Kasvatuksen armoilla

On äärimmäisen tärkeää, että kaikilla lapsilla ja nuorilla on mahdollisuus koulunkäyntiin ja opiskeluun, muutoin heistä tulee vaarallisia puoli-villejä tai hellan ja nyrkin väliin lannistettuja kotiorjia. Mutta kuka heitä opettaa ja mihin?

Yritetäänkö heistä kasvattaa omatoimisesti tietoa etsimään ja hyödyntämään kykeneviä valistuneita ihmisiä ’ei koulua vaan elämää varten’, vai tuotetaanko nopeasti reipasta ja tottelevaista tykinruokaa lähetettäväksi minne kulloinkin, käskystä hurraavia massoja puoluekokouksiin tai palvojia lahkohartauksiin, nurkumatta raatavia käsiä ja päitä talouden alituisesti kovenevaan palvelukseen?

Suomessa on oltu syystäkin ylpeitä kattavasta koulujärjestelmästä ja menestyksestä kansainvälisissä oppimistuloksia arvioivissa mittauksissa. Menestys ei tietenkään ole pysyvää ja ongelmia on meilläkin ilmennyt, erityisesti saatavilla olevan tiedon hyödyntämisessä ja arvioinnissa. Mikä tieto kaikessa tarjonnassa on luotettava tai merkittävä, mikä vain satunnainen tai kerrassaan puolueellinen ja väärä. Miten nuoret oppilaat voisivat arvioida saamaansa tietoa, kun valtaosa opettajistakin, noista aikoinaan tunnollisista koulunsa suorittajista, ottaa nurisematta vastaan kaiken minkä kulloinenkin järjestelmä heidän opetettavakseen määrää ja jakaa sitä kuuliaisesti eteenpäin.

Aina joskus jossain syttyy kapina. Näemme uutislähetyksissä vihaisia ihmisiä repimässä alas kylttejä ja iskulauseita, kaatamassa patsaita ja heittelemässä mappeja ulos ikkunoista. ’Meille valehdeltiin, meitä petettiin, meitä johdettiin harhaan’. Ihmisiä raivostuttaa, että heille tehtiin näin. Heitä nolostuttaa, että he antoivat sen tapahtua. Aasiassa, arabimaissa, Etelä-Amerikassa.. ja paljon lähempänäkin.

Palaan jälleen kerran lukemisissani Saksaan, jonka kokemat yhteiskunnalliset ja poliittiset muutokset ovat olleet niin valtavia, että niissä riittää käsittelemistä. Saksa on meitä suomalaisia lähellä, sekä maantieteellisesti että henkisesti, vaikka emme luultavasti halua sitä kovin innokkaasti myöntää. Olemme kuitenkin monessa asiassa pyrkineet ottamaan sieltä oppia; yliopistot, uskonpuhdistus, insinöörien ja lääkärien koulutus, armeija, urheiluvalmennus, peruskoulukin. Emme sentään onneksi ihan kaikessa, vai?

Luonnonvalinnan hylkytavaraa

Ajallisesti tuorein lukemistani saksalaista koulua ja kasvatusta sivuavista kirjoista oli 2011 ilmestynyt ja 2013 suomeksi käännetty ’Kirahvin kaula’. Kirjailija Judith Schalansky on niin nuori, että hän ehti nauttia DDR:n kaiken valmiiksi suunnitelleesta järjestelmästä vain muutaman varhaislapsuutensa vuoden ja elää nyt uudelleenyhtenäistyneessä Saksassa.

Hänen nykyaikaan ja nyky-Saksaan sijoittuvan kirjansa päähenkilö, biologian ja liikunnan opettaja Inge Lohmark, on nähnyt koululaitoksen arkipäivää aivan riittävästi ja tullut täysin kyyniseksi, kyllästyneeksi ja immuuniksi kaikelle ’kasvatuspuheelle'. Hän on tiukka ja ankara opettaja,  suorastaan sadisti. Tässä näköjään törmään kirjallisuudessa jälleen melko vastenmieliseen vanhahkoon naiseen, kuinka ollakaan.

Lohmark on aikoinaan ensin oppinut DDR:n kasvatustavoitteet: on luotava puolueen ohjeistamana edistyksellisiä ja rauhaarakastavia kansalaisia. Uudemmat liittovaltion ohjeet ovat likimain samaa lötinää,  tavoiteltava adjektiivi vain on vaihtunut ’vapaaseen’. Niin kuin kukaan nyt voisi olla vapaa, Lohmark tuhahtelee. Jos kerran lapsilla ja nuorilla on oppivelvollisuus, on vapaus samalla mennyt sen siliän tien, hän päättelee. Oppivelvollisuus on valtion toimeenpanemaa vapaudenriistoa, jota annostellaan liittovaltion opetusministerien kokouksissa. Pääasia hommassa on lasten ja nuorten totuttaminen säänneltyyn päivärytmiin ja kulloinkin vallalla olevaan ideologiaan. Sillä tavoin varmistetaan valta-asema. Järjestetään rumille ja tyhmille murrosikäisille silmälläpitoa pahimman vaiheen yli. Saadaan niistä jommoisiakin kansalaisia. Eläkejärjestelmän täydennysmateriaalia.

Schalansky ei anna opettaja Lohmarkille juuri toivoa eikä sympaattisia ominaisuuksia. Luonnonvalinta on heittänyt hänet huonoon saumaan. Hän opettaa itäisen Saksan tyhjeneväksi syrjäseuduksi jääneen alueen koulussa. Oppilasmäärä vähenee ja niiden vähienkin laatu on surkea, lakkautusuhka roikkuu koulun yllä, rehtori puolestaan uhkaa Lohmarkia potkuilla, hänen täydennyskouluttamisensa ei enää kannata. Kahden vuoden työttömyyskorvauksen jälkeen tarjolla voisi olla ehkä valvojan hommia lastenkodissa.

Ihmisen ongelma on aina menneisyys, Schalansky tiivistää Lohmarkin sanomaksi. Raahaamme sitä mukanamme emmekä ole lainkaan sopeutuneita nykyisyyteen. Olemme kuin kivikauden savannien metsästäjiä, jotka koettavat nilkuttaa nyt mukana nykyajassa. Eihän se onnistu. Vasta meidän jälkeläisemme ovat sopeutuneita tähän nykyaikaan. Heidän tragediansa taas on, että he tulevat elämään täysin erilaisessa ajassa kuin tämä, eivätkä ole sopeutuneita siihen tulevaan. 

Siinäkö olisi kasvatuksen tärkein tavoite, saada ihmisestä luonnonvalinnan tueksi nykyistä parempi sopeutuja?

Antakaa edes ihanteen rippeet

Miltä tuntui elää kommunistisen Itä-Saksan kasvatusjärjestelmässä? Kirjailija Claudia Rusch kasvoi DDR:n tiukassa puolueohjatussa yhteiskunnassa ja onnistui ’rimaa hipoen’ pääsemään läpi koko systeemin niin, että keväällä 1990 hän oli pitämässä ylioppilaiden kiitospuhetta vihoviimeisen täydellisen ’ossi’ ikäluokan edustajana. Berliini muuri oli murtunut edellisenä syksynä. Vielä viikkoa ennen sen kaatumispäivää Claudian luokka oli saanut historian tehtäväksi kirjoittaa essee aiheesta ’Miksi antifasistinen suojavalli kaupungissamme on perusteltu’.

