Luvallista rakkautta

Pari päivää sitten Suomen eduskunta äänesti viimeinkin sen puolesta, että samaa sukupuolta olevien olisi lain mukaan mahdollista solmia keskenään avioliitto, aivan samaan tapaan kuin eri sukupuolta olevilla on tähän asti ollut. Lakia ei ole vielä käsitelty eikä säädetty lopullisesti, joten asian vatvominen puolesta ja vastaan jatkuu tiiviisti, ovathan vaalitkin jo niin lähellä, että paikkansa uusimisesta hermostuneet kansanedustajat joutuvat pohtimaan, pitikö näihin kansalaisten aloitteisiin tosiaankin suhtautua vakavasti. Tämä on ensimmäinen kansalaisaloite, joka on edennyt edes näin pitkälle, joten iloitsen tässä kohtaa myös demokratian puolesta, en pelkästään asiasisällön.

Totinen ja eleetön kansamme on tässä asiassa ottanut kantaa vahvasti tunteella. On nähty äänestystuloksesta kuulleita vanhoja miehiä itkemässä onnen ja helpotuksen kyyneleitä, kun he vihdoin kokevat saavansa yhteiskunnan luvan elää rakkaimpansa kanssa elämänsä loppuun. On nähty nuori mies, bussikuski, niin raivoa täynnä, että hän käytti työvuoronsa pauhaten korvanappiinsa kaikkien matkustajien kuultaville, kuinka hän muuttaa pois Suomesta, joka on muuttumassa niin kuvottavaksi ja moraalittomaksi, ettei täällä voi asua. Täytyy nuoren miehen sitten alkaa katsella Venäjän suuntaan tai siitä idemmäs. Islamilaiset maat ehkä hänelle kelpaisivat ja monet roomalaiskatoliset tietysti, niissähän yhteiskunnan todellisuus ja lainsäädäntö ovat hyvin kaukana toisistaan monessa muussakin asiassa. Koko Skandinavia ja läntisempi Eurooppakin on tämän lakimuutoksen jo tehnyt. Tanskassa asiasta on jo neljännesvuosisadan kokemus, eikä siellä nyt ihan turmioon ole jouduttu.

Kaiken takana on pelko, tietenkin. Erilaisuuden pelko, muutoksen pelko, uuden vielä tuntemattoman pelko. Homoseksuaalisuus ei ole enää yhteiskunnan mielestä tauti eikä se ole rikos, mutta se on niin pienen vähemmistön ominaisuus, että se pelottaa ja hämmentää enemmistöä. Miten ’sellaisten’ kanssa oikein sitten toimitaan? Kuka on mies tai kuka on vaimo, miten niitä nyt voi kaksi olla? Ja jospa on lapsia? ’Sellaisten perheiden’ lapsia varmaan sitten kiusataan koulussa. Niin että kuka siellä koulussa kiusaa? Vanhakantainen julma opettaja? Sellaisia kasvattajiako meillä oikein yliopistoissa koulutetaan? Vai niiden kaikkien kunnollisten, tunnollisten, perinteisten perheiden lapsetko? Oppivatko he sellaista käytöstä kotoa, normin mukaisesti eri sukupuolia olevilta ’hyvän perheen’ vanhemmiltaan? Eihän se voi olla mahdollista.

Uskon todellakin ihmiskunnan edistykseen, vaikka se niin tuskallisen hidasta onkin. Siksi uskon myös, että pystymme kyllä sopeutumaan tähänkin uuteen asiaan lopulta ilman hirmuisen suuria traumoja.  Ajatelkaa nyt, minkä kokoluokan muutoksia ennen vanhaan kestettiin;  pantiin viralta kaikki entiset jumalat, sitten jumalan maanpäällinen sijainen ja sitten jumalan valitsema hallitsija toisensa jälkeen.  

Helppo olla rohkea, jos ei pelkää

Kuvataiteilija, piirtäjä ja kirjailija Tove Janssonin syntymästä on tänä vuonna kulunut sata vuotta ja hän on ollut monin tavoin esillä juhlavuoden aikana. Näyttelyiden ja elämäkertakirjojen (ks. tämän blogin tammikuu 2014) lisäksi on julkaistu myös kokoelma hänen autenttisia kirjeitään. ’Kirjeitä Tove Janssonilta’  (2014) kokoelman ovat toimittaneet Boel Westin ja Helen Svensson ja suomentaneet Jaana Nikula ja Tuula Kojo.

