Naiset vallassa

Aina silloin tällöin julkisessa keskustelussakin havahdutaan naisten vähyyteen vallan korkeimmilla askelmilla. Saksan Angela lienee tällä erää vahvin nainen yksinäisessä asemassaan; muutama lyhytaikainen naispääministeri vilahtelee jossain muualla. Taloudellisen vallan alueella naisia on korkeimmalla huipulla vieläkin harvemmassa.  

Tällaistahan se on ollut kautta historian: vain sattuman oikusta ja miespuolisten perillisten kerta kaikkiaan puuttuessa on joskus väliaikaisesti jouduttu turvautumaan naiseen hallitsijana. Monesti  tämä on merkinnyt sitä, että itse asiassa silloinkin naisten kautta valtaa on käyttänyt kuitenkin joku mies; holhooja, prinssipuoliso, rakastaja, 'pääministeri'. Naisten mahdottomuus vallankäyttäjinä on aiemmin tullut perustelluksi jumalien ja teologien, myöhempinä aikoina lääkärien sanomisilla.

Historian kuuluisia naishallitsijoita on ehkä viisi, kuusi. Jonkinlaisen demokratian kautta vaaleilla valittuja poliittisia, merkittäviä naisjohtajia lienee nyt myöhemmällä ajalla suunnilleen sama määrä. Heitä on niin vähän ja niin pitkällä aikavälillä niin erilaisista kulttuureista,  ettei  heitä kannata koettaa  analysoida ’tyypillisen’ löytämiseksi.  He olivat paremminkin kaikin tavoin epätyypillisiä ja suuria poikkeuksia ajassaan ja ympäristössään. Jo pelkästään siksi heistä on niin kiinnostavaa lukea.

Loistava loppunäytös

Useampi tuhat vuotta sitten Egypti oli maailman korkeimman kulttuurin kotimaa. Sittemmin se on paljon taantunut suhteessa muihin ja niin ovat monet, monet muutkin kulttuurit. Ei siis olisi mitenkään tavaton ihme, jos meidän nykyisin tuntemamme Eurooppakin jäisi kenties kohta jonkun muun kulttuurin jalkoihin.  Sääli toki tulee, vanhaa tuttua.

Rooman imperiumi sotilaineen nujersi aikanaan faaraoiden Egyptin. Sen viimeisenä hallitsijana, loistavan mausoleuminsa mukana mahtavin menoin näyttämöltä poistui Kleopatra, kuningattareksi tituleerattu. Egyptiläisille hän oli hallitseva faarao, tai yksinkertaisesti vain jumala. Nainen niin huipulla kuin ikinä mahdollista.  Hänestä tiedämme yleisesti ainakin nimen; muu hatara kuvitelma onkin sitten napattu Asterixista, Hollywood-elokuvan huikeista lavasteista tai Shakespearelta.

Amerikkalainen journalisti, kolumnisti ja tietokirjailija Stacy Schiff on 2010 julkaissut loistavasti kirjoitetun (suomennettu 2011) Kleopatra-elämäkerran, jossa tätä myyttistä hahmoa lähestytään kaikkia saatavilla olevia lähteitä rinnakkain vertailemalla. Kuva näyttää erilaiselta eri kertojien teksteissä. Yksikään säilynyt lähde ei ole ’alkuperäinen’ tai ’silminnäkijän kertomus’ vaan Kleopatran elämää ja tekemisiä ovat jälkipolville kuvailleet roomalaiset historioitsijat ja kronikoitsijat: hekin sata tai parisataa vuotta tapahtumien jälkeen ja tietysti omasta, roomalaisuuden voitokkuutta korostavasta näkökulmastaan.

Schiff kirjoittaa notkeasti, kiinnostavasti ja kerrassaan hauskasti tästä parikymppisenä isänsä jälkeen valtaan nousseesta, aikakautenaan hyvin oppineesta ja omasta arvostaan erittäin tietoisesta naisesta, jonka suurin maailmanpoliittinen merkitys kasvoi siitä, kuinka hän pyöritteli maansa valloittaneita roomalaisia, ensin vanhaa Julius Caesaria ja sitten vähän nuorempaa Marcus Antoniusta. Kummallekin hän synnytti myös lapsia.

Faaraoiden tavan mukaan Kleopatra oli naimisissa pikkuveljiensä kanssa, ensin toisen ja sitten toisen. Kovin paljon hän ei näitä ’kanssahallitsijoitaan’ tarvinnut saati arvostanut; hän surmautti molemmat veljet ja myös pari siskoaan. Veljien suunnitelmista ei tiedetä, mutta ainakin sisko puolestaan yritti sitä ennen saada Kleopatran hengiltä. Jumalat vähän mittelivät keskenään.

Vapaudella on hintansa

Ruotsin  kuningatar Kristiina ei ollut jumala, mutta  ylhäältä annettu ainoa kruununperillinen kuitenkin ja niin keskittynyt uskonnollisuuteen, että käytti lähes koko elämänsä oikean uskonopin pohtimiseen. 

Hänet kasvatettiin 6-vuotiaasta saakka tiukasti protestanttisen 1600-luvun suurvalta-Ruotsin hallitsijaksi, jonka tehtävänä oli pitää kunniassa isänsä sotasaavutukset, usko ja valtakunnanrajat. Itsestään selvää oli, että hänen tuli avioitua mahdollisimman ’hyvin’ ja synnyttää nopeasti kruununperijä, mieluiten varalle useampikin ja tietenkin miespuolinen. Näin valtakunnassa olisi taas kaikki hyvin ja oikeassa järjestyksessä.

