Kiehtovaa turhuutta

Ihmisparkaa pommitetaan ristiriitaisilla markkinointiviesteillä: vietä ’älä osta mitään’ päivä, ajattele hiilijalanjälkeäsi, maailma hukkuu muovijätteeseen ja ilmasto pilaantuu lopullisesti, pidä edes lihaton lokakuu jos et muuhun pysty…Toisaalta kaikki kaupat ovat jälleen aikaistaneet joulumarkkinoitaan, kimallus ja krääsä on nyt jo kaivettu esille marketteihin ja mainoslehtiset tyrkyttävät kaksi kuukautta ennen juhlapyhää tonttukuvioisia töppösiä ja kynttelikköjä, vaikka ulkona on lämpimämpää kuin juhannuksena. Osta ihminen, osta! Pelasta kansantalous, nosta tallottua itsetuntoasi, kuluta jotta olisit olemassa.

Kuinka kauan tavaran tuoma onnellisuus kestää? Kaupasta kotiin asti vai jopa viimeiseen osamaksuerään? Kun lahjapaperit on saatu revittyä lattialle, valtaako mielen entinen tyhjyys? Sain tämän mutta haluankin nyt jo jotain muuta. Jos pitäisi koota laatikkoon ne muutamat, oman elämänsä todella tärkeät, merkittävät tavarat, mitä siihen laatikkoon lopulta jäisi laitettavaa? Puuttuisiko siitä aina jotain?

Luulen, että minun laatikossani olisi joku kirja. Mikä kirja, sitä en vielä osaa varmuudella sanoa.

Omanarvontunnon, identiteetin ja aseman pönkittäminen esineitä hamuamalla ja ulkokuorta koristelemalla ei tietenkään ole mitään uutta. Olen taas lueskellut ’suosikki vuosisataani’ 1700-lukuun kytkeytyviä kirjoja. Tällä kertaa kolmen pinkkaa yhdistää ranskalaisuus ja sen aatelisten ylelliset elämäntavat ja äärimmäisyyksiin menevä turhuus, kauniiden ja erikoisten esineiden tavoittelu ja tietenkin parfyymit.

Näkymätön mahtitekijä

Saksalaisen Patrick Süskindin kirjoittama Parfyymi oli vuoden 1985 suurmenestys kautta maailman ja luin sen heti uutena (suomenkielinen käännös 1986 ) ensimmäisen kerran. Olen lukenut sen useampaan kertaan myöhemmin eikä sen lumo haihdu. Kirjan tarinasta on tehty myös elokuva, mutta se ei päässyt lähellekään kirjan vaikuttavuutta. Kirjan ydinasiat tapahtuvat lukijan pään sisällä, niitä ei yksinkertaisesti voi kuvina näyttää. 

Süskind ei ole Parfyymin  jälkeen julkaissut paljon mitään, vain muutaman novellin, mutta yksi täysosuma onkin jo enemmän kuin useimmille kirjailijoille koskaan suodaan. Tarina ei ole kovin pitkä, kirjailijan käyttämä kieli ei ole mitenkään erikoista, se ei pursua ylettömän runollisia ilmauksia eikä omintakeista sanastoa, siinä ei kikkailla ajan eikä näkökulman muutoksilla. Silti sitä on vaikea laskea käsistään ennen viimeistä sivua, hyvän kirjan selkeä merkki siis. Siinä on yksinkertaisesti hyvin kerrottu, oivalluksia ja yllättävyyttä täynnä oleva tarina, joka saa ajatukset liikkeelle ja askarruttaa jälkeenpäinkin lukijan mieltä pitkään.

Kyse on hajuaistista ja hajuista, tuoksuista. Niitä ei näe ja niitä ei oikeastaan pidä kovin merkittävinä, mutta ehkäpä ne määräävät toiminnastamme paljon enemmän kuin ymmärrämmekään. Kenties näihin näkymättömiin aistikokemuksiin vaikuttamalla voi käyttää valtaa, suorastaan äärimmäistä valtaa.

Parfyymin päähenkilö on Ranskassa 1740-luvulla elävä Grenouille, löyhkäävän kalatorin perkuujätteisiin syntyvä erittäin ei-toivottu ihmispolo, jota kulkukoirat eivät kuitenkaan syöneet vastoin hänen äitinsä oletusta. Grenouille omaa kaksi merkillistä ominaisuutta; hänellä ei ole kerrassaan minkäänlaista omaa tuoksua, häntä ei voi haistaa, mutta hänen oma hajuaistinsa on äärimmäisen tarkka ja herkkä.

Grenouille on orpo, hyljeksitty, ulkoisesti ruma tai melkeinpä mitätön ja hän saa osakseen juuri niin kovaa kohtelua kuin voi kuvitella. Hän hahmottaa ympäristöään nenällään, haistamalla. Ihmiset eivät piittaa hänestä, mutta eläimet säikähtävät ja kaihtavat häntä, koska hänellä ei ole hajua. Pikkuhiljaa Grenouille alkaa ymmärtää oman erityislaatuisuutensa. Kirjan kiehtovimpia kohtia ovat kuvaukset siitä, kuinka Grenouille päättää paeta ahdistavaa maailmaa, vihamielisiä ihmisiä ja päälletunkevia hajuja sulkeutumalla äärimmäisen syrjäiseen vuoristoluolaan, jonka uumenissa hänen hajuaistinsa saa levätä ja hänen on turvallista olla.