Claudian vanhemmat olivat systeemiin kriittisesti suhtautuvia, mutta onnistuivat säilyttämään henkensä ja joltisenkin vapautensa. Heillä oli kuitenkin yhteyksiä henkilöihin, jotka olivat arveluttavia, ei-toivottuja tai länteen loikanneita. Siksi salaisen poliisin Stasin miehet tarkkailivat perhettä sekä avoimesti kadulla päivystäen että salaisemmin, tuttavien kautta ja painostamalla vanhempia ryhtymään itse ilmiantajiksi omaa asemaansa parantaakseen. Ruschin vuonna 2003 ilmestyneen kirjan saksankielinen nimi onkin täynnä ironiaa ’Meine Freie Deutsche Jugend’, vapaa saksalainen nuoruuteni, joka samalla myös oli DDR:n ’pakollisen’ nuorisojärjestön nimi. Suomeksi 2006 käännettynä kirja sai nimen ’Stasi tiskipöydän takana’.

Rusch kuvaa elämäänsä kirkkaasti ja kiihkottomasti. Ensin kymmenen vuotta yleissivistävää ’polyteknistä’ peruskoulua. Lastenjärjestö ’Pioneerit’ oli tietenkin harrastuksena pakollinen, poisjäänti olisi merkinnyt täydellistä eristäytymistä kaikista muista lapsista. Sitten anomus ’laajennetulle yläasteelle’ pääsystä, jolloin nuorisojärjestö Freie Deutsche Jugendiin  liittyminen oli välttämätöntä pisteidenkeruuta. Liittymiseen kuului ’Nuorisovihkimys’, jossa vannottiin vala DDR:n valtiolle ja ’sosialistiselle uskontunnustukselle’. Sen jälkeen nuori sai oman henkilötodistuksen, opettajat alkoivat teititellä häntä koulussa ja hän sai lahjoja sukulaisilta. Juhlat päättyivät usein vähemmän ylevään ensikänniin ja oksentamiseen. 

Koulun ohjelmaan kuului myös työharjoittelua teollisuudessa ja armeijaan valmistautumista. Seuraavaksi alkoi pelko siitä, saako ylioppilastutkinnon suoritusoikeuden vai ei. Se voitiin evätä monista eri syistä ja sen jälkeen tie yliopisto-opintoihin olisi iäksi poikki. Aina tämän tästä oppilaille tehtiin yllättäviä ’asennoitumiskysymyksiä’: opettajat ja puoluevirkailijat tutkivat, onko nuori sopivaa puolueainesta vai olisiko ajattelussa jotain raskauttavaa kenties? Korruptio auttoi aina. Samoin toisten nuorten sanomisista ja tekemisistä raportoijaksi ryhtyminen. Sillä tietenkin voitiin aina jatkossa myös kiristää, joten kaksiteräistä miekkaa sieti käytellä varoen.  Ulkomaille matkustaminen tai ulkomaisten tiedotusvälineiden seuraaminen oli tietenkin valtionvastaista toimintaa, joka estettiin niin täysin kuin suinkin mahdollista.

Rusch kertoo kirjassaan monia kipeitä, haikeita ja iloisiakin tapahtumia, joiden kautta muodostuu kuva hänen kasvuprosessistaan. Hän kiittää myöhäistä syntymäänsä siitä, ettei hänen tarvinnut loikata länteen ja joutua iäksi eroamaan perheestään. Hän pitää kuitenkin varmana, että niin hän olisi lopulta tehnyt, jos ihmiset eivät olisi muuria kaataneet. Hän halusi pitkään muuttaa Ranskaan, jotta hän olisi voinut muistella edes jotain hyvää taustastaan, säilyttää edes jonkinlaiset ihanteen rippeet. Länsi-Saksassa asuminen olisi repinyt haavat auki jatkuvasti, joka päivä. Nyt hän kuitenkin asuu yhdistyneessä Saksassa ja tutkiskelee nuoruuden DDR-identiteettiään, jota hän ei koskaan halunnut, mutta joka ’silti istuu hänessä tiukasti kuin tekonivel.’ 

Elämäsi kuuluu Führerille

Kun DDR:n systeemissä kasvaneita vaivasi jakomielisyys, joka pakotti ihmiset rangaistuksen uhalla ääneen todistelemaan, että keisarilla on toki erittäin hienot vaatteet, vaikkei mitään todellisuudessa näkynytkään, oli heidän vanhemmillaan ja isovanhemmillaan vieläkin raastavampi kohtalo. Heidät aivopestiin lapsesta saakka sisäistämään ja hyväksymään natsi-Saksan tavoitteet ja niiden saavuttamiseen tarvittavien tekojen oikeutus niin täydellisesti, että he jatkoivat toimintaansa miltei lopulliseen tuhoon asti.

Toimittaja ja kirjailija Guido Knopp on vuonna 2006 julkaistussa kirjassaan ’Hitlerin lapset’ koonnut arkistolähteistä tietoa natsien lapsi- ja nuorisotoiminnasta ja täydentänyt aineistoa runsaalla mukana olleiden haastattelumateriaalilla.

Natsien lapsijärjestöt, poikien Jungvolk ja tyttöjen Jungmädel, ottivat hoiviinsa jo 10-vuotiaat. Teini-iässä oli vuorossa Hitlerjugend ja tyttöjen Bund Deutscher Mädel. Sen jälkeen armeijaan tai rintamalle sairaanhoitajaksi. Nuorille annettu reitti oli selvä ja Hitlerille vannottu vala uskollisuudesta kuolemaan saakka otettiin tosissaan. 

Oli yhteisiä pyöräretkiä, tapahtumia, kokouksia, yhteislaulua ja etenkin urheilua. Haastateltavat kertovat, kuinka mukavaa se yhdessäolo oli. Ryhmään oli turvallista kuulua. Pienillä kilpailuilla ja ’merkkien suorittamisilla’ nostatettiin innostusta ja kunnianhimoa: kuinka voisit olla vielä parempi, antaa vieläkin enemmän kansasi ja Führerisi hyväksi. Sinä olet saksalainen, ja saksalaiset ovat parhaita maailmassa, sanoivat innokkaat ohjaajat, ja se tuntui lapsista tietysti oikein mukavalta. Juutalaisia lapsia järjestöihin ei tietenkään hyväksytty ja melko pian he jotenkin katosivat kokonaan näkyvistä.

Natsit soluttivat omilla miehillään nopeasti myös paikalliset koululautakunnat, sitten rehtorit ja lopulta kaikki opettajat. Muutama niskuroiva opettaja vietiin luokasta kesken päivän ja hakattiin. Virkansa menettämisen pelossa ja muutoinkin tottelevaisina opettajakunta siirtyi melko vaivatta uuden järjestelmän kannattajiksi. Luonnontiedon opettaja mittaili lasten kalloja ja valisti tunneillaan siitä, kuinka juutalaiset tai juutalaisten ja muiden sekasikiöt ovat alhaisinta mitä olla saattaa ja siksi saksalainen veri on pidettävä puhtaana. Matematiikan opettaja teetätti laskutehtäviä: kuinka monta kunnollista asuintaloa voitaisiin rakentaa sillä summalla, joka on kulunut hulluja ja muita elinkelvottomia varten rakennettujen laitosten tekemiseen.

