Kiehtovaa turhuutta

Ihmisparkaa pommitetaan ristiriitaisilla markkinointiviesteillä: vietä ’älä osta mitään’ päivä, ajattele hiilijalanjälkeäsi, maailma hukkuu muovijätteeseen ja ilmasto pilaantuu lopullisesti, pidä edes lihaton lokakuu jos et muuhun pysty…Toisaalta kaikki kaupat ovat jälleen aikaistaneet joulumarkkinoitaan, kimallus ja krääsä on nyt jo kaivettu esille marketteihin ja mainoslehtiset tyrkyttävät kaksi kuukautta ennen juhlapyhää tonttukuvioisia töppösiä ja kynttelikköjä, vaikka ulkona on lämpimämpää kuin juhannuksena. Osta ihminen, osta! Pelasta kansantalous, nosta tallottua itsetuntoasi, kuluta jotta olisit olemassa.

Kuinka kauan tavaran tuoma onnellisuus kestää? Kaupasta kotiin asti vai jopa viimeiseen osamaksuerään? Kun lahjapaperit on saatu revittyä lattialle, valtaako mielen entinen tyhjyys? Sain tämän mutta haluankin nyt jo jotain muuta. Jos pitäisi koota laatikkoon ne muutamat, oman elämänsä todella tärkeät, merkittävät tavarat, mitä siihen laatikkoon lopulta jäisi laitettavaa? Puuttuisiko siitä aina jotain?

Luulen, että minun laatikossani olisi joku kirja. Mikä kirja, sitä en vielä osaa varmuudella sanoa.

Omanarvontunnon, identiteetin ja aseman pönkittäminen esineitä hamuamalla ja ulkokuorta koristelemalla ei tietenkään ole mitään uutta. Olen taas lueskellut ’suosikki vuosisataani’ 1700-lukuun kytkeytyviä kirjoja. Tällä kertaa kolmen pinkkaa yhdistää ranskalaisuus ja sen aatelisten ylelliset elämäntavat ja äärimmäisyyksiin menevä turhuus, kauniiden ja erikoisten esineiden tavoittelu ja tietenkin parfyymit.

Näkymätön mahtitekijä

Saksalaisen Patrick Süskindin kirjoittama Parfyymi oli vuoden 1985 suurmenestys kautta maailman ja luin sen heti uutena (suomenkielinen käännös 1986 ) ensimmäisen kerran. Olen lukenut sen useampaan kertaan myöhemmin eikä sen lumo haihdu. Kirjan tarinasta on tehty myös elokuva, mutta se ei päässyt lähellekään kirjan vaikuttavuutta. Kirjan ydinasiat tapahtuvat lukijan pään sisällä, niitä ei yksinkertaisesti voi kuvina näyttää. 

Süskind ei ole Parfyymin  jälkeen julkaissut paljon mitään, vain muutaman novellin, mutta yksi täysosuma onkin jo enemmän kuin useimmille kirjailijoille koskaan suodaan. Tarina ei ole kovin pitkä, kirjailijan käyttämä kieli ei ole mitenkään erikoista, se ei pursua ylettömän runollisia ilmauksia eikä omintakeista sanastoa, siinä ei kikkailla ajan eikä näkökulman muutoksilla. Silti sitä on vaikea laskea käsistään ennen viimeistä sivua, hyvän kirjan selkeä merkki siis. Siinä on yksinkertaisesti hyvin kerrottu, oivalluksia ja yllättävyyttä täynnä oleva tarina, joka saa ajatukset liikkeelle ja askarruttaa jälkeenpäinkin lukijan mieltä pitkään.

Kyse on hajuaistista ja hajuista, tuoksuista. Niitä ei näe ja niitä ei oikeastaan pidä kovin merkittävinä, mutta ehkäpä ne määräävät toiminnastamme paljon enemmän kuin ymmärrämmekään. Kenties näihin näkymättömiin aistikokemuksiin vaikuttamalla voi käyttää valtaa, suorastaan äärimmäistä valtaa.