1700-luvun maailma on aivan täynnään kaikenlaisia hajuja; jätteet mätänevät kaduilla, ruoka pilaantuu lämpimässä nopeasti kun kylmälaitteita ei ole, ihmiset ja eläimet löyhkäävät koska peseytyminen ja hygienia eivät ole nykymallissaan. Parfyymit on kuitenkin jo keksitty ja niitä tuotetaan monin eri menetelmin, sekä kemiallisesti että suoraan kasveista uuttamalla ja säilömällä. Grenouille päätyy tietenkin työskentelemään parfyymien valmistukseen, koska hänen hajuaistinsa on uusien tuoksusekoitusten tekoon aivan ylivertainen. Kuvaus parfyymien valmistusprosessista onkin kiintoisaa luettavaa jo sinällään.  

Kirjan jännitys ja lumo tiivistyy kuitenkin tuoksuun, jonka Grenouille haluaa tehdä vain itselleen. Mistä aineksista hän ihmeellisimmän parfyyminsa valmistaa ja minkälaisen vaikutuksen hän sillä saa aikaan? Loppuratkaisu on yllättävä ja sen voi tulkita viittaavan moniin muihinkin asioihin. Mitä siis oikeastaan tapahtui? Tapahtuuko näin muulloinkin?

Keksijän elämä

Edellä keskityttiin tuoksuihin ja nyt ovat vuorossa äänet.  Amerikkalainen, sittemmin lastenkirjoja ja tiedeleluja tehnyt kirjailija Allen Kurzweil julkaisi kirjan Elämän laatikko vuonna 1992, suomenkielinen käännös on vuodelta 1994. Alkuperäinen nimi Case of Curiosities kenties kertoo selvemmin mistä on kyse.

Ollaan edelleen 1700-luvulla ja Ranskassa. Eräillä Ranskan ja Sveitsin alueilla oli tapana koota ihmisestä muistoesinelaatikko; pieniä lokerikkoja, joihin talletetaan kunkin elämänvaiheen merkittävimmät esineet. Ehkä ne ovat aivan tavallisia, ehkä hyvinkin outoja ja merkillisiä. Ne kuitenkin symboloivat jotain, mikä tämän kyseisien ihmisen mielestä on ollut tärkeintä hänen elämässään.

Kirja kertoo Claude Page –nimisen mekaanisten kojeiden rakentajan muistoesinelaatikosta ja sen taustalla olleesta elämästä. Tarina polveilee maaseudulta Pariisiin, pikkukylän rauhasta lähestyvän Ranskan suuren vallankumouksen pauhuun. Eletään innostunutta uuden keksimisen aikaa; tiede ja mekaniikka edistyvät, kaikenlaisia kokeita uskalletaan tehdä, uutta tietoa saa hankkia ja kojeita voi koettaa valmistaa. Kirkon ja taikauskon mahti antaa periksi, kaikki uusi ja ennen kokematon ei ole ’paholaisen juonia’.

Page keskittyy erityisesti ääniin. Luonnon ääniin, kelloihin jotka helähtelevät kuin särkyvä jää tai sirkuttavat kuin lintu. Suurin haave on kuitenkin rakentaa laitteisto, joka osaisi tuottaa ihmisen ääntä, luoda ’puhuva nukke’. Hän onnistuukin, mutta seuraukset eivät ole ihan sitä mitä hän odottaa.

Kurzweil ei luo suurta draamaa, vaan kirjoittaa helppolukuista, humoristisilla sattumuksilla kuorrutettua ja kulttuurihistoriallisin yksityiskohdin maustettua tarinaa, joka on ennen muuta ylistys ihmisen kekseliäisyydelle ja sille, että se saa vapaasti kasvaa ja kehittyä.

Juhlat ennen romahdusta

Kulttuurihistorioitsija Riikka Forsströmin kirja Kaunis turhuus (2011) käsittelee kuluttamisen ja ylellisyyden ilmentymiä yksinvaltiuden ajan (1640-luvulta 1789 vallankumoukseen) Ranskassa. Suurin ’kuluttaja’ oli tietenkin kuningas kultalautasineen ja jalokiviä notkuvine pukuineen, mutta aatelisto koetti parhaansa mukaan seurata perässä, ja muutama yltiöpää uskalsi tarjota kuningastakin hulppeammat juhlat. Siitä kyllä saattoi seurata pidätysmääräys ja vankilatuomio, jos sentään pää ei katkennut.

Kun löytöretket toivat uusia vaikutteita, tietoja, taitoja ja tarvikkeita Eurooppaan ja talouden toimeliaisuus muutenkin piristyi, nousi myös ylellisyydeksi katsottavien tavaroiden ja asioiden käyttö ja kulutus ennen näkemättömäksi. Ensin kuninkaalle ja hoviin, sitten pääkaupunkiaatelistoon ja sieltä maaseudullekin levisivät hienot silkki- ja brokadikankaat, jalokivet, helmet, kristallit, peilit, posliiniastiat, hajusteet, kauneusvoiteet, ja toinen toistaan runsaammat ilotulitukset, tanssi- ja teatterinäytökset ja muut juhlat.

