Murhia monissa kulisseissa

Kesällä on joskus liian kuuma eikä jaksa tehdä muuta kuin lojua varjossa ja lukea jotain helposti ymmärrettävää ja kaavaltaan tuttua. Salapoliisikertomus, dekkari, murhamysteeri, rikosromaani. Lajityypillä on monta nimeä ja tyylitkin vaihtelevat. Joka tapauksessa on tapahtunut rikos, mieluiten murha, jotta asian vakavuus oikeuttaa rikosta selvittävän sankarin kovatkin otteet. Yleensä rikos selviää lopussa ja melko usein syyllinen saa rangaistuksenkin. Lukija saa turvallisuudentunteensa takaisin ja eikä juuri mikään jää kaihertamaan ajatuksiin.

Kuinka monta dekkaria lienen eläissäni lukenut?  Toista sataa nyt varmasti, mutta kuinka paljon yli? Jos mukaan kelpuutetaan vielä varhaisnuoruuteni Jerry Cotton-lehdet, nousee lukumäärä reippaasti. Nuorempana luin kaikki aloittamani dekkarit velvollisuudentuntoisesti loppuun, mutta nyt jätän kirjan surutta kesken, jos tyyli ei miellytä tai juoni tuntuu kelvottomalta. Dekkari on niin yksinkertainen paketti, että jos se on huono, niin se on aivan turhaa ajanhukkaa. Silloin kun dekkari on hyvä, se on loistava ajankuva ja yhteiskuntansa kiteytys.  Jos juoni on kaiken lisäksi vielä kunnolla jännittävä, on se bonusta.

En välitä väkivallan kuvauksilla mässäilevistä kauhutarinoista eivätkä minua miellytä toiminta-elokuvamaiset takaa-ajot, räjähtelyt, merkilliset uudet ihme-aseet tai sankarit, jotka vain mätkivät vastustajia ketoon yliluonnollisilla taistelutaidoillaan. Saa rikos toki olla vauhdikkaampi kuin ompeluseuran arpajaiskassan kähveltämisestä johtuvan häpeän peittämiseksi tehty vanukkaan myrkytys, mutta oikeastaan rikos ei ole minun suosikkidekkareissani kovin tärkeä. Joskus en edes muista, mikä se oli, vaikka luin kirjan mielihyvällä loppuun saakka. Usein dekkareita tulee luettua sarjoittain; kun yksi Morse, Brunetti tai Puri on viihdyttänyt, on helppo ahmia kaikki seuraavatkin. 

Luen kesädekkareita lähinnä lyhyehköön, tiettyyn muotoon sepitettyinä kulttuurihistoriallisina tarinoina. Mennyt aika tai vieras kulttuuri ja tuntematon kaupunki pitävät yllä kiinnostusta silloinkin, kun varsinainen juoni on heppoisen puoleinen ja jännitys haaleahkoa. Toisinpäin, jos dekkarin tapahtumapaikka on nyky-Suomessa, täytyy juonen ja kirjoitustyylin olla todella kiehtova, jotta se jaksaa houkuttaa.

Huppuviitta heilahtaa

Esimerkiksi keskiaikainen munkkiluostari on mielikuvituksen virkistäjäksi sopivan kaukainen tapahtumaympäristö. Luostarielämän oudot rituaalit ja säännöt, siellä tavoiteltu pyhyys ja kuitenkin koettu raadollisuus luovat jännitykselle sopivia ristiriitoja. Sankari, rikosten selvittäjä, on tietysti munkki, mutta ei kuka tahansa kalvakka ikisiveä kuorolainen kuudennesta rivistä pylvään takaa, vaan erityslahjakkuus, jolla on kiehtova menneisyys maailmallisten asioiden parissa. Hän on matkustellut kaukaisissa maissa ristiretkillä eivätkä naisetkaan ole hänelle tyystin tuntemattomia olentoja. Häneltä onnistuvat loistavan päättelykyvyn lisäksi niin lääkinnälliset taidot kuin miekkailukin tarpeen tullen.

Veli Cadfael  on sympaattinen ’vanhempi komisario’ tyyppi. Hieman jo tukevoitunut ja rauhoittunut, mutta vielä löytyy voimaakin yllätysiskuihin. Sen minkä hän ehkä vauhdissa on menettänyt, korvaa kokemusten tuoma viisaus. Hän tuntee lääkeyrttien käytön ja ymmärtää latinankielisten virallisten tekstien lisäksi myös Walesin ’alkuasukkaiden’ puhumaa kymrin kieltä.

Vuonna 1994 kuollut lingvisti ja tsekin kieleen erikoistunut kääntäjä Edith Pargeter kirjoitti tieteellisempien töidensä ohessa nimellä Ellis Peters toistakymmentä Veli Cadfael -kirjaa. Niiden tapahtuma-aika on rajattu vuosiin 1137-1145, jolloin Brittein saarilla oli käynnissä liki sisällissodan kaltainen valtataistelu keisarinna Maudin ja kuningas Stephenin  (suomennettuna Tapanin) välillä.  Kirjat olivat ilmestyessään 1980- ja 1990-luvuilla hyvin suosittuja. Niistä tehtiin Englannissa TV-sarja ja ne on käännetty lukuisille eri kielille. Suomeksi niistä on käännetty ainakin Munkinhuppu, Vaarallinen pyhimys, Yksi ruumis liikaa, Pyhän Pietarin markkinat ja Tuomitun kaapu.

