Näkyviä naisia

Miltä kuulostavat sellaiset kirjojen alaotsikot kuin ’hellä, herkkä, hehkuvainen’, ’häivähdys punaista’ ja ’vain ymmärrys ja hymy’?  Kenties parfyymeilta tai ruusulajikkeilta. Niistä ei heti tule mieleen vahva nainen, voimakkaasti asiaansa ajava, etujoukoissa kulkeva uudistaja, joka raivaa tietä, jotta jälkeen tulevilla olisi helpompaa. Nimet Minna Canth, Maria Jotuni ja Hella Wuolijoki tuovat jo toisenlaisen mielikuvan: merkittäviä naisiamme, varmasti helliä ja hehkuvaisiakin, mutta heissä ei ollut kiinnostavinta se, millainen kolttu heillä oli missäkin juhlassa. 

Naisena ja tyttärien äitinä tuntuu joskus turhauttavalta huomata, kuinka esimerkiksi jotkut Minna Canthin esiin nostamat asiat puhuttavat yhteiskunnassamme yhä vieläkin, 150 vuoden jälkeen. Edistystä toki tapahtuu ja on tapahtunut, mutta niin tuskastuttavan hitaasti. Välillä epäilen, että oman nuoruuteni päivistäkin on melkeinpä taannuttu: kuka olisi tuolloin uskonut, että saamme tässäkin yhteiskunnassa nähdä tissibaarit, BB-talot ja vanhojen miesten leikellyt teinivaimot?

Niin Canth, Jotuni kuin Wuolijokikin ovat jo olleet useampien elämäkertakirjojen ja tutkimusten aiheina. Heistä kannattaa silti kirjoittaa ja lukea vielä lisää, niin tärkeitä ja kiinnostavia naisia he ovat olleet. Uusia näkökulmia heidän kirjalliseen tuotantoonsa ja henkilökohtaiseen elämäänsä saattaa vielä löytyä ja joskus merkittävää, ennen käyttämätöntä lähdemateriaaliakin tulee esiin. Jos lähteet on jo moneen kertaan perattu, joudutaan tietysti venyttämään tulkinnan rajoja: jotain ei ollut, koska siitä ei ole lähteitä, tai kaikki oli hyvin, koska päinvastaisesta ei ole selvää näyttöä. Synkimmistä perhesalaisuuksista harvoin löytyy mustaa valkoisella; tavallisetkin perheet pinnistelevät pitääkseen kulissit puhtaina viimeiseen asti, saati sitten oman aikansa merkkihenkilöt.

Herkkä taistelija

Herkkä, hellä, hehkuvainen Minna Canth on kirjallisuushistorioitsija Minna Maijalan tänä keväänä (2014) julkaistu teos, joka tuli markkinoille sopivasti Canthin syntymän 170-vuotispäiväksi. Maijala on tutkinut Canthia jo aiemmin väitöskirjassaan.

Esipuheessaan Maijala toteaa haluavansa tällä teoksella tuoda esille herkemmän Minna Canthin, joka on Maijalan mielestä jäänyt syrjään aiemmissa elämäkerroissa, jotka ovat olleet ’matroonamaisia’ ja korostaneet Canthia Maijalan mukaan liian kärjistyneesti  ’naisasian esitaistelijana’ ja yhteiskunnan epäkohtien kuvaajana.

Minna Canth ilmentää hyvin suomalaista varhaista ’sivistystahtoa’: työläisperheen tytär hakeutui  1860-luvulla vastaperustettuun opettajaseminaariin ja uskoi elämäntehtävänsä löytyvän uuden koulutuksen levittämisessä. Opinnot kuitenkin tyssäsivät avioitumiseen.

Maijala haluaa kirjassaan puhdistaa Canthin aviopuolison, lehtori Ferdinand Canthin maineen sikäli, että mitään selvää näyttöä ei löydy Minnan kärsimisestä miehensä komennossa, vaan hän pystyi aloittamaan sanomalehtikirjoittelunsa jo avioliittonsa aikana, vaikka lapsia syntyikin tasaiseen tahtiin joka toinen vuosi. Canthin kolkko avioliittokuvaus ’Lehtori Hellmanin vaimo’ tuskin on siis suoraan omaelämäkerrallinen. Nykylukijasta tuntuu oudolta, kun Maijala nimittää Canthin seitsemättä lasta ’iltatähdeksi’, vaikka tällä oli ikäeroa edelliseen sisarukseensa vain neljä vuotta ja Minna Canth oli tämän viimeisen lapsensa syntyessä vasta 35-vuotias. Iltatähdeksi hän jäi tietysti sikäli, että Minna Canthin mies kuoli jo ennen kuin seitsemäs lapsi ehti syntyä.