Ruotsalainen historiantutkija ja professori Peter Englund on kuuluisa kyvyistään kirjoittaa yksittäisten henkilöiden kiinnostavan ja koskettavan mikrohistorian avulla monipuolisia, hienoja analyysejä eri aikakausista ja laajoista kehityskuluista. Kuningatar Kristiina-kirjan (2006) hän on kirjoittanut Ruotsin Akatemian tilaustyönä ja tämäkin teksti kyllä vakuuttaa, vaikkakaan ei nyt varsinaisesti hurmaa.

Kristiina oli tunnetusti aikakautensa oppineimpia naisia. Hänestä on kirjoitettu paljon ja hänen omaa kirjeenvaihtoaan on säilynyt melko runsaasti. Hän edisti merkittävästi Ruotsin taiteita, tieteitä ja kulttuurielämää. Hän oli myös kiivas, omanarvontuntoinen ja vallanhaluinen. Hän sieti lähipiirissään vain muutamia harvoja naisia ja miehiä ei juuri senkään vertaa.  Avioliitto ei tullut kerta kaikkiaan kyseeseen. Kruununperijä-pulman hän hoiti nimityttämällä rotevan saksalaisserkkunsa seuraajakseen. Uskon pulmaansa hän ei pystynyt enää millään näppärästi hoitamaan; koska hän tahtoi liittyä roomalaiskatoliseen kirkkoon, hänen oli luovuttava Ruotsin kruunusta.

Kristiina sai siis mitä halusi ja hän muutti Roomaan. Pöyristynyt kansa tottui aika nopeasti  uuteen hallitsijaan: taas heitä johtaa pönäkkä mies, joka puuhaa sotaan lähtöä. Mielenkiintoista onkin lukea, kuinka Kristiina sen sijaan ei millään tahtonut tottua uuteen asemaansa. Hän oli kyllä vapaa päättämään omista asioistaan halunsa mukaan, mutta valta-asema oli mennyttä. Hän kävi nöyryyttäviä kiistoja ruotsalaisten hallintoelinten kanssa siitä, kuinka paljon rahaa ja omaisuutta hänen tuli saada mukaansa ’kultaisena kädenpuristuksena’ ja koetti seuraavina vuosina löytää ympäri Euroopan kaikenlaisia pieniä ja suuria asioita, joihin hän voisi vaikuttaa. Pääsisikö vaikka Bremenin kuvernööriksi? Tai mukaan Puolan kuninkaanvaaliin? Hän halusi edelleen kiivaasti ’olla joku’, ei pelkästään sormeilla rukousnauhaa Roomassa. Turha toivo. Hän oli irrottanut otteensa vallasta ja se oli iäksi mennyttä.

Sattuma suosii vahvatahtoista

Syntyessään Venäjän pitkäaikainen hallitsija, keisarinna Katariina toinen, eli Katariina Suuri, ei ollut jumala eikä liioin jumalan hallitsijaperheeseen lähettämä kruununperillinen eikä hän ollut edes Katariina.   

Tällä Sophie-nimisellä köyhtyneellä saksalaisellla aatelistytöllä oli kuitenkin juuri oikeat sukulaisuussuhteet ja tarmokas äiti. Niinpä jo 14-vuotiaana Sophie siirtyi Venäjän hoviin, vaihtoi uskontoa ja etunimeä ja opetteli uuden kielen, koska oli tullut kihlatuksi näppyläiselle murrosikäiselle Peter Ulrichille, joka puolestaan oli omien sukulaisuussuhteidensa kautta tullut valituksi Venäjän seuraavaksi kruununperilliseksi perheettömän ja lapsettoman keisarinna Elisabetin jälkeen. Näinkin voi vaarallinen ja mutkikas matka vallan huipulle alkaa.

Katariina Suuren muistelmat kertovat yksityiskohtaisesti hänen varhaisista vuosistaan 1740- ja 1750 -luvuilla Venäjällä, ennen hänen valtaannousuaan. Keisarinna on kirjoittanut niitä kolmessa eri vaiheessa vasta myöhemmin, muunnellen ja korjaillen niitä useaan otteeseen. Koko käsikirjoitus säilyi harvojen kopioiden varassa ’perhesalaisuutena’ toistasataa vuotta, kunnes 1858 kirjoitukset julkaistiin painettuna Englannissa ja siitä ne alkoivat levitä muualle. Lukemani vuoden 2007 suomennos perustuu englantilaiseen vuonna 2005 julkaistuun kommentoituun laitokseen.

Katariina tarjoilee kiinnostavan silminnäkijäkuvauksen 1700-luvun hovielämän yksityiskohdista. Miten asuttiin, mitä syötiin, miten sairauksia hoidettiin, miten matkustettiin, juhlittiin ja ennen kaikkea jatkuvasti juoniteltiin. Muistelmia onkin niiden julkitulon jälkeen luettu ristiriitaisin tuntein, koska Katariinan on epäilty kirjoituksissaan pohjustavan myöhempää vallankaappaustaan ja miehensä kovin onnetonta ’menehtymistä peräpukamiin’ kuvaamalla tämä puolisonsa kruununperillinen, myöhempi lyhytaikainen tsaari Pietari III, niin kehnossa valossa, että hänen syrjäyttämisensä oli suoranainen valtakunnan onni. Myöhemmät Romanov-sukuiset tsaarit ovat piilotelleet muistelmia myös siksi, että niistä saa epäselvästi ilmaistun käsityksen, jonka mukaan Katariinan esikoisen isä olisikin muuan komea ruhtinas Saltykov, joten puheet Romanovien kunniakkaasta ja pitkäaikaisesta  hallitsijasuvusta voi ehkä unohtaa.

