Murhia monissa kulisseissa

Kesällä on joskus liian kuuma eikä jaksa tehdä muuta kuin lojua varjossa ja lukea jotain helposti ymmärrettävää ja kaavaltaan tuttua. Salapoliisikertomus, dekkari, murhamysteeri, rikosromaani. Lajityypillä on monta nimeä ja tyylitkin vaihtelevat. Joka tapauksessa on tapahtunut rikos, mieluiten murha, jotta asian vakavuus oikeuttaa rikosta selvittävän sankarin kovatkin otteet. Yleensä rikos selviää lopussa ja melko usein syyllinen saa rangaistuksenkin. Lukija saa turvallisuudentunteensa takaisin ja eikä juuri mikään jää kaihertamaan ajatuksiin.

Kuinka monta dekkaria lienen eläissäni lukenut?  Toista sataa nyt varmasti, mutta kuinka paljon yli? Jos mukaan kelpuutetaan vielä varhaisnuoruuteni Jerry Cotton-lehdet, nousee lukumäärä reippaasti. Nuorempana luin kaikki aloittamani dekkarit velvollisuudentuntoisesti loppuun, mutta nyt jätän kirjan surutta kesken, jos tyyli ei miellytä tai juoni tuntuu kelvottomalta. Dekkari on niin yksinkertainen paketti, että jos se on huono, niin se on aivan turhaa ajanhukkaa. Silloin kun dekkari on hyvä, se on loistava ajankuva ja yhteiskuntansa kiteytys.  Jos juoni on kaiken lisäksi vielä kunnolla jännittävä, on se bonusta.

En välitä väkivallan kuvauksilla mässäilevistä kauhutarinoista eivätkä minua miellytä toiminta-elokuvamaiset takaa-ajot, räjähtelyt, merkilliset uudet ihme-aseet tai sankarit, jotka vain mätkivät vastustajia ketoon yliluonnollisilla taistelutaidoillaan. Saa rikos toki olla vauhdikkaampi kuin ompeluseuran arpajaiskassan kähveltämisestä johtuvan häpeän peittämiseksi tehty vanukkaan myrkytys, mutta oikeastaan rikos ei ole minun suosikkidekkareissani kovin tärkeä. Joskus en edes muista, mikä se oli, vaikka luin kirjan mielihyvällä loppuun saakka. Usein dekkareita tulee luettua sarjoittain; kun yksi Morse, Brunetti tai Puri on viihdyttänyt, on helppo ahmia kaikki seuraavatkin. 

Luen kesädekkareita lähinnä lyhyehköön, tiettyyn muotoon sepitettyinä kulttuurihistoriallisina tarinoina. Mennyt aika tai vieras kulttuuri ja tuntematon kaupunki pitävät yllä kiinnostusta silloinkin, kun varsinainen juoni on heppoisen puoleinen ja jännitys haaleahkoa. Toisinpäin, jos dekkarin tapahtumapaikka on nyky-Suomessa, täytyy juonen ja kirjoitustyylin olla todella kiehtova, jotta se jaksaa houkuttaa.

Huppuviitta heilahtaa

Esimerkiksi keskiaikainen munkkiluostari on mielikuvituksen virkistäjäksi sopivan kaukainen tapahtumaympäristö. Luostarielämän oudot rituaalit ja säännöt, siellä tavoiteltu pyhyys ja kuitenkin koettu raadollisuus luovat jännitykselle sopivia ristiriitoja. Sankari, rikosten selvittäjä, on tietysti munkki, mutta ei kuka tahansa kalvakka ikisiveä kuorolainen kuudennesta rivistä pylvään takaa, vaan erityslahjakkuus, jolla on kiehtova menneisyys maailmallisten asioiden parissa. Hän on matkustellut kaukaisissa maissa ristiretkillä eivätkä naisetkaan ole hänelle tyystin tuntemattomia olentoja. Häneltä onnistuvat loistavan päättelykyvyn lisäksi niin lääkinnälliset taidot kuin miekkailukin tarpeen tullen.

Veli Cadfael  on sympaattinen ’vanhempi komisario’ tyyppi. Hieman jo tukevoitunut ja rauhoittunut, mutta vielä löytyy voimaakin yllätysiskuihin. Sen minkä hän ehkä vauhdissa on menettänyt, korvaa kokemusten tuoma viisaus. Hän tuntee lääkeyrttien käytön ja ymmärtää latinankielisten virallisten tekstien lisäksi myös Walesin ’alkuasukkaiden’ puhumaa kymrin kieltä.

Vuonna 1994 kuollut lingvisti ja tsekin kieleen erikoistunut kääntäjä Edith Pargeter kirjoitti tieteellisempien töidensä ohessa nimellä Ellis Peters toistakymmentä Veli Cadfael -kirjaa. Niiden tapahtuma-aika on rajattu vuosiin 1137-1145, jolloin Brittein saarilla oli käynnissä liki sisällissodan kaltainen valtataistelu keisarinna Maudin ja kuningas Stephenin  (suomennettuna Tapanin) välillä.  Kirjat olivat ilmestyessään 1980- ja 1990-luvuilla hyvin suosittuja. Niistä tehtiin Englannissa TV-sarja ja ne on käännetty lukuisille eri kielille. Suomeksi niistä on käännetty ainakin Munkinhuppu, Vaarallinen pyhimys, Yksi ruumis liikaa, Pyhän Pietarin markkinat ja Tuomitun kaapu.

Venäläinen surusilmä

Mies on poliisin ja ministeriöiden erityistehtäviin määrätty nuori, hoikka, erittäin tyylikkäästi pukeutunut, sivistynyt ja lähes kaikessa ylivoimainen; siis James Bond?  No ei ihan, vaan Bondin venäläinen vastine Aleksanteri  II:n valtakaudelta, nimeltään Erast Petrovits Fandorin.