Tuntuu aivan uskomattomalta, että tuo kaikki on voinut ’mennä läpi’. Vyörytys onnistui niin hyvin, koska natsiajan alkuvuosina kaikki yhteiskunnassa tuntui tukevan heidän sanomaansa. Kriittiset äänet oli vaiennettu, kielletty, karkotettu maasta tai vangittu. Vaihtoehtoisia ajatusmalleja ei tarjottu, muita puolueita ei sallittu, roomalaiskatolinen kirkko hiljennettiin sen kanssa tehdyllä sopimuksella ja evankelinen kirkko suhtautui jo alkujaankin positiivisesti natseihin, joiden avulla se arveli pääsevänsä jumalattomista kommunisteista parhaiten eroon. Talous pyöri hetken aikaa hyvin velalla, pakkotyöllä ja muualta ryöstetyllä pääomalla. Hurmokseen innostettu kansa valmistautui vain sotaan, lopulliseen voittoon ja herrakansan oikeutettuun elintilan laajennukseen.

Kun sodan loppu häämötti ja valtakunta oli tuhon oma, lapioivat uskolliset nuoret yhä raunioita pommitusten jäljiltä ja koettivat toimia ilmatorjunnassa ja väestönsuojelussa. Viimeiset nälkiintyneet 15-vuotiaat koottiin Hitlerin bunkkerin puolustajiksi kun mitään muuta reserviä ei enää ollut.  Vasta Hitlerin kuolema sai heidät luovuttamaan. Heiltä oli mennyt kaikki. Heiltä, joiden kasvatus onnistui niin hyvin.

***

Mihin elämä kului

Vuodenvaihteessa on tullut tavaksi luoda katsauksia menneen vuoden merkittäviin tapahtumiin. Luonnonmullistukset, tautiepidemiat, sodat ja rauhat saavat median vuosikatsauksissa rinnalleen monenmoisten merkkihenkilöiksi laskettavien hautajaiset, häät, erot, potkut ja skandaalit. Ensin on jollain tavoin saatava asema merkittävänä ihmisenä, sen jälkeen elämän tuiki tavanomaisista sattumuksista tuleekin ihmeen laajasti kiinnostavia. Vesivahinko. Peräänajo. Mykoplasma. Syrjähyppy.

Myös laajemmat elämäkerrat ja kaikentasoiset muistelmat ovat suosittua kirjallisuutta. Niistä voi kukin poimia mieltymystensä mukaan kohteen, jonka kokonaiseen elämään haluaa pureutua. On se sitten presidentin miniä, pääministerin nettimorsian, joku entinen kolmiloikan pronssimitalisti tai elämänviisauksiaan kypsässä 34 vuoden iässä tilittävä rock-kitaristi. Kirjallisuuden virttyneemmälle suurkuluttajalle hatarampikin muistelus maistuu nykyisin jo paremmin kuin tyypillisistä tyypillisin fiktio: nuoren miehen kehityskertomus maaseudun syrjäkylältä suurkaupunkiin, ensimmäiseen naiseen ja laskuhumalaiseen koti-ikävään. Haukotus.

Kaiken tapahtuneen selittäminen parhain päin, omista ansioista, ponnisteluista ja ällistyttävän varhaiskypsästä kaukonäköisyydestä johtuvaksi tai hailea ’en päivääkään vaihtaisi pois’ leperrys vähentää tietenkin monien elämäkertojen nautittavuutta. Kun muistelujen kohde kirjoittaa itsestään, on lähdekritiikin painotus erilainen kuin arvioitaessa ulkopuolisen kirjoittajan näkemystä kohteestaan. Toisaalta ulkopuolinen kirjoittaja on lähdemateriaalinsa vanki ja joutuu monesti luulemaan enemmän kuin millään voi tietää. Muuan vanha viihdetaitelija muotoili asian hauskasti:’ Ei kannata kysellä minulta urani vaiheista tai alan heti värittää puheitani. Tiedän, että osaan kertoa tapahtumista mukaansatempaavasti, mutta asioista en mene ollenkaan takuuseen.’

Tämän vuodenvaihteen pitkinä pyhinä nautiskelin kolme elämäkertaa: historian emeritusprofessori Matti Klingen omaelämäkerran ’Kadonnutta aikaa löytämässä’, Tuula Karjalaisen kirjoittaman elämäkerran Tove Janssonista ’Tee työtä ja rakasta’ sekä Riitta Konttisen kirjoittaman elämäkerran Helene Schjerfbeckistä ’Oma tie’.

Fascinoivasti introdusoitu nuoruus

Professori Matti Klinge on julkaissut runsaan tieteellisen tuotantonsa lisäksi kulttuurin ja politiikan aiheisiin kantaa ottavia ’julkisia’ päiväkirjojaan vuodesta 1999 alkaen ja ollut monella tavalla näkyvä hahmo tieteessä ja kulttuurissa. Hänet tunnetaan yliopistouransa ohella muun muassa äärimmäisen hyvin käyttäytyvänä, hyvin pukeutuvana, vanhojen tapojen, yliopistolaitoksen, juhlamenojen, rituaalien, kunniamerkkien ja ranskalaisuuden ihailijana ja monelta osin jo tyystin kadonneen sivistyneistökulttuurin edustajana. Tuntuu, ettei maassamme ole montaakaan hänen kaltaistaan. Hän selvästi nauttii roolistaan, vaikka varoittaakin liian yksinkertaistavasta luonnehdinnasta.

Kadonnutta aikaa löytämässä (2012) käsittelee Klingen lapsuutta ja nuoruutta päättyen vuoteen 1960, jolloin hän on juuri valmistunut filosofian maisteriksi, suorittanut varusmiespalveluksensa, mennyt naimisiin, muuttanut lapsuudenkodistaan Kruununhaasta kauas Viiskulmaan ja aloittanut palkkatyön Helsingin yliopiston ylioppilaskunnan historian kirjoittajana. Ammattitutkijan ja -kirjoittajan varmuudella kirja pursuaa Proustin tyyliin läkähdyttävän yksityiskohtaista tietoa etenkin kirjoista ja artikkeleista, joita hän luki ja muista vaikutteista, joita hän eri lähteistä sai. Klinge on näköjään pitänyt tarkkoja päiväkirjoja ja leikekirjoja koko ikänsä.

Jokainen lukija löytänee Klingen muistelmista erilaisen tarttumakohdan. Mitä nuorempi lukija ja kauempana yliopistosivistyneistöstä, sitä suuremmalla todennäköisyydellä Klinge vaikuttaa lähes ufolta. Joku opiskelijapolitiikasta, ainejärjestöistä ja ylioppilaskunnasta tai Paasikivi-seurasta kiinnostunut löytää hänet aktiivisena toimijana sieltä. Jotakuta voi koskettaa hänen kuvataideharrastuksensa, josta olisi voinut tulla ammattikin, ellei historiantutkimus olisi vienyt voittoa. Minulle antoisinta oli lukea kirjaa kulttuurihistoriana, kuvauksena 1940-luvun lapsuudesta ja 1950-luvun nuoruudesta ympäristössä, joka niin täysin poikkesi omastani.