Jälkiviisaasti arvioiden voidaan silti todeta, että Katariina Suuren kolmikymmenvuotinen hallituskausi ei suinkaan ollut Venäjän historiassa niitä kehnoimpia, päinvastoin. Katariina jätti jälkeensä lakikokoelman, kirjoittamiaan kirjoja, valtavan kirjeenvaihdon, kokoamansa taidekokoelman, paljon arkkitehtuuria ja monenlaisia aloitteita ja uudistuksia valtakunnan edistämiseksi. Kuuluisin hän on silti tusinasta virallisesta rakastajastaan. Yksi heistä hankki hänelle lahjaksi Krimin niemimaan.

***

Murhia monissa kulisseissa

Kesällä on joskus liian kuuma eikä jaksa tehdä muuta kuin lojua varjossa ja lukea jotain helposti ymmärrettävää ja kaavaltaan tuttua. Salapoliisikertomus, dekkari, murhamysteeri, rikosromaani. Lajityypillä on monta nimeä ja tyylitkin vaihtelevat. Joka tapauksessa on tapahtunut rikos, mieluiten murha, jotta asian vakavuus oikeuttaa rikosta selvittävän sankarin kovatkin otteet. Yleensä rikos selviää lopussa ja melko usein syyllinen saa rangaistuksenkin. Lukija saa turvallisuudentunteensa takaisin ja eikä juuri mikään jää kaihertamaan ajatuksiin.

Kuinka monta dekkaria lienen eläissäni lukenut?  Toista sataa nyt varmasti, mutta kuinka paljon yli? Jos mukaan kelpuutetaan vielä varhaisnuoruuteni Jerry Cotton-lehdet, nousee lukumäärä reippaasti. Nuorempana luin kaikki aloittamani dekkarit velvollisuudentuntoisesti loppuun, mutta nyt jätän kirjan surutta kesken, jos tyyli ei miellytä tai juoni tuntuu kelvottomalta. Dekkari on niin yksinkertainen paketti, että jos se on huono, niin se on aivan turhaa ajanhukkaa. Silloin kun dekkari on hyvä, se on loistava ajankuva ja yhteiskuntansa kiteytys.  Jos juoni on kaiken lisäksi vielä kunnolla jännittävä, on se bonusta.

En välitä väkivallan kuvauksilla mässäilevistä kauhutarinoista eivätkä minua miellytä toiminta-elokuvamaiset takaa-ajot, räjähtelyt, merkilliset uudet ihme-aseet tai sankarit, jotka vain mätkivät vastustajia ketoon yliluonnollisilla taistelutaidoillaan. Saa rikos toki olla vauhdikkaampi kuin ompeluseuran arpajaiskassan kähveltämisestä johtuvan häpeän peittämiseksi tehty vanukkaan myrkytys, mutta oikeastaan rikos ei ole minun suosikkidekkareissani kovin tärkeä. Joskus en edes muista, mikä se oli, vaikka luin kirjan mielihyvällä loppuun saakka. Usein dekkareita tulee luettua sarjoittain; kun yksi Morse, Brunetti tai Puri on viihdyttänyt, on helppo ahmia kaikki seuraavatkin. 

Luen kesädekkareita lähinnä lyhyehköön, tiettyyn muotoon sepitettyinä kulttuurihistoriallisina tarinoina. Mennyt aika tai vieras kulttuuri ja tuntematon kaupunki pitävät yllä kiinnostusta silloinkin, kun varsinainen juoni on heppoisen puoleinen ja jännitys haaleahkoa. Toisinpäin, jos dekkarin tapahtumapaikka on nyky-Suomessa, täytyy juonen ja kirjoitustyylin olla todella kiehtova, jotta se jaksaa houkuttaa.

Huppuviitta heilahtaa

Esimerkiksi keskiaikainen munkkiluostari on mielikuvituksen virkistäjäksi sopivan kaukainen tapahtumaympäristö. Luostarielämän oudot rituaalit ja säännöt, siellä tavoiteltu pyhyys ja kuitenkin koettu raadollisuus luovat jännitykselle sopivia ristiriitoja. Sankari, rikosten selvittäjä, on tietysti munkki, mutta ei kuka tahansa kalvakka ikisiveä kuorolainen kuudennesta rivistä pylvään takaa, vaan erityslahjakkuus, jolla on kiehtova menneisyys maailmallisten asioiden parissa. Hän on matkustellut kaukaisissa maissa ristiretkillä eivätkä naisetkaan ole hänelle tyystin tuntemattomia olentoja. Häneltä onnistuvat loistavan päättelykyvyn lisäksi niin lääkinnälliset taidot kuin miekkailukin tarpeen tullen.

Veli Cadfael  on sympaattinen ’vanhempi komisario’ tyyppi. Hieman jo tukevoitunut ja rauhoittunut, mutta vielä löytyy voimaakin yllätysiskuihin. Sen minkä hän ehkä vauhdissa on menettänyt, korvaa kokemusten tuoma viisaus. Hän tuntee lääkeyrttien käytön ja ymmärtää latinankielisten virallisten tekstien lisäksi myös Walesin ’alkuasukkaiden’ puhumaa kymrin kieltä.

Vuonna 1994 kuollut lingvisti ja tsekin kieleen erikoistunut kääntäjä Edith Pargeter kirjoitti tieteellisempien töidensä ohessa nimellä Ellis Peters toistakymmentä Veli Cadfael -kirjaa. Niiden tapahtuma-aika on rajattu vuosiin 1137-1145, jolloin Brittein saarilla oli käynnissä liki sisällissodan kaltainen valtataistelu keisarinna Maudin ja kuningas Stephenin  (suomennettuna Tapanin) välillä.  Kirjat olivat ilmestyessään 1980- ja 1990-luvuilla hyvin suosittuja. Niistä tehtiin Englannissa TV-sarja ja ne on käännetty lukuisille eri kielille. Suomeksi niistä on käännetty ainakin Munkinhuppu, Vaarallinen pyhimys, Yksi ruumis liikaa, Pyhän Pietarin markkinat ja Tuomitun kaapu.