On hänessä  Bondista poikkeavia piirteitäkin; hän on jatkuvasti surusilmäinen ja hänen ohimonsa ovat jo harmaantuneet, vaikka hän on tarinoiden ensimmäisessä kirjassa vasta hieman päälle kaksikymppinen. Hänen morsiamensa on kuollut pommi-iskussa, joka oli tarkoitettu Fandorinia itseään vastaan. Tuleeko mieleen Kummisetä? Surusta jäivät harmaat ohimot ja lievä änkytys. Nyttemmin Fandorinilla on rakastajatar, joka on toisen miehen vaimo, mutta asuu julkeasti Fandorinin asunnossa. Fandorin ei silti aio mennä hänen kanssaan naimisiin. Kuin Anna Karenina ikään?

Sankarilla on usein avustaja, hiukan tavallisempi, ehkä jopa yksinkertainen tai ainakin aivan muun alan erityistaitaja, joka sopivasti täydentää mestarinsa ominaisuuksia. Tohtori Watson, sihteeri Miss Lemon tai tollo veljenpoika, joka kelpaa ainakin kyyditsemään neiti Marplea automobiililla. Erast Fandorinilla on uskollinen palvelija, japanilainen tanakka taistelulajien taitaja, Masa.

Venäläinen kirjailija Grigori Tshartisvili on kirjailijanimellä Boris Akunin luonut jättiläismäisiin myyntilukuihin yltäneet Fandorin-kirjansa 2000-luvun taitteessa. Välillä niitä on moitittu liiallisesta nationalistisesta hehkutuksesta, kun Fandorinin seikkailujen kulissina on ’vanha vahva Venäjä loistonsa päivinä’, mutta minusta se ei ole kirjoissa mitenkään keskeistä. On vain viehättävää kuvitella Fandorinia Turkin sodan taustoissa, höyryjunan kyydissä tai kiitämässä hevosvaljakolla tulisella kiireellä lennättimeen. Mitä pitemmälle Fandorinin erinomaiset suoritukset etenevät, sitä enemmän luen niissä myös lajityypin parodiaa.

Yhä aktiivisesti kirjoittava Akunin on kuulemma saattanut myöhemmissä kirjoissa tämän sankarinsa jo hautaan, tai ainakin kadottanut hänet punaisen vallankumouksen pyörteisiin. Suomeksi käännetyissä sarjan alkupään kirjoissa  Asaselin salaliitto, Turkkilainen gambiitti, Akilleen kuolema, Leviathanin purjehdus ja Patasotilas ollaan vielä ’vapauttajatsaarin’ valtakunnassa.

 

Mokkasiinilla vauhtia avolavapakuun

Intiaanit, nämä ’native americans’, ovat aina kiehtoneet mieltäni. Lapsuuden ’Viimeisestä mohikaanista’ Wounded Kneen tarinoihin tai valkokankaan ’Tanssii susien kanssa’ itketykseen. Muistan, kuinka vuosikymmen sitten intoilin Utahista tulleelle amerikkalaistuttavalleni, kuinka hienoa olisi päästä näkemään siellä oikeita intiaaneja, kun heitä vielä jonkin verran asuu reservaateissaan. Tuttavani oli vastauksessaan aivan tinkimätön: ’No, you would not like to see them’. Kolhuisissa asuntovaunuissa depressiivisinä ja alkoholisoituneina kyhjöttävät matkamuistokauppiaat eivät kuulemma mieltäni nostattaisi.

Amerikkalainen, vuonna 2008 kuollut toimittaja ja kirjailija Tony Hillerman oli erikoistunut navajo-intiaanien vanhan kulttuurin ja nykyelämän ongelmien tutkimiseen ja kuvaamiseen. Hän saikin journalistisesta ja yhteiskunnallisesta työstään useita palkintoja. Hillermanin näkemys navajojen elämästä oli varmaankin realistinen, muttei silti kokonaan lohduton. Kulttuuri voidaan ehkä säilyttää, jos pitkälle koulutetut navajotkin haluavat pitää kiinni vanhoista traditioista, samalla kun heidän on välttämättä opittava pärjäämään myös valkoisessa valtakulttuurissa.

Hillermanin luoma poliisihahmo, navajojen heimopoliisin komisario Jim Chee ratkoo rikoksia reservaatissa ja sen laitamilla New Mexicon, Arizonan ja Utahin rajaseuduilla.  Suomeksi navajodekkareista on saatavissa ainakin Ajan varas, Musta tuuli, Kojootin jälki, Langennut mies, Puhuva jumala ja Pyhät ilveilijät. Tapahtumat ovat  ’lähes nykyaikaa’, siis 1990-lukua, mutta niihin kytkeytyy aina jotain navajoille tyypillistä tai niiden ratkaisemiseksi on tiedettävä jotain heidän tavoistaan, suvuistaan tai kielestään. Apuna Cheellä on tyttöystävä Janet Pete, nuori  juristi, joka koko ajan keikkuu kahden vaiheilla; siirtyäkö kokonaan valkoiseen elämäntyyliin vai sittenkin koettaa olla myös navajo.

***

Kaikki minun taisteluni

Kirjailija kirjoittaa useimmiten jollain lailla itseään tai asiantuntemustaan sivuavista asioista ja suodattaa  kerronnan oman persoonansa kautta.  Jos aihe tuntuu menevän liian kauas kirjoittajasta, lopputulos saattaa epäilyttää. Ihminen ei ole ikinä käynytkään Venetsiassa, mutta sijoittaa silti kirjansa tapahtumat sinne  - mitä lie naistenlukemisto soopaa sellaisesta  tulee. Tai kun keski-ikäinen keskiluokkainen suomalainen mies koettaa kirjassaan asettua nuoren kurditytön kokemusmaailmaan, toimiiko se?

Jos taas kirjoittaa pelkästään itsestään, on sekin epäilyttävää. Yhden kerran niin voi ehkä tehdä, kun on jo sen verran vanha, että muistelmat tuntuvat sopivilta ja kustantaja laskeskelee, että ne voisivat myydä riittävästi. Kerran voi myös koettaa tilittää jonkin tietyn, mahdollisesti kiinnostavan vaiheen elämästään. Kuinka raitistuin, kuinka tulin uskoon, kuinka selvisin lapsettomuudesta, kuinka pääsin eroon uskonlahkosta. Tylsin mahdollinen kirjan aihe on varmaan kirjailijan kertomus kirjoittamisen tuskastaan, kun ei millään saa uutta kirjaa syntymään, vaikka kustantajakin jo painostaa. Ai niin, Dostojevski  taisi senkin aiheen jo käyttää.