Tuntuu lähes sadulta lukea ajasta, jolloin yliopistossa ei ollut pääsykokeita. Jo lukion viime vuosina pohditaan perhetuttujen alan tohtoreiden ja kulttuurivaikuttajien kanssa, minkälainen aineyhdistelmä olisi nuorelle Matille sopivin. Tenttejä suoritetaan samalla kyläilemällä teellä professorien kotona, gradun aiheesta sovitaan lähettämällä professorille kirje, johon tämä vastaa lähettämällä postikortin ’sopii hyvin’, vaikka asutaan ja eletään kävelymatkan päässä yliopistolta.

Klinge on tietenkin hyvin kokenut ja taitava kirjoittaja, eikä sorru missään vaiheessa tyrkyttävään omakehuun eikä kenenkään karkeaan arvosteluun. Asiat vain usein ’tapahtuvat’ suotuisasti hänen kannaltaan. Hän on ilman muuta konservatiivi, mutta joissain asioissa yllättävänkin liberaali. Ainakin juuri sen verran, ettei hän sovi mihinkään selvään suomalaiseen  ’tyypillinen’ muottiin. Huumoria hän ei juuri viljele, mutta sitä syntyy välillä epäsuorasti. Kun Klinge haluaa selvitä armeijassa ’näiden hyvin erilaisten’ ihmisten keskellä ja lääkintämajuri haukkuu häntä ’voimattomaksi helsinkiläiseksi, joka on tottunut vain mopedilla ajamaan’, mieleen nouseva kuva on hervoton. Klingeä ei todellakaan voi kuvitella bensaläikkäinen pusakka yllä ja letti viuhuen mopon selkään, ei millään.

Rohkea näkymätön

Kuvataiteilija ja kirjailija Tove Janssonin syntymästä tulee tänä vuonna kuluneeksi sata vuotta ja tapahtumaa juhlistetaan monin erilaisin näyttelyin ja tilaisuuksin. Muumihahmot suorastaan hyppivät silmille joka puolella, ei pelkästään lasten tavaroissa vaan jopa patalapuissa, esiliinoissa ja leipäkoreissa.

Muumeistaan Tove Jansson (1914-2001) tietenkin enimmäkseen tunnetaan. Välillä muumit jo ahdistivat häntä ja hän piiirsi kuvia, joissa hän mätkii joka puolelta tulvivia muumeja lihanuijalla. Jansson oli ennen muuta taidemaalari ja kuvittaja. Hän kirjoitti paitsi lapsille, myös novelleja aikuisille, teki runoja, laulutekstejä ja teatterisovituksia. Muumeista tuli jo 1950-luvulla uskomattoman suosittuja etenkin Ruotsissa. Myös Englannissa Janssonilla oli monivuotinen sopimus Muumi-sarjakuvien julkaisemisesta The Evening News –lehdessä. Muumeista tehtiin näytelmiä ja nukketeatteria. Suomenkielinen Suomi suhtautui muumeihin hieman laimeammin, kunnes 1990-luvun japanilainen TV-animaatio aukaisi täälläkin kaikki portit. Kirjojen ja TV-sarjan suosion myötä tuli Muumimaailma –huvipuisto, leluja, mukeja ja musiikkia ja ties mitä.

Taidehistorioitsija Tuula Karjalainen on kirjoittanut perusteellisen elämäkerran ’Tove Jansson. Tee työtä ja rakasta’(2013), joka esittelee kiinnostavasti täyteläisemmän kuvan Janssonista, joka halusi olla ennen muuta taidemaalari ’joka maalaa sitruunoita, kirjoittaa satuja, keräilee outoja esineitä ja pysyy kaikkien kansankokousten ja yhdistysten ulkopuolella’. 

Tove Janssonin molemmat vanhemmat olivat taiteilijoita, mutta isän ura ja työt olivat aina etusijalla. Äiti luopui omasta taiteilijanurastaan, hankki perheelle tuloja setelipainon piirtäjänä ja postikorttien kuvittajana ja hoiti kolmilapsisen perheen taloutta ja isää ’neljäntenä lapsena’. Tove suri äitinsä alisteista asemaa ja pohti myöhemmin paljon omaa mahdollista avioliittoaan, joka väistämättä vaatisi häntä luopumaan omista pyrkimyksistään ja siirtymään hoivaamiseen ja tukemiseen.

Toisen maailmasodan vuodet olivat raskaita viettää hehkeintä nuoruuttaan.  Maalaaminen ei yksinään elättänyt vaikka Tove saikin koulut käytyään melko kannustavia arvioita töistään. Niinpä hän toimi ahkerasti myös kirjojen ja aikakauslehtien kuvittajana ja pilapiirrosten ja sarjakuvien tekijänä. Sotavuosien kantaaottavat piirrokset ovat Hitlerin vastaisuudessaan ja Stalinin vastaisuudessaan suorastaan ällistyttävän rohkeita, kun ajattelee kuinka paljon nyt myöhemmin, kuitenkin rauhallisempina aikoina, kaikesta on ’yleisin syin’ hyssytelty.

Tove Jansson toimi pelottomasti myös sota-ajan  jälkeisessä yksityiselämässään. Hän seurusteli ja asui paheksuttavana ’susiparina’ miehen kanssa on-off suhteessa, jonka aikana hän kirjoitti ja kuvitti ensimmäiset Muumi-kirjansa ja teki myös Muumi-sarjakuvaa Ny tid -lehteen. Mies on selkeästi Nuuskamuikkusen esikuva. Sitten Tove yllättäen rakastuu naiseen ja kertoo siitä kirjeissään avoimesti ystävilleen, jotka suhtautuvat asiaan melko varautuneesti. Muumi-kirjoihin syntyy kaksikko Tiuhti ja Viuhti. Lopulta hän eli vuosikymmenet yhdessä ’Tuutikkinsa’ kanssa, myös aikana jolloin se ei ollut pelkästään paheksuttavaa vaan jopa lain mukaan rikollista. Jotenkin hän vain onnistui olemaan avoin ja piilossa yhtä aikaa. 

Hän pysyi syrjäänvetäytyvänä ja kuitenkin edelläkävijänä. Se ei ollut aina helppoa. Kirjansa näkymättömän lapsen tavoin Tove kirjoitti muistikirjaansa, että hän tahtoi oppia myös suuttumaan ja näyttämään kiukkunsa, jotta hänelle kasvaisi omat kasvot. Jo pienenä tyttönä hän oli kirjoittanut tunnuslauseekseen ’vapaus on paras asia’.

Kohti olennaista

Helene Schjerfbeck lukeutuu tällä haavaa kansainvälisesti tunnustetuimpiin taidemaalareihimme ja hänen tauluistaan on maksettu ennätyshintoja huutokaupoissa. Taidehistorioitsija Riitta Konttinen julkaisi Helene Schjerfbeckin laajan elämäkerran ’Oma tie’ jo 2004, nyt siitä on saatavissa neljäs painos vuodelta 2012. Schjerfbeckiltä on jäänyt jättiläismäinen kirjeenvaihto, jonka kautta hänen elämäänsä ja taidenäkemystään pääsee tarkastelemaan.

