen aiheuttaa
merkillisen skitsofreenisen olon, sillä tästä elokuvista pitävästä ja gramofonin
soidessa tanssivasta ja lammasvartaita mutustavasta joukosta aina silloin
tällöin joku määrättiin tapettavaksi.
Stalinilla oli kolme lasta ja yksi adoptiolapsi kahdesta
avioliitosta ja hänen toinen vaimonsa teki itsemurhan. Lapset pyörivät mukana juhlissa ja
lomamatkoilla muiden neuvostojohtajien perheiden kanssa. Seurueista muodostui monien ex-puolisojen, uusien
puolisojen, vävyjen, lankojen ja appivanhempien kudoksia. Lomat olivat pitkiä
ja toisten datshoilla viivyttiin venäläiseen tapaan kyläilemässä
päiväkausia. ’Lämpimästä ystävyydestä’ on
silti vaikea puhua, kun juhlien, tapaamisten ja lomamatkojen isäntänä Stalin
saattoi päättää ihmisten hengestä mielensä mukaan. Silti ihmiset elivät tällaisessa yhteisössä
vuosikausia ja hengissä selvinneet ovat muistelleet hyvälläkin 'noita ihania
aikoja'. Psykologeilla on kai selityksensä ja terminsä tällaiselle. Sebag
Montefiore viittaa esipuheessaan suljetuissa uskonlahkoissa ilmenevään saarnaajan
ympärillä havaittavaan käytökseen.
Kun suuret puhdistukset 1930-luvun puolivälissä alkoivat,
Stalin vaihtoi salaisen poliisinsa päällikköä muutaman vuoden välein. Kun
edellinen oli kuulusteluissa kiduttanut ja tapattanut riittävästi
’kapitalistien vakoojia’ ja ’Stalinin murhaa suunnitelleita’ annettiin uudelle
valitulle päällikölle ensimmäiseksi tehtäväksi likvidoida edellinen päällikkö
jollakin sopivalla syyllä. Kremlin sisäpiirin ulkopuolella miljoonat ’tavallisemmat’
kansalaiset päätyivät alati kasvavaan vankileirien saaristoon.
’Hän oli parhain maan päällä koskaan elänyt mies’ nyyhki
Stalinin pitkäaikainen keittäjätär lausunnossaan isännästään. Stalin ei
ollenkaan pitänyt metsästyksestä, vaan hän nautti puutarhan kuoputtamisesta.
Erityisesti hänelle rakasta oli sitruunapuiden hoito ja hänen mielikukkansa oli
herkkä mimosa.
Sivistyksen heikko
itsepuolustus
Brittihistorioitsija, alallaan erittäin tunnustettu Sir Ian Kershaw on laatinut monumentaalisen
Hitler -elämäkerran, jossa on kaksi osaa, 1450 sivua tekstiä ja 450 sivua
kommentteja ja lähdeviitteitä. Se sai akateemisissa
piireissä niin hyvän vastaanoton, että kustantaja painosti Kershaw’ta tekemään siitä tiivistetymmän ’suuren
lukijakunnan’ laitoksen, joka voitaisiin puristaa yhteen niteeseen. Näin syntyi
nyt minulla käsillä ollut runsaan 900 sivun
pehmeäkantinen ’Hitler’, joka
on ilmestynyt suomeksi 2010, ensimmäinen käännös tuli 2009.
Hitleriä ovat monet muutkin tutkineet, mutta Kershaw
kirjoittaa tosiaankin loistavasti ja mukaansatempaavasti. Sama lahja tuntuu
toki olevan monilla muillakin brittihistorioitsijoilla. Kershaw’n kieli on notkeaa,
faktat ja tulkinnat tiukasti perusteltuja mutta koko ajan kiinnostavasti
tarjoiltuja. Paatosta ei juuri havaitse,
kuten ei keinotekoisia kevennyksiäkään. Aihe ei anna huumorille sijaa; alun
kuivakka huomautus Hitlerin isän kaukoviisaudesta sukunimen muuttamisessa
lienee kirjan ainoa vino hymähdys. Totta, Heil Hitler kuulostaa tehokkaammalta
ja voitokkaammalta kuin aiemmalla nimellä Heil Schicklgruber olisi kuulostanut.