Kokoelmassa on kirjeitä perheenjäsenille, ystäville ja rakastetuille. Muutama viimeisin kirje käsittelee pääasiassa vain työasioita. Kirjeiden päiväykset ulottuvat vuodesta 1932 vuoteen 1988, tulevaisuuttaan pohtivasta 18-vuotiaasta vanhaan, vielä saarellaan sinnittelevään 74-vuotiaaseen Toveen. Pelkästään tällaisen kehityskaaren lukeminen on kiehtovaa, saati sitten niin monitahoisen persoonan kuin mitä Tove Jansson oli. Haikeus iskee mieleen: tällaisia kirjeitä ei enää nykyihmisistä jää. Kellään ei ole säilössä kirjeitä, kun kukaan ei enää niitä kirjoita. Useimmat ihmisten nykyiset some-raapustukset eivät taida ansaitakaan pidempää säilytystä, luulen.

Tove Jansson rakastui ensi kertaa naiseen vähän päälle kolmikymppisenä,  juuri toisen maailmansodan jälkeen. Asia tuli hänelle ’pyytämättä ja yllätyksenä’, mutta salailematta ja kiertelemättä hän kirjoittaa asiasta luotetuille ystävilleen. Suhde kesti vain muutaman viikon ja Tove pohdiskeli, onko hän ’siirtymässä kokonaan kummitusten puolelle vaiko ei’. Kummitus, spöke, oli lesboista tuolloin käytetty ilmaus. Tuohon aikaan ’avioliiton ulkopuolisten’ suhteiden hoitaminen oli ylipäänsä kovin hankalaa, sillä silloinkin kun Tove seurusteli miehen kanssa, hän tuskaili ’kuinka aina täytyy pelätä jos ateljeen ovikello soi’ ja hän pohtii, kuinka helppoa olisi, jos olisi naimisissa, koska silloin voisi salailematta sanoa vain ovella: Tule joskus toiste, nyt ei sovi, sillä mieheni nukkuu.

Tove Jansson eli lopulta elämästään 45 viimeisintä vuotta onnellisesti yhdessä rakastettunsa taiteilija Tuulikki Pietilän kanssa, näin jälkeenpäin katsottuna oudon rauhassa. Hän oli jo 1950-luvun lopulta lähtien ’julkilesbo’ eikä kuitenkaan ollut. Hän oli herttainen lastenkirjojen tekijä, arvostettu kuvataiteilija, joka teki jopa kirkon alttaritaulun, palkittu siellä ja täällä. Vieraana presidentin linnan itsenäisyyspäivän vastaanotolla yhdessä Tuulikin kanssa.  He asuivat kaikki kesät yhdessä pikkuruisessa saarimökissään ja talvet kaupunkiateljeessa.Toinen toisessa osoitteessa, toinen toisessa, mutta kas, ullakon kautta heillä oli pääsy toistensa asuntoihin. Ei ainuttakaan kohua, ei julkista lausumaa muusta kuin muumeista:  on helppoa olla rohkea, jos ei pelkää. Ei pidä pelätä möröä.

Kapitalistinen rappioilmiö

Kirjailija, dramaturgi ja näyttelijä Pirkko Saisio on saanut olla Suomen virallinen ’julkilesbo’ aivan kyllästymiseen saakka. Hän on toki sitä halunnutkin ja ollut aktiivinen, mutta välillä hän on jo antanut  tuskastuneita lausuntoja: ettekö te kerta kaikkiaan ketään muuta nyt löydä, olenko minä tämän maan ainut paneelikeskustelija tai haastateltava tästä aiheesta.

Saision Finlandia-palkittu ’Punainen erokirja’ vuodelta 2003 on erinomaisesti kirjoitettu ’fiktiivinen’ kuvaus Pirkko-nimisen nuoren naisen sukupuolisen suuntautumisen ja ammatillisen suuntautumisen selkiintymisestä 1970-luvulla, kun taiteilijoiden edistyksellisyys edellytti myös taistolaisvasemmistolaisuutta. Selvää on, ettei Neuvostoliitossa ei ole homoseksuaalisuutta, miten voisikaan, koska se on kapitalistinen rappioilmiö. Fiktiivinen kirja on sikäli, että kaikki muistot ovat fiktiivisiä ja valikoituneita, eikä niiden todenperäisyyttä voi todistaa, Saisio sanoo. Jotkut henkilöt kirjassa esiintyvät koko nimellään, jotkut vain lempinimillä tai kuvauksilla tyyliin ’klovnisilmäinen'.