Kun verotaakka painoi ja nälänhätä vaani tavallista kansaa harva se vuosi, maistelivat aateliset ’normaalin ylensyönnin’ lisäksi uusia eksoottisia nautintoaineita, kuten suklaa, kahvi, tee ja nuuska. Sokerileivonnaiset ja liköörit olivat myös haluttuja jälkiruokia.

1600-luvulla kuninkaan valta oli vielä katsottu suoraan jumalalta saaduksi, eikä hänen toimiaan, elämäntapaansa tai hyväksymänsä yläluokan elämäntapaa uskallettu mitenkään arvostella. Yhteiskunta alkoi kuitenkin hiljalleen muuttua ja vapautua eikä eliitin ylellisyyttä enää hyväksytty annettuna tosiasiana. Ylellistä elämää paheksuttiin äänekkäästi, mutta samalla myös alemmat säädyt vaativat saada oikeutta nauttia edes elämän pienemmistä nautinnoista; sukkanauhat, sateenvarjot, nuuska, saippua ja lopulta myös kahvi alkoivat levitä alempiin kansankerroksiin.

Ranskan vallankumous teki brutaalin lopun aateliston erioikeuksista ja heidän ylettömistä kulutusjuhlistaan, mutta ylellisyystarvikkeiden kysyntä on aina hetkittäisten kriisien jälkeen palannut yhteiskuntiin takaisin. Länsimainen tavallinen ihminen nauttii nykyään monenlaisista viihdykkeistä, kylpyhuoneista, kauneusvoiteista, suklaasta, kahvista ja sokerin ylensyönnistä kuin 1700-luvun ranskalainen aatelinen ikään, mutta jokin tuomittava vivahde niihin yhä sisältyy. Silti, kuten Forsström toteaa, suurinta ylellisyyttä on aina se, minkä saatavuus käy harvinaiseksi. Näinä aikoina se on puhdas luonto ja hiljaisuus.

***

Diktaattorimatrikkeli

Tiukasti suljetusta Pohjois-Koreasta on tihkunut uutisia suuren johtajan sairastelusta. Yleensä diktaattorit eivät ikinä sairasta; sellaista heikkoutta ei ylivertaisilla sankareilla ole – ja jos siitä huolimatta kuitenkin olisi, ei siitä ainakaan kerrota julkisuuteen. Siksi uutinen onkin moninkertaisesti poikkeuksellinen ja käynnistää heti ryöppyävät arvailut – mitä todellisuudessa tuossa suljetussa järjestelmässä on tekeillä ja miksi hädin tuskin kolmikymppinen suuri johtaja nilkuttaa nyt vaivalloisesti. Ketä tällaisesta valtionvastaisesta asiaintilasta tulee syyttää? Puretaanko maasta kaikki portaat? Kielletäänkö teräväreunaiset huonekalut tai korkeat kynnykset ? Ovatko rakennusmestarit vai kenties kenkäsuunnittelijat rangaistuksen tarpeessa?

Diktaattoreille pitäisi voida nauraa jo silloin kun he kurottelevat kohti valtaa ja yhteiskuntien tulisi puolustaa itseään tällaisen mielettömyyden tartunnalta terhakammin kuin sikainfluenssalta konsanaan. Miksi ihmeessä sen houkutus onkaan niin suuri, että siihen langetaan aina vain uudestaan, vaikka jäljet pelottavat kaikkialla historiassa? Sama järjettömyys toistuu niin Aasiassa,  Afrikassa,  Arabimaissa, Amerikoissa kuin Euroopassakin. 

Olen jälleen lueskellut paksuja kirjajärkäleitä Mussolinista, Hitleristä ja Stalinista, näistä omien lähinurkkiemme diktaattoreista, jotka eivät ole sen kaukaisempia kuin vanhempiemme ja isovanhempiemme elinaika. 

Kaikella on aikansa, sanoo sananlasku monimielisesti ja niin näyttää olevan diktaattorien urakehityksessäkin. Ensin on omien tukijoukkojen rakentamisvaihe; kootaan omia intomielisiä kannattajia, ollaan ’uskolliset taistelutoverit’ ryhmittymässä tai puolueessa. Siitä sitten pikkuhiljaa kiivetään ylemmäs, saadaan loistava tilaisuus ja noustaan valtaan joko silkasta sattumasta tai jonkun yhteiskunnallisen mullistuksen aikana. Alkaa huikaiseva nousu.Voitetaan yllättäen vaalit tai 'suostutaan pelastamaan isänmaa kaaokselta'. Hankkeet menestyvät, kansa tykkää, saadaan lisää poliittisia tai peräti sotilaallisia voittoja, talouskin piristyy, kansa hurraa ja antaa mielellään pois demokraattiset oikeutensa. 

