Diktaattorimatrikkeli

Tiukasti suljetusta Pohjois-Koreasta on tihkunut uutisia suuren johtajan sairastelusta. Yleensä diktaattorit eivät ikinä sairasta; sellaista heikkoutta ei ylivertaisilla sankareilla ole – ja jos siitä huolimatta kuitenkin olisi, ei siitä ainakaan kerrota julkisuuteen. Siksi uutinen onkin moninkertaisesti poikkeuksellinen ja käynnistää heti ryöppyävät arvailut – mitä todellisuudessa tuossa suljetussa järjestelmässä on tekeillä ja miksi hädin tuskin kolmikymppinen suuri johtaja nilkuttaa nyt vaivalloisesti. Ketä tällaisesta valtionvastaisesta asiaintilasta tulee syyttää? Puretaanko maasta kaikki portaat? Kielletäänkö teräväreunaiset huonekalut tai korkeat kynnykset ? Ovatko rakennusmestarit vai kenties kenkäsuunnittelijat rangaistuksen tarpeessa?

Diktaattoreille pitäisi voida nauraa jo silloin kun he kurottelevat kohti valtaa ja yhteiskuntien tulisi puolustaa itseään tällaisen mielettömyyden tartunnalta terhakammin kuin sikainfluenssalta konsanaan. Miksi ihmeessä sen houkutus onkaan niin suuri, että siihen langetaan aina vain uudestaan, vaikka jäljet pelottavat kaikkialla historiassa? Sama järjettömyys toistuu niin Aasiassa,  Afrikassa,  Arabimaissa, Amerikoissa kuin Euroopassakin. 

Olen jälleen lueskellut paksuja kirjajärkäleitä Mussolinista, Hitleristä ja Stalinista, näistä omien lähinurkkiemme diktaattoreista, jotka eivät ole sen kaukaisempia kuin vanhempiemme ja isovanhempiemme elinaika. 

Kaikella on aikansa, sanoo sananlasku monimielisesti ja niin näyttää olevan diktaattorien urakehityksessäkin. Ensin on omien tukijoukkojen rakentamisvaihe; kootaan omia intomielisiä kannattajia, ollaan ’uskolliset taistelutoverit’ ryhmittymässä tai puolueessa. Siitä sitten pikkuhiljaa kiivetään ylemmäs, saadaan loistava tilaisuus ja noustaan valtaan joko silkasta sattumasta tai jonkun yhteiskunnallisen mullistuksen aikana. Alkaa huikaiseva nousu.Voitetaan yllättäen vaalit tai 'suostutaan pelastamaan isänmaa kaaokselta'. Hankkeet menestyvät, kansa tykkää, saadaan lisää poliittisia tai peräti sotilaallisia voittoja, talouskin piristyy, kansa hurraa ja antaa mielellään pois demokraattiset oikeutensa. 

Diktaattorin pää ei tietenkään kestä vaan hän uskoo itsekin olevansa ylivertainen. Kritiikkiä tai vastustajia ei siedetä eikä normaaleja yhteiskunnan käytäntöjäkään. Entisiä ’taistelutovereitakaan’ ei enää siedetä, kaikkia epäillään vallankaappaajiksi, ei ole ketään kenen kanssa sparrata ja miettiä asioita. Alkaa alamäki. Päätökset ovat epäjohdonmukaisia, tavoitteet vaihtuvat tiuhaan, hankkeet alkavat epäonnistua peittelystä huolimatta ja tappiot ruokkivat tappioita. Lopulta kaikki romahtaa ja diktaattoria odottaa surkea loppu. Kansat nuolevat haavojaan ja kärsivät seurauksista vielä vuosikausia jälkeenpäin.  

Voisinpa olla optimistisempi, mutta ei. Mietin vain, mistä mahtaa ponnahtaa esiin seuraava korvaamaton, ylivertainen, jota ei tule rasittaa turhilla uusilla vaaleilla tai loukata vastaehdokkailla, jos hän kerran erinomaisuudessaan suostuu ohjaamaan kansansa kohti auvoisaa tulevaisuutta ja siinä sivussa murskaamaan sen viholliset? Mistä löytyy seuraava kansa joka mielellään haluaa tulla petetyksi?

Rooman suuruudesta raunioihin

Benito Mussolini nousi nyt käsiteltävänä olevasta kolmikosta ensimmäisenä valtansa kukkuloille ja ensimmäisenä myös romahti alas. Hän on jäänyt Hitlerin ja Stalinin seurassa vähemmälle huomiolle koska oli monilla tavoilla ’pienempi paha’, mutta se ei hänen uhrejaan tietenkään lohduta.

