Venäläinen arvoitus

Mitä pitäisi ajatella tästä suurikokoisesta naapuristamme, Venäjästä? Ihminen ahdistuu, kun joutuu ristiriitaisen informaation tulvaan. Siellä ovat orjuus ja pakkotyö, verta on näkevä aamu, runoilee yksi. Toinen laulaa, kuinka siinä maassa viljakin kypsyy nopeimmin ja aurinko on aina.

Paha juttu on, kun venäläisten rekkojen paljous tukkii Kaakkois-Suomen tiet, pilaa ilman ja sotkee tienvieret. Surkeaa on sitten sekin, kun venäläiset rakentavat oman jättisataman eikä rekkoja enää tulekaan Suomeen, vaan satamat ammottavat tyhjyyttään ja huolintaliikkeet irtisanovat väkeä. Kauppiaille ilo, mutta paikallisten asukkaiden kiusa taas on idästä rynnistävä bussien ja maastureiden loppumaton armada, kun karvakauluksinen väki tulee tänne ja tyhjentää kaupat elektroniikasta, urheiluvarusteista ja savukalasta. Matkailualan toimijoita sen sijaan huolettaa, etteivät kuhmuiset vesiliukumäkemme hurmaa ökyrikkaita venäläisiä, vaan nämä menevät mieluummin Rivieralle tai omalle saarelle Kreikkaan ja tavalliset perheetkin ovat alkaneet suosia lomakohteena vaihtelun vuoksi Viroa tai Norjaa.

Venäjä ei ole niin jättiläismäisen valtava kuin Neuvostoliitto aikoinaan, mutta silti Suomelle aina riittävän suuri ollakseen se ’virtahepo’, joka näkymättömänäkin vaikuttaa ajatteluumme. Ihanne tietysti olisi, jos tämän näkymättömän voi tehdä näkyväksi käymällä itse paikan päällä katsomassa, mieluiten useamman kerran ja eri puolilla laajaa maata. Silloin ei tarvitsisi tukeutua kuulopuheisiin, virallisten delegaatioiden tilastotietoihin tai yhdellä jos toisellakin tapaa hurahtaneiden vinoutuneisiin näkökulmiin. 

Tutkimusmatkailun innostusta voi lisätä katsomalla televisiosta jälleen kerran uusintana tulevaa toimittaja Anna Laineen ’Kamrat’ –sarjaa, joka tarjoilee totuttua nuorempaa ja rennompaa Venäjä-kuvaa, sekin kyllä jo melkein seitsemän vuoden takaa. Joltain kanavalta tulee varmasti myös uusintoina näyttelijä Ville Haapasalon toilailuja Venäjän halki lännestä itään, välillä Suomensukuisten kansojen vieraana ja välillä Silkkitietä pitkin, kohta kai myös Jäämeren suunnalla.

Uskomattomia tarinoita

Hollolan poika Ville Haapasalo tuli menneeksi teatterikouluun Leningradiin juuri 1990-luvun alussa, kun kaikki oli valtavan muutoksen kourissa. Neuvostoliitto hajosi, kommunistisen puolueen ylivalta päättyi, Leningradista tuli jälleen Pietari, Suomen idänkauppa romahti ja YYA-sopimuskin lakkasi olemasta. Tämän ’maailmanjäristyksen’ keskellä venäjänkieltä ennestään osaamaton Ville opiskelee ymmyrkäisiä vuorokausia ankarassa teatterikoulussa, syö pelkkää makaronia, nukkuu kylmässä kellariloukossa ja miettii löisikö hanskat tiskiin.

’Et kuitenkaan usko’ (2013) on visuaalisesti hieno kirja, jossa Juha Metson kuvat luovat vahvaa tunnelmaa. Teksti on koottu ikään kuin Kauko Röyhkän tekemästä Villen haastattelusta. Aluksi Villeä pitää tietenkin odottaa, lopulta muutaman peruuntumisen jälkeen tavataan hotellissa ja vihdoin viimein jutustelullekin löytyy aikaa. Toistuu sama kaava kuin TV-ohjelmissakin. Voi tietenkin olla, että kirjan teksti on tosiaan koottu juuri näin tehdystä haastattelusta. Samat asiat Ville on kuitenkin kertonut jo monesti ennenkin muissa lehtihaastatteluissa ja TV-ohjelmissa, joten juuri mitään ihmeellistä uutta kirja ei ’paljasta’. Vaikka vaikeuksia ja vastoinkäymisiä oli riittämiin, Ville sinnitteli Venäjällä koulunsa jotenkuten loppuun ja ihmeellisen sattuman kautta nousi valtavaan kuuluisuuteen ja suosioon pöljäiltyään nollabudjetilla tehdyssä elokuvassa ’Metsästyksen kansallisista erikoisuuksista’. Sen jälkeen elokuvarooleja on tullut kymmenittäin.