Venäläinen surusilmä

Mies on poliisin ja ministeriöiden erityistehtäviin määrätty nuori, hoikka, erittäin tyylikkäästi pukeutunut, sivistynyt ja lähes kaikessa ylivoimainen; siis James Bond?  No ei ihan, vaan Bondin venäläinen vastine Aleksanteri  II:n valtakaudelta, nimeltään Erast Petrovits Fandorin.

On hänessä  Bondista poikkeavia piirteitäkin; hän on jatkuvasti surusilmäinen ja hänen ohimonsa ovat jo harmaantuneet, vaikka hän on tarinoiden ensimmäisessä kirjassa vasta hieman päälle kaksikymppinen. Hänen morsiamensa on kuollut pommi-iskussa, joka oli tarkoitettu Fandorinia itseään vastaan. Tuleeko mieleen Kummisetä? Surusta jäivät harmaat ohimot ja lievä änkytys. Nyttemmin Fandorinilla on rakastajatar, joka on toisen miehen vaimo, mutta asuu julkeasti Fandorinin asunnossa. Fandorin ei silti aio mennä hänen kanssaan naimisiin. Kuin Anna Karenina ikään?

Sankarilla on usein avustaja, hiukan tavallisempi, ehkä jopa yksinkertainen tai ainakin aivan muun alan erityistaitaja, joka sopivasti täydentää mestarinsa ominaisuuksia. Tohtori Watson, sihteeri Miss Lemon tai tollo veljenpoika, joka kelpaa ainakin kyyditsemään neiti Marplea automobiililla. Erast Fandorinilla on uskollinen palvelija, japanilainen tanakka taistelulajien taitaja, Masa.

Venäläinen kirjailija Grigori Tshartisvili on kirjailijanimellä Boris Akunin luonut jättiläismäisiin myyntilukuihin yltäneet Fandorin-kirjansa 2000-luvun taitteessa. Välillä niitä on moitittu liiallisesta nationalistisesta hehkutuksesta, kun Fandorinin seikkailujen kulissina on ’vanha vahva Venäjä loistonsa päivinä’, mutta minusta se ei ole kirjoissa mitenkään keskeistä. On vain viehättävää kuvitella Fandorinia Turkin sodan taustoissa, höyryjunan kyydissä tai kiitämässä hevosvaljakolla tulisella kiireellä lennättimeen. Mitä pitemmälle Fandorinin erinomaiset suoritukset etenevät, sitä enemmän luen niissä myös lajityypin parodiaa.

Yhä aktiivisesti kirjoittava Akunin on kuulemma saattanut myöhemmissä kirjoissa tämän sankarinsa jo hautaan, tai ainakin kadottanut hänet punaisen vallankumouksen pyörteisiin. Suomeksi käännetyissä sarjan alkupään kirjoissa  Asaselin salaliitto, Turkkilainen gambiitti, Akilleen kuolema, Leviathanin purjehdus ja Patasotilas ollaan vielä ’vapauttajatsaarin’ valtakunnassa.

 

Mokkasiinilla vauhtia avolavapakuun

Intiaanit, nämä ’native americans’, ovat aina kiehtoneet mieltäni. Lapsuuden ’Viimeisestä mohikaanista’ Wounded Kneen tarinoihin tai valkokankaan ’Tanssii susien kanssa’ itketykseen. Muistan, kuinka vuosikymmen sitten intoilin Utahista tulleelle amerikkalaistuttavalleni, kuinka hienoa olisi päästä näkemään siellä oikeita intiaaneja, kun heitä vielä jonkin verran asuu reservaateissaan. Tuttavani oli vastauksessaan aivan tinkimätön: ’No, you would not like to see them’. Kolhuisissa asuntovaunuissa depressiivisinä ja alkoholisoituneina kyhjöttävät matkamuistokauppiaat eivät kuulemma mieltäni nostattaisi.

Amerikkalainen, vuonna 2008 kuollut toimittaja ja kirjailija Tony Hillerman oli erikoistunut navajo-intiaanien vanhan kulttuurin ja nykyelämän ongelmien tutkimiseen ja kuvaamiseen. Hän saikin journalistisesta ja yhteiskunnallisesta työstään useita palkintoja. Hillermanin näkemys navajojen elämästä oli varmaankin realistinen, muttei silti kokonaan lohduton. Kulttuuri voidaan ehkä säilyttää, jos pitkälle koulutetut navajotkin haluavat pitää kiinni vanhoista traditioista, samalla kun heidän on välttämättä opittava pärjäämään myös valkoisessa valtakulttuurissa.

Hillermanin luoma poliisihahmo, navajojen heimopoliisin komisario Jim Chee ratkoo rikoksia reservaatissa ja sen laitamilla New Mexicon, Arizonan ja Utahin rajaseuduilla.  Suomeksi navajodekkareista on saatavissa ainakin Ajan varas, Musta tuuli, Kojootin jälki, Langennut mies, Puhuva jumala ja Pyhät ilveilijät. Tapahtumat ovat  ’lähes nykyaikaa’, siis 1990-lukua, mutta niihin kytkeytyy aina jotain navajoille tyypillistä tai niiden ratkaisemiseksi on tiedettävä jotain heidän tavoistaan, suvuistaan tai kielestään. Apuna Cheellä on tyttöystävä Janet Pete, nuori  juristi, joka koko ajan keikkuu kahden vaiheilla; siirtyäkö kokonaan valkoiseen elämäntyyliin vai sittenkin koettaa olla myös navajo.