Koska Mussolinia ei ole ainakaan meillä kirjallisuudessa tai mediassa käsitelty kovinkaan paljon, tartuin suurella kiinnostuksella ruotsalaisen kirjallisuustieteilijä ja tietokirjailija Göran Hägg’in Mussolini –kirjaan vuodelta 2008 (käännetty suomeksi 2010). Kirjailijan ote ei ole aivan niin tiukan asiallinen kuin varsinaisten historiantutkijoiden, mutta ei myöskään sorru sankari- tai pahisromantiikkaan. Tuntuu kuin kirjoittaja oikein pinnistelisi nähdäkseen Mussolinin italialaisten silmin löytääkseen selityksen kaikkien diktaattorien kohdalla heräävään kysymykseen: kuinka hän oli mahdollinen?

Fasistiksi haukutaan nykyään melkein ketä tahansa jonka kanssa ollaan eri mieltä, mutta Mussolini esikuntineen määritteli opin vahvasta, sotilaallisesti organisoidusta valtiosta, joka hallitsee ja määrää yhteiskunnan kaikkia tärkeitä toimialoja. Muita puolueita, ammattiliittoja tai järjestöjä ei tarvita eikä sallita. Hägg toteaa, että huippukautenaan Mussolinilla oli täysin vapaat kädet toteuttaa nuoruuden haavettaan: minä haluan olla se, joka määrää. Hän oli ’il Duce’, johtaja vailla minkäänlaisia pidäkkeitä. Häntä ei sitonut edes mikään keksitty ’tieteellinen maailmanselitys’, ei muodollinen puolueohjelma tai uskonkappale.

Mussolinin hahmo on värikäs kuvattava ja fasistisen liikkeen nousuvuodet ovat kiinnostavaa luettavaa niin poliittisen-  kuin kulttuurihistoriankin kannalta.  Monet kokeilut olivat teoriassa aivan kannatettavia, mutta jotenkin ne käytännössä aina tärveltyivät. Tapahtumaketjut antavat ehkä joitakin vastauksia mieltä askarruttaviin kysymyksiin, kuten miksi Italian poliittinen historia on sellainen kuin se nykyään on tai miten ihmeessä viime vuosikymmenten Silvio Berlusconi on ollut mahdollinen? 

Nuorena Mussolini oli intomielinen pasifisti ja sosialisti, sitten tuli täyskäännös sotilaalliseen fasismiin ja Rooman imperiumin suuruuden palauttamiseen Italialle. Lähipiirinä pysyy italialaiseen tapaan perhe; veli, vaimo, lapset, vävy ja liuta vaihtuvia rakastajattaria. Häggin mukaan varsinaisia läheisiä ystäviä Mussolinilla ei ollut koskaan ja työtovereitaan hän vaihtoi tiuhaan. Varsinaista organisoitua tuhoamiskoneistoa tai kuolemanleirejä ei Mussolinilla ollut; tavanomaista väkivaltaa, vainoamista, painostusta, kiristystä ja murhia kylläkin. Uskonnonvastaisena hän pysyi koko elämänsä, mutta onnistui järjestämään Italian valtion ja Vatikaanin välit kumpaakin hyvin hyödyttävään sopimukseen. Hän oli opiskellut jonkin aikaa yliopistossakin ja osasi vieraita kieliä, toisin kuin Hitler ja Stalin, jotka olivat kouluttamattomia.

Rooman imperiumia Italia ei saanut takaisin. Kaikki siirtomaahaaveet ja sodat Afrikassa sekä liittyminen Hitlerin rinnalle toiseen maailmansotaan ja juutalaisten vainoamiseen ’arjalaisen ihanteen’ nimissä johtivat vain onnettomuuteen toisensa jälkeen ja vuonna 1943 italialaiset itse erottivat Mussolinin pääministerin paikalta, vangitsivat ja lopulta 1945 ampuivat ja jättivät ruumiin häväistäväksi. Italialaisten kärsimykset saksalaisten ja liittoutuneiden katkerien taistelujen jaloissa jatkuivat pitkään.

Hirveä isäntä

Neuvostoliiton diktaattori, puoluejohtaja Josif Stalinista on Suomessakin kirjoitettu ja puhuttu paljon. On dramatisoitu näytelmiä Stalinin ja suomalaisten neuvotteluista ennen ja jälkeen maailmasodan, on selvitelty hänen opillisia näkemyksiään bolsevismin eri kysymyksiin, on tutkittu toista maailmansotaa taistelu taistelulta ja ennen kaikkea koetettu hahmottaa hänen terrorinsa uhrien määrää ja vankileirien laajuutta.

Vielä yhden uuden näkökulman Staliniin tarjoaa brittiläinen historioitsija ja kirjailija Simon Sebag Montefiore. Hän on sekä uusien arkistolähteiden että epävirallisten muistelusten ja haastattelujen perusteella kirjoittanut Stalinista henkilöhistoriallisesta näkökulmasta.