Leskenä Minna Canth oli vapaa päättämään omista raha-asioistaan ja töistään, aviovaimo oli kaikessa miehensä määräysvallan alainen. Seitsemän lapsen ja oman vanhan äitinsä huoltajana hänellä riitti pulmia yllin kyllin, mutta hänen energisyytensä vaikuttaa olleen tuohon aikaan ehtymätön. Hän pyöritti Kuopiossa lankakauppaa, hoiti kotitaloutta apulaisten kanssa, kirjoitti sanomalehtiin, kirjoitti näytelmiä ja kertomuksia, seurasi ulkomaista, etenkin skandinaavista kirjallisuutta ja lehdistöä, teki käännöstöitä, osallistui lukuisten eri yhdistysten toimintaan ja oli perustamassa useita kouluja. Erityisesti hän kampanjoi tytöille sallittavan lukio-opetuksen puolesta, jotta he voisivat myöhemmin hakeutua myös yliopistoon. Hän piti kotonaan  ’salonkia’, jossa tapasi ylioppilasnuorisoa ja muita yhteiskunnallisista ja kirjallisista kysymyksistä kiinnostuneita.

Minna Canth koki jo omana aikanaan menestystä mutta sai myös raskasta kritiikkiä. Jotkut entiset hyvät ystävätkin paheksuivat hänen näytelmiensä liikaa radikaalisuutta tai ’siveettömyyttä ja rumuutta’, välillä piispa haukkui häntä jumalattomaksi nuorison turmelijaksi, välillä taas mieskirjailijat pilkkasivat vanhakantaiseksi moraalinvartijaksi, koska hän vastusti juoppoutta ja paheksui työväen tyttärien pitämistä säätyläismiesten seksuaalisena riistana. Canthinkaan voimat eivät tietenkään olleet ehtymättömät; ensimmäisen sydänkohtauksensa hän sai  50-vuotispäivillään ja sydänvaivoihin hän myös kuoli, vain 53-vuotiaana.  Liputuspäivänsä tämä varmaankin herkkä, mutta kunnioitettavan peloton monien asioiden esitaistelija tosiaankin ansaitsee.

Särkynyt rytmitaituri

Novelleistaan ja näytelmistään tunnettu Maria Jotuni oli erityisesti dialogin mestari. Suomalainen kirjallisuus ja teatteri saa kiittää häntä ’Jotunin naisista’, noista mainioista hahmoista, joiden lausumattomat psykologiset jännitteet ja tavoitteet tihkuvat esille päällisin puolin näppärän ja taitavasti rytmitetyn kielenkäytön alta. Jotunin mysteeriksi jäi vuosikymmeniä piilossa pidetty käsikirjoitus, vasta kaksikymmentä vuotta kirjailijan kuoleman jälkeen, vuonna 1963, julkaistu romaani Huojuva talo, joka on ahdistava fyysisen ja henkisen perheväkivallan kuvaus.

Kari Tarkiainen, Maria Jotunin pojanpoika, on kirjoittanut isoäidistään elämäkerran Maria Jotuni, Vain ymmärrys ja hymy (2013). Siinä Tarkiainen pyrkii kuvaamaan Jotunin elämän ja kirjailijanuran vaiheet vielä kerran, niin täydellisenä kuin pystyy, valottaen myös suvun piilotteleman käsikirjoituksen vaiheita.

Maria Jotuni tavallaan toteutti Minna Canthin ajaman tavoitteen; niukoista oloista kotoisin oleva Jotuni pääsi hiljattain perustettuun tytöillekin sallittuun Kuopion yhteiskouluun, pystyi kirjoittamaan ylioppilaaksi ja lähtemään Helsingin yliopistoon. Canthin esikuva antoi Jotunille myös sen ajatuksen, että kirjailijana toimiminen voi olla todellinen vaihtoehto myös naiselle. 

Jotuni ei suorittanut loppututkintoa vaan opiskeli laajasti kiinnostavia kursseja  ja keskittyi novelliensa ja kertomustensa hiontaan. Muutama kokeilu opettajan sijaisena teki selväksi sen, ettei se elämänura ainakaan houkutellut.  Jotuni sai ensimmäisen novellikokoelmansa julki jo 25-vuotiaana ja tunsi olevansa omalla alallaan. Pitkään epäröityään hän viimein 31-vuotiaana, vuonna 1911, avioitui kirjallisuudentutkijan, myöhemmän professorin, Viljo Tarkiaisen kanssa. Aluksi he olivat loistava työpari ja mies tuki Jotunin menestyksekästä uraa novelli- ja näytelmäkirjailijana suorastaan epätavallisen voimakkaasti, mutta  1920-luvun lopulta lähtien jotain meni vikaan ja avioliitto muuttui ilmeiseksi kärsimykseksi  molemmille.