Kun lukee peräkkäin kahden taidemaalarin, Tove Janssonin ja Helene Schjerfbeckin elämäkerrat, voi ehkä tuntea pientä lohtua siitä, että yhteiskunnalliset olosuhteet näyttävät pikkuhiljaa muuttuvan paremmiksi, vaikka kumpaakin ahdisti oman työn, taiteen, tekemisen vaikeus ja se, että naisen oletettiin luopuvan siitä perheen ja läheistensä tähden.

Helene Schjerfbeck syntyi jo 1862 ja ehti olla ’nuori lupaus’ juuri 1880-luvulla, kun Suomen taiteen niin sanottu ’Kultakausi’ oli aluillaan. Poikkeuksellista oli tietenkin, että hän oli nainen, ja vielä lapsesta saakka vammautunutta lonkkaansa ja jalkaansa potenut. Toisaalta, jos hän olisi ollut fyysisesti aivan terve, hän olisi kenties ilman muuta vaihtanut siveltimen vain satunnaisiin ristipistotöihin ’päästyään naimisiin’. Nyt hänen vammansa ja sen jälkiseurauksena tulleet monet kivut eristivät hänet pitkiksi ajoiksi kotiin ja lopulta elämään kahdestaan vanhan äitinsä kanssa tämän hoitajana ja huoltajana.

Helene Schjerfbeckin isä kuoli varhain ja perhe jäi hyvin niukoille tuloille.  Nuori Helene pääsi kuitenkin Taideyhdistyksen piirustuskouluun ja lahjakkaaksi havaittuna hän sai jatko-opiskelumahdollisuuksia ja stipendejä. Seurasi opiskelua Pariisissa, Bretagnessa ja Englannissa. 

Sitten oli turvattava oma ja äidin toimeentulo, kun ainoa veli oli mennyt naimisiin ja perustanut oman perheen. Helenen terveys ei kestänyt opettamista taideyhdistyksen piirustuskoulussa, vaan hän joutui pitkiksi ajoksi vuodepotilaaksi. Lopulta 1900-luvun alussa Helene ja äiti muuttivat Hyvinkäälle, pieneen huoneen ja keittiön vuokra-asuntoon, jossa Helene hoiti kaikki taloustyöt, koska palvelijaan ei ollut varaa ja koska äidin mielestä oli hyvä, että oma tytär hoitaa talouden. Maalaamista saattoi harjoittaa vasta sitten, kun kaikki taloustyöt oli tehty, vaikka tauluista saatava tulo oli välttämätöntä heidän elämiselleen. Hän jatkoi kuitenkin vaikeuksista ja useista sairausjaksoista huolimatta. 

Vähitellen 1920-luvulta lähtien Schjerfbeck alkoi taas saada tunnustusta. Taidekauppias Gösta Stenman osti kaiken, mitä Schjerfbeck suostui myymään ja näyttelyt alkoivat tuottaa. Schjerfbeck hioi jatkuvasti taiteellista ilmaisuaan kohti pelkistetympää ja pelkistetympää, eikä halunnut maalata ’samoin kuin olen ennen tehnyt, vaikka arvostelijat sitä odottavatkin.’ Malleja ei ollut juuri saatavilla, joten useiden omakuvien sarjat syntyivät käytännön pakosta. 

’Minä en halua kulkea kenenkään muun tietä, minulla on oma kutsumukseni. Mikä minusta olisi tullut ilman tätä työtäni, jos olisin luovuttanut niin kuin usein ajattelin. Senaatin puhtaaksikirjoittaja, parhaassa tapauksessa.’

 

***

Jouluista jaloin

On pimeää ja märkää, pohjolan lyhyt päivä vain sumuinen hämärä kahden sysimustan välissä. Onneksi sentään tähän vuodenaikaan on joulu; se tuo synkkyyteen valoja, koristeita, juhlaruokaa ja lahjoja. 

 

Vähittäiskauppa ilmoittaakin nykyään jo hyvissä ajoin etukäteen, kuinka monta sataa euroa  kukin kansalainen aikoo käyttää jouluostoksiin, toivoen tietysti että tästä tulisi normi asiakkaan päässä; kyllä minunkin pitää jos kerran muutkin.  Joulusta on tullut lähes elintärkeä kauppiaille ja matkailu- ja ravintola-alalle, mutta sen suomaa katkosta normaalipuurtamiseen arvostavat toki kaikki. Pitäisi kyetä rauhoittumaan ja miettimään syvällisiä, kunhan ensin haalii kokoon mahdollisimman paljon ruokaa, tavaraa, meluisia laitteita ja välkkyvää krääsää.

Vuoden pimeimpään aikaan, talvipäivän seisauksessa, ovat pohjoiset kansat täällä viettäneet juhliaan jo ammoin, kauan ennen kristinuskon leviämistä. Joulu, jul, yule. Juhlan nimikin on muinaisgermaaneilta ja viikingeiltä meidän kalentereihimme päätynyt.  Joskus  350-luvulla kristillisen kirkon alkaessa nousta valtauskonnoksi,  sen johtohenkilöt päättivät liittää Kristuksen syntymisen juhlinnan samaan syssyyn  roomalaisten Saturnalia-juhlan ja pohjoisten kansojen yulen kanssa. Näin kansalle tuttu juhla pysyi vanhalla paikallaan, juhlinnan aiheet vain vaihtelivat.  Eteläisemmät kansat nimittävät juhlaa nykyisin ’ Christmas’ Kristus-messuksi tai ’ Natale’ Syntymäksi. Me täällä pohjoisessa pitäydymme yhä  yulessa.

Joulunpyhät ovat monille nimenomaan aikaa, jolloin luetaan. Olen poiminut seuraavaan muutaman mainion joulukuvauksen, jotka eivät kenties ole ihan siitä kuluneinta kuvastoa, mutta ovat kestäneet hyvin aikaa ja useita lukemisia.

Mahtavat pidot

Rakkain joulukirjani on ehdottomasti Orm Punainen. Luen tätä vanhaa historiallista seikkailuromaania muutenkin aina uudelleen ja uudelleen, mutta etenkin jouluun kuuluu yksi sen luvuista: ’Miten joulua juotiin kuningas Harald Sinihampaan hovissa’.

Ruotsalaisen historioitsijan ja kirjailijan Frans G.Bengtssonin kirja  skoonelaisen viikinki-Ormin seikkailuista julkaistiin jo 1941 ja siitä on otettu lukuisia uusia painoksia. Omani on Otavan viides painos vuodelta 1982. Historialliset faktat kirjassa lienevät pääosin paikallaan, vaikka suurella Tanskan ja Norjan yhdistäneellä viikinkikuningas Harald Sinihampaalla ei kai Ylva-nimistä tytärtä ollutkaan.

Kirjan viehätysvoimasta suuren osan muodostaa siinä käytetty kieli ja viikinkien puhetapa. Mistä lie Bengtsson päätellyt heidän niin puhuneen, - voiko  kenties löydetyistä kiveen hakatuista  riimukirjoituksista jotenkin niin päätellä, en tiedä. Lukunautinnosta kiitokset ansaitsee siis myös tekstin suomentaja Emerik Olsoni.  Ormin ja kumppanien ’intiaanimainen’ lyhyt ja mainiosti tiivistävä puhetapa on varsin kaukana nykyruotsalaisten rönsyävästä pälpätyksestä ja  diskuteerauksesta. 