Kirja  Stalin – Punaisen tsaarin hovissa (2003, suomeksi  toinen painos 2008) on lähdeluetteloineen muhkea runsaat 700 sivua paksu kuvaus Stalinin perheestä, tuttavapiiristä ja palvelusväestä, joka vietti aikaa yhdessä  Stalinin kahdenkymmenen viimeisimmän vuoden aikana, hänen valtansa huippuaikoina. Vallanpitäjien elämä ei tietenkään ole pelkkää puoluekokousta, sotasuunnitelmaa tai ulkopolitiikan hoitoa, mutta Stalinin tuttavapiirin yhteisestä vapaa-ajanvietosta lukeminen aiheuttaa merkillisen skitsofreenisen olon, sillä tästä elokuvista pitävästä ja gramofonin soidessa tanssivasta ja lammasvartaita mutustavasta joukosta aina silloin tällöin joku määrättiin tapettavaksi.

Stalinilla oli kolme lasta ja yksi adoptiolapsi kahdesta avioliitosta ja hänen toinen vaimonsa teki itsemurhan. Lapset pyörivät mukana juhlissa ja lomamatkoilla muiden neuvostojohtajien perheiden kanssa. Seurueista muodostui monien ex-puolisojen, uusien puolisojen, vävyjen, lankojen ja appivanhempien kudoksia. Lomat olivat pitkiä ja toisten datshoilla viivyttiin venäläiseen tapaan kyläilemässä päiväkausia. ’Lämpimästä ystävyydestä’ on silti vaikea puhua, kun juhlien, tapaamisten ja lomamatkojen isäntänä Stalin saattoi päättää ihmisten hengestä mielensä mukaan. Silti ihmiset elivät tällaisessa yhteisössä vuosikausia ja hengissä selvinneet ovat muistelleet hyvälläkin 'noita ihania aikoja'. Psykologeilla on kai selityksensä ja terminsä tällaiselle. Sebag Montefiore viittaa esipuheessaan suljetuissa uskonlahkoissa ilmenevään saarnaajan ympärillä havaittavaan käytökseen.

Kun suuret puhdistukset 1930-luvun puolivälissä alkoivat, Stalin vaihtoi salaisen poliisinsa päällikköä muutaman vuoden välein. Kun edellinen oli kuulusteluissa kiduttanut ja tapattanut riittävästi ’kapitalistien vakoojia’ ja ’Stalinin murhaa suunnitelleita’ annettiin uudelle valitulle päällikölle ensimmäiseksi tehtäväksi likvidoida edellinen päällikkö jollakin sopivalla syyllä. Kremlin sisäpiirin ulkopuolella miljoonat ’tavallisemmat’ kansalaiset päätyivät alati kasvavaan vankileirien saaristoon.

’Hän oli parhain maan päällä koskaan elänyt mies’ nyyhki Stalinin pitkäaikainen keittäjätär lausunnossaan isännästään. Stalin ei ollenkaan pitänyt metsästyksestä, vaan hän nautti puutarhan kuoputtamisesta. Erityisesti hänelle rakasta oli sitruunapuiden hoito ja hänen mielikukkansa oli herkkä mimosa. 

Sivistyksen heikko itsepuolustus

Brittihistorioitsija, alallaan erittäin tunnustettu Sir Ian Kershaw on laatinut monumentaalisen Hitler -elämäkerran, jossa on kaksi osaa, 1450 sivua tekstiä ja 450 sivua kommentteja ja lähdeviitteitä. Se sai akateemisissa piireissä niin hyvän vastaanoton, että kustantaja painosti  Kershaw’ta tekemään siitä tiivistetymmän ’suuren lukijakunnan’ laitoksen, joka voitaisiin puristaa yhteen niteeseen. Näin syntyi nyt minulla käsillä ollut runsaan 900 sivun  pehmeäkantinen ’Hitler’, joka on ilmestynyt suomeksi 2010, ensimmäinen käännös  tuli 2009.

Hitleriä ovat monet muutkin tutkineet, mutta Kershaw kirjoittaa tosiaankin loistavasti ja mukaansatempaavasti. Sama lahja tuntuu toki olevan monilla muillakin brittihistorioitsijoilla. Kershaw’n kieli on notkeaa, faktat ja tulkinnat tiukasti perusteltuja mutta koko ajan kiinnostavasti tarjoiltuja. Paatosta ei juuri havaitse, kuten ei keinotekoisia kevennyksiäkään. Aihe ei anna huumorille sijaa; alun kuivakka huomautus Hitlerin isän kaukoviisaudesta sukunimen muuttamisessa lienee kirjan ainoa vino hymähdys. Totta, Heil Hitler kuulostaa tehokkaammalta ja voitokkaammalta kuin aiemmalla nimellä  Heil Schicklgruber olisi kuulostanut.