Peräti kuusi kirjaa putkeen, runsaat 3 500 sivua aiheesta ’minä’, on jo varsin poikkeuksellista. Norjalainen, nykyisin Ruotsissa asuva Karl Ove Knausgård teki sen vuosina 2009-2011 ja pääsi sillä vielä kirjalliseksi sensaatioksi ja maailmanlaajuiseksi myyntimenestykseksi.  Ällistyttävää, täytyy myöntää.  Hänellä on varmaankin ollut valtavan hyvä myyntikoneisto tukenaan.

Itkulta en näppäimiä nähnyt

Minäkin tulin tietoiseksi Knausgårdista median ja markkinoinnin kautta, enkä niin, että olisin ensin löytänyt kirjat. Satuin näkemään televisiosta norjalaisen kirjallisuusohjelman, jossa äärettömän osaa ottavan näköinen vaalea, terveyssisaren laupiaalla äänellä puhuva kirjallisuustoimittaja päivitteli, kuinka raskasta kirjailijalla onkaan mahtanut olla. Että kirjoitit kaikki yöt, voi sentään. Perhe kärsi, niin niin. Suku suuttui, kaikki läheiset loukkaantuivat. Ja itkit, koko ajan, välillä näppäimetkin katosivat näkyvistä. Kaitakasvoinen, vähän afgaaninvinttikoiraa muistuttava kirjailija sukii pitkää harmaata tukkaansa korvan taa ja myöntelee, juu-u, tavallaan kirjallista itsetuhoa tämä on, mutta pakko se oli tehdä. Mikä ihmeen itkijä-viikinki tämä nyt on?

Knausgårdin kirjasarja on nimeltään Min kamp, Taisteluni.  Sillä nimellä kulkevat kaikki kuusi kirjaa, joista suomeksi  on käännetty tällä hetkellä kolme ensimmäistä. Nimi on kuulemma tarkoituksellista ironiaa; ihmisille saattaa tulla mieleen Hitlerin vastaavanniminen teos, mutta tämä kirjasarja on pelkkää Knausgårdin sisäistä kamppailua. Britit kavahtavat vielä Taisteluni -nimeä sen verran, että esimerkiksi ensimmäinen kirja on siellä julkaistu nimellä A Death in the Family.

Tartuin siis markkinoinnin heittämään koukkuun ja päätin katsoa, mitä tämä kaikki parku oikein sisältää. Kauniina kevätkesän päivinä oli mukava ulkona lukea pikku kirjoja; tämä sarja on näet saatavissa myös Miki-formaatissa. Siinä kirjat on puserrettu vanhan ajan kouluvirsikirjan kokoon ja samanlaiseen ohueen paperiinkin, jossa teksti juoksee aukeama kerrallaan.

Ensimmäisen kirjan alku oli niin hienosti kirjoitettu, etten enää ihmetellyt yhtään sen suosiota. Vaikka kaikki tapahtuu vain Knausgårdille ja hänen päässään ja muistoissaan ja niistä syntyvissä mielleyhtymissä, teksti imaisee mukaansa aivan vastaansanomattomasti. Knausgårdin tapa kirjoittaa muisto, mielleyhtymä ja analyysi ja äkkiä hypätä taas toiseen ajankohtaan, muistoon ja uusiin johtopäätöksiin, tekee lukemisesta nautittavaa. Kirjoissa ei ole erillisiä lukuja eikä sisällysluetteloa, teksti vain jatkuu ja rönsyää. Tuntuu kuin lukija keikkuisi mukana kirjailijan muistin ja ajatusten aalloilla, ja nappaa sieltä täältä pienen helmen, jota jää tutkiskelemaan. Välillä taas teksti uuvuttaa ja alkaa ikävystyttää. Liikaa yksityiskohtia; minkäväriset kumisaappaat olivat kun jalat palelivat sinä iltana pihalla ja iltapuurokin oli ehtinyt jäähtyä. Sitten  äkkiä iskee joku herättävä tekstin kohta: kiinnostava huomio, noinhan se saattaa olla, onpa mainio kiteytys. Taas lukijaa viedään.

Yltiörehellistä vai julmaa

On tietysti ollut Taisteluni –sarjan markkinoinnille ilo, että jotkut kirjailijan sukulaiset ja läheiset ovat teoksia paheksuneet ja kunnianloukkaussyytteistä tai julkaisukielloista on puhuttu, vaikka mihinkään sellaiseen ei kai todella ole ryhdytty. Kohu lisää myyntiä.

Se, että poika pelkää koko lapsuutensa isäänsä,  joka myöhemmin yllättäen ryyppää itsensä hengiltä ja poika suoraan myöntää olevansa siitä iloinen, tai että mummo on dementoitunut ja istuu housut märkinä, ei sinänsä Suomessa ainakaan juuri otsikoita nostattaisi. Onhan näitä valitettavasti nähty ja kuultu likimain joka suvussa.

Kaikki henkilöt ja tapahtumapaikat kirjoissa on kuvattu suoraan niiden oikeilla nimillä. Missä asuttiin silloin, minkä nimisessä koulussa isä oli opettajana, kuka naapurinpoika teki mitäkin. Ketä pelkäsin, mitä häpesin, mitä inhosin, ketä mielistelin, kenelle valehtelin, kuka petti ketä. Kirjailija on tietysti valinnut osansa ja julkistaa itsestään kaiken mitä haluaa, mutta onko hänellä oikeus tehdä samoin muiden ihmisten kohdalla? Onko oikein tehdä entisestä vaimosta omalla nimellään esiintyvä hahmo maailmanlaajuisesti levitettävässä kirjassa? Kertoa nykyisen vaimon mielenterveysongelmista? Anopin piilottelemasta ryyppäämisestä silloinkin kun hän hoitaa lapsenlapsiaan?