Parfyymin päähenkilö on Ranskassa 1740-luvulla elävä Grenouille, löyhkäävän kalatorin perkuujätteisiin syntyvä erittäin ei-toivottu ihmispolo, jota kulkukoirat eivät kuitenkaan syöneet vastoin hänen äitinsä oletusta. Grenouille omaa kaksi merkillistä ominaisuutta; hänellä ei ole kerrassaan minkäänlaista omaa tuoksua, häntä ei voi haistaa, mutta hänen oma hajuaistinsa on äärimmäisen tarkka ja herkkä.

Grenouille on orpo, hyljeksitty, ulkoisesti ruma tai melkeinpä mitätön ja hän saa osakseen juuri niin kovaa kohtelua kuin voi kuvitella. Hän hahmottaa ympäristöään nenällään, haistamalla. Ihmiset eivät piittaa hänestä, mutta eläimet säikähtävät ja kaihtavat häntä, koska hänellä ei ole hajua. Pikkuhiljaa Grenouille alkaa ymmärtää oman erityislaatuisuutensa. Kirjan kiehtovimpia kohtia ovat kuvaukset siitä, kuinka Grenouille päättää paeta ahdistavaa maailmaa, vihamielisiä ihmisiä ja päälletunkevia hajuja sulkeutumalla äärimmäisen syrjäiseen vuoristoluolaan, jonka uumenissa hänen hajuaistinsa saa levätä ja hänen on turvallista olla.

1700-luvun maailma on aivan täynnään kaikenlaisia hajuja; jätteet mätänevät kaduilla, ruoka pilaantuu lämpimässä nopeasti kun kylmälaitteita ei ole, ihmiset ja eläimet löyhkäävät koska peseytyminen ja hygienia eivät ole nykymallissaan. Parfyymit on kuitenkin jo keksitty ja niitä tuotetaan monin eri menetelmin, sekä kemiallisesti että suoraan kasveista uuttamalla ja säilömällä. Grenouille päätyy tietenkin työskentelemään parfyymien valmistukseen, koska hänen hajuaistinsa on uusien tuoksusekoitusten tekoon aivan ylivertainen. Kuvaus parfyymien valmistusprosessista onkin kiintoisaa luettavaa jo sinällään.  

Kirjan jännitys ja lumo tiivistyy kuitenkin tuoksuun, jonka Grenouille haluaa tehdä vain itselleen. Mistä aineksista hän ihmeellisimmän parfyyminsa valmistaa ja minkälaisen vaikutuksen hän sillä saa aikaan? Loppuratkaisu on yllättävä ja sen voi tulkita viittaavan moniin muihinkin asioihin. Mitä siis oikeastaan tapahtui? Tapahtuuko näin muulloinkin?

Keksijän elämä

Edellä keskityttiin tuoksuihin ja nyt ovat vuorossa äänet.  Amerikkalainen, sittemmin lastenkirjoja ja tiedeleluja tehnyt kirjailija Allen Kurzweil julkaisi kirjan Elämän laatikko vuonna 1992, suomenkielinen käännös on vuodelta 1994. Alkuperäinen nimi Case of Curiosities kenties kertoo selvemmin mistä on kyse.

Ollaan edelleen 1700-luvulla ja Ranskassa. Eräillä Ranskan ja Sveitsin alueilla oli tapana koota ihmisestä muistoesinelaatikko; pieniä lokerikkoja, joihin talletetaan kunkin elämänvaiheen merkittävimmät esineet. Ehkä ne ovat aivan tavallisia, ehkä hyvinkin outoja ja merkillisiä. Ne kuitenkin symboloivat jotain, mikä tämän kyseisien ihmisen mielestä on ollut tärkeintä hänen elämässään.

Kirja kertoo Claude Page –nimisen mekaanisten kojeiden rakentajan muistoesinelaatikosta ja sen taustalla olleesta elämästä. Tarina polveilee maaseudulta Pariisiin, pikkukylän rauhasta lähestyvän Ranskan suuren vallankumouksen pauhuun. Eletään innostunutta uuden keksimisen aikaa; tiede ja mekaniikka edistyvät, kaikenlaisia kokeita uskalletaan tehdä, uutta tietoa saa hankkia ja kojeita voi koettaa valmistaa. Kirkon ja taikauskon mahti antaa periksi, kaikki uusi ja ennen kokematon ei ole ’paholaisen juonia’.