***

Kaikki minun taisteluni

Kirjailija kirjoittaa useimmiten jollain lailla itseään tai asiantuntemustaan sivuavista asioista ja suodattaa  kerronnan oman persoonansa kautta.  Jos aihe tuntuu menevän liian kauas kirjoittajasta, lopputulos saattaa epäilyttää. Ihminen ei ole ikinä käynytkään Venetsiassa, mutta sijoittaa silti kirjansa tapahtumat sinne  - mitä lie naistenlukemisto soopaa sellaisesta  tulee. Tai kun keski-ikäinen keskiluokkainen suomalainen mies koettaa kirjassaan asettua nuoren kurditytön kokemusmaailmaan, toimiiko se?

Jos taas kirjoittaa pelkästään itsestään, on sekin epäilyttävää. Yhden kerran niin voi ehkä tehdä, kun on jo sen verran vanha, että muistelmat tuntuvat sopivilta ja kustantaja laskeskelee, että ne voisivat myydä riittävästi. Kerran voi myös koettaa tilittää jonkin tietyn, mahdollisesti kiinnostavan vaiheen elämästään. Kuinka raitistuin, kuinka tulin uskoon, kuinka selvisin lapsettomuudesta, kuinka pääsin eroon uskonlahkosta. Tylsin mahdollinen kirjan aihe on varmaan kirjailijan kertomus kirjoittamisen tuskastaan, kun ei millään saa uutta kirjaa syntymään, vaikka kustantajakin jo painostaa. Ai niin, Dostojevski  taisi senkin aiheen jo käyttää.

Peräti kuusi kirjaa putkeen, runsaat 3 500 sivua aiheesta ’minä’, on jo varsin poikkeuksellista. Norjalainen, nykyisin Ruotsissa asuva Karl Ove Knausgård teki sen vuosina 2009-2011 ja pääsi sillä vielä kirjalliseksi sensaatioksi ja maailmanlaajuiseksi myyntimenestykseksi.  Ällistyttävää, täytyy myöntää.  Hänellä on varmaankin ollut valtavan hyvä myyntikoneisto tukenaan.

Itkulta en näppäimiä nähnyt

Minäkin tulin tietoiseksi Knausgårdista median ja markkinoinnin kautta, enkä niin, että olisin ensin löytänyt kirjat. Satuin näkemään televisiosta norjalaisen kirjallisuusohjelman, jossa äärettömän osaa ottavan näköinen vaalea, terveyssisaren laupiaalla äänellä puhuva kirjallisuustoimittaja päivitteli, kuinka raskasta kirjailijalla onkaan mahtanut olla. Että kirjoitit kaikki yöt, voi sentään. Perhe kärsi, niin niin. Suku suuttui, kaikki läheiset loukkaantuivat. Ja itkit, koko ajan, välillä näppäimetkin katosivat näkyvistä. Kaitakasvoinen, vähän afgaaninvinttikoiraa muistuttava kirjailija sukii pitkää harmaata tukkaansa korvan taa ja myöntelee, juu-u, tavallaan kirjallista itsetuhoa tämä on, mutta pakko se oli tehdä. Mikä ihmeen itkijä-viikinki tämä nyt on?

Knausgårdin kirjasarja on nimeltään Min kamp, Taisteluni.  Sillä nimellä kulkevat kaikki kuusi kirjaa, joista suomeksi  on käännetty tällä hetkellä kolme ensimmäistä. Nimi on kuulemma tarkoituksellista ironiaa; ihmisille saattaa tulla mieleen Hitlerin vastaavanniminen teos, mutta tämä kirjasarja on pelkkää Knausgårdin sisäistä kamppailua. Britit kavahtavat vielä Taisteluni -nimeä sen verran, että esimerkiksi ensimmäinen kirja on siellä julkaistu nimellä A Death in the Family.

Tartuin siis markkinoinnin heittämään koukkuun ja päätin katsoa, mitä tämä kaikki parku oikein sisältää. Kauniina kevätkesän päivinä oli mukava ulkona lukea pikku kirjoja; tämä sarja on näet saatavissa myös Miki-formaatissa. Siinä kirjat on puserrettu vanhan ajan kouluvirsikirjan kokoon ja samanlaiseen ohueen paperiinkin, jossa teksti juoksee aukeama kerrallaan.

Ensimmäisen kirjan alku oli niin hienosti kirjoitettu, etten enää ihmetellyt yhtään sen suosiota. Vaikka kaikki tapahtuu vain Knausgårdille ja hänen päässään ja muistoissaan ja niistä syntyvissä mielleyhtymissä, teksti imaisee mukaansa aivan vastaansanomattomasti. Knausgårdin tapa kirjoittaa muisto, mielleyhtymä ja analyysi ja äkkiä hypätä taas toiseen ajankohtaan, muistoon ja uusiin johtopäätöksiin, tekee lukemisesta nautittavaa. Kirjoissa ei ole erillisiä lukuja eikä sisällysluetteloa, teksti vain jatkuu ja rönsyää. Tuntuu kuin lukija keikkuisi mukana kirjailijan muistin ja ajatusten aalloilla, ja nappaa sieltä täältä pienen helmen, jota jää tutkiskelemaan. Välillä taas teksti uuvuttaa ja alkaa ikävystyttää. Liikaa yksityiskohtia; minkäväriset kumisaappaat olivat kun jalat palelivat sinä iltana pihalla ja iltapuurokin oli ehtinyt jäähtyä. Sitten  äkkiä iskee joku herättävä tekstin kohta: kiinnostava huomio, noinhan se saattaa olla, onpa mainio kiteytys. Taas lukijaa viedään.