Diktaattorin pää ei tietenkään kestä vaan hän uskoo itsekin olevansa ylivertainen. Kritiikkiä tai vastustajia ei siedetä eikä normaaleja yhteiskunnan käytäntöjäkään. Entisiä ’taistelutovereitakaan’ ei enää siedetä, kaikkia epäillään vallankaappaajiksi, ei ole ketään kenen kanssa sparrata ja miettiä asioita. Alkaa alamäki. Päätökset ovat epäjohdonmukaisia, tavoitteet vaihtuvat tiuhaan, hankkeet alkavat epäonnistua peittelystä huolimatta ja tappiot ruokkivat tappioita. Lopulta kaikki romahtaa ja diktaattoria odottaa surkea loppu. Kansat nuolevat haavojaan ja kärsivät seurauksista vielä vuosikausia jälkeenpäin.  

Voisinpa olla optimistisempi, mutta ei. Mietin vain, mistä mahtaa ponnahtaa esiin seuraava korvaamaton, ylivertainen, jota ei tule rasittaa turhilla uusilla vaaleilla tai loukata vastaehdokkailla, jos hän kerran erinomaisuudessaan suostuu ohjaamaan kansansa kohti auvoisaa tulevaisuutta ja siinä sivussa murskaamaan sen viholliset? Mistä löytyy seuraava kansa joka mielellään haluaa tulla petetyksi?

Rooman suuruudesta raunioihin

Benito Mussolini nousi nyt käsiteltävänä olevasta kolmikosta ensimmäisenä valtansa kukkuloille ja ensimmäisenä myös romahti alas. Hän on jäänyt Hitlerin ja Stalinin seurassa vähemmälle huomiolle koska oli monilla tavoilla ’pienempi paha’, mutta se ei hänen uhrejaan tietenkään lohduta.

Koska Mussolinia ei ole ainakaan meillä kirjallisuudessa tai mediassa käsitelty kovinkaan paljon, tartuin suurella kiinnostuksella ruotsalaisen kirjallisuustieteilijä ja tietokirjailija Göran Hägg’in Mussolini –kirjaan vuodelta 2008 (käännetty suomeksi 2010). Kirjailijan ote ei ole aivan niin tiukan asiallinen kuin varsinaisten historiantutkijoiden, mutta ei myöskään sorru sankari- tai pahisromantiikkaan. Tuntuu kuin kirjoittaja oikein pinnistelisi nähdäkseen Mussolinin italialaisten silmin löytääkseen selityksen kaikkien diktaattorien kohdalla heräävään kysymykseen: kuinka hän oli mahdollinen?

Fasistiksi haukutaan nykyään melkein ketä tahansa jonka kanssa ollaan eri mieltä, mutta Mussolini esikuntineen määritteli opin vahvasta, sotilaallisesti organisoidusta valtiosta, joka hallitsee ja määrää yhteiskunnan kaikkia tärkeitä toimialoja. Muita puolueita, ammattiliittoja tai järjestöjä ei tarvita eikä sallita. Hägg toteaa, että huippukautenaan Mussolinilla oli täysin vapaat kädet toteuttaa nuoruuden haavettaan: minä haluan olla se, joka määrää. Hän oli ’il Duce’, johtaja vailla minkäänlaisia pidäkkeitä. Häntä ei sitonut edes mikään keksitty ’tieteellinen maailmanselitys’, ei muodollinen puolueohjelma tai uskonkappale.

Mussolinin hahmo on värikäs kuvattava ja fasistisen liikkeen nousuvuodet ovat kiinnostavaa luettavaa niin poliittisen-  kuin kulttuurihistoriankin kannalta.  Monet kokeilut olivat teoriassa aivan kannatettavia, mutta jotenkin ne käytännössä aina tärveltyivät. Tapahtumaketjut antavat ehkä joitakin vastauksia mieltä askarruttaviin kysymyksiin, kuten miksi Italian poliittinen historia on sellainen kuin se nykyään on tai miten ihmeessä viime vuosikymmenten Silvio Berlusconi on ollut mahdollinen? 

Nuorena Mussolini oli intomielinen pasifisti ja sosialisti, sitten tuli täyskäännös sotilaalliseen fasismiin ja Rooman imperiumin suuruuden palauttamiseen Italialle. Lähipiirinä pysyy italialaiseen tapaan perhe; veli, vaimo, lapset, vävy ja liuta vaihtuvia rakastajattaria. Häggin mukaan varsinaisia läheisiä ystäviä Mussolinilla ei ollut koskaan ja työtovereitaan hän vaihtoi tiuhaan. Varsinaista organisoitua tuhoamiskoneistoa tai kuolemanleirejä ei Mussolinilla ollut; tavanomaista väkivaltaa, vainoamista, painostusta, kiristystä ja murhia kylläkin. Uskonnonvastaisena hän pysyi koko elämänsä, mutta onnistui järjestämään Italian valtion ja Vatikaanin välit kumpaakin hyvin hyödyttävään sopimukseen. Hän oli opiskellut jonkin aikaa yliopistossakin ja osasi vieraita kieliä, toisin kuin Hitler ja Stalin, jotka olivat kouluttamattomia.