Kershaw kuvaa Hitlerin elämän ja uran kaikki vaiheet niin
perusteellisesti, että mieltä polttavaan analyysiin: miten hän saattoi olla
mahdollinen, löytyy varmasti riittävä taustatietomateriaali. Mikään merkittävä asia
tai näkökulma tapahtumiin ei varmaankaan jää käsittelemättä. Silti kysymys jää ahdistamaan lukijaa.
Mussolini on mahdollista ainakin koettaa selittää italialaisella heikon valtion
ja vaihtuvien ruhtinaiden taustalla, Stalin taas kehittymättömän, takapajuisen
kansan ikiaikaisella tottumuksella julmaan itämaiseen hallintoon, mutta miten Saksa: sivistynyt, kehittynyt,
teollistunut, uskonpuhdistajien, runoilijoiden ja insinöörien maa vajoaa äkkiä
muutamassa vuodessa järkyttävään sadismiin, rasismiin ja totaaliseen
barbariaan!
Selitys ei voine olla Hitlerin henkilön mystinen pahuus
yhdistyneenä ällistyttävään lumovoimaan. Tuo pieni käppänä, jolla on
naurettavat viikset ja kimakka, mahtipontinen puhetapa, ei mitenkään näytä
suurelta, vaalealta germaanisankarilta. Selitykseksi ei riittäne sekään, että
maassa oli niin kova, totalitaarinen kuri, ettei kukaan enää olisi pystynyt
häntä vastustamaan.
Kershaw etsii yhtä selitystä
sosiologi Max Weberin’ karismaattisen auktoriteetin’ käsitteestä. Saksalainen
yhteiskunta oli juuri tuona historiallisena aikana laajasti, eliitistä
vähäväkisiin massoihin saakka, kypsä ja hyvin halukas näkemään Hitlerissä sellaista
karismaa, jota se halusi ja tarvitsi omien kiihkokansallisten ja rasististen
maailmanvaltahaaveidensa tueksi. Kershaw’n
kirjan Epilogi on pohdinnoissaan palkitsevaa luettavaa vaikka välillä iho
nousee kananlihalle. Tuo vanha Saksa tuhoutui ja poistui lopullisesti Hitlerin mukana.
Poistuivatko karismaattista auktoriteettia kaipaavat kansakunnat Euroopasta tai
maailmasta?
***
3 kommenttia:
Mielenkiintoinen katsaus kaikkien aikojen tunnetuinpien diktaattorien elämään. Aihe on myös pelottavan ajankohtainen - karismaattista auktoriteettia kaipaavat ihmiset ja kansakunnat eivät ole minnekään hävinneet.
Mussolini oli tosiaan joukosta ainoa, jolla tiedetään olleen edes jonkilaista "korkeakoulu sivistystä". Toisaalta sivistyneisyydellä ei varmastikaan ollut yhdenkään diktaattorin karisman kannalta merkitystä, vaan sillä mitä tosiaan toteat Hitler kirjoituksen lopuksi: Kansa näki johtajissaan sen, mitä se halusi nähdä, ei sitä mitä nämä todella edustivat. Ensimmäisen maailmansodan arvillakin oli varmasti osansa kansakuntien huonossa itsetunnossa ja tarpeessa osoittaa omaa ylivertaisuuttaan muille valtioille. Nykyaikainen informaatiosodankäynti mahdollistaa myös oman diktaattoriuden pelottavan ylivertaisuuden markkinoinnin myös ulkomaille, mutta toivottavasti omien kansalaisten totaalinen edistäminen objektiivisistä tietolähteistä ei tule onnistumaan. Hätä keinot keksii. Kiitos taas aivosoluja aktivoivasta tekstistä.
Mielenkiintoisia huomioita mielenkiintoisista henkilöistä. Pohjois-Korea todellakin on suuri arvoitus..
Lähetä kommentti