Yltiörehellistä vai julmaa

On tietysti ollut Taisteluni –sarjan markkinoinnille ilo, että jotkut kirjailijan sukulaiset ja läheiset ovat teoksia paheksuneet ja kunnianloukkaussyytteistä tai julkaisukielloista on puhuttu, vaikka mihinkään sellaiseen ei kai todella ole ryhdytty. Kohu lisää myyntiä.

Se, että poika pelkää koko lapsuutensa isäänsä,  joka myöhemmin yllättäen ryyppää itsensä hengiltä ja poika suoraan myöntää olevansa siitä iloinen, tai että mummo on dementoitunut ja istuu housut märkinä, ei sinänsä Suomessa ainakaan juuri otsikoita nostattaisi. Onhan näitä valitettavasti nähty ja kuultu likimain joka suvussa.

Kaikki henkilöt ja tapahtumapaikat kirjoissa on kuvattu suoraan niiden oikeilla nimillä. Missä asuttiin silloin, minkä nimisessä koulussa isä oli opettajana, kuka naapurinpoika teki mitäkin. Ketä pelkäsin, mitä häpesin, mitä inhosin, ketä mielistelin, kenelle valehtelin, kuka petti ketä. Kirjailija on tietysti valinnut osansa ja julkistaa itsestään kaiken mitä haluaa, mutta onko hänellä oikeus tehdä samoin muiden ihmisten kohdalla? Onko oikein tehdä entisestä vaimosta omalla nimellään esiintyvä hahmo maailmanlaajuisesti levitettävässä kirjassa? Kertoa nykyisen vaimon mielenterveysongelmista? Anopin piilottelemasta ryyppäämisestä silloinkin kun hän hoitaa lapsenlapsiaan?

Knausgård piiskaa toki teksteissään itseään ja paljastaa monia noloja ja typeriä ajatuksiaan ja tekojaan, mutta silti valinta on aina hänen. Hän kertoo itsestään jotakin hävettävää, mutta saattaa jättää jotain kertomatta. Ne läheiset, joita hän kuvaa siekailematta, saattaisivat nähdä monet tilanteet toisin, jos heillä olisi mahdollisuus kirjoittaa oma versionsa.

Norjan muutaman paikkakunnan tai Tukholman kirjallisuuspiirien ulkopuolisille lukijoille on kuitenkin jo täysin yhdentekevää, kuka todella oli se ilkeä kateellinen Gunn tai ketä nimenomaista Geiriä inhottiin. Merkitsevää ovat ne tunteet ja kokemukset, jotka teksti lukijassa aiheuttaa. Ihmiset ovat yleensäkin varsin tekopyhiä. Jos oikeita nimiä ei ole kirjoissa mainittu, niitä mielellään arvuutellaan. Kaikkien sukulaiset ovat olleet Suomessakin Tuntemattoman sotilaan Koskelan tai Rokan esikuvina, selvähän se. Kenenkään suvussa ei ole ikinä ollut ketään, joka olisi antanut aiheen Lammioon tai lotta Kotilaiseen.

Tuleeko kaikki vihdoin sanottua

Jotkut Knausgårdista todella vaikuttuneet ovat kouluruotsin pohjalta lukeneet sarjan seuraavia teoksia suoraan norjaksi, koska  suomeksi on  käännetty vasta puolet sarjasta. Hehkutetaan, kuinka koko kirjoittamisen tapa on näiden teosten jälkeen muuttunut.  Ei enää tekstin hiomista ja kustannustoimittajan tiivistä, poista, selvennä  -komentoja.  Istutaan vain näppäilemässä yökaudet tietoisuuden rajamailla, mahdollisimman vailla ’yliminän’ kontrollia ja annetaan tekstin ryöpytä.

Joidenkin kohdalla menetelmä saattaakin tuottaa loistavia kirjallisia tuloksia. Epäilen silti, että suurimmalla osalla kirjoittajista teksti on sellaista, ettei sitä kestä aamulla enää itsekään lukea. Kenties sähköinen kirjallisuus ja tekstien nopea jakaminen kaikille halukkaille verkossa tulee kuitenkin muokkaamaan käytäntöjä johonkin tämän tyyliseen. Se nähdään muutaman vuoden kuluessa.

Kuinka pitkästi tätä pidäkkeistä vapaata tekstiä pitää saada suoltaa ennen kuin kaikki tarpeellinen on saatu sanottua? Mihin Knausgårdin Taisteluni johtanee?  En ole kurkistellut muiden kielialueiden arvosteluja kolmesta jälkimmäisestä osasta, joten en tiedä vielä. Ensimmäinen osa oli mielestäni suorastaan loistava, toisessa aloin ikävystyä useammin. Tämä on tietenkin makuasia; ensimmäisen osan lapsuuden mielenliikkeiden ja aikuisen syvälliseen ymmärtämiseen pyrkivän analyysin vuorottelu upposi minuun tehokkaammin kuin toisen osan tukholmalaisten kirjallisuuspiirien ryöpyttäminen ja lapsiperheen arki. Joku toinen lukija taas löytää varmaankin juuri sieltä ne helmet, jotka tekstistä hänelle ovat merkityksellisiä.  

Kolmannessa osassa palataan jälleen lapsuuteen ja tarkennetaan kuvaa perheestä ja sen sisäisestä dynamiikasta. Mistä lamaannuttava isän pelko syntyy? Miksei muiden perheenjäsenten läsnäolo pysty sitä poistamaan tai edes tasoittamaan? Onko perheessä aina jokaisella jäsenellä oma todellisuutensa?