Rooman imperiumia Italia ei saanut takaisin. Kaikki siirtomaahaaveet ja sodat Afrikassa sekä liittyminen Hitlerin rinnalle toiseen maailmansotaan ja juutalaisten vainoamiseen ’arjalaisen ihanteen’ nimissä johtivat vain onnettomuuteen toisensa jälkeen ja vuonna 1943 italialaiset itse erottivat Mussolinin pääministerin paikalta, vangitsivat ja lopulta 1945 ampuivat ja jättivät ruumiin häväistäväksi. Italialaisten kärsimykset saksalaisten ja liittoutuneiden katkerien taistelujen jaloissa jatkuivat pitkään.

Hirveä isäntä

Neuvostoliiton diktaattori, puoluejohtaja Josif Stalinista on Suomessakin kirjoitettu ja puhuttu paljon. On dramatisoitu näytelmiä Stalinin ja suomalaisten neuvotteluista ennen ja jälkeen maailmasodan, on selvitelty hänen opillisia näkemyksiään bolsevismin eri kysymyksiin, on tutkittu toista maailmansotaa taistelu taistelulta ja ennen kaikkea koetettu hahmottaa hänen terrorinsa uhrien määrää ja vankileirien laajuutta.

Vielä yhden uuden näkökulman Staliniin tarjoaa brittiläinen historioitsija ja kirjailija Simon Sebag Montefiore. Hän on sekä uusien arkistolähteiden että epävirallisten muistelusten ja haastattelujen perusteella kirjoittanut Stalinista henkilöhistoriallisesta näkökulmasta.

Kirja  Stalin – Punaisen tsaarin hovissa (2003, suomeksi  toinen painos 2008) on lähdeluetteloineen muhkea runsaat 700 sivua paksu kuvaus Stalinin perheestä, tuttavapiiristä ja palvelusväestä, joka vietti aikaa yhdessä  Stalinin kahdenkymmenen viimeisimmän vuoden aikana, hänen valtansa huippuaikoina. Vallanpitäjien elämä ei tietenkään ole pelkkää puoluekokousta, sotasuunnitelmaa tai ulkopolitiikan hoitoa, mutta Stalinin tuttavapiirin yhteisestä vapaa-ajanvietosta lukeminen aiheuttaa merkillisen skitsofreenisen olon, sillä tästä elokuvista pitävästä ja gramofonin soidessa tanssivasta ja lammasvartaita mutustavasta joukosta aina silloin tällöin joku määrättiin tapettavaksi.

Stalinilla oli kolme lasta ja yksi adoptiolapsi kahdesta avioliitosta ja hänen toinen vaimonsa teki itsemurhan. Lapset pyörivät mukana juhlissa ja lomamatkoilla muiden neuvostojohtajien perheiden kanssa. Seurueista muodostui monien ex-puolisojen, uusien puolisojen, vävyjen, lankojen ja appivanhempien kudoksia. Lomat olivat pitkiä ja toisten datshoilla viivyttiin venäläiseen tapaan kyläilemässä päiväkausia. ’Lämpimästä ystävyydestä’ on silti vaikea puhua, kun juhlien, tapaamisten ja lomamatkojen isäntänä Stalin saattoi päättää ihmisten hengestä mielensä mukaan. Silti ihmiset elivät tällaisessa yhteisössä vuosikausia ja hengissä selvinneet ovat muistelleet hyvälläkin 'noita ihania aikoja'. Psykologeilla on kai selityksensä ja terminsä tällaiselle. Sebag Montefiore viittaa esipuheessaan suljetuissa uskonlahkoissa ilmenevään saarnaajan ympärillä havaittavaan käytökseen.

Kun suuret puhdistukset 1930-luvun puolivälissä alkoivat, Stalin vaihtoi salaisen poliisinsa päällikköä muutaman vuoden välein. Kun edellinen oli kuulusteluissa kiduttanut ja tapattanut riittävästi ’kapitalistien vakoojia’ ja ’Stalinin murhaa suunnitelleita’ annettiin uudelle valitulle päällikölle ensimmäiseksi tehtäväksi likvidoida edellinen päällikkö jollakin sopivalla syyllä. Kremlin sisäpiirin ulkopuolella miljoonat ’tavallisemmat’ kansalaiset päätyivät alati kasvavaan vankileirien saaristoon.

’Hän oli parhain maan päällä koskaan elänyt mies’ nyyhki Stalinin pitkäaikainen keittäjätär lausunnossaan isännästään. Stalin ei ollenkaan pitänyt metsästyksestä, vaan hän nautti puutarhan kuoputtamisesta. Erityisesti hänelle rakasta oli sitruunapuiden hoito ja hänen mielikukkansa oli herkkä mimosa. 

Sivistyksen heikko itsepuolustus

Brittihistorioitsija, alallaan erittäin tunnustettu Sir Ian Kershaw on laatinut monumentaalisen Hitler -elämäkerran, jossa on kaksi osaa, 1450 sivua tekstiä ja 450 sivua kommentteja ja lähdeviitteitä. Se sai akateemisissa piireissä niin hyvän vastaanoton, että kustantaja painosti  Kershaw’ta tekemään siitä tiivistetymmän ’suuren lukijakunnan’ laitoksen, joka voitaisiin puristaa yhteen niteeseen. Näin syntyi nyt minulla käsillä ollut runsaan 900 sivun  pehmeäkantinen ’Hitler’, joka on ilmestynyt suomeksi 2010, ensimmäinen käännös  tuli 2009.