Kun aikoinaan aloin lukea kirjaa, olin pettynyt. Ai näin harvoja, näköjään lyhyitä lukuja, ja ensimmäinen luku kertoo siitä, että varsinainen käsikirjoitus katosi kokonaan, kun kirjailija painoi vahingossa ’delete’ nappulaa. Pelkällä kuuluisalla nimelläkö kustantaja koettaa tätäkin myydä. Vaan kun alkuluvusta on päässyt, tulee kirjan erinomaisuus ilmeiseksi. Mitä vähemmän selityksiä, mitä lyhyemmät luvut, sitä tiiviimpää ja iskevämpää teksti on. 

Luvut ovat kuin kuvia elokuvasta, kohtauksia, välähdyksiä, jotka selvittävät monimutkaisia asioita ja tilanteita parilla lauseella. Lähes pakahduttavia ovat kuvaukset, kuinka Pirkko selvittää tilannettaan järkyttyneelle äidilleen, kommunisti-isälleen ja Agit-Propia huudattaville ystävilleen. Niin moneen hänelle rakkaaseen kuvioon hän vain ei millään sovi. Toki tiiviiden kohtausten ymmärtämistä helpottaa taustatieto, että Saisio on opiskellut Teatterikoulussa, että hän on kirjoittanut ensimmäisenä kirjanaan romaanin Elämänmeno  ja että hänellä on tytär.

Toinen todellisuus

Pysytään edelleen homoseksuaalisuuden teemassa, mutta vaihdetaan näkökulmaa vähän kauemmas. Dekkareita tulee luettua  mukaviksi kirjallisiksi välipaloiksi, ja sellaisena tartuin myös päällepäin aivan pöhköltä näyttävään ’Gigolomurha’ nimiseen kirjaan(2002, suomennettu 2014), jonka kirjoittaja on minulle ennestään tuntematon turkkilainen Mehmet Murat Somer. Mies on kansitekstin mukaan varsinainen multitalentti; teollisuusinsinööri, liikkeenjohdon konsultti, kirjailija, käsikirjoittaja ja musiikkikriitikko. 

Turkki on islaminuskoinen maa, joka tunnetusti  tasapainoilee Euroopan ja Aasian välillä, kaupunkien maallistuneen ja länsimaistuneen yhteiskunnallisen kehityksen ja maaseudun perinteisten islamististen arvojen ristiaallokossa. Nykyisin siellä eletään kai islamilaisuuden nousukautta presidentti Erdoganin johdolla.

Homoseksuaalisuus sinänsä ei ole Turkissa mitään uutta, paremminkin päinvastoin. Homoseksuaaliset suhteet ovat olleet lain mukaan sallittuja jo peräti vuodesta 1858, siis suunnilleen 120 vuotta aiemmin kuin Suomessa. Tämä tarkoittaa siis, että miehillä voi toki olla kauniita nuoria poikia, pikku lemmikkejä, mitäpä tuosta. Ainakin niin kauan, kun he vielä ovat nuoria ja kauniita. Perhesuhteisiin nämä eivät liity mitenkään, virallisia parisuhteita ne eivät voi olla, avioliitosta nyt puhumattakaan. Naisten välinen homoseksuaalisuus sen sijaan on virallisesti käsittämätöntä mutta tietenkin tuomittavaa.

Dekkarin päähenkilö on homo, joka omistaa Istanbulissa transvestiittiklubin ja päivisin työskentelee ylen taitavana tietokonehakkerina ja on lisäksi amatööri-yksityisetsivä, joka muiden touhujensa ohessa ratkoo rikoksia omin päin. Tässä tarinassa pyörii ystävällinen ja aikaansaava iso transu, pyörätuolissa istuva supernörtti-homo, jumalaisen kaunis valitettavasti hetero-lakimies, pari hyytävää naishahmoa suvun kunniaa vaalimassa ja vastenmielinen niljake taksikuski, joka ylläpitää nuorta sukulaispoikaa palveluksia vastaan.  Taksikuskilla on tietenkin vaimo, kuten kunnon miehellä kuuluukin. ’Tein hänelle kolme lasta peräperää, että pysyy työllistettynä eikä sotkeennu minun asioihini. Kesällä lähetän heidät kaikki sukulaisiin kahdeksi kuukaudeksi, että saan rauhassa opettaa poikaa.’

Ihan karnevaalilta juttu tuntui, eikä se ollut varsinaisesti jännittäväkään, itse asiassa en enää edes muista kuka sen gigolon lopultakin oli murhannut, vaikka luin kirjan aivan äskettäin. Kiinnostavaa ja välillä jopa hauskaa oli ympäristön kuvaus klubeineen ja outoine tyyppeineen. Saattaahan Istanbulista tällainenkin alakulttuuri löytyä, vai oliko se rakennettu amerikkalaisia esikuvia soveltaen, tiedä häntä.

***