Knausgård kirjoittaa auki omaa ahdistustaan ja rypee kaikissa tunteissaan niin perinpohjaisesti, ettei lukija voi kuin toivoa hänen löytävän jonkun tasapainon, ymmärryksen tai edes rauhallisen tyhjyyden. Elämässä ei tosin välttämättä niin käy.

***

Berliini mielessäni

Tänään viimeistään pitäisi antaa äänensä Europarlamentin vaaleissa, mutta mielenkiintoa ei kansalaisilla tunnu juurikaan olevan.  Puolueet koettavat jakaa toreilla ruusuja ja rukkasia ja makkaraa. Ehdokkaat pinnistelevät toinen toistaan tyhjempien tunnuslauseidensa takana; kuka lupaa vihdoinkin poistaa ’turhaa sääntelyä’ tai ’yrittämisen esteitä’, kuka aikoo peräti ’ryhtyä toimeen turhien puheiden sijaan’. Innovaatioita ja kasvua tahtovat ihan kaikki. Haukotus. Joku toimittaja väitti televisiossa, ettei ainakaan nuorille kannata lässyttää mistään ’Berliinin muurin kaatumisesta’ tai muusta ’muinaisesta’, vaan ennemminkin vaikka halvoista lentolipuista. Että niistä EU:ssa on nyt kysymys.

Minä olen jo niin vanhaa ikäluokkaa, että Berliini muurin kaatuminen tuntuu nousevan vuosi vuodelta ja kirja kirjalta aina vain merkityksellisemmäksi asiaksi.  Jos muuri ei olisi kaatunut, vaan keskellä Eurooppaa olisi yhä kommunistinen diktatuuri, ei Suomi olisi ikimaailmassa uskaltanut hakea EU-jäsenyyttä ja kaikki muukin Euroopassa olisi tietenkin aivan toisin. Ei olisi tänään meillä vaalipäivääkään. Muuri pystytettiin aikoinaan yllättäen ja kun se 28 vuotta myöhemmin kaatui, kukaan ei silloinkaan osannut ennakoida, että juuri sinä myöhäisenä marraskuun iltana ihmiset äkkiä puskisivat ohi neuvottomien rajavartijoiden. Ammutaanko nämä nyt vai ei?

Silloin kun Berliinissä tapahtui suuria, en sitä huomannut. Olin itse keskellä elämäni ruuhkavuosia. Opinnot takana, töitä tehtävänä, pieniä lapsia hoidettavana, asuntolainaa, kotimaista pankkikriisiä ja lamaa tuloillaan. Niinhän se on, elämää voi ymmärtää vain jälkikäteen mutta sitä on elettävä eteenpäin. Tapahtuuko juuri nyt jotain suurta, jota en taaskaan huomaa?

Aina vaan Jörkka

Kun vaalipiirinä on näissä vaaleissa koko maa, on ehdokaslistoille koetettu haalia monenlaisia valtakunnantason julkkiksia ja niinpä siellä keikkuu myös elokuvaohjaaja ja kirjailija Jörn Donner, ikä 80 ja vähän päälle. Kenties hän on nyt jo hieman ylikehittynyt, mutta eurooppalaisuuden tutkiskelussa hänellä on ainakin näyttöjä enemmän kuin monella.

Kirjahyllyssäni on iät ajat majaillut pokkariversio Jörn Donnerin kaikkien aikojen ensimmäisestä kirjasta Berliini-raportti,  jonka ensimmäinen julkaisuvuosi oli 1958. Nuori Donner matkusteli Berliinissä parikymppisenä ’’edistyksellisenä’ toimittajana ja kirjasi havaintojaan neljän voittajavaltion jakamasta kaupungista. Sodan jälkeen, mutta ennen muuria. Jako Länsi-Saksan ja Itä-Saksan valtioihin oli jo tehty.

Kirja on suorastaan yllättävän viehättävä, nyt kun siihen taas Berliini-muistoissani tartuin. Nuori Donner ei ole lainkaan niin ärsyttävä besserwisser kuin voisi olettaa, vaikka hiukan hymyilyttävän ’kaiken kokenutta’ esittääkin. Kaupunki on vielä monelta osin raunioina ja jako ’edistykselliseen itään’ ja  ’konformistiseen länteen’ värittää kaikkea. Muuttovirta idästä länteen jatkuu vuolaana ja Länsi-Berliinin pakolaisleirit ovat aivan täynnä sijoituspaikkaa odottavia saksalaisia. 

Donner valittaa idän tylsyyttä, ankeutta ja kyttäysmentaliteettia, mutta muistaa samalla myös arvostella lännen pikkuporvarillisuutta, taloudellisten näkökohtien ylikorostusta ja amerikkalaisuuden ylivaltaa. Hän ylistää brechtiläistä teatteria, mutta myöntää että kehnoimpia ovat ne näytelmäkäsikirjoitukset, joissa  Puolue kirjoitetaan aina isolla.

Kiehtovinta kirjassa on sen luoma ajan kerroksellisuuden kokemus. Donner kuvaa miltä tietyt kadut, puistot ja maisemat näyttivät 1950-luvulla, ja mitä ihmiset siellä silloin kokivat. Uudistetussa esipuheessa vuodelta 1966 hän toteaa niin monen asian olevan kaupungissa nyt toisin, muurikin pystytetty.  Pokkariversioni on vuodelta 1977 ja siihen hän on taas lisännyt uuden epilogin, jossa hän valittaa jo kadottaneensa niin paljon entisestä  Berliinistä, koska hän itse on nyt ihan eri mies. Saksan ja Berliinin uudelleenyhdistymistä ei enää edes kannata ajatella.