Venäläinen surusilmä

Mies on poliisin ja ministeriöiden erityistehtäviin määrätty nuori, hoikka, erittäin tyylikkäästi pukeutunut, sivistynyt ja lähes kaikessa ylivoimainen; siis James Bond?  No ei ihan, vaan Bondin venäläinen vastine Aleksanteri  II:n valtakaudelta, nimeltään Erast Petrovits Fandorin.

On hänessä  Bondista poikkeavia piirteitäkin; hän on jatkuvasti surusilmäinen ja hänen ohimonsa ovat jo harmaantuneet, vaikka hän on tarinoiden ensimmäisessä kirjassa vasta hieman päälle kaksikymppinen. Hänen morsiamensa on kuollut pommi-iskussa, joka oli tarkoitettu Fandorinia itseään vastaan. Tuleeko mieleen Kummisetä? Surusta jäivät harmaat ohimot ja lievä änkytys. Nyttemmin Fandorinilla on rakastajatar, joka on toisen miehen vaimo, mutta asuu julkeasti Fandorinin asunnossa. Fandorin ei silti aio mennä hänen kanssaan naimisiin. Kuin Anna Karenina ikään?

Sankarilla on usein avustaja, hiukan tavallisempi, ehkä jopa yksinkertainen tai ainakin aivan muun alan erityistaitaja, joka sopivasti täydentää mestarinsa ominaisuuksia. Tohtori Watson, sihteeri Miss Lemon tai tollo veljenpoika, joka kelpaa ainakin kyyditsemään neiti Marplea automobiililla. Erast Fandorinilla on uskollinen palvelija, japanilainen tanakka taistelulajien taitaja, Masa.

Venäläinen kirjailija Grigori Tshartisvili on kirjailijanimellä Boris Akunin luonut jättiläismäisiin myyntilukuihin yltäneet Fandorin-kirjansa 2000-luvun taitteessa. Välillä niitä on moitittu liiallisesta nationalistisesta hehkutuksesta, kun Fandorinin seikkailujen kulissina on ’vanha vahva Venäjä loistonsa päivinä’, mutta minusta se ei ole kirjoissa mitenkään keskeistä. On vain viehättävää kuvitella Fandorinia Turkin sodan taustoissa, höyryjunan kyydissä tai kiitämässä hevosvaljakolla tulisella kiireellä lennättimeen. Mitä pitemmälle Fandorinin erinomaiset suoritukset etenevät, sitä enemmän luen niissä myös lajityypin parodiaa.

Yhä aktiivisesti kirjoittava Akunin on kuulemma saattanut myöhemmissä kirjoissa tämän sankarinsa jo hautaan, tai ainakin kadottanut hänet punaisen vallankumouksen pyörteisiin. Suomeksi käännetyissä sarjan alkupään kirjoissa  Asaselin salaliitto, Turkkilainen gambiitti, Akilleen kuolema, Leviathanin purjehdus ja Patasotilas ollaan vielä ’vapauttajatsaarin’ valtakunnassa.

 

Mokkasiinilla vauhtia avolavapakuun

Intiaanit, nämä ’native americans’, ovat aina kiehtoneet mieltäni. Lapsuuden ’Viimeisestä mohikaanista’ Wounded Kneen tarinoihin tai valkokankaan ’Tanssii susien kanssa’ itketykseen. Muistan, kuinka vuosikymmen sitten intoilin Utahista tulleelle amerikkalaistuttavalleni, kuinka hienoa olisi päästä näkemään siellä oikeita intiaaneja, kun heitä vielä jonkin verran asuu reservaateissaan. Tuttavani oli vastauksessaan aivan tinkimätön: ’No, you would not like to see them’. Kolhuisissa asuntovaunuissa depressiivisinä ja alkoholisoituneina kyhjöttävät matkamuistokauppiaat eivät kuulemma mieltäni nostattaisi.

Amerikkalainen, vuonna 2008 kuollut toimittaja ja kirjailija Tony Hillerman oli erikoistunut navajo-intiaanien vanhan kulttuurin ja nykyelämän ongelmien tutkimiseen ja kuvaamiseen. Hän saikin journalistisesta ja yhteiskunnallisesta työstään useita palkintoja. Hillermanin näkemys navajojen elämästä oli varmaankin realistinen, muttei silti kokonaan lohduton. Kulttuuri voidaan ehkä säilyttää, jos pitkälle koulutetut navajotkin haluavat pitää kiinni vanhoista traditioista, samalla kun heidän on välttämättä opittava pärjäämään myös valkoisessa valtakulttuurissa.

Hillermanin luoma poliisihahmo, navajojen heimopoliisin komisario Jim Chee ratkoo rikoksia reservaatissa ja sen laitamilla New Mexicon, Arizonan ja Utahin rajaseuduilla.  Suomeksi navajodekkareista on saatavissa ainakin Ajan varas, Musta tuuli, Kojootin jälki, Langennut mies, Puhuva jumala ja Pyhät ilveilijät. Tapahtumat ovat  ’lähes nykyaikaa’, siis 1990-lukua, mutta niihin kytkeytyy aina jotain navajoille tyypillistä tai niiden ratkaisemiseksi on tiedettävä jotain heidän tavoistaan, suvuistaan tai kielestään. Apuna Cheellä on tyttöystävä Janet Pete, nuori  juristi, joka koko ajan keikkuu kahden vaiheilla; siirtyäkö kokonaan valkoiseen elämäntyyliin vai sittenkin koettaa olla myös navajo.

***