Knausgård piiskaa toki teksteissään itseään ja paljastaa monia noloja ja typeriä ajatuksiaan ja tekojaan, mutta silti valinta on aina hänen. Hän kertoo itsestään jotakin hävettävää, mutta saattaa jättää jotain kertomatta. Ne läheiset, joita hän kuvaa siekailematta, saattaisivat nähdä monet tilanteet toisin, jos heillä olisi mahdollisuus kirjoittaa oma versionsa.

Norjan muutaman paikkakunnan tai Tukholman kirjallisuuspiirien ulkopuolisille lukijoille on kuitenkin jo täysin yhdentekevää, kuka todella oli se ilkeä kateellinen Gunn tai ketä nimenomaista Geiriä inhottiin. Merkitsevää ovat ne tunteet ja kokemukset, jotka teksti lukijassa aiheuttaa. Ihmiset ovat yleensäkin varsin tekopyhiä. Jos oikeita nimiä ei ole kirjoissa mainittu, niitä mielellään arvuutellaan. Kaikkien sukulaiset ovat olleet Suomessakin Tuntemattoman sotilaan Koskelan tai Rokan esikuvina, selvähän se. Kenenkään suvussa ei ole ikinä ollut ketään, joka olisi antanut aiheen Lammioon tai lotta Kotilaiseen.

Tuleeko kaikki vihdoin sanottua

Jotkut Knausgårdista todella vaikuttuneet ovat kouluruotsin pohjalta lukeneet sarjan seuraavia teoksia suoraan norjaksi, koska  suomeksi on  käännetty vasta puolet sarjasta. Hehkutetaan, kuinka koko kirjoittamisen tapa on näiden teosten jälkeen muuttunut.  Ei enää tekstin hiomista ja kustannustoimittajan tiivistä, poista, selvennä  -komentoja.  Istutaan vain näppäilemässä yökaudet tietoisuuden rajamailla, mahdollisimman vailla ’yliminän’ kontrollia ja annetaan tekstin ryöpytä.

Joidenkin kohdalla menetelmä saattaakin tuottaa loistavia kirjallisia tuloksia. Epäilen silti, että suurimmalla osalla kirjoittajista teksti on sellaista, ettei sitä kestä aamulla enää itsekään lukea. Kenties sähköinen kirjallisuus ja tekstien nopea jakaminen kaikille halukkaille verkossa tulee kuitenkin muokkaamaan käytäntöjä johonkin tämän tyyliseen. Se nähdään muutaman vuoden kuluessa.

Kuinka pitkästi tätä pidäkkeistä vapaata tekstiä pitää saada suoltaa ennen kuin kaikki tarpeellinen on saatu sanottua? Mihin Knausgårdin Taisteluni johtanee?  En ole kurkistellut muiden kielialueiden arvosteluja kolmesta jälkimmäisestä osasta, joten en tiedä vielä. Ensimmäinen osa oli mielestäni suorastaan loistava, toisessa aloin ikävystyä useammin. Tämä on tietenkin makuasia; ensimmäisen osan lapsuuden mielenliikkeiden ja aikuisen syvälliseen ymmärtämiseen pyrkivän analyysin vuorottelu upposi minuun tehokkaammin kuin toisen osan tukholmalaisten kirjallisuuspiirien ryöpyttäminen ja lapsiperheen arki. Joku toinen lukija taas löytää varmaankin juuri sieltä ne helmet, jotka tekstistä hänelle ovat merkityksellisiä.  

Kolmannessa osassa palataan jälleen lapsuuteen ja tarkennetaan kuvaa perheestä ja sen sisäisestä dynamiikasta. Mistä lamaannuttava isän pelko syntyy? Miksei muiden perheenjäsenten läsnäolo pysty sitä poistamaan tai edes tasoittamaan? Onko perheessä aina jokaisella jäsenellä oma todellisuutensa?

Knausgård kirjoittaa auki omaa ahdistustaan ja rypee kaikissa tunteissaan niin perinpohjaisesti, ettei lukija voi kuin toivoa hänen löytävän jonkun tasapainon, ymmärryksen tai edes rauhallisen tyhjyyden. Elämässä ei tosin välttämättä niin käy.

***

Berliini mielessäni

Tänään viimeistään pitäisi antaa äänensä Europarlamentin vaaleissa, mutta mielenkiintoa ei kansalaisilla tunnu juurikaan olevan.  Puolueet koettavat jakaa toreilla ruusuja ja rukkasia ja makkaraa. Ehdokkaat pinnistelevät toinen toistaan tyhjempien tunnuslauseidensa takana; kuka lupaa vihdoinkin poistaa ’turhaa sääntelyä’ tai ’yrittämisen esteitä’, kuka aikoo peräti ’ryhtyä toimeen turhien puheiden sijaan’. Innovaatioita ja kasvua tahtovat ihan kaikki. Haukotus. Joku toimittaja väitti televisiossa, ettei ainakaan nuorille kannata lässyttää mistään ’Berliinin muurin kaatumisesta’ tai muusta ’muinaisesta’, vaan ennemminkin vaikka halvoista lentolipuista. Että niistä EU:ssa on nyt kysymys.

Minä olen jo niin vanhaa ikäluokkaa, että Berliini muurin kaatuminen tuntuu nousevan vuosi vuodelta ja kirja kirjalta aina vain merkityksellisemmäksi asiaksi.  Jos muuri ei olisi kaatunut, vaan keskellä Eurooppaa olisi yhä kommunistinen diktatuuri, ei Suomi olisi ikimaailmassa uskaltanut hakea EU-jäsenyyttä ja kaikki muukin Euroopassa olisi tietenkin aivan toisin. Ei olisi tänään meillä vaalipäivääkään. Muuri pystytettiin aikoinaan yllättäen ja kun se 28 vuotta myöhemmin kaatui, kukaan ei silloinkaan osannut ennakoida, että juuri sinä myöhäisenä marraskuun iltana ihmiset äkkiä puskisivat ohi neuvottomien rajavartijoiden. Ammutaanko nämä nyt vai ei?