Hitleriä ovat monet muutkin tutkineet, mutta Kershaw kirjoittaa tosiaankin loistavasti ja mukaansatempaavasti. Sama lahja tuntuu toki olevan monilla muillakin brittihistorioitsijoilla. Kershaw’n kieli on notkeaa, faktat ja tulkinnat tiukasti perusteltuja mutta koko ajan kiinnostavasti tarjoiltuja. Paatosta ei juuri havaitse, kuten ei keinotekoisia kevennyksiäkään. Aihe ei anna huumorille sijaa; alun kuivakka huomautus Hitlerin isän kaukoviisaudesta sukunimen muuttamisessa lienee kirjan ainoa vino hymähdys. Totta, Heil Hitler kuulostaa tehokkaammalta ja voitokkaammalta kuin aiemmalla nimellä  Heil Schicklgruber olisi kuulostanut.

Kershaw kuvaa Hitlerin elämän ja uran kaikki vaiheet niin perusteellisesti, että mieltä polttavaan analyysiin: miten hän saattoi olla mahdollinen, löytyy varmasti riittävä taustatietomateriaali. Mikään merkittävä asia tai näkökulma tapahtumiin ei varmaankaan jää käsittelemättä.  Silti kysymys jää ahdistamaan lukijaa. Mussolini on mahdollista ainakin koettaa selittää italialaisella heikon valtion ja vaihtuvien ruhtinaiden taustalla, Stalin taas kehittymättömän, takapajuisen kansan ikiaikaisella tottumuksella julmaan itämaiseen hallintoon, mutta  miten Saksa: sivistynyt, kehittynyt, teollistunut, uskonpuhdistajien, runoilijoiden ja insinöörien maa vajoaa äkkiä muutamassa vuodessa järkyttävään sadismiin, rasismiin ja totaaliseen barbariaan!

Selitys ei voine olla Hitlerin henkilön mystinen pahuus yhdistyneenä ällistyttävään lumovoimaan. Tuo pieni käppänä, jolla on naurettavat viikset ja kimakka, mahtipontinen puhetapa, ei mitenkään näytä suurelta, vaalealta germaanisankarilta. Selitykseksi ei riittäne sekään, että maassa oli niin kova, totalitaarinen kuri, ettei kukaan enää olisi pystynyt häntä vastustamaan.

Kershaw etsii  yhtä selitystä sosiologi Max Weberin’ karismaattisen auktoriteetin’ käsitteestä. Saksalainen yhteiskunta oli juuri tuona historiallisena aikana laajasti, eliitistä vähäväkisiin massoihin saakka, kypsä ja hyvin halukas näkemään Hitlerissä sellaista karismaa, jota se halusi ja tarvitsi omien kiihkokansallisten ja rasististen maailmanvaltahaaveidensa tueksi. Kershaw’n kirjan Epilogi on pohdinnoissaan palkitsevaa luettavaa vaikka välillä iho nousee kananlihalle. Tuo vanha Saksa tuhoutui  ja poistui lopullisesti Hitlerin mukana. Poistuivatko karismaattista auktoriteettia kaipaavat kansakunnat Euroopasta tai maailmasta?

***

Naiset vallassa

Aina silloin tällöin julkisessa keskustelussakin havahdutaan naisten vähyyteen vallan korkeimmilla askelmilla. Saksan Angela lienee tällä erää vahvin nainen yksinäisessä asemassaan; muutama lyhytaikainen naispääministeri vilahtelee jossain muualla. Taloudellisen vallan alueella naisia on korkeimmalla huipulla vieläkin harvemmassa.  

Tällaistahan se on ollut kautta historian: vain sattuman oikusta ja miespuolisten perillisten kerta kaikkiaan puuttuessa on joskus väliaikaisesti jouduttu turvautumaan naiseen hallitsijana. Monesti  tämä on merkinnyt sitä, että itse asiassa silloinkin naisten kautta valtaa on käyttänyt kuitenkin joku mies; holhooja, prinssipuoliso, rakastaja, 'pääministeri'. Naisten mahdottomuus vallankäyttäjinä on aiemmin tullut perustelluksi jumalien ja teologien, myöhempinä aikoina lääkärien sanomisilla.

Historian kuuluisia naishallitsijoita on ehkä viisi, kuusi. Jonkinlaisen demokratian kautta vaaleilla valittuja poliittisia, merkittäviä naisjohtajia lienee nyt myöhemmällä ajalla suunnilleen sama määrä. Heitä on niin vähän ja niin pitkällä aikavälillä niin erilaisista kulttuureista,  ettei  heitä kannata koettaa  analysoida ’tyypillisen’ löytämiseksi.  He olivat paremminkin kaikin tavoin epätyypillisiä ja suuria poikkeuksia ajassaan ja ympäristössään. Jo pelkästään siksi heistä on niin kiinnostavaa lukea.