Ville Haapasalon elämäntarina on yksi erikoinen näkökulma Venäjään. Millaista oli opiskella maassa 1990-luvun levottomina vuosina ja mitä olla  siellä 2000-luvun kuuluisuus ’show bisneksessä’, kuten Ville sanoo, ei niinkään ’näyttelijänä’.  Elokuvien mahdolliset rahoittajat haluavat näyttelijöitä esiintymään kaikenlaisiin juhliinsa, ja koska Ville ei laula eikä paljon tanssikaan, hänen kontolleen tulee tarinoiden kertominen. Niitä hän totisesti suoltaakin myös kirjassa kuin muinoinen Münchhausen konsanaan, eikä niiden tarvitse ihan pilkulleen totta olla, kunhan ovat hyviä ja viihdyttäviä. Bisneksen ympärillä vellovasta yhteiskunnallisesta tilanteesta Ville ei halua sanoa mitään, mitä nyt vihjaisee jotain kasakoista tai Putinin tapaamisesta ja huomauttaa saaneensa Venäjän Kansantaiteilijan arvon, jota seuraa joskus valtion eläke.

Valtaville Venäjän viihdemarkkinoille mahtuisi varmasti suomalaisia toimijoita lisääkin. Tarvitaan vain kielitaitoa ja sitten mahtava onnenpotku.

Siperiaan tuomittu

Venäjälle, tai peräti Siperiaan, joutuminen on suomalaisten mielissä yleensä merkinnyt hyytävää kohtaloa, likimain täydellistä tuhoutumista. Sinne vietiin Ison Vihan aikana orjuuteen, sinne katosivat 1800-luvulla rangaistusvangit ja myöhemmin Stalinin puhdistuksissa teloitettuina nekin punaiset, jotka itse luulivat päässeensä työläisten ihannevaltioon. 

Kun Lappeen tuomiokunnan tuomari P.E. Svinhufvud, josta myöhemmin vanhoilla päivillään 1930-luvulla tuli Suomen Tasavallan Presidentti, ryhtyi sota-aikana 1914 vastustamaan venäläistä prokuraattoria ja tieten tahtoen jätti noudattamatta tämän määräykset, hän kyllä osasi odottaa siitä tuomiota. Virasta pidättäminen ja ehkä jonkun pituinen kakku Krestyn vankilassa Pietarissa olisi ollut Svinhufvudin mielestä todennäköinen seuraus siitä, ettei hän hyväksynyt venäläisen esimiehensä toimivaltaa Suomen lakien yli.  Yllättäen tulikin kenraalikuvernöörin ankarampi päätös, Svinhufvud karkotettiin Siperiaan, Tomskin alueelle.

Vuonna 2007 on julkaistu näköispainos alun perin 1928 ilmestyneestä kirjasta ’Svinhufvudin kertomukset Siperiasta’. Siinä Svinhufvud kertoilee mainiosti pitkästä matkastaan Siperiaan ja etenkin yli kaksi vuotta kestäneestä oleskelustaan siellä, parissakin eri karkotuspaikassa. Muistelukset on pikakirjoituksella merkinnyt muistiin Svinhufvudin yksityissihteeri Erkki Räikkönen, joka on myös lisäillyt kirjaan yli-yleviä esipuheita, välipuheita ja loppuhuipennuksia, jotka ovat nykylukijalle lähinnä piinallisia, mutta antavat toki hyvää ajankuvaa siitä, millaisessa yhteiskunnallisessa tilanteessa Suomessa elettiin kirjan julkaisuaikaan 1928, valkoisen vallan ja nousevan Lapuan liikkeen hehkutuksessa.