Silloin kun Berliinissä tapahtui suuria, en sitä huomannut. Olin itse keskellä elämäni ruuhkavuosia. Opinnot takana, töitä tehtävänä, pieniä lapsia hoidettavana, asuntolainaa, kotimaista pankkikriisiä ja lamaa tuloillaan. Niinhän se on, elämää voi ymmärtää vain jälkikäteen mutta sitä on elettävä eteenpäin. Tapahtuuko juuri nyt jotain suurta, jota en taaskaan huomaa?

Aina vaan Jörkka

Kun vaalipiirinä on näissä vaaleissa koko maa, on ehdokaslistoille koetettu haalia monenlaisia valtakunnantason julkkiksia ja niinpä siellä keikkuu myös elokuvaohjaaja ja kirjailija Jörn Donner, ikä 80 ja vähän päälle. Kenties hän on nyt jo hieman ylikehittynyt, mutta eurooppalaisuuden tutkiskelussa hänellä on ainakin näyttöjä enemmän kuin monella.

Kirjahyllyssäni on iät ajat majaillut pokkariversio Jörn Donnerin kaikkien aikojen ensimmäisestä kirjasta Berliini-raportti,  jonka ensimmäinen julkaisuvuosi oli 1958. Nuori Donner matkusteli Berliinissä parikymppisenä ’’edistyksellisenä’ toimittajana ja kirjasi havaintojaan neljän voittajavaltion jakamasta kaupungista. Sodan jälkeen, mutta ennen muuria. Jako Länsi-Saksan ja Itä-Saksan valtioihin oli jo tehty.

Kirja on suorastaan yllättävän viehättävä, nyt kun siihen taas Berliini-muistoissani tartuin. Nuori Donner ei ole lainkaan niin ärsyttävä besserwisser kuin voisi olettaa, vaikka hiukan hymyilyttävän ’kaiken kokenutta’ esittääkin. Kaupunki on vielä monelta osin raunioina ja jako ’edistykselliseen itään’ ja  ’konformistiseen länteen’ värittää kaikkea. Muuttovirta idästä länteen jatkuu vuolaana ja Länsi-Berliinin pakolaisleirit ovat aivan täynnä sijoituspaikkaa odottavia saksalaisia. 

Donner valittaa idän tylsyyttä, ankeutta ja kyttäysmentaliteettia, mutta muistaa samalla myös arvostella lännen pikkuporvarillisuutta, taloudellisten näkökohtien ylikorostusta ja amerikkalaisuuden ylivaltaa. Hän ylistää brechtiläistä teatteria, mutta myöntää että kehnoimpia ovat ne näytelmäkäsikirjoitukset, joissa  Puolue kirjoitetaan aina isolla.

Kiehtovinta kirjassa on sen luoma ajan kerroksellisuuden kokemus. Donner kuvaa miltä tietyt kadut, puistot ja maisemat näyttivät 1950-luvulla, ja mitä ihmiset siellä silloin kokivat. Uudistetussa esipuheessa vuodelta 1966 hän toteaa niin monen asian olevan kaupungissa nyt toisin, muurikin pystytetty.  Pokkariversioni on vuodelta 1977 ja siihen hän on taas lisännyt uuden epilogin, jossa hän valittaa jo kadottaneensa niin paljon entisestä  Berliinistä, koska hän itse on nyt ihan eri mies. Saksan ja Berliinin uudelleenyhdistymistä ei enää edes kannata ajatella.

Donnerin Berliini-raportti on taas kerran julkaistu uudelleen 2008, kirjan 50-vuotisjuhlan kunniaksi, ja siihen painokseen on jälleen tehty päivityksiä. Niitä en ole lukenut, mutta pääsin itse näkemään Berliiniä ja Potsdamia tänä vuonna, ja niitä tuoreita kokemuksia on kiehtovaa peilata Donnerin näkemyksiin ja arvioihin. Kaikki muuttuu, se mikä on, ei pysy. Hallintojärjestelmät nousevat ja kaatuvat. Kuitenkin kaupungin ’jokin’ on yhä säilynyt. Mitä se voi olla?

Kaikkea ja vielä vähän lisää

Berliini on nykyään erittäin suosittu turistikohde. Kun sinne vihdoin pääsee vapaasti matkustamaan ja kun se on rakennettu uudelleen kauniiksi ja vihreäksikin, sen viehätys on helppo ymmärtää.  Kaupungissa on paitsi vanhoille sopivaa kerroksellista patinaa, myös paljon uutta ’energiaa’, tapahtumia, halpoja kapakoita, katukeittiöitä ja reppumatkailijoille sopivia majoituspaikkoja.

Saksalaisen toimittajan ja kirjailijan Annett  Gröschnerin kirja Vappuaatto (käännetty suomeksi 2013) on aivan täynnä tätä kaikkea. Kirja alkaa Alexanderplatzilta ja pyörii ympäri Berliiniä kymmenissä eri osoitteissa. Jokainen luku kertoo pätkän jonkun henkilön elämästä juuri sillä hetkellä. Jotkut tarinat risteävät toisiinsa myöhemmin illan ja päivän kuluessa, jotkut eivät.

Jotkut tarinat ovat humoristisia, jotkut surullisia, jotkut pelkästään sekavia.  Lähes kaikki henkilöt ovat jollain tavalla ’marginaalissa’ : juoppoja, laittomasti maassa oleskelevia paperittomia, sairaita, dementoitumassa olevia vanhuksia, kulttuurien rajapinnoilla rimpuilevia islaminuskoisia teinejä, jotka elävät kaksoiselämää vanhempiensa tietämättä. Kaikki mahtuvat Berliinin eri osoitteisiin ja kaikki jäävät sinne jatkamaan omaa omituista elämäänsä kun seuraava vuorokausi alkaa.

Kuin on-line web-kamera. Tule ja katso nykyisiä berliiniläisiä sen aikaa kuin jaksat.