Vanhan kuningas Harald Sinihampaan mahtavaan kartanoon Tanskan Jellingessä kokoontuu suuri joukko joulun juhlijoita. Kuuden päivän pidoissa joululäskiä riittää 48:n pulskan sian verran ja sitten jatketaan lampaan- ja häränlihalla. Olutta kuluu sammioittain ja mässäilyn ohessa juhlijat kertovat ilta toisensa jälkeen mainioita tarinoita ja riimittelevät runoja.  Juhlien kuvaus on kerta kaikkiaan riemastuttava.

Ajallisesti joulupidot sijoittuvat jonnekin vuoden 965 tienoille, sillä vanha kuningas on ottanut valtakuntaansa tulleilta papeilta kasteen ja koettaa saada juhlaväkeäkin noudattamaan Kristuksen sääntöä siitä, ettei tappeluita ja miestappoja olisi sopivaa tapahtua hänen syntymäpäivänsä juhlissa. Etelämpää tulleet papit eivät kuitenkaan vilustumatta kestä pohjoista talvea ja heidän täytyy taudin kourissa vetäytyä pois pidoista.  Vanha kuningas joutuukin heti kiusaukseen sallia edes yhden pienen kaksintaistelun, josta Kristus tuskin nyt pahastuu, ja se käydään sisällä juhlatuvassa, koska nuoriso on heikompaa kuin ennen vanhaan, eikä tahtoisi taistella ulkona kylmässä. Tähän taisteluun on kirjan sankari Ormillakin osuutensa.

Harald Sinihampaan yritys juurruttaa kristinuskoa Tanska-Norjaan ei historiallisesti ottaen onnistunut, vaan hänet lopulta syrjäytettiin vallasta ja vanhat viikinkijumalat jäivät vallitseviksi vielä liki sadaksi vuodeksi.  Joululäskin mässäys ei ole pohjoisilla kansoilla loppunut vieläkään.

Petojen perhejuhla

On joulu Chinon’in suuressa linnassa Ranskassa ja vuosi on 1183.  Englannin kuningas Henrik II:n hallitsemaan valtakuntaan kuuluu suuria alueita myös nykyisen Ranskan puolelta, siksi hän viettää joulunsakin Chinonissa.

Amerikkalaisen kirjailija James Goldmanin näytelmä Leijona talvella (The Lion in Winter, julkaistu englanniksi esim. Random House 1966, Penguin Books 1983) on tiivis kuvaus parin-kolmen päivän joulukokoontumisesta,  oh what a merry  Christmas Court, jonne kuningas on kutsunut (ex-)vaimonsa, kolme poikaansa ja Ranskan nuoren kuninkaan. Lisäksi paikalla on nuori Ranskan kuninkaan sisar, joka on suunniteltu ja myötäjäisrahoin jo ’maksettukin’ yhden Henrikin pojan vaimoksi, mutta josta onkin tullut isä-Henrikin rakastajatar. Kuten tunnettua, vanhoja miehiä houkuttavat heidän poikiensa ikäiset naiset ja nuoria naisia houkuttaa valta.

Tavallisissa perheissäkin joulut voivat joskus olla kaikkea muuta kuin harmonista yhdessäoloa. Chinonin kuninkaallinen joulukokoontuminen on varsinainen myrkkykeitos.  Teksti on loistavasti kirjoitettua terävää ja oivaltavaa dialogia, jossa isketään vastakkain salamannopeasti kuin ping-pong ottelussa, mutta joka vie tapahtumia koko ajan eteenpäin. Henrik juonittelee Ranskan kuningasta vastaan ja koettaa yht’ aikaa pitää nuoren rakastajattarensa ja toisaalta käydä hänellä kauppaa. Kaikki kolme poikaa juonittelevat toisiaan vastaan liittoumalla joko keskenään tai äitinsä kanssa, sillä jokainen heistä haluaa hallitsijaksi isänsä jälkeen tai mieluummin jo hänen paikalleen.  – Herrajumala, olen viidenkymmenen! Olen vanhin ihminen jonka tunnen, parahtaa Henrik välillä ihan tosissaan – keskiajalla ei yleensä eletty niin vanhaksi.

Näytelmä antaa loistoroolin Henrikin vaimolle, Eleonoora Akvitanialaiselle. Henrik on pitänyt vaimoaan vangittuna kotiarestissa toisessa linnassaan jo vuosikausia, mutta päästää hänet aina joskus juhlapyhiksi ’jaloittelemaan’. Tässä naisessa totisesti riittää virtaa. Näytelmästä tehdyssä useita Oscareita kahmineessa elokuvassa Eleonoorana kipinöi Katherine Hepburn ja näyttämöllä roolissa on nähty mm. Joanna ’Todella upeeta’ Lumley ja Suomessa Tampereen teatterissa Liisa Roine.

Hillitöntä menoa

Jos on säntillisen saksalaisen jouluyö pyhyydessään tunnetusti aivan hiljainen, on slaavilainen jouluyö yhtä hulinaa. Siellä ei nukuta.

Nikolai Gogolin novellissa Jouluyö (suomeksi esim. Gogolin Valitut teokset, WSOY, 1959) kaikki ovat liikkeellä; kylän nuoriso kulkee talosta taloon laulamassa, meluamassa ja lahjoja katsastamassa vähän meikäläisen Nuutinpäivän tapaan, mielenhäiriöön saakka rakastunut seppä pyrkii ihanaisen Oksana-neidon luo, turhaan tosin. Koko kylän vanhempi miesväki on aikeissa mennä lukkarin luo sahramiviinaa juomaa ja keitinpiiraita syömään, mutta kun piru osuu paikalle ja varastaa kuun, muuttuu kaikki yhdeksi karuselliksi.

Yhdessä yössä ehtii tapahtua kaikki, mitä kuvitella voi. Kun nainen on jo neljänkymmenen, on hän tietysti noita, ja se selittää sen, miksi naisenkipeitä ukkomiehiä tulvii tupaan niin että niitä on piiloteltava hiilisäkkiin.  Kun tapahtumissa on mukana piru, voidaan aivan hyvin ratsastaa ukrainalaisesta pikkukylästä  Pietariin ja tavata keisarinna Katariina ja ruhtinas Potemkin. Silti ehditään takaisin kirkkoon joulun aamupalvelukseen, jossa lukkarin lauluääni on kylläkin vähän alamaissa. Hiilipölyä kurkussa poloisella.

Jouluina on tapana muistella menneitä ja nyyhkiä, kuinka ennen vanhaan oli kaikki paremmin. Niin tekee tavallaan Gogolkin; novellin kirjoittamisen aikaan 1830-luvulla hän kaipailee ’entistä menoa’, joka oli kylistä jo katoamassa. Edellisen vuosisadan hallitsijatkin tuntuvat paremmilta ja he saavat asiat luistamaan.

Kun jouluaamun kukko laulaa, saadaan piru ajetuksi matkoihinsa ja tavanomainen järjestys palaa asukkaiden mökkeihin.  Tämän kai vahvistaa järjestyspoliisi nykyisinkin.

***

Venäläinen arvoitus

Mitä pitäisi ajatella tästä suurikokoisesta naapuristamme, Venäjästä? Ihminen ahdistuu, kun joutuu ristiriitaisen informaation tulvaan. Siellä ovat orjuus ja pakkotyö, verta on näkevä aamu, runoilee yksi. Toinen laulaa, kuinka siinä maassa viljakin kypsyy nopeimmin ja aurinko on aina.