Loistava loppunäytös

Useampi tuhat vuotta sitten Egypti oli maailman korkeimman kulttuurin kotimaa. Sittemmin se on paljon taantunut suhteessa muihin ja niin ovat monet, monet muutkin kulttuurit. Ei siis olisi mitenkään tavaton ihme, jos meidän nykyisin tuntemamme Eurooppakin jäisi kenties kohta jonkun muun kulttuurin jalkoihin.  Sääli toki tulee, vanhaa tuttua.

Rooman imperiumi sotilaineen nujersi aikanaan faaraoiden Egyptin. Sen viimeisenä hallitsijana, loistavan mausoleuminsa mukana mahtavin menoin näyttämöltä poistui Kleopatra, kuningattareksi tituleerattu. Egyptiläisille hän oli hallitseva faarao, tai yksinkertaisesti vain jumala. Nainen niin huipulla kuin ikinä mahdollista.  Hänestä tiedämme yleisesti ainakin nimen; muu hatara kuvitelma onkin sitten napattu Asterixista, Hollywood-elokuvan huikeista lavasteista tai Shakespearelta.

Amerikkalainen journalisti, kolumnisti ja tietokirjailija Stacy Schiff on 2010 julkaissut loistavasti kirjoitetun (suomennettu 2011) Kleopatra-elämäkerran, jossa tätä myyttistä hahmoa lähestytään kaikkia saatavilla olevia lähteitä rinnakkain vertailemalla. Kuva näyttää erilaiselta eri kertojien teksteissä. Yksikään säilynyt lähde ei ole ’alkuperäinen’ tai ’silminnäkijän kertomus’ vaan Kleopatran elämää ja tekemisiä ovat jälkipolville kuvailleet roomalaiset historioitsijat ja kronikoitsijat: hekin sata tai parisataa vuotta tapahtumien jälkeen ja tietysti omasta, roomalaisuuden voitokkuutta korostavasta näkökulmastaan.

Schiff kirjoittaa notkeasti, kiinnostavasti ja kerrassaan hauskasti tästä parikymppisenä isänsä jälkeen valtaan nousseesta, aikakautenaan hyvin oppineesta ja omasta arvostaan erittäin tietoisesta naisesta, jonka suurin maailmanpoliittinen merkitys kasvoi siitä, kuinka hän pyöritteli maansa valloittaneita roomalaisia, ensin vanhaa Julius Caesaria ja sitten vähän nuorempaa Marcus Antoniusta. Kummallekin hän synnytti myös lapsia.

Faaraoiden tavan mukaan Kleopatra oli naimisissa pikkuveljiensä kanssa, ensin toisen ja sitten toisen. Kovin paljon hän ei näitä ’kanssahallitsijoitaan’ tarvinnut saati arvostanut; hän surmautti molemmat veljet ja myös pari siskoaan. Veljien suunnitelmista ei tiedetä, mutta ainakin sisko puolestaan yritti sitä ennen saada Kleopatran hengiltä. Jumalat vähän mittelivät keskenään.

Vapaudella on hintansa

Ruotsin  kuningatar Kristiina ei ollut jumala, mutta  ylhäältä annettu ainoa kruununperillinen kuitenkin ja niin keskittynyt uskonnollisuuteen, että käytti lähes koko elämänsä oikean uskonopin pohtimiseen. 

Hänet kasvatettiin 6-vuotiaasta saakka tiukasti protestanttisen 1600-luvun suurvalta-Ruotsin hallitsijaksi, jonka tehtävänä oli pitää kunniassa isänsä sotasaavutukset, usko ja valtakunnanrajat. Itsestään selvää oli, että hänen tuli avioitua mahdollisimman ’hyvin’ ja synnyttää nopeasti kruununperijä, mieluiten varalle useampikin ja tietenkin miespuolinen. Näin valtakunnassa olisi taas kaikki hyvin ja oikeassa järjestyksessä.

Ruotsalainen historiantutkija ja professori Peter Englund on kuuluisa kyvyistään kirjoittaa yksittäisten henkilöiden kiinnostavan ja koskettavan mikrohistorian avulla monipuolisia, hienoja analyysejä eri aikakausista ja laajoista kehityskuluista. Kuningatar Kristiina-kirjan (2006) hän on kirjoittanut Ruotsin Akatemian tilaustyönä ja tämäkin teksti kyllä vakuuttaa, vaikkakaan ei nyt varsinaisesti hurmaa.

Kristiina oli tunnetusti aikakautensa oppineimpia naisia. Hänestä on kirjoitettu paljon ja hänen omaa kirjeenvaihtoaan on säilynyt melko runsaasti. Hän edisti merkittävästi Ruotsin taiteita, tieteitä ja kulttuurielämää. Hän oli myös kiivas, omanarvontuntoinen ja vallanhaluinen. Hän sieti lähipiirissään vain muutamia harvoja naisia ja miehiä ei juuri senkään vertaa.  Avioliitto ei tullut kerta kaikkiaan kyseeseen. Kruununperijä-pulman hän hoiti nimityttämällä rotevan saksalaisserkkunsa seuraajakseen. Uskon pulmaansa hän ei pystynyt enää millään näppärästi hoitamaan; koska hän tahtoi liittyä roomalaiskatoliseen kirkkoon, hänen oli luovuttava Ruotsin kruunusta.