Surkeaa vai suurta

Jatkuvasti jaksetaan kysyä, miksi saksalaiset antoivat natsien mellastaa vallassa ne kaksitoista kauheaa vuotta? Olihan maassa ennenkin tehty vallankumouksia, miksi siis ei nyt, kun sitä eniten olisi tarvittu? Yksi vastaus saattaa olla, että liian monet kuitenkin hyötyivät luodusta valtarakenteesta. Ne, jotka eivät hyötyneet, olivat liian surkeita tehdäkseen yhtään mitään. Sama pätee niin moneen muuhunkin järjestelmään, käännelkäämme päätämme itään tai länteen. Tai pitäisikö katsoa ensimmäiseksi peiliin?

Hans Fallada oli kirjailija ja toimittaja, joka jollain ihmeen konstilla onnistui pysymään hengissä natsiajan yli, mutta kuoli vuonna 1947 alkoholin, huumeiden ja masennuksen yhteisvaikutukseen. Hän sai juuri ennen kuolemaansa valmiiksi kirjan Jeder stirbt für sich allein, raakakäännöksenä suunnilleen 'Jokainen kuolee vain omasta puolestaan'.

Suomenkieliseksi nimekseen tämä 2013 käännetty paksu järkäle on saanut ’Yksin Berliinissä’. Ehkä vähän vaisu nimi. Kirjan tapahtumien runko löytyy todellisista Gestapon kuulustelupöytäkirjoista ja tuomiorekistereistä. Sen ympärille Fallada on kirjoittanut romaaninsa henkilöt ja toiminnan.

Kirja kuvaa varsinaisia Berliinin 'pieniä ihmisiä'. Nöyriä, tottelevaisia Quangeleita, Ottoa ja Annaa.  He tekevät töitä missä käsketään, valvovat, päivystävät, noudattavat  määräyksiä, säästävät ja kituuttavat sodan keskellä. Koko Quangelien naapurusto pohjoisen Berliinin Jablonskikadulla on kaikkea muuta kuin sankariainesta; on vanha säikähtänyt juutalaisnainen, on surkea lusmu ja ilmiantaja, on outo eläkkeellä oleva tuomari, on pöyhkeilemistä yrittävä rapajuoppo, jonka puoluekontakteista ei kuitenkaan ole mitään hyötyä.

Kun Quangelien toinen poika kuolee rintamalla ja toinen osoittautuu SS-kiduttajaksi, jotain naksahtaa vanhan pariskunnan päässä ja he päättävät ryhtyä vastarintaan. He tietävät alusta asti että se on täysin hyödytöntä, järjestelmä ei siitä miksikään muutu mutta he tulevat saamaan siitä kuolemantuomion. He kirjoittavat postikortteihin hallintoa arvostelevia lauseita ja ja jättävät kortit talojen ala-auloihin. Järjestelmä jauhaa heidät ja muutaman heidän läheisensäkin muutamassa viikossa. Ilmianto, tutkintavankila, mielisairaala, pikaoikeudenkäynti, teloitus. Järjestelmän rattaista ei kuulu edes pientä rahinaa heidän takiaan.

Kannattiko? Heidän itsensä vuoksi? Saksan vuoksi? Euroopan vuoksi?

***

Näkyviä naisia

Miltä kuulostavat sellaiset kirjojen alaotsikot kuin ’hellä, herkkä, hehkuvainen’, ’häivähdys punaista’ ja ’vain ymmärrys ja hymy’?  Kenties parfyymeilta tai ruusulajikkeilta. Niistä ei heti tule mieleen vahva nainen, voimakkaasti asiaansa ajava, etujoukoissa kulkeva uudistaja, joka raivaa tietä, jotta jälkeen tulevilla olisi helpompaa. Nimet Minna Canth, Maria Jotuni ja Hella Wuolijoki tuovat jo toisenlaisen mielikuvan: merkittäviä naisiamme, varmasti helliä ja hehkuvaisiakin, mutta heissä ei ollut kiinnostavinta se, millainen kolttu heillä oli missäkin juhlassa. 

Naisena ja tyttärien äitinä tuntuu joskus turhauttavalta huomata, kuinka esimerkiksi jotkut Minna Canthin esiin nostamat asiat puhuttavat yhteiskunnassamme yhä vieläkin, 150 vuoden jälkeen. Edistystä toki tapahtuu ja on tapahtunut, mutta niin tuskastuttavan hitaasti. Välillä epäilen, että oman nuoruuteni päivistäkin on melkeinpä taannuttu: kuka olisi tuolloin uskonut, että saamme tässäkin yhteiskunnassa nähdä tissibaarit, BB-talot ja vanhojen miesten leikellyt teinivaimot?

Niin Canth, Jotuni kuin Wuolijokikin ovat jo olleet useampien elämäkertakirjojen ja tutkimusten aiheina. Heistä kannattaa silti kirjoittaa ja lukea vielä lisää, niin tärkeitä ja kiinnostavia naisia he ovat olleet. Uusia näkökulmia heidän kirjalliseen tuotantoonsa ja henkilökohtaiseen elämäänsä saattaa vielä löytyä ja joskus merkittävää, ennen käyttämätöntä lähdemateriaaliakin tulee esiin. Jos lähteet on jo moneen kertaan perattu, joudutaan tietysti venyttämään tulkinnan rajoja: jotain ei ollut, koska siitä ei ole lähteitä, tai kaikki oli hyvin, koska päinvastaisesta ei ole selvää näyttöä. Synkimmistä perhesalaisuuksista harvoin löytyy mustaa valkoisella; tavallisetkin perheet pinnistelevät pitääkseen kulissit puhtaina viimeiseen asti, saati sitten oman aikansa merkkihenkilöt.

Herkkä taistelija

Herkkä, hellä, hehkuvainen Minna Canth on kirjallisuushistorioitsija Minna Maijalan tänä keväänä (2014) julkaistu teos, joka tuli markkinoille sopivasti Canthin syntymän 170-vuotispäiväksi. Maijala on tutkinut Canthia jo aiemmin väitöskirjassaan.