Svinhufvudin karkottaminen pois kotoaan oli tietenkin julmaa ja olot kaukaisessa pikkukylässä alkeelliset, mutta sittenkin näistä Siperian muisteluksista tulee mieleen enemmän joku Veikko Huovisen erätarina tai turkismetsästäjät Kanadan erämaissa, kuin vankeus, mistään myöhempien aikojen leirikokemuksista puhumattakaan. Svinhufvud asui vuokralla huoneessa tai parissa, välillä asuntoja vaihdellen. Paikallisten kanssa seurusteltiin niukemmin, pääasiassa juttuseurana oli niin ikään karkotettu saksalainen pastori ja tämän vaimo. Iltaisin parsittiin vaatteita tai luettiin saksankielistä kirjallisuutta, päivisin metsästettiin tai retkeiltiin. Svinhufvud oli taitava metsämies ja osasi kätevästi myös ommella lammasnahkoja päällysvaatteiden lämmikkeeksi. 

Kirjeet ja sähkösanomat juuttuivat toisinaan jonnekin sensuurin kynsiin, mutta useimmiten ne kulkivat moitteettomasti vaikka tietenkin nykyihmisen mielestä tavattoman hitaasti. Rouva Ellen Svinhufvud kävi kaikkiaan kolme kertaa miestänsä tervehtimässä aina muutaman viikon pituisilla retkillä ja toi hänelle uutisia ja tarvikkeita, muun muassa oman haulikon osiin purettuna ja vaatteiden joukkoon matkatavaroihin kätkettynä. Ei niin, etteikö Svinhufvudilla paikallisesti hankittu pyssykin olisi ollut, mutta kun se oli niin huono sohlo.  Kiinnostavia ovat myös Svinhufvudin kuvaukset siperialaisesta luonnosta, kasveista ja linnuista. Kevättä ja syksyä ei ole juuri lainkaan. Toukokuusta asti on kuuma kesä, lokakuun lopusta lähtien tiukka talvi eikä suojasäätä ole talvella koskaan. Itse asiassa kirjasta tulee sellainen olo, että haluaisi itsekin päästä näkemään nuo maisemat. Onko sadan vuoden takaisesta maailmasta enää mitään nähtävissä?

Maaliskuussa 1917 Siperiaankin asti ehti tieto ’Revoljutsiasta’. Kenraalikuvernööri oli muiden tsaarin virkamiesten tavoin pantu viralta. ’Se joka minut tänne lähetti on nyt menettänyt valtansa. Minä lähden kotiin’, Svinhufvud tuumasi. Valtio maksoi paluulipunkin, mennessä piti maksaa itse.

Pelkoa vai ystävällismielistä rinnakkaiseloa

Vihatkoot kunhan pelkäävät, sanoo vanha roomalainen sananlasku ja toisiinsa kytkeytyneitä nuo tunteet tietysti ovatkin. Venäjää monelta eri kantilta tutkinut emeritus professori Timo Vihavainen tarkastelee kirjassaan ’Ryssäviha – Venäjän-pelon historia’ (2013) tätä russofobiaksikin nimettyä ilmiötä Suomen lisäksi myös muissa Venäjän naapuruston valtioissa.

Suomalaisina tietysti koemme, että kimppuun käyvän idän karhun pelko ja siitä kehittyvä viha vaivaa nimenomaan meitä ja olemme siinä jotenkin erityisiä, mutta tässäkin asiassa me olemme oikeastaan aika pieni tekijä. Meitä paljon pidemmät ja voimakkaammat perinteet russofobiaan on etenkin puolalaisilla, mutta myös ukrainalaisilla, balteilla ja saksalaisilla.  Niin ikään laajan Venäjän juutalaisilla ja islaminuskoisilla alamaisilla on ollut syystäkin russofobiset vaiheensa.

Suomessa 1700-luvun Iso Viha oli hävityssotaa, joka jätti jälkeensä synkeitä tarinoita ryssien tihutöistä, mutta sitten kun meistä tosiaankin tuli kokonaan Venäjän alamaisia, pysytteli venäläisyys ihmeellisesti suomalaisesta arjesta erillään. Saimme kehittyä melkoisesti omassa rauhassamme ja venäläiselle virka- tai sotilasuralle hakeutuminen oli harvojen yläluokkaisten oma valinta. Vasta sortokausien, yleislakkojen ja vallankumousten melskeessä 1900-luvun alussa alkoi venäläisyys käydä vaivaksi tavalliselle kansalle ja sisällissodassa täysin kotikutoisetkin punaiset saivat olla haukkumanimeltään puna-ryssiä, jotta heidän kaikinpuolinen tuomittavuutensa tulisi selväksi.