Donnerin Berliini-raportti on taas kerran julkaistu uudelleen 2008, kirjan 50-vuotisjuhlan kunniaksi, ja siihen painokseen on jälleen tehty päivityksiä. Niitä en ole lukenut, mutta pääsin itse näkemään Berliiniä ja Potsdamia tänä vuonna, ja niitä tuoreita kokemuksia on kiehtovaa peilata Donnerin näkemyksiin ja arvioihin. Kaikki muuttuu, se mikä on, ei pysy. Hallintojärjestelmät nousevat ja kaatuvat. Kuitenkin kaupungin ’jokin’ on yhä säilynyt. Mitä se voi olla?

Kaikkea ja vielä vähän lisää

Berliini on nykyään erittäin suosittu turistikohde. Kun sinne vihdoin pääsee vapaasti matkustamaan ja kun se on rakennettu uudelleen kauniiksi ja vihreäksikin, sen viehätys on helppo ymmärtää.  Kaupungissa on paitsi vanhoille sopivaa kerroksellista patinaa, myös paljon uutta ’energiaa’, tapahtumia, halpoja kapakoita, katukeittiöitä ja reppumatkailijoille sopivia majoituspaikkoja.

Saksalaisen toimittajan ja kirjailijan Annett  Gröschnerin kirja Vappuaatto (käännetty suomeksi 2013) on aivan täynnä tätä kaikkea. Kirja alkaa Alexanderplatzilta ja pyörii ympäri Berliiniä kymmenissä eri osoitteissa. Jokainen luku kertoo pätkän jonkun henkilön elämästä juuri sillä hetkellä. Jotkut tarinat risteävät toisiinsa myöhemmin illan ja päivän kuluessa, jotkut eivät.

Jotkut tarinat ovat humoristisia, jotkut surullisia, jotkut pelkästään sekavia.  Lähes kaikki henkilöt ovat jollain tavalla ’marginaalissa’ : juoppoja, laittomasti maassa oleskelevia paperittomia, sairaita, dementoitumassa olevia vanhuksia, kulttuurien rajapinnoilla rimpuilevia islaminuskoisia teinejä, jotka elävät kaksoiselämää vanhempiensa tietämättä. Kaikki mahtuvat Berliinin eri osoitteisiin ja kaikki jäävät sinne jatkamaan omaa omituista elämäänsä kun seuraava vuorokausi alkaa.

Kuin on-line web-kamera. Tule ja katso nykyisiä berliiniläisiä sen aikaa kuin jaksat.

Surkeaa vai suurta

Jatkuvasti jaksetaan kysyä, miksi saksalaiset antoivat natsien mellastaa vallassa ne kaksitoista kauheaa vuotta? Olihan maassa ennenkin tehty vallankumouksia, miksi siis ei nyt, kun sitä eniten olisi tarvittu? Yksi vastaus saattaa olla, että liian monet kuitenkin hyötyivät luodusta valtarakenteesta. Ne, jotka eivät hyötyneet, olivat liian surkeita tehdäkseen yhtään mitään. Sama pätee niin moneen muuhunkin järjestelmään, käännelkäämme päätämme itään tai länteen. Tai pitäisikö katsoa ensimmäiseksi peiliin?

Hans Fallada oli kirjailija ja toimittaja, joka jollain ihmeen konstilla onnistui pysymään hengissä natsiajan yli, mutta kuoli vuonna 1947 alkoholin, huumeiden ja masennuksen yhteisvaikutukseen. Hän sai juuri ennen kuolemaansa valmiiksi kirjan Jeder stirbt für sich allein, raakakäännöksenä suunnilleen 'Jokainen kuolee vain omasta puolestaan'.

Suomenkieliseksi nimekseen tämä 2013 käännetty paksu järkäle on saanut ’Yksin Berliinissä’. Ehkä vähän vaisu nimi. Kirjan tapahtumien runko löytyy todellisista Gestapon kuulustelupöytäkirjoista ja tuomiorekistereistä. Sen ympärille Fallada on kirjoittanut romaaninsa henkilöt ja toiminnan.

Kirja kuvaa varsinaisia Berliinin 'pieniä ihmisiä'. Nöyriä, tottelevaisia Quangeleita, Ottoa ja Annaa.  He tekevät töitä missä käsketään, valvovat, päivystävät, noudattavat  määräyksiä, säästävät ja kituuttavat sodan keskellä. Koko Quangelien naapurusto pohjoisen Berliinin Jablonskikadulla on kaikkea muuta kuin sankariainesta; on vanha säikähtänyt juutalaisnainen, on surkea lusmu ja ilmiantaja, on outo eläkkeellä oleva tuomari, on pöyhkeilemistä yrittävä rapajuoppo, jonka puoluekontakteista ei kuitenkaan ole mitään hyötyä.

Kun Quangelien toinen poika kuolee rintamalla ja toinen osoittautuu SS-kiduttajaksi, jotain naksahtaa vanhan pariskunnan päässä ja he päättävät ryhtyä vastarintaan. He tietävät alusta asti että se on täysin hyödytöntä, järjestelmä ei siitä miksikään muutu mutta he tulevat saamaan siitä kuolemantuomion. He kirjoittavat postikortteihin hallintoa arvostelevia lauseita ja ja jättävät kortit talojen ala-auloihin. Järjestelmä jauhaa heidät ja muutaman heidän läheisensäkin muutamassa viikossa. Ilmianto, tutkintavankila, mielisairaala, pikaoikeudenkäynti, teloitus. Järjestelmän rattaista ei kuulu edes pientä rahinaa heidän takiaan.

Kannattiko? Heidän itsensä vuoksi? Saksan vuoksi? Euroopan vuoksi?

***