Esipuheessaan Maijala toteaa haluavansa tällä teoksella tuoda esille herkemmän Minna Canthin, joka on Maijalan mielestä jäänyt syrjään aiemmissa elämäkerroissa, jotka ovat olleet ’matroonamaisia’ ja korostaneet Canthia Maijalan mukaan liian kärjistyneesti  ’naisasian esitaistelijana’ ja yhteiskunnan epäkohtien kuvaajana.

Minna Canth ilmentää hyvin suomalaista varhaista ’sivistystahtoa’: työläisperheen tytär hakeutui  1860-luvulla vastaperustettuun opettajaseminaariin ja uskoi elämäntehtävänsä löytyvän uuden koulutuksen levittämisessä. Opinnot kuitenkin tyssäsivät avioitumiseen.

Maijala haluaa kirjassaan puhdistaa Canthin aviopuolison, lehtori Ferdinand Canthin maineen sikäli, että mitään selvää näyttöä ei löydy Minnan kärsimisestä miehensä komennossa, vaan hän pystyi aloittamaan sanomalehtikirjoittelunsa jo avioliittonsa aikana, vaikka lapsia syntyikin tasaiseen tahtiin joka toinen vuosi. Canthin kolkko avioliittokuvaus ’Lehtori Hellmanin vaimo’ tuskin on siis suoraan omaelämäkerrallinen. Nykylukijasta tuntuu oudolta, kun Maijala nimittää Canthin seitsemättä lasta ’iltatähdeksi’, vaikka tällä oli ikäeroa edelliseen sisarukseensa vain neljä vuotta ja Minna Canth oli tämän viimeisen lapsensa syntyessä vasta 35-vuotias. Iltatähdeksi hän jäi tietysti sikäli, että Minna Canthin mies kuoli jo ennen kuin seitsemäs lapsi ehti syntyä.

Leskenä Minna Canth oli vapaa päättämään omista raha-asioistaan ja töistään, aviovaimo oli kaikessa miehensä määräysvallan alainen. Seitsemän lapsen ja oman vanhan äitinsä huoltajana hänellä riitti pulmia yllin kyllin, mutta hänen energisyytensä vaikuttaa olleen tuohon aikaan ehtymätön. Hän pyöritti Kuopiossa lankakauppaa, hoiti kotitaloutta apulaisten kanssa, kirjoitti sanomalehtiin, kirjoitti näytelmiä ja kertomuksia, seurasi ulkomaista, etenkin skandinaavista kirjallisuutta ja lehdistöä, teki käännöstöitä, osallistui lukuisten eri yhdistysten toimintaan ja oli perustamassa useita kouluja. Erityisesti hän kampanjoi tytöille sallittavan lukio-opetuksen puolesta, jotta he voisivat myöhemmin hakeutua myös yliopistoon. Hän piti kotonaan  ’salonkia’, jossa tapasi ylioppilasnuorisoa ja muita yhteiskunnallisista ja kirjallisista kysymyksistä kiinnostuneita.

Minna Canth koki jo omana aikanaan menestystä mutta sai myös raskasta kritiikkiä. Jotkut entiset hyvät ystävätkin paheksuivat hänen näytelmiensä liikaa radikaalisuutta tai ’siveettömyyttä ja rumuutta’, välillä piispa haukkui häntä jumalattomaksi nuorison turmelijaksi, välillä taas mieskirjailijat pilkkasivat vanhakantaiseksi moraalinvartijaksi, koska hän vastusti juoppoutta ja paheksui työväen tyttärien pitämistä säätyläismiesten seksuaalisena riistana. Canthinkaan voimat eivät tietenkään olleet ehtymättömät; ensimmäisen sydänkohtauksensa hän sai  50-vuotispäivillään ja sydänvaivoihin hän myös kuoli, vain 53-vuotiaana.  Liputuspäivänsä tämä varmaankin herkkä, mutta kunnioitettavan peloton monien asioiden esitaistelija tosiaankin ansaitsee.

Särkynyt rytmitaituri

Novelleistaan ja näytelmistään tunnettu Maria Jotuni oli erityisesti dialogin mestari. Suomalainen kirjallisuus ja teatteri saa kiittää häntä ’Jotunin naisista’, noista mainioista hahmoista, joiden lausumattomat psykologiset jännitteet ja tavoitteet tihkuvat esille päällisin puolin näppärän ja taitavasti rytmitetyn kielenkäytön alta. Jotunin mysteeriksi jäi vuosikymmeniä piilossa pidetty käsikirjoitus, vasta kaksikymmentä vuotta kirjailijan kuoleman jälkeen, vuonna 1963, julkaistu romaani Huojuva talo, joka on ahdistava fyysisen ja henkisen perheväkivallan kuvaus.

Kari Tarkiainen, Maria Jotunin pojanpoika, on kirjoittanut isoäidistään elämäkerran Maria Jotuni, Vain ymmärrys ja hymy (2013). Siinä Tarkiainen pyrkii kuvaamaan Jotunin elämän ja kirjailijanuran vaiheet vielä kerran, niin täydellisenä kuin pystyy, valottaen myös suvun piilotteleman käsikirjoituksen vaiheita.

Maria Jotuni tavallaan toteutti Minna Canthin ajaman tavoitteen; niukoista oloista kotoisin oleva Jotuni pääsi hiljattain perustettuun tytöillekin sallittuun Kuopion yhteiskouluun, pystyi kirjoittamaan ylioppilaaksi ja lähtemään Helsingin yliopistoon. Canthin esikuva antoi Jotunille myös sen ajatuksen, että kirjailijana toimiminen voi olla todellinen vaihtoehto myös naiselle. 

Jotuni ei suorittanut loppututkintoa vaan opiskeli laajasti kiinnostavia kursseja  ja keskittyi novelliensa ja kertomustensa hiontaan. Muutama kokeilu opettajan sijaisena teki selväksi sen, ettei se elämänura ainakaan houkutellut.  Jotuni sai ensimmäisen novellikokoelmansa julki jo 25-vuotiaana ja tunsi olevansa omalla alallaan. Pitkään epäröityään hän viimein 31-vuotiaana, vuonna 1911, avioitui kirjallisuudentutkijan, myöhemmän professorin, Viljo Tarkiaisen kanssa. Aluksi he olivat loistava työpari ja mies tuki Jotunin menestyksekästä uraa novelli- ja näytelmäkirjailijana suorastaan epätavallisen voimakkaasti, mutta  1920-luvun lopulta lähtien jotain meni vikaan ja avioliitto muuttui ilmeiseksi kärsimykseksi  molemmille.