Kershaw kuvaa Hitlerin elämän ja uran kaikki vaiheet niin perusteellisesti, että mieltä polttavaan analyysiin: miten hän saattoi olla mahdollinen, löytyy varmasti riittävä taustatietomateriaali. Mikään merkittävä asia tai näkökulma tapahtumiin ei varmaankaan jää käsittelemättä.  Silti kysymys jää ahdistamaan lukijaa. Mussolini on mahdollista ainakin koettaa selittää italialaisella heikon valtion ja vaihtuvien ruhtinaiden taustalla, Stalin taas kehittymättömän, takapajuisen kansan ikiaikaisella tottumuksella julmaan itämaiseen hallintoon, mutta  miten Saksa: sivistynyt, kehittynyt, teollistunut, uskonpuhdistajien, runoilijoiden ja insinöörien maa vajoaa äkkiä muutamassa vuodessa järkyttävään sadismiin, rasismiin ja totaaliseen barbariaan!

Selitys ei voine olla Hitlerin henkilön mystinen pahuus yhdistyneenä ällistyttävään lumovoimaan. Tuo pieni käppänä, jolla on naurettavat viikset ja kimakka, mahtipontinen puhetapa, ei mitenkään näytä suurelta, vaalealta germaanisankarilta. Selitykseksi ei riittäne sekään, että maassa oli niin kova, totalitaarinen kuri, ettei kukaan enää olisi pystynyt häntä vastustamaan.

Kershaw etsii  yhtä selitystä sosiologi Max Weberin’ karismaattisen auktoriteetin’ käsitteestä. Saksalainen yhteiskunta oli juuri tuona historiallisena aikana laajasti, eliitistä vähäväkisiin massoihin saakka, kypsä ja hyvin halukas näkemään Hitlerissä sellaista karismaa, jota se halusi ja tarvitsi omien kiihkokansallisten ja rasististen maailmanvaltahaaveidensa tueksi. Kershaw’n kirjan Epilogi on pohdinnoissaan palkitsevaa luettavaa vaikka välillä iho nousee kananlihalle. Tuo vanha Saksa tuhoutui  ja poistui lopullisesti Hitlerin mukana. Poistuivatko karismaattista auktoriteettia kaipaavat kansakunnat Euroopasta tai maailmasta?

***

Naiset vallassa

Aina silloin tällöin julkisessa keskustelussakin havahdutaan naisten vähyyteen vallan korkeimmilla askelmilla. Saksan Angela lienee tällä erää vahvin nainen yksinäisessä asemassaan; muutama lyhytaikainen naispääministeri vilahtelee jossain muualla. Taloudellisen vallan alueella naisia on korkeimmalla huipulla vieläkin harvemmassa.  

Tällaistahan se on ollut kautta historian: vain sattuman oikusta ja miespuolisten perillisten kerta kaikkiaan puuttuessa on joskus väliaikaisesti jouduttu turvautumaan naiseen hallitsijana. Monesti  tämä on merkinnyt sitä, että itse asiassa silloinkin naisten kautta valtaa on käyttänyt kuitenkin joku mies; holhooja, prinssipuoliso, rakastaja, 'pääministeri'. Naisten mahdottomuus vallankäyttäjinä on aiemmin tullut perustelluksi jumalien ja teologien, myöhempinä aikoina lääkärien sanomisilla.

Historian kuuluisia naishallitsijoita on ehkä viisi, kuusi. Jonkinlaisen demokratian kautta vaaleilla valittuja poliittisia, merkittäviä naisjohtajia lienee nyt myöhemmällä ajalla suunnilleen sama määrä. Heitä on niin vähän ja niin pitkällä aikavälillä niin erilaisista kulttuureista,  ettei  heitä kannata koettaa  analysoida ’tyypillisen’ löytämiseksi.  He olivat paremminkin kaikin tavoin epätyypillisiä ja suuria poikkeuksia ajassaan ja ympäristössään. Jo pelkästään siksi heistä on niin kiinnostavaa lukea.

Loistava loppunäytös

Useampi tuhat vuotta sitten Egypti oli maailman korkeimman kulttuurin kotimaa. Sittemmin se on paljon taantunut suhteessa muihin ja niin ovat monet, monet muutkin kulttuurit. Ei siis olisi mitenkään tavaton ihme, jos meidän nykyisin tuntemamme Eurooppakin jäisi kenties kohta jonkun muun kulttuurin jalkoihin.  Sääli toki tulee, vanhaa tuttua.

Rooman imperiumi sotilaineen nujersi aikanaan faaraoiden Egyptin. Sen viimeisenä hallitsijana, loistavan mausoleuminsa mukana mahtavin menoin näyttämöltä poistui Kleopatra, kuningattareksi tituleerattu. Egyptiläisille hän oli hallitseva faarao, tai yksinkertaisesti vain jumala. Nainen niin huipulla kuin ikinä mahdollista.  Hänestä tiedämme yleisesti ainakin nimen; muu hatara kuvitelma onkin sitten napattu Asterixista, Hollywood-elokuvan huikeista lavasteista tai Shakespearelta.