Mielikuvitus on kirjailijalle välttämätön työväline eikä tietenkään kirjoiteta pelkästään omista kokemuksista. Jotunista tuli kuitenkin kaikissa myöhäisemmissä teksteissään kovin synkkä. Oliko hänestä tullut keski-iän kriisissään pettynyt ja eristäytyvä, vainoharhainen hermoheikko, joka vain näki ’pahoja miehiä’ kaikkialla? Vai oliko päällisin puolin kuivakka Tarkiainen psykopaattinen kiusaaja, henkisen väkivallan mestari, joka myös löi? Aikuistumassa  olevat pojat ainakin ryhmittyivät äitinsä ’henkivartiokaartiksi’ isää vastaan ja ilmeisesti ainakin toinen heistä oli lukenut myös Huojuvan talon käsikirjoitusta, koska osasi sitä piilotella ja varjella muiden silmiltä Maria Jotunin kuoleman jälkeen. Pitikö sitä piilotella skandaalin pelossa, koska yksinkertaistava yleisö luulisi sitä kertomukseksi kirjailijan omasta perhe-elämästä, vai pitikö sitä piilotella juuri siksi että se oli?  Tekeekö asian ratkaisu suuntaan tai toiseen kirjasta parempaa tai huonompaa kirjallisuutta?

Punainen vai peräti riemunkirjava

Kuka on Suomen kirjallisuuden kaikkein tunnetuin naishahmo? Niskavuoren vanha emäntä on ainakin hyvin vahvasti ykköspaikassa kiinni. Ensin hän on nuori Loviisa, joka tyhmyyttään luulee että mies nai hänet rakkaudesta, vaikka kyse oli siitä, että kivinavetan rakentamiseen oli rahat jostain saatava. Myöhemmin Loviisa oppii tekemään monenlaisia kauppoja, jotta talo ja omaisuus säilyvät. Juopot miehet, heikot pojat, miniät tai pehtoorit sortukoot, vanha emäntä elää niin, että häneen katsotaan aina ylöspäin.

Ikisuosittujen  Niskavuori-näytelmien, Juurakon Huldan ja monen muun näyttämöille ja elokuvaksi päätyneen tekstin  luojan, Hella Wuolijoen,  oma elämä oli uskomattoman monitahoinen, luettunakin suorastaan hengästyttävä.

Hella Wuolijoen tyttärenpoika, poliitikko, kansanedustajana ja ministerinä pitkään toiminut Erkki Tuomioja on myös poliittisesta historiasta väitellyt tohtori. Hän sai vuonna 2006 Tieto-Finlandia palkinnon kirjastaan Häivähdys punaista. Siinä hän historiantutkijan uutteruudella, valtavaa lähdeviitteistöä kurinalaisesti pyöritellen koettaa selvittää, olivatko hänen isoäitinsä Hella ja tämän sisar Salme todella vakavasti mukana salaisessa kommunistisessa liikkeessä, olivatko he peräti vakoojia. Vai oliko heissä vain häivähdys punaista, runsaasti intoa ja romanttisväritteistä jännityksenhakua. Eri valtioiden turvallisuuspoliisit ainakin ovat olleet Wuolijoen kanssa ymmällään: britit pitivät häntä ehdottomasti kommunistivakoojana, neuvostoliittolaiset taas epäilivät englantilaisvakoojaksi. Suomi tuomitsi hänet elinkautiseen maanpetoksesta, kuolemantuomiokin oli yhden äänen päässä.

Hella Wuolijoki, omaa sukua Murrik, syntyi ja kasvoi Virossa. Hän tuli opiskelemaan Helsingin yliopistoon, suoritti tutkinnon ja pian hän olikin mukana lähes kaikessa mahdollisessa niin politiikan kuin kulttuurinkin alalla. Hänellä oli myrskyisiä rakkaussuhteita ja myrskyisä eroon päättynyt avioliitto kansanedustaja Sulo Wuolijoen kanssa. Ensimmäisen maailmansodan tuiskeissa tämä laajasti kielitaitoinen kansanrunojen ystävä ryhtyikin melko yllättävästi liikenaiseksi, välittämään kansainvälisiltä markkinoilta viljaa, kahvia, puutavaraa. Pian hänellä oli parin miljoonan varallisuus ja seuraavaksi suuri saha ja puutavaraliike Aunuksen Karjalassa ja muhkea kartano Iitissä. 

Kun sitten 1930-luvun lamassa liiketoimet romahtivat ja kartanokin meni pakkomyyntiin, tuli Hella Wuolijoki rahapulassaan kirjoittaneeksi Suomen kaikkien aikojen suosituimmat näytelmät, Niskavuoret. Hän käytti aluksi salanimeä Juhani Tervapää, mutta kirjailijan oikea henkilöllisyys paljastui nopeasti. 

Sota-aikana hänen Neuvostoliiton desantille antamansa apu oli poliisille viimeinen niitti; Wuolijoki vangittiin ja tuomittiin. Välirauhan tultua kaikki poliittiset vangit oli vapautettava ja yhteiskunnan järjestelyt menivät muutoinkin uusiksi.  Eipä aikaakaan ja Hella Wuolijoesta tehtiin muutamaksi vuodeksi  Suomen Yleisradion pääjohtaja. Sen riitaisen ja haastavan tehtävän jälkeen Wuolijoki oli jo melko hauras, mutta kirjoitti vielä myöhäistöidensä joukossa yhden helmen Niskavuori-sarjaan, näytelmän Niskavuoren Heta.

Kuten Erkki Tuomioja toteaa:  Hella Wuolijoki ei ollut mikään lastenlastensa hemmotteluun omistautunut mummihahmo.

***