Kristiina sai siis mitä halusi ja hän muutti Roomaan. Pöyristynyt kansa tottui aika nopeasti  uuteen hallitsijaan: taas heitä johtaa pönäkkä mies, joka puuhaa sotaan lähtöä. Mielenkiintoista onkin lukea, kuinka Kristiina sen sijaan ei millään tahtonut tottua uuteen asemaansa. Hän oli kyllä vapaa päättämään omista asioistaan halunsa mukaan, mutta valta-asema oli mennyttä. Hän kävi nöyryyttäviä kiistoja ruotsalaisten hallintoelinten kanssa siitä, kuinka paljon rahaa ja omaisuutta hänen tuli saada mukaansa ’kultaisena kädenpuristuksena’ ja koetti seuraavina vuosina löytää ympäri Euroopan kaikenlaisia pieniä ja suuria asioita, joihin hän voisi vaikuttaa. Pääsisikö vaikka Bremenin kuvernööriksi? Tai mukaan Puolan kuninkaanvaaliin? Hän halusi edelleen kiivaasti ’olla joku’, ei pelkästään sormeilla rukousnauhaa Roomassa. Turha toivo. Hän oli irrottanut otteensa vallasta ja se oli iäksi mennyttä.

Sattuma suosii vahvatahtoista

Syntyessään Venäjän pitkäaikainen hallitsija, keisarinna Katariina toinen, eli Katariina Suuri, ei ollut jumala eikä liioin jumalan hallitsijaperheeseen lähettämä kruununperillinen eikä hän ollut edes Katariina.   

Tällä Sophie-nimisellä köyhtyneellä saksalaisellla aatelistytöllä oli kuitenkin juuri oikeat sukulaisuussuhteet ja tarmokas äiti. Niinpä jo 14-vuotiaana Sophie siirtyi Venäjän hoviin, vaihtoi uskontoa ja etunimeä ja opetteli uuden kielen, koska oli tullut kihlatuksi näppyläiselle murrosikäiselle Peter Ulrichille, joka puolestaan oli omien sukulaisuussuhteidensa kautta tullut valituksi Venäjän seuraavaksi kruununperilliseksi perheettömän ja lapsettoman keisarinna Elisabetin jälkeen. Näinkin voi vaarallinen ja mutkikas matka vallan huipulle alkaa.

Katariina Suuren muistelmat kertovat yksityiskohtaisesti hänen varhaisista vuosistaan 1740- ja 1750 -luvuilla Venäjällä, ennen hänen valtaannousuaan. Keisarinna on kirjoittanut niitä kolmessa eri vaiheessa vasta myöhemmin, muunnellen ja korjaillen niitä useaan otteeseen. Koko käsikirjoitus säilyi harvojen kopioiden varassa ’perhesalaisuutena’ toistasataa vuotta, kunnes 1858 kirjoitukset julkaistiin painettuna Englannissa ja siitä ne alkoivat levitä muualle. Lukemani vuoden 2007 suomennos perustuu englantilaiseen vuonna 2005 julkaistuun kommentoituun laitokseen.

Katariina tarjoilee kiinnostavan silminnäkijäkuvauksen 1700-luvun hovielämän yksityiskohdista. Miten asuttiin, mitä syötiin, miten sairauksia hoidettiin, miten matkustettiin, juhlittiin ja ennen kaikkea jatkuvasti juoniteltiin. Muistelmia onkin niiden julkitulon jälkeen luettu ristiriitaisin tuntein, koska Katariinan on epäilty kirjoituksissaan pohjustavan myöhempää vallankaappaustaan ja miehensä kovin onnetonta ’menehtymistä peräpukamiin’ kuvaamalla tämä puolisonsa kruununperillinen, myöhempi lyhytaikainen tsaari Pietari III, niin kehnossa valossa, että hänen syrjäyttämisensä oli suoranainen valtakunnan onni. Myöhemmät Romanov-sukuiset tsaarit ovat piilotelleet muistelmia myös siksi, että niistä saa epäselvästi ilmaistun käsityksen, jonka mukaan Katariinan esikoisen isä olisikin muuan komea ruhtinas Saltykov, joten puheet Romanovien kunniakkaasta ja pitkäaikaisesta  hallitsijasuvusta voi ehkä unohtaa.

Jälkiviisaasti arvioiden voidaan silti todeta, että Katariina Suuren kolmikymmenvuotinen hallituskausi ei suinkaan ollut Venäjän historiassa niitä kehnoimpia, päinvastoin. Katariina jätti jälkeensä lakikokoelman, kirjoittamiaan kirjoja, valtavan kirjeenvaihdon, kokoamansa taidekokoelman, paljon arkkitehtuuria ja monenlaisia aloitteita ja uudistuksia valtakunnan edistämiseksi. Kuuluisin hän on silti tusinasta virallisesta rakastajastaan. Yksi heistä hankki hänelle lahjaksi Krimin niemimaan.

***