Mielikuvitus on kirjailijalle välttämätön työväline eikä tietenkään kirjoiteta pelkästään omista kokemuksista. Jotunista tuli kuitenkin kaikissa myöhäisemmissä teksteissään kovin synkkä. Oliko hänestä tullut keski-iän kriisissään pettynyt ja eristäytyvä, vainoharhainen hermoheikko, joka vain näki ’pahoja miehiä’ kaikkialla? Vai oliko päällisin puolin kuivakka Tarkiainen psykopaattinen kiusaaja, henkisen väkivallan mestari, joka myös löi? Aikuistumassa  olevat pojat ainakin ryhmittyivät äitinsä ’henkivartiokaartiksi’ isää vastaan ja ilmeisesti ainakin toinen heistä oli lukenut myös Huojuvan talon käsikirjoitusta, koska osasi sitä piilotella ja varjella muiden silmiltä Maria Jotunin kuoleman jälkeen. Pitikö sitä piilotella skandaalin pelossa, koska yksinkertaistava yleisö luulisi sitä kertomukseksi kirjailijan omasta perhe-elämästä, vai pitikö sitä piilotella juuri siksi että se oli?  Tekeekö asian ratkaisu suuntaan tai toiseen kirjasta parempaa tai huonompaa kirjallisuutta?

Punainen vai peräti riemunkirjava

Kuka on Suomen kirjallisuuden kaikkein tunnetuin naishahmo? Niskavuoren vanha emäntä on ainakin hyvin vahvasti ykköspaikassa kiinni. Ensin hän on nuori Loviisa, joka tyhmyyttään luulee että mies nai hänet rakkaudesta, vaikka kyse oli siitä, että kivinavetan rakentamiseen oli rahat jostain saatava. Myöhemmin Loviisa oppii tekemään monenlaisia kauppoja, jotta talo ja omaisuus säilyvät. Juopot miehet, heikot pojat, miniät tai pehtoorit sortukoot, vanha emäntä elää niin, että häneen katsotaan aina ylöspäin.

Ikisuosittujen  Niskavuori-näytelmien, Juurakon Huldan ja monen muun näyttämöille ja elokuvaksi päätyneen tekstin  luojan, Hella Wuolijoen,  oma elämä oli uskomattoman monitahoinen, luettunakin suorastaan hengästyttävä.

Hella Wuolijoen tyttärenpoika, poliitikko, kansanedustajana ja ministerinä pitkään toiminut Erkki Tuomioja on myös poliittisesta historiasta väitellyt tohtori. Hän sai vuonna 2006 Tieto-Finlandia palkinnon kirjastaan Häivähdys punaista. Siinä hän historiantutkijan uutteruudella, valtavaa lähdeviitteistöä kurinalaisesti pyöritellen koettaa selvittää, olivatko hänen isoäitinsä Hella ja tämän sisar Salme todella vakavasti mukana salaisessa kommunistisessa liikkeessä, olivatko he peräti vakoojia. Vai oliko heissä vain häivähdys punaista, runsaasti intoa ja romanttisväritteistä jännityksenhakua. Eri valtioiden turvallisuuspoliisit ainakin ovat olleet Wuolijoen kanssa ymmällään: britit pitivät häntä ehdottomasti kommunistivakoojana, neuvostoliittolaiset taas epäilivät englantilaisvakoojaksi. Suomi tuomitsi hänet elinkautiseen maanpetoksesta, kuolemantuomiokin oli yhden äänen päässä.

Hella Wuolijoki, omaa sukua Murrik, syntyi ja kasvoi Virossa. Hän tuli opiskelemaan Helsingin yliopistoon, suoritti tutkinnon ja pian hän olikin mukana lähes kaikessa mahdollisessa niin politiikan kuin kulttuurinkin alalla. Hänellä oli myrskyisiä rakkaussuhteita ja myrskyisä eroon päättynyt avioliitto kansanedustaja Sulo Wuolijoen kanssa. Ensimmäisen maailmansodan tuiskeissa tämä laajasti kielitaitoinen kansanrunojen ystävä ryhtyikin melko yllättävästi liikenaiseksi, välittämään kansainvälisiltä markkinoilta viljaa, kahvia, puutavaraa. Pian hänellä oli parin miljoonan varallisuus ja seuraavaksi suuri saha ja puutavaraliike Aunuksen Karjalassa ja muhkea kartano Iitissä. 

Kun sitten 1930-luvun lamassa liiketoimet romahtivat ja kartanokin meni pakkomyyntiin, tuli Hella Wuolijoki rahapulassaan kirjoittaneeksi Suomen kaikkien aikojen suosituimmat näytelmät, Niskavuoret. Hän käytti aluksi salanimeä Juhani Tervapää, mutta kirjailijan oikea henkilöllisyys paljastui nopeasti. 

Sota-aikana hänen Neuvostoliiton desantille antamansa apu oli poliisille viimeinen niitti; Wuolijoki vangittiin ja tuomittiin. Välirauhan tultua kaikki poliittiset vangit oli vapautettava ja yhteiskunnan järjestelyt menivät muutoinkin uusiksi.  Eipä aikaakaan ja Hella Wuolijoesta tehtiin muutamaksi vuodeksi  Suomen Yleisradion pääjohtaja. Sen riitaisen ja haastavan tehtävän jälkeen Wuolijoki oli jo melko hauras, mutta kirjoitti vielä myöhäistöidensä joukossa yhden helmen Niskavuori-sarjaan, näytelmän Niskavuoren Heta.

Kuten Erkki Tuomioja toteaa:  Hella Wuolijoki ei ollut mikään lastenlastensa hemmotteluun omistautunut mummihahmo.

***