Paha juttu on, kun venäläisten rekkojen paljous tukkii Kaakkois-Suomen tiet, pilaa ilman ja sotkee tienvieret. Surkeaa on sitten sekin, kun venäläiset rakentavat oman jättisataman eikä rekkoja enää tulekaan Suomeen, vaan satamat ammottavat tyhjyyttään ja huolintaliikkeet irtisanovat väkeä. Kauppiaille ilo, mutta paikallisten asukkaiden kiusa taas on idästä rynnistävä bussien ja maastureiden loppumaton armada, kun karvakauluksinen väki tulee tänne ja tyhjentää kaupat elektroniikasta, urheiluvarusteista ja savukalasta. Matkailualan toimijoita sen sijaan huolettaa, etteivät kuhmuiset vesiliukumäkemme hurmaa ökyrikkaita venäläisiä, vaan nämä menevät mieluummin Rivieralle tai omalle saarelle Kreikkaan ja tavalliset perheetkin ovat alkaneet suosia lomakohteena vaihtelun vuoksi Viroa tai Norjaa.

Venäjä ei ole niin jättiläismäisen valtava kuin Neuvostoliitto aikoinaan, mutta silti Suomelle aina riittävän suuri ollakseen se ’virtahepo’, joka näkymättömänäkin vaikuttaa ajatteluumme. Ihanne tietysti olisi, jos tämän näkymättömän voi tehdä näkyväksi käymällä itse paikan päällä katsomassa, mieluiten useamman kerran ja eri puolilla laajaa maata. Silloin ei tarvitsisi tukeutua kuulopuheisiin, virallisten delegaatioiden tilastotietoihin tai yhdellä jos toisellakin tapaa hurahtaneiden vinoutuneisiin näkökulmiin. 

Tutkimusmatkailun innostusta voi lisätä katsomalla televisiosta jälleen kerran uusintana tulevaa toimittaja Anna Laineen ’Kamrat’ –sarjaa, joka tarjoilee totuttua nuorempaa ja rennompaa Venäjä-kuvaa, sekin kyllä jo melkein seitsemän vuoden takaa. Joltain kanavalta tulee varmasti myös uusintoina näyttelijä Ville Haapasalon toilailuja Venäjän halki lännestä itään, välillä Suomensukuisten kansojen vieraana ja välillä Silkkitietä pitkin, kohta kai myös Jäämeren suunnalla.

Uskomattomia tarinoita

Hollolan poika Ville Haapasalo tuli menneeksi teatterikouluun Leningradiin juuri 1990-luvun alussa, kun kaikki oli valtavan muutoksen kourissa. Neuvostoliitto hajosi, kommunistisen puolueen ylivalta päättyi, Leningradista tuli jälleen Pietari, Suomen idänkauppa romahti ja YYA-sopimuskin lakkasi olemasta. Tämän ’maailmanjäristyksen’ keskellä venäjänkieltä ennestään osaamaton Ville opiskelee ymmyrkäisiä vuorokausia ankarassa teatterikoulussa, syö pelkkää makaronia, nukkuu kylmässä kellariloukossa ja miettii löisikö hanskat tiskiin.

’Et kuitenkaan usko’ (2013) on visuaalisesti hieno kirja, jossa Juha Metson kuvat luovat vahvaa tunnelmaa. Teksti on koottu ikään kuin Kauko Röyhkän tekemästä Villen haastattelusta. Aluksi Villeä pitää tietenkin odottaa, lopulta muutaman peruuntumisen jälkeen tavataan hotellissa ja vihdoin viimein jutustelullekin löytyy aikaa. Toistuu sama kaava kuin TV-ohjelmissakin. Voi tietenkin olla, että kirjan teksti on tosiaan koottu juuri näin tehdystä haastattelusta. Samat asiat Ville on kuitenkin kertonut jo monesti ennenkin muissa lehtihaastatteluissa ja TV-ohjelmissa, joten juuri mitään ihmeellistä uutta kirja ei ’paljasta’. Vaikka vaikeuksia ja vastoinkäymisiä oli riittämiin, Ville sinnitteli Venäjällä koulunsa jotenkuten loppuun ja ihmeellisen sattuman kautta nousi valtavaan kuuluisuuteen ja suosioon pöljäiltyään nollabudjetilla tehdyssä elokuvassa ’Metsästyksen kansallisista erikoisuuksista’. Sen jälkeen elokuvarooleja on tullut kymmenittäin.

Ville Haapasalon elämäntarina on yksi erikoinen näkökulma Venäjään. Millaista oli opiskella maassa 1990-luvun levottomina vuosina ja mitä olla  siellä 2000-luvun kuuluisuus ’show bisneksessä’, kuten Ville sanoo, ei niinkään ’näyttelijänä’.  Elokuvien mahdolliset rahoittajat haluavat näyttelijöitä esiintymään kaikenlaisiin juhliinsa, ja koska Ville ei laula eikä paljon tanssikaan, hänen kontolleen tulee tarinoiden kertominen. Niitä hän totisesti suoltaakin myös kirjassa kuin muinoinen Münchhausen konsanaan, eikä niiden tarvitse ihan pilkulleen totta olla, kunhan ovat hyviä ja viihdyttäviä. Bisneksen ympärillä vellovasta yhteiskunnallisesta tilanteesta Ville ei halua sanoa mitään, mitä nyt vihjaisee jotain kasakoista tai Putinin tapaamisesta ja huomauttaa saaneensa Venäjän Kansantaiteilijan arvon, jota seuraa joskus valtion eläke.

Valtaville Venäjän viihdemarkkinoille mahtuisi varmasti suomalaisia toimijoita lisääkin. Tarvitaan vain kielitaitoa ja sitten mahtava onnenpotku.

Siperiaan tuomittu

Venäjälle, tai peräti Siperiaan, joutuminen on suomalaisten mielissä yleensä merkinnyt hyytävää kohtaloa, likimain täydellistä tuhoutumista. Sinne vietiin Ison Vihan aikana orjuuteen, sinne katosivat 1800-luvulla rangaistusvangit ja myöhemmin Stalinin puhdistuksissa teloitettuina nekin punaiset, jotka itse luulivat päässeensä työläisten ihannevaltioon. 

Kun Lappeen tuomiokunnan tuomari P.E. Svinhufvud, josta myöhemmin vanhoilla päivillään 1930-luvulla tuli Suomen Tasavallan Presidentti, ryhtyi sota-aikana 1914 vastustamaan venäläistä prokuraattoria ja tieten tahtoen jätti noudattamatta tämän määräykset, hän kyllä osasi odottaa siitä tuomiota. Virasta pidättäminen ja ehkä jonkun pituinen kakku Krestyn vankilassa Pietarissa olisi ollut Svinhufvudin mielestä todennäköinen seuraus siitä, ettei hän hyväksynyt venäläisen esimiehensä toimivaltaa Suomen lakien yli.  Yllättäen tulikin kenraalikuvernöörin ankarampi päätös, Svinhufvud karkotettiin Siperiaan, Tomskin alueelle.