Amerikkalainen journalisti, kolumnisti ja tietokirjailija Stacy Schiff on 2010 julkaissut loistavasti kirjoitetun (suomennettu 2011) Kleopatra-elämäkerran, jossa tätä myyttistä hahmoa lähestytään kaikkia saatavilla olevia lähteitä rinnakkain vertailemalla. Kuva näyttää erilaiselta eri kertojien teksteissä. Yksikään säilynyt lähde ei ole ’alkuperäinen’ tai ’silminnäkijän kertomus’ vaan Kleopatran elämää ja tekemisiä ovat jälkipolville kuvailleet roomalaiset historioitsijat ja kronikoitsijat: hekin sata tai parisataa vuotta tapahtumien jälkeen ja tietysti omasta, roomalaisuuden voitokkuutta korostavasta näkökulmastaan.

Schiff kirjoittaa notkeasti, kiinnostavasti ja kerrassaan hauskasti tästä parikymppisenä isänsä jälkeen valtaan nousseesta, aikakautenaan hyvin oppineesta ja omasta arvostaan erittäin tietoisesta naisesta, jonka suurin maailmanpoliittinen merkitys kasvoi siitä, kuinka hän pyöritteli maansa valloittaneita roomalaisia, ensin vanhaa Julius Caesaria ja sitten vähän nuorempaa Marcus Antoniusta. Kummallekin hän synnytti myös lapsia.

Faaraoiden tavan mukaan Kleopatra oli naimisissa pikkuveljiensä kanssa, ensin toisen ja sitten toisen. Kovin paljon hän ei näitä ’kanssahallitsijoitaan’ tarvinnut saati arvostanut; hän surmautti molemmat veljet ja myös pari siskoaan. Veljien suunnitelmista ei tiedetä, mutta ainakin sisko puolestaan yritti sitä ennen saada Kleopatran hengiltä. Jumalat vähän mittelivät keskenään.

Vapaudella on hintansa

Ruotsin  kuningatar Kristiina ei ollut jumala, mutta  ylhäältä annettu ainoa kruununperillinen kuitenkin ja niin keskittynyt uskonnollisuuteen, että käytti lähes koko elämänsä oikean uskonopin pohtimiseen. 

Hänet kasvatettiin 6-vuotiaasta saakka tiukasti protestanttisen 1600-luvun suurvalta-Ruotsin hallitsijaksi, jonka tehtävänä oli pitää kunniassa isänsä sotasaavutukset, usko ja valtakunnanrajat. Itsestään selvää oli, että hänen tuli avioitua mahdollisimman ’hyvin’ ja synnyttää nopeasti kruununperijä, mieluiten varalle useampikin ja tietenkin miespuolinen. Näin valtakunnassa olisi taas kaikki hyvin ja oikeassa järjestyksessä.

Ruotsalainen historiantutkija ja professori Peter Englund on kuuluisa kyvyistään kirjoittaa yksittäisten henkilöiden kiinnostavan ja koskettavan mikrohistorian avulla monipuolisia, hienoja analyysejä eri aikakausista ja laajoista kehityskuluista. Kuningatar Kristiina-kirjan (2006) hän on kirjoittanut Ruotsin Akatemian tilaustyönä ja tämäkin teksti kyllä vakuuttaa, vaikkakaan ei nyt varsinaisesti hurmaa.

Kristiina oli tunnetusti aikakautensa oppineimpia naisia. Hänestä on kirjoitettu paljon ja hänen omaa kirjeenvaihtoaan on säilynyt melko runsaasti. Hän edisti merkittävästi Ruotsin taiteita, tieteitä ja kulttuurielämää. Hän oli myös kiivas, omanarvontuntoinen ja vallanhaluinen. Hän sieti lähipiirissään vain muutamia harvoja naisia ja miehiä ei juuri senkään vertaa.  Avioliitto ei tullut kerta kaikkiaan kyseeseen. Kruununperijä-pulman hän hoiti nimityttämällä rotevan saksalaisserkkunsa seuraajakseen. Uskon pulmaansa hän ei pystynyt enää millään näppärästi hoitamaan; koska hän tahtoi liittyä roomalaiskatoliseen kirkkoon, hänen oli luovuttava Ruotsin kruunusta.

Kristiina sai siis mitä halusi ja hän muutti Roomaan. Pöyristynyt kansa tottui aika nopeasti  uuteen hallitsijaan: taas heitä johtaa pönäkkä mies, joka puuhaa sotaan lähtöä. Mielenkiintoista onkin lukea, kuinka Kristiina sen sijaan ei millään tahtonut tottua uuteen asemaansa. Hän oli kyllä vapaa päättämään omista asioistaan halunsa mukaan, mutta valta-asema oli mennyttä. Hän kävi nöyryyttäviä kiistoja ruotsalaisten hallintoelinten kanssa siitä, kuinka paljon rahaa ja omaisuutta hänen tuli saada mukaansa ’kultaisena kädenpuristuksena’ ja koetti seuraavina vuosina löytää ympäri Euroopan kaikenlaisia pieniä ja suuria asioita, joihin hän voisi vaikuttaa. Pääsisikö vaikka Bremenin kuvernööriksi? Tai mukaan Puolan kuninkaanvaaliin? Hän halusi edelleen kiivaasti ’olla joku’, ei pelkästään sormeilla rukousnauhaa Roomassa. Turha toivo. Hän oli irrottanut otteensa vallasta ja se oli iäksi mennyttä.