Heimointoilijoita ja Akateemisen Karjala-Seuran ’ryssän vihassa’ viestejään allekirjoittavia aktivisteja oli äänekkyydestään huolimatta 1920 - 1930 –luvuilla vain muutama, mutta todellista venäläisyyteen ja Neuvostoliiton valtioon kohdistuvaa vihaa Suomessa tunnettiin Vihavaisen mukaan 1940 talvisodan jälkeen. Koko sota koettiin petolliseksi hyökkäykseksi ja sen jälkeinen rauha täysin epäoikeudenmukaiseksi vääryydeksi, jota Neuvostoliitto vielä valheellisin virallisin lausunnoin pahensi. Sotien viimein päätyttyä tilanteet vaihtelivat valvontakomission ja miehityksen pelosta omaehtoiseen suomettumiseen, jossa ’neuvostovastaisuus’ oli ihmisen huonoista ominaisuuksista pahin.

Neuvostoliitto on hajonnut ja nykyinen Venäjä rakentunut tilalle. Suomalaiset eivät tutkimusten mukaan tätä uudempaa Venäjää varsinaisesti pelkää, mutta jonkin ison kriisin yhteydessä siitä saattaa tietysti tulla uhka. Venäläisen valtiokoneiston tapa suhtautua ’informaationhallintaan’ (PR eli venäläisittäin ’piar’) historiankirjoitusta myöten on erilainen kuin omamme, joten siinä meidän olisi Vihavaisen mukaan pidettävä puolemme. Venäläisistä ihmisistä suomalaiset pitävät ja nyt meillä on ensi kertaa historiamme aikana jo jonkin kokoinen Suomessa vakituisesti asuva venäläinen vähemmistö, joka varmasti auttaa turhien pelkojen poistamisessa.

***

Muistamisen vaikeus

Missä olit silloin kun Kennedy ammuttiin? Kun kaksoistornit tuhottiin New Yorkissa? Kun Estonia upposi? Muistatko nämä julkisesti kuohuttaneet tapahtumat todella vai muistatko vain niistä jälkikäteen tehdyt lukemattomat TV-dokumentit, lehtiartikkelit, elokuvat ja keskusteluohjelmat. Muistatko kenties sellaista mitä joku muu on lavastanut sinut muistamaan. Erotatko todella oman kokemuksesi sinulle tarjoillun muiston takaa? 

Biologisesti muisti on vielä melko heikosti tunnettu asia - uudempien tutkimusten perusteella on todettu, että myös aivosolut sittenkin uudistuvat elämämme aikana. Muistikuva jostakin asiasta onkin siis itse asiassa muisto muistosta, joka on muisto muistosta, ties kuinka pitkän ketjun takaa. Ei ihme, että muistiin tuntuvat lopulta jäävän vain kaikkein voimakkaimmat, vaikuttavimmat kokemukset. Entä jos ne ovat henkilökohtaisella tasolla sellaisia, että niitä ei voi millään käsitellä – ne kielletään ulkopuoliselta taholta täysin tai väitetään että ne ovat tapahtuneet aivan toisin kuin muistat. Vai oletko se sinä itse, joka aktiivisesti torjut jotkut muistot ja sepität itse itsellesi toisen menneisyyden, koska muuten et pysy psyykkisesti koossa? 

Yksittäiset ihmiset kamppailevat muistamisen kanssa – kaikenlaiset muistisairaudet nousevat näkyviin sitä mukaa, kun vanhenevan ihmisen muita tauteja, elimiä ja jäseniä pystytään aina vain paremmin lääkitsemään ja korjaamaan, mutta aivoja ei.  Ihmisen on kovin vaikea olla, jos ei muista. 

Vieläkin vaikeampaa on, jos muistaa mitä ei saisi tai mitä ei kestä. Kokonaiset yhteiskunnat ja kansat koettavat pysyä kasassa muistoineen. Saksassa esimerkiksi on tehty todella paljon työtä menneisyyden kanssa, mutta silti ’eihän siis meidän vaari mikään natsi ollut ’ on yhä paljon käytetty tapa kuitata nuorempien kyselyt. Baltian maissa yhteiskunnallinen tilanne on ollut niin traumaattinen, että nykyinen parinkymmenen vuoden vapaampi aika on vasta antamassa tilaa muistojen käsittelylle.