Vuonna 2007 on julkaistu näköispainos alun perin 1928 ilmestyneestä kirjasta ’Svinhufvudin kertomukset Siperiasta’. Siinä Svinhufvud kertoilee mainiosti pitkästä matkastaan Siperiaan ja etenkin yli kaksi vuotta kestäneestä oleskelustaan siellä, parissakin eri karkotuspaikassa. Muistelukset on pikakirjoituksella merkinnyt muistiin Svinhufvudin yksityissihteeri Erkki Räikkönen, joka on myös lisäillyt kirjaan yli-yleviä esipuheita, välipuheita ja loppuhuipennuksia, jotka ovat nykylukijalle lähinnä piinallisia, mutta antavat toki hyvää ajankuvaa siitä, millaisessa yhteiskunnallisessa tilanteessa Suomessa elettiin kirjan julkaisuaikaan 1928, valkoisen vallan ja nousevan Lapuan liikkeen hehkutuksessa.

Svinhufvudin karkottaminen pois kotoaan oli tietenkin julmaa ja olot kaukaisessa pikkukylässä alkeelliset, mutta sittenkin näistä Siperian muisteluksista tulee mieleen enemmän joku Veikko Huovisen erätarina tai turkismetsästäjät Kanadan erämaissa, kuin vankeus, mistään myöhempien aikojen leirikokemuksista puhumattakaan. Svinhufvud asui vuokralla huoneessa tai parissa, välillä asuntoja vaihdellen. Paikallisten kanssa seurusteltiin niukemmin, pääasiassa juttuseurana oli niin ikään karkotettu saksalainen pastori ja tämän vaimo. Iltaisin parsittiin vaatteita tai luettiin saksankielistä kirjallisuutta, päivisin metsästettiin tai retkeiltiin. Svinhufvud oli taitava metsämies ja osasi kätevästi myös ommella lammasnahkoja päällysvaatteiden lämmikkeeksi. 

Kirjeet ja sähkösanomat juuttuivat toisinaan jonnekin sensuurin kynsiin, mutta useimmiten ne kulkivat moitteettomasti vaikka tietenkin nykyihmisen mielestä tavattoman hitaasti. Rouva Ellen Svinhufvud kävi kaikkiaan kolme kertaa miestänsä tervehtimässä aina muutaman viikon pituisilla retkillä ja toi hänelle uutisia ja tarvikkeita, muun muassa oman haulikon osiin purettuna ja vaatteiden joukkoon matkatavaroihin kätkettynä. Ei niin, etteikö Svinhufvudilla paikallisesti hankittu pyssykin olisi ollut, mutta kun se oli niin huono sohlo.  Kiinnostavia ovat myös Svinhufvudin kuvaukset siperialaisesta luonnosta, kasveista ja linnuista. Kevättä ja syksyä ei ole juuri lainkaan. Toukokuusta asti on kuuma kesä, lokakuun lopusta lähtien tiukka talvi eikä suojasäätä ole talvella koskaan. Itse asiassa kirjasta tulee sellainen olo, että haluaisi itsekin päästä näkemään nuo maisemat. Onko sadan vuoden takaisesta maailmasta enää mitään nähtävissä?

Maaliskuussa 1917 Siperiaankin asti ehti tieto ’Revoljutsiasta’. Kenraalikuvernööri oli muiden tsaarin virkamiesten tavoin pantu viralta. ’Se joka minut tänne lähetti on nyt menettänyt valtansa. Minä lähden kotiin’, Svinhufvud tuumasi. Valtio maksoi paluulipunkin, mennessä piti maksaa itse.

Pelkoa vai ystävällismielistä rinnakkaiseloa

Vihatkoot kunhan pelkäävät, sanoo vanha roomalainen sananlasku ja toisiinsa kytkeytyneitä nuo tunteet tietysti ovatkin. Venäjää monelta eri kantilta tutkinut emeritus professori Timo Vihavainen tarkastelee kirjassaan ’Ryssäviha – Venäjän-pelon historia’ (2013) tätä russofobiaksikin nimettyä ilmiötä Suomen lisäksi myös muissa Venäjän naapuruston valtioissa.

Suomalaisina tietysti koemme, että kimppuun käyvän idän karhun pelko ja siitä kehittyvä viha vaivaa nimenomaan meitä ja olemme siinä jotenkin erityisiä, mutta tässäkin asiassa me olemme oikeastaan aika pieni tekijä. Meitä paljon pidemmät ja voimakkaammat perinteet russofobiaan on etenkin puolalaisilla, mutta myös ukrainalaisilla, balteilla ja saksalaisilla.  Niin ikään laajan Venäjän juutalaisilla ja islaminuskoisilla alamaisilla on ollut syystäkin russofobiset vaiheensa.

Suomessa 1700-luvun Iso Viha oli hävityssotaa, joka jätti jälkeensä synkeitä tarinoita ryssien tihutöistä, mutta sitten kun meistä tosiaankin tuli kokonaan Venäjän alamaisia, pysytteli venäläisyys ihmeellisesti suomalaisesta arjesta erillään. Saimme kehittyä melkoisesti omassa rauhassamme ja venäläiselle virka- tai sotilasuralle hakeutuminen oli harvojen yläluokkaisten oma valinta. Vasta sortokausien, yleislakkojen ja vallankumousten melskeessä 1900-luvun alussa alkoi venäläisyys käydä vaivaksi tavalliselle kansalle ja sisällissodassa täysin kotikutoisetkin punaiset saivat olla haukkumanimeltään puna-ryssiä, jotta heidän kaikinpuolinen tuomittavuutensa tulisi selväksi.

Heimointoilijoita ja Akateemisen Karjala-Seuran ’ryssän vihassa’ viestejään allekirjoittavia aktivisteja oli äänekkyydestään huolimatta 1920 - 1930 –luvuilla vain muutama, mutta todellista venäläisyyteen ja Neuvostoliiton valtioon kohdistuvaa vihaa Suomessa tunnettiin Vihavaisen mukaan 1940 talvisodan jälkeen. Koko sota koettiin petolliseksi hyökkäykseksi ja sen jälkeinen rauha täysin epäoikeudenmukaiseksi vääryydeksi, jota Neuvostoliitto vielä valheellisin virallisin lausunnoin pahensi. Sotien viimein päätyttyä tilanteet vaihtelivat valvontakomission ja miehityksen pelosta omaehtoiseen suomettumiseen, jossa ’neuvostovastaisuus’ oli ihmisen huonoista ominaisuuksista pahin.

Neuvostoliitto on hajonnut ja nykyinen Venäjä rakentunut tilalle. Suomalaiset eivät tutkimusten mukaan tätä uudempaa Venäjää varsinaisesti pelkää, mutta jonkin ison kriisin yhteydessä siitä saattaa tietysti tulla uhka. Venäläisen valtiokoneiston tapa suhtautua ’informaationhallintaan’ (PR eli venäläisittäin ’piar’) historiankirjoitusta myöten on erilainen kuin omamme, joten siinä meidän olisi Vihavaisen mukaan pidettävä puolemme. Venäläisistä ihmisistä suomalaiset pitävät ja nyt meillä on ensi kertaa historiamme aikana jo jonkin kokoinen Suomessa vakituisesti asuva venäläinen vähemmistö, joka varmasti auttaa turhien pelkojen poistamisessa.

***