Sattuma suosii vahvatahtoista

Syntyessään Venäjän pitkäaikainen hallitsija, keisarinna Katariina toinen, eli Katariina Suuri, ei ollut jumala eikä liioin jumalan hallitsijaperheeseen lähettämä kruununperillinen eikä hän ollut edes Katariina.   

Tällä Sophie-nimisellä köyhtyneellä saksalaisellla aatelistytöllä oli kuitenkin juuri oikeat sukulaisuussuhteet ja tarmokas äiti. Niinpä jo 14-vuotiaana Sophie siirtyi Venäjän hoviin, vaihtoi uskontoa ja etunimeä ja opetteli uuden kielen, koska oli tullut kihlatuksi näppyläiselle murrosikäiselle Peter Ulrichille, joka puolestaan oli omien sukulaisuussuhteidensa kautta tullut valituksi Venäjän seuraavaksi kruununperilliseksi perheettömän ja lapsettoman keisarinna Elisabetin jälkeen. Näinkin voi vaarallinen ja mutkikas matka vallan huipulle alkaa.

Katariina Suuren muistelmat kertovat yksityiskohtaisesti hänen varhaisista vuosistaan 1740- ja 1750 -luvuilla Venäjällä, ennen hänen valtaannousuaan. Keisarinna on kirjoittanut niitä kolmessa eri vaiheessa vasta myöhemmin, muunnellen ja korjaillen niitä useaan otteeseen. Koko käsikirjoitus säilyi harvojen kopioiden varassa ’perhesalaisuutena’ toistasataa vuotta, kunnes 1858 kirjoitukset julkaistiin painettuna Englannissa ja siitä ne alkoivat levitä muualle. Lukemani vuoden 2007 suomennos perustuu englantilaiseen vuonna 2005 julkaistuun kommentoituun laitokseen.

Katariina tarjoilee kiinnostavan silminnäkijäkuvauksen 1700-luvun hovielämän yksityiskohdista. Miten asuttiin, mitä syötiin, miten sairauksia hoidettiin, miten matkustettiin, juhlittiin ja ennen kaikkea jatkuvasti juoniteltiin. Muistelmia onkin niiden julkitulon jälkeen luettu ristiriitaisin tuntein, koska Katariinan on epäilty kirjoituksissaan pohjustavan myöhempää vallankaappaustaan ja miehensä kovin onnetonta ’menehtymistä peräpukamiin’ kuvaamalla tämä puolisonsa kruununperillinen, myöhempi lyhytaikainen tsaari Pietari III, niin kehnossa valossa, että hänen syrjäyttämisensä oli suoranainen valtakunnan onni. Myöhemmät Romanov-sukuiset tsaarit ovat piilotelleet muistelmia myös siksi, että niistä saa epäselvästi ilmaistun käsityksen, jonka mukaan Katariinan esikoisen isä olisikin muuan komea ruhtinas Saltykov, joten puheet Romanovien kunniakkaasta ja pitkäaikaisesta  hallitsijasuvusta voi ehkä unohtaa.

Jälkiviisaasti arvioiden voidaan silti todeta, että Katariina Suuren kolmikymmenvuotinen hallituskausi ei suinkaan ollut Venäjän historiassa niitä kehnoimpia, päinvastoin. Katariina jätti jälkeensä lakikokoelman, kirjoittamiaan kirjoja, valtavan kirjeenvaihdon, kokoamansa taidekokoelman, paljon arkkitehtuuria ja monenlaisia aloitteita ja uudistuksia valtakunnan edistämiseksi. Kuuluisin hän on silti tusinasta virallisesta rakastajastaan. Yksi heistä hankki hänelle lahjaksi Krimin niemimaan.

***

Murhia monissa kulisseissa

Kesällä on joskus liian kuuma eikä jaksa tehdä muuta kuin lojua varjossa ja lukea jotain helposti ymmärrettävää ja kaavaltaan tuttua. Salapoliisikertomus, dekkari, murhamysteeri, rikosromaani. Lajityypillä on monta nimeä ja tyylitkin vaihtelevat. Joka tapauksessa on tapahtunut rikos, mieluiten murha, jotta asian vakavuus oikeuttaa rikosta selvittävän sankarin kovatkin otteet. Yleensä rikos selviää lopussa ja melko usein syyllinen saa rangaistuksenkin. Lukija saa turvallisuudentunteensa takaisin ja eikä juuri mikään jää kaihertamaan ajatuksiin.