Page keskittyy erityisesti ääniin. Luonnon ääniin, kelloihin jotka helähtelevät kuin särkyvä jää tai sirkuttavat kuin lintu. Suurin haave on kuitenkin rakentaa laitteisto, joka osaisi tuottaa ihmisen ääntä, luoda ’puhuva nukke’. Hän onnistuukin, mutta seuraukset eivät ole ihan sitä mitä hän odottaa.

Kurzweil ei luo suurta draamaa, vaan kirjoittaa helppolukuista, humoristisilla sattumuksilla kuorrutettua ja kulttuurihistoriallisin yksityiskohdin maustettua tarinaa, joka on ennen muuta ylistys ihmisen kekseliäisyydelle ja sille, että se saa vapaasti kasvaa ja kehittyä.

Juhlat ennen romahdusta

Kulttuurihistorioitsija Riikka Forsströmin kirja Kaunis turhuus (2011) käsittelee kuluttamisen ja ylellisyyden ilmentymiä yksinvaltiuden ajan (1640-luvulta 1789 vallankumoukseen) Ranskassa. Suurin ’kuluttaja’ oli tietenkin kuningas kultalautasineen ja jalokiviä notkuvine pukuineen, mutta aatelisto koetti parhaansa mukaan seurata perässä, ja muutama yltiöpää uskalsi tarjota kuningastakin hulppeammat juhlat. Siitä kyllä saattoi seurata pidätysmääräys ja vankilatuomio, jos sentään pää ei katkennut.

Kun löytöretket toivat uusia vaikutteita, tietoja, taitoja ja tarvikkeita Eurooppaan ja talouden toimeliaisuus muutenkin piristyi, nousi myös ylellisyydeksi katsottavien tavaroiden ja asioiden käyttö ja kulutus ennen näkemättömäksi. Ensin kuninkaalle ja hoviin, sitten pääkaupunkiaatelistoon ja sieltä maaseudullekin levisivät hienot silkki- ja brokadikankaat, jalokivet, helmet, kristallit, peilit, posliiniastiat, hajusteet, kauneusvoiteet, ja toinen toistaan runsaammat ilotulitukset, tanssi- ja teatterinäytökset ja muut juhlat.

Kun verotaakka painoi ja nälänhätä vaani tavallista kansaa harva se vuosi, maistelivat aateliset ’normaalin ylensyönnin’ lisäksi uusia eksoottisia nautintoaineita, kuten suklaa, kahvi, tee ja nuuska. Sokerileivonnaiset ja liköörit olivat myös haluttuja jälkiruokia.

1600-luvulla kuninkaan valta oli vielä katsottu suoraan jumalalta saaduksi, eikä hänen toimiaan, elämäntapaansa tai hyväksymänsä yläluokan elämäntapaa uskallettu mitenkään arvostella. Yhteiskunta alkoi kuitenkin hiljalleen muuttua ja vapautua eikä eliitin ylellisyyttä enää hyväksytty annettuna tosiasiana. Ylellistä elämää paheksuttiin äänekkäästi, mutta samalla myös alemmat säädyt vaativat saada oikeutta nauttia edes elämän pienemmistä nautinnoista; sukkanauhat, sateenvarjot, nuuska, saippua ja lopulta myös kahvi alkoivat levitä alempiin kansankerroksiin.

Ranskan vallankumous teki brutaalin lopun aateliston erioikeuksista ja heidän ylettömistä kulutusjuhlistaan, mutta ylellisyystarvikkeiden kysyntä on aina hetkittäisten kriisien jälkeen palannut yhteiskuntiin takaisin. Länsimainen tavallinen ihminen nauttii nykyään monenlaisista viihdykkeistä, kylpyhuoneista, kauneusvoiteista, suklaasta, kahvista ja sokerin ylensyönnistä kuin 1700-luvun ranskalainen aatelinen ikään, mutta jokin tuomittava vivahde niihin yhä sisältyy. Silti, kuten Forsström toteaa, suurinta ylellisyyttä on aina se, minkä saatavuus käy harvinaiseksi. Näinä aikoina se on puhdas luonto ja hiljaisuus.

***