Pakko vaieta

Virolainen toimittaja ja elokuvaohjaaja Imbi Paju on tehnyt dokumenttielokuvan ja kirjan (2006) ’Torjutut muistot’.
Hänen lähtökohtanaan ovat olleet mieleen piirtyneet äidin kivettyneet kasvot: kun Pajun äidiltä ja tämän kaksoissisarelta on kysytty, mitä heille tapahtui 18-vuotiaina, kun heidät vangittiin ja kuulustelujen jälkeen kyyditettiin vankileirille Siperiaan viideksi vuodeksi, he ovat vastailleet hyvin niukasti, kivettynein kasvoin. Aiheesta ei puhuta. Ei puhuta edes siitä, millaista oli sitten, kun he viimein pääsivät, onnekseen sentään elossa, takaisin Viroon. Stalin tosin oli kuollut, mutta ilmapiiri oli edelleen sellainen, ettei leirikokemuksista puhuttu kenenkään kanssa eikä leirillä olleita suinkaan otettu lämmöllä vastaan. Aina oli myös mahdollisuus joutua uudelleen pidätetyksi.

Pajun kirjaan on koottu monien eri puolilla Viroa vaikuttaneiden ja eri aikoihin vangittujen ja kyyditettyjen tarinoita. Ensin tulivat kommunistiset neuvostoliittolaiset miehittäjät ja veivät kansallismielisiksi tai fasistisiksi luokitellut. Sitten tulivat saksalaiset miehittäjät ja veivät kansallismielisiksi tai kommunisteiksi luokitellut. Sitten tulivat uudestaan kommunistiset neuvostoliittolaiset miehittäjät, jotka veivät vielä suuremmalla raivolla saksalaisten kanssa veljeilleet tai kansallismieliset tai muuten kommunismin vihollisiksi luokitellut. Vangitsemiset, kidutukset, uhkailut ja toisten ilmiantajiksi houkuttelu tai painostaminen teki lähes koko kansakunnasta henkisesti järkkyneen. Jos sinun perheellesi ei jostain kumman syystä sattunut mitään, merkitsikö se, että olit suostunut muiden perättömäksi ilmiantajaksi. Ketä voit enää katsoa silmiin? Tai jos äiti kidutettuna ja raiskattuna suostui ilmiantamaan muita, kun hänelle luvattiin että se on ainoa keino pelastaa omat tyttäret, oliko hän idiootti luottaessaan kiduttajan sanaan. Eihän lupausta tietenkään pidetty.

Pajun kirja on raskas lukea. Ei kuitenkaan ole syytä surkutella lukijaa, kun toiset ovat eläneet nuo ajat.  Pajun äiti ei lopultakaan suoraan kerro paljoa kokemuksistaan eikä tytär henno raskaimpia yksityiskohtia edes udella. Monien eri suunnilta koottujen toisten vastaavien kokemusten pohjalta kokonaiskuva alkaa kuitenkin hahmottua. Muistojen torjuminen on ollut ainoa selviytymiskeino tähän asti. Ihmiset ovat olleet kylmiä ja tylyjä sekä muiden kokemuksille että itselleen. Ehkä nyt voidaan jo vähän purkaa ulos tätä yli kuusikymmentä vuotta säilöttyä tuskaa.

Haluatko sittenkään tietää

Yhteiset kokemukset ja muistot sitovat meidät läheisiimme, halusimme sitä tai emme. Joskus oma lähiperhe on raskain ja vaikein elämänkokemuksemme, joskus taas vain sen antaman voiman ja lämmön avulla selviämme kaikesta muusta elämässämme. Ene Mihkelson on pian 70-vuotias virolainen kirjallisuudentutkija ja kirjailija. Hänen oma isänsä on ollut ’metsäveli ’, eli miehittäjiä ja kommunistista järjestelmää vastustanut, metsiin piiloutunut sissi, järjestelmän määritelmän mukaan ’vastavallankumouksellinen’.

Mihkelsonin kirja ’Ruttohauta’ (2007, käännetty suomeksi 2011) ei ole elämäkerrallinen, mutta tieto kirjailijan iästä ja isästä antaa lukukokemukseen omanlaisensa, vahvan tunnun. Kirjassa kertojana on nainen, joka on lapsena jäänyt orvoksi, kun hävityspataljoona on rynnäkössä ampunut ’vastavallankumoukselliset’, metsässä piileskelleet vanhemmat. Pieni tyttö on jäänyt tädin, äidin sisaren hoiviin. Myöhemmin täti vie tytön ’uudelleenkoulutettavien’ virolaislasten sisäoppilaitokseen, jossa näistä kovassa kurissa kasvatetaan oikeita ’neuvostokansalaisia’. Nyt tyttö on keski-ikäinen nainen, Viro on jälleen itsenäinen ja ajat muuttuneet. Monet etsivät sukuaan, juuriaan, taustaansa. Halutaan todistaa, että oltiin suurta sukua, halutaan saada takaisin suvun maatilat ja omaisuudet, halutaan todistaa että oltiin koko miehitysajan itse asiassa suuria isänmaan ystäviä ja vapaustaistelijoita, ei suinkaan hiljaisia myötäilijöitä tai peräti innokkaita systeemin kannattajia.

Nainen etsii käsiinsä tädin, joka nyt on runsaasti yli 80-vuotias ja elää surkeudessa, lian ja jätekasojen keskellä kylmässä talossaan. Harvoin olen kirjallisuudessa törmännyt näin vastenmieliseen vanhan naisen kuvaukseen. Tämä laiha, moniin haiseviin vaatekerroksiin kääriytynyt, virtsanpidätyskyvytön täti alkaa alun epäluuloista päästyään kertoilla pala palata ja vierailukerta vierailukerralta, miten asiat oikeastaan menivät, silloin joskus. Hän tiputtelee tietoja ovelana, ja tarkkailee koko ajan, miten kuulija reagoi. Kyselee aina välillä, muistatko tämän ja tämän. Etkö silloin ihmetellyt, miksi tapahtui niin ja niin. Miksi sinut jätettiin sinne, miksi ne naapurit eivät koskaan enää palanneet, miksi isoäitisi teki niin ja enosi näin.  Nainen tajuaa, että täti on ollut systeemin ilmiantaja, jota taas KGB on pitänyt omassa peukaloruuvissaan. Mikään, mitä nainen on perheestään luullut tietävänsä, ei oikeastaan pidä paikkaansa. Muutamiin hatariin muistoihinsa tukeutunut nainen kauhistuu tätä  ’ruttohautaa’ jonka on tullut avanneeksi tätiä kuunnellessaan. Ei ollutkaan sankarillista isää ja etenkään äitiä, ei huolehtivaista tätiä, lempeästä isoäidistä puhumattakaan.

’Ruttohauta’ etenee kuin tiheätunnelmainen jännityskertomus, jossa on kuitenkin eettinen ja henkilökohtainen draaman tuntu. Ketä siis surra, Mihkelson kysyy lopussa. Onko meille jäänyt vain elämämme kärsimys, jolla maksamme kaikkien surmansa saaneiden kunniallisen kuoleman. Missään ei ollut mitään sankarillista tai ylevää. Jäikö meille pelkästään vain tietoisuus musertumisesta?

Murenevat sankarit

Kun syksyllä 2011 näin uutuuskirjojen joukossa Jenni Linturin kirjan ’Isänmaan tähden’, oli aivan hilkulla etten jättänyt sitä pöydästä nostamatta. Mikä nimi kirjalla! Vieläkö tätä iankaikkista isänpäiväperusmössöä tarvitaan lisää..minne päin kaukopartio nyt mahtaakaan koukata..pah pah. Vaan olinpa sisällön suhteen ennakkoluuloissani perusteellisesti väärässä - kirjan nimi voisi kyllä edelleen mielestäni olla jotain muuta. 

Tämä kirja nimittäin tapahtuu enimmäkseen dementoituneen suomalaisen entisen SS-miehen pään sisällä. Virkistävä uusi näkökulma !  Kun papparainen vielä tipahtaa katolta ja lopettaa sen seurauksena tyystin puhumisen, vievät dementikon sekava sisäinen monologi ja siihen limittyvät sotapäiväkirjan kuvaukset SS-joukon etenemisestä Kaukasuksella tarinaa eteenpäin mielenkiintoisella tavalla.

Antti on nuoruuden innolla lähtenyt SS-joukkoihin sankaritöitä tekemään ja serkkupoika Kaarlo varovaisempana jäänyt  koti-Suomeen. Ensin näytti Antti sankarillisemmalta, mutta sitten syttyi täällä jatkosota ja Kaarlollekin avautui tilaisuus tehdä suuria isänmaan tähden. Kun SS-joukko kotiutetaan kesken sodan vähin äänin Suomeen takaisin, ja jonkun katalan ilmiannon takia Antin tie upseerikouluunkin tyssää, onkin Kaarlo sankarillisuuskisassa selvä voittaja. Tekee vielä jonkun maineteonkin siellä, ja paistattelee sodan jälkeen jokaisessa paraatissa ja vuosijuhlassa mitalit rinnassaan.

Anttia sen sijaan ei sodan jälkeen arvosteta ollenkaan ja vanhana vaivaavat raskaat muistot SS-aikojen kunniattomista teloituksista, raiskauksista ja siviilien kiduttamisista. Kaikkien taistelutoverien nimi oli Erkki ja kukin kärsi tavallaan onnettoman lopun. Välillä sekaantuvat mielessä kaikki Erkit ja oma vaimo ja tytär, jotka koettavat dementoitunutta Anttia holhota. Serkku-Kaarlokin on jo tietysti vanha ja muistaa omat sankaritekonsa hiukan eri tavalla kuin virallinen tarina kertoo.

Tämä on varmaankin kuva, joka on usein todellisuutta eikä pelkkää kaunokirjallista fiktiota, kun nykyään hiukan yli kolmekymppiset, kuten kirjailija Jenni Linturi, kohtaavat sodissa olleita. Monilla vaareilla menee jo useampi todellisuus päällekkäin ja limittäin ja monet muistot ovat raskaita kantaa. Linturi antaa kuitenkin Antin ja Kaarlon mennä kauniisti käsi kädessä loppuun saakka, toistensa taakkaa ymmärtäen.

***

Mainioita tarinoita på svenska

Huomasin lukeneeni joukon koskettavia, hienosti suomalaista yhteiskuntaa ja historiaa peilaavia tarinoita, jotka kaikki oli alun perin kirjoitettu ruotsiksi, kirjailijan äidinkielellä. Kieli antoi oman, hiukan erilaisen mausteensa näihin tarinoiden henkilöihin, jotka kuitenkin elivät selkeästi Suomen historiaa.  

Havahduin miettimään tätä, kun jälleen kerran julkiseksi puheenaiheeksi on noussut kiista ruotsin kielen opiskelusta Suomen koululaitoksessa. Ylioppilaskirjoituksista ruotsin pakollisuus on jo poistunut, mutta peruskoulussa yhä koetetaan iskeä pakolla lasten päähän tietoa siitä, että allt i Pers och Olles rum är huller om buller och deras hund heter Pontus. Se on joidenkin mielestä tarpeen, mikäli lapsukainen tahtoo edetä yleensäkään millään työuralla ja etenkin valtion korkeammissa tehtävissä. Verkligen?  Pääministeri Katainen keräsi ainakin runsaasti empatiaa, kun silmät ristissä iltaöisten neuvottelujen jälkeen takelteli ’hållbarhetutskottinsa’ kanssa, kunnes luovutti ja antoi lausuntonsa suomeksi. Förskotti on suomenkielisillekin tutumpi ilmaus, - liiasta förskotista syntyy siis utskott..Oma ruotsin lempisanani on viime aikoina ollut ’återförslutningsbar’, makkarapakkauksen hieno ominaisuus.

Luullakseni pakkoruotsi poistuu lukujärjestyksistä muutaman vuoden kuluessa ja se on hyvä, sillä pakollisuus aiheuttaa vain vastenmielisyyttä. Suurilla hyödyillä ruotsin pakollisuutta ei voi perustella, sillä niitä en usko olevan. Maailma muuttuu niin nopeasti, että hitaasti käytäntöjään muuttava koululaitos saa ponnistella jo muissakin oppiaineissa. Yhdentyvän Euroopan kieli ei ole ruotsi. Kansainvälisiin tutkintoihin ja oppilas-, tutkija- ja opettajavaihtoon ja verkko-opintoihin yhä enenevässä määrin siirtyvän yliopistolaitoksen työkieli ei tule olemaan ruotsi sen paremmin kuin suomikaan. Globaaleilla markkinoilla menestyksekkäästi toimivien suomalaisten tai edes ruotsalaisten yritysten työkieli ei tule olemaan ruotsi. 

Ruotsin opiskelu jää niille vapaaehtoisille, jotka tosissaan ovat kiinnostuneita eri kielistä ja kulttuurihistoriasta. Sehän on vain hauskaa! Taannoin Suomen televisiossa pyöri sarja ’Suomi on ruotsalainen’, jossa oltiin mukamas hämmästyneitä siitä, kuinka paljon maassamme on ruotsalaisuuden vaikutusta. No niin tietysti, kai se 700 yhteistä vuotta nyt jossain näkyy. Ehkä tämä hämmästely oli vain sarjan myyntikikka, se pakollinen ’kohu’, joka jostakin on väkisin nostettava. Yhtä lailla Ruotsissa voitaisiin tehdä sarja ’Ruotsi on saksalainen’. Entäs Saksa sitten..no, saksalais-roomalainen. Kulttuurit ovat vuorovaikutusta.

Kiukutteleva patsas

Ruotsinkielisyyden suurin ikoni Suomessa on tietenkin kansallisrunoilijaksi nimetty Johan Ludvig Runeberg, kansallislaulumme tekstin kirjoittaja ja suomalaisen sankarillisesti sotia häviävän ja nälkäkuoleman partaalla hoippuvan sitkeän raatajan ihannetyypin luoja. Tämä kaikki tapahtui siis ruotsiksi, Vårt land oli se paikka jossa pinnisteli Saarijärvis Paavo ja ung soldat kärsi kylmää, nälkää, haavojaan.

Runebergin myyttiä tarvittiin aikoinaan suomalaisuuden ensimmäiseen omaan kulttuuriseen määrittelyyn, mutta nykyään hän alkaa yli-ylevine teksteineen käydä jo niin vanhanaikaiseksi, ettei kaapin päälle pölyttynyttä ja rintakuvaksi kivettynyttä hahmoa juuri muisteta edes kouluissa. Helmikuinen liputuspäivä liittyy kansalaisten enemmistön mielissä lähinnä torttuun, rommilla tai ilman. Ruotsinkielisyyden ytimestä tuleva, Hufvudstadsbladetin päätoimittajanakin vaikuttanut toimittaja ja kirjailija Erik Wahlström on kirjassaan Kärpäsenkesyttäjä, (Flugtämjaren, 2010)  puhaltanut pölyt pois äijänkuvasta ja riepottanut sitä aivan riemastuttavasti.

Harvoin enää tällä iällä mikään romaaniteksti saa nauramaan ääneen, mutta Wahlström rakentaa halvaantuneena pyörätuolissaan kiukuttelevan Runebergin, kuurona häntä passaavan puoliso Fredrikan ja talossa vilisevien mielistelevien vieraiden, pisteliäiden piikojen ja sydämentykytyksiä aiheuttavien ja saavien ihailijattarien vuoropuheluista, ajatuksista ja muistoista mainion keitoksen, joka saa tyrskimään.

Runebergit elävät pienessä Porvoossa tiukasti säätynsä, aikansa ja asemansa määräämää elämää. Piikoja pitää olla ja kutsuja herrasväelle järjestää, vaikka rahavarat eivät aina antaisi myöten. Suuri runoilija ei voi erota ja ottaa uutta, melkein lastensa ikäistä edustusmuusaa, vaikka niitä olisi tyrkyllä useampiakin. Maine voi mennä loppuelämäksi tärviölle pelkästä samalla sohvalla istumisesta, siis naiselta, tietenkin. Joku kyllä tiiraa avaimenreiästä. Fredrikakaan ei ole aivan avuton, vaan osaa pistellä piikkejään tarpeen tullen juuri arimpaan kohtaan. Vanhan Runebergin mieltä kaihertavat myös häpeälliset muistot köyhästä ja tunne-elämältään kylmästä lapsuudesta. Mitäs nyt sanotte, tekisi runoilijan mieli kysyä monelta häntä ylenkatsoneelta sukulaiselta, opiskelutoverilta ja opettajalta.

Wahlströmin vauhdikkaassa ja taitavassa käsittelyssä kivettyneeseen Runeberg-kuvaan syntyy inhimillistä lämpöä, vaikka kaikkia yksityiskohtia ei historiallisesti voisikaan todentaa. Patsaathan pysyvät iän kaiken kylminä.

Matriarkka tiskin takaa

Lukijat rakastavat hyviä sukutarinoita ja Pentinkulman Koskelat ovat eläneet ja kuvanneet Suomen historian vaiheet uskottavammin ja tutummin kuin yksikään tutkimus tai oppikirja. Ruotsinkieliseltä Pohjanmaalta, kuvitteellisesta Siklaxista, tulee kirjailija Lars Sundin luoma teräsnainen, puodinpitäjä Hanna Näs, jonka vaiherikas elämä ja värikäs suku tekevät saman på svenska.