Kuinka monta dekkaria lienen eläissäni lukenut?  Toista sataa nyt varmasti, mutta kuinka paljon yli? Jos mukaan kelpuutetaan vielä varhaisnuoruuteni Jerry Cotton-lehdet, nousee lukumäärä reippaasti. Nuorempana luin kaikki aloittamani dekkarit velvollisuudentuntoisesti loppuun, mutta nyt jätän kirjan surutta kesken, jos tyyli ei miellytä tai juoni tuntuu kelvottomalta. Dekkari on niin yksinkertainen paketti, että jos se on huono, niin se on aivan turhaa ajanhukkaa. Silloin kun dekkari on hyvä, se on loistava ajankuva ja yhteiskuntansa kiteytys.  Jos juoni on kaiken lisäksi vielä kunnolla jännittävä, on se bonusta.

En välitä väkivallan kuvauksilla mässäilevistä kauhutarinoista eivätkä minua miellytä toiminta-elokuvamaiset takaa-ajot, räjähtelyt, merkilliset uudet ihme-aseet tai sankarit, jotka vain mätkivät vastustajia ketoon yliluonnollisilla taistelutaidoillaan. Saa rikos toki olla vauhdikkaampi kuin ompeluseuran arpajaiskassan kähveltämisestä johtuvan häpeän peittämiseksi tehty vanukkaan myrkytys, mutta oikeastaan rikos ei ole minun suosikkidekkareissani kovin tärkeä. Joskus en edes muista, mikä se oli, vaikka luin kirjan mielihyvällä loppuun saakka. Usein dekkareita tulee luettua sarjoittain; kun yksi Morse, Brunetti tai Puri on viihdyttänyt, on helppo ahmia kaikki seuraavatkin. 

Luen kesädekkareita lähinnä lyhyehköön, tiettyyn muotoon sepitettyinä kulttuurihistoriallisina tarinoina. Mennyt aika tai vieras kulttuuri ja tuntematon kaupunki pitävät yllä kiinnostusta silloinkin, kun varsinainen juoni on heppoisen puoleinen ja jännitys haaleahkoa. Toisinpäin, jos dekkarin tapahtumapaikka on nyky-Suomessa, täytyy juonen ja kirjoitustyylin olla todella kiehtova, jotta se jaksaa houkuttaa.

Huppuviitta heilahtaa

Esimerkiksi keskiaikainen munkkiluostari on mielikuvituksen virkistäjäksi sopivan kaukainen tapahtumaympäristö. Luostarielämän oudot rituaalit ja säännöt, siellä tavoiteltu pyhyys ja kuitenkin koettu raadollisuus luovat jännitykselle sopivia ristiriitoja. Sankari, rikosten selvittäjä, on tietysti munkki, mutta ei kuka tahansa kalvakka ikisiveä kuorolainen kuudennesta rivistä pylvään takaa, vaan erityslahjakkuus, jolla on kiehtova menneisyys maailmallisten asioiden parissa. Hän on matkustellut kaukaisissa maissa ristiretkillä eivätkä naisetkaan ole hänelle tyystin tuntemattomia olentoja. Häneltä onnistuvat loistavan päättelykyvyn lisäksi niin lääkinnälliset taidot kuin miekkailukin tarpeen tullen.

Veli Cadfael  on sympaattinen ’vanhempi komisario’ tyyppi. Hieman jo tukevoitunut ja rauhoittunut, mutta vielä löytyy voimaakin yllätysiskuihin. Sen minkä hän ehkä vauhdissa on menettänyt, korvaa kokemusten tuoma viisaus. Hän tuntee lääkeyrttien käytön ja ymmärtää latinankielisten virallisten tekstien lisäksi myös Walesin ’alkuasukkaiden’ puhumaa kymrin kieltä.

Vuonna 1994 kuollut lingvisti ja tsekin kieleen erikoistunut kääntäjä Edith Pargeter kirjoitti tieteellisempien töidensä ohessa nimellä Ellis Peters toistakymmentä Veli Cadfael -kirjaa. Niiden tapahtuma-aika on rajattu vuosiin 1137-1145, jolloin Brittein saarilla oli käynnissä liki sisällissodan kaltainen valtataistelu keisarinna Maudin ja kuningas Stephenin  (suomennettuna Tapanin) välillä.  Kirjat olivat ilmestyessään 1980- ja 1990-luvuilla hyvin suosittuja. Niistä tehtiin Englannissa TV-sarja ja ne on käännetty lukuisille eri kielille. Suomeksi niistä on käännetty ainakin Munkinhuppu, Vaarallinen pyhimys, Yksi ruumis liikaa, Pyhän Pietarin markkinat ja Tuomitun kaapu.

Venäläinen surusilmä

Mies on poliisin ja ministeriöiden erityistehtäviin määrätty nuori, hoikka, erittäin tyylikkäästi pukeutunut, sivistynyt ja lähes kaikessa ylivoimainen; siis James Bond?  No ei ihan, vaan Bondin venäläinen vastine Aleksanteri  II:n valtakaudelta, nimeltään Erast Petrovits Fandorin.

On hänessä  Bondista poikkeavia piirteitäkin; hän on jatkuvasti surusilmäinen ja hänen ohimonsa ovat jo harmaantuneet, vaikka hän on tarinoiden ensimmäisessä kirjassa vasta hieman päälle kaksikymppinen. Hänen morsiamensa on kuollut pommi-iskussa, joka oli tarkoitettu Fandorinia itseään vastaan. Tuleeko mieleen Kummisetä? Surusta jäivät harmaat ohimot ja lievä änkytys. Nyttemmin Fandorinilla on rakastajatar, joka on toisen miehen vaimo, mutta asuu julkeasti Fandorinin asunnossa. Fandorin ei silti aio mennä hänen kanssaan naimisiin. Kuin Anna Karenina ikään?

Sankarilla on usein avustaja, hiukan tavallisempi, ehkä jopa yksinkertainen tai ainakin aivan muun alan erityistaitaja, joka sopivasti täydentää mestarinsa ominaisuuksia. Tohtori Watson, sihteeri Miss Lemon tai tollo veljenpoika, joka kelpaa ainakin kyyditsemään neiti Marplea automobiililla. Erast Fandorinilla on uskollinen palvelija, japanilainen tanakka taistelulajien taitaja, Masa.

Venäläinen kirjailija Grigori Tshartisvili on kirjailijanimellä Boris Akunin luonut jättiläismäisiin myyntilukuihin yltäneet Fandorin-kirjansa 2000-luvun taitteessa. Välillä niitä on moitittu liiallisesta nationalistisesta hehkutuksesta, kun Fandorinin seikkailujen kulissina on ’vanha vahva Venäjä loistonsa päivinä’, mutta minusta se ei ole kirjoissa mitenkään keskeistä. On vain viehättävää kuvitella Fandorinia Turkin sodan taustoissa, höyryjunan kyydissä tai kiitämässä hevosvaljakolla tulisella kiireellä lennättimeen. Mitä pitemmälle Fandorinin erinomaiset suoritukset etenevät, sitä enemmän luen niissä myös lajityypin parodiaa.

Yhä aktiivisesti kirjoittava Akunin on kuulemma saattanut myöhemmissä kirjoissa tämän sankarinsa jo hautaan, tai ainakin kadottanut hänet punaisen vallankumouksen pyörteisiin. Suomeksi käännetyissä sarjan alkupään kirjoissa  Asaselin salaliitto, Turkkilainen gambiitti, Akilleen kuolema, Leviathanin purjehdus ja Patasotilas ollaan vielä ’vapauttajatsaarin’ valtakunnassa.

 

Mokkasiinilla vauhtia avolavapakuun

Intiaanit, nämä ’native americans’, ovat aina kiehtoneet mieltäni. Lapsuuden ’Viimeisestä mohikaanista’ Wounded Kneen tarinoihin tai valkokankaan ’Tanssii susien kanssa’ itketykseen. Muistan, kuinka vuosikymmen sitten intoilin Utahista tulleelle amerikkalaistuttavalleni, kuinka hienoa olisi päästä näkemään siellä oikeita intiaaneja, kun heitä vielä jonkin verran asuu reservaateissaan. Tuttavani oli vastauksessaan aivan tinkimätön: ’No, you would not like to see them’. Kolhuisissa asuntovaunuissa depressiivisinä ja alkoholisoituneina kyhjöttävät matkamuistokauppiaat eivät kuulemma mieltäni nostattaisi.

Amerikkalainen, vuonna 2008 kuollut toimittaja ja kirjailija Tony Hillerman oli erikoistunut navajo-intiaanien vanhan kulttuurin ja nykyelämän ongelmien tutkimiseen ja kuvaamiseen. Hän saikin journalistisesta ja yhteiskunnallisesta työstään useita palkintoja. Hillermanin näkemys navajojen elämästä oli varmaankin realistinen, muttei silti kokonaan lohduton. Kulttuuri voidaan ehkä säilyttää, jos pitkälle koulutetut navajotkin haluavat pitää kiinni vanhoista traditioista, samalla kun heidän on välttämättä opittava pärjäämään myös valkoisessa valtakulttuurissa.

Hillermanin luoma poliisihahmo, navajojen heimopoliisin komisario Jim Chee ratkoo rikoksia reservaatissa ja sen laitamilla New Mexicon, Arizonan ja Utahin rajaseuduilla.  Suomeksi navajodekkareista on saatavissa ainakin Ajan varas, Musta tuuli, Kojootin jälki, Langennut mies, Puhuva jumala ja Pyhät ilveilijät. Tapahtumat ovat  ’lähes nykyaikaa’, siis 1990-lukua, mutta niihin kytkeytyy aina jotain navajoille tyypillistä tai niiden ratkaisemiseksi on tiedettävä jotain heidän tavoistaan, suvuistaan tai kielestään. Apuna Cheellä on tyttöystävä Janet Pete, nuori  juristi, joka koko ajan keikkuu kahden vaiheilla; siirtyäkö kokonaan valkoiseen elämäntyyliin vai sittenkin koettaa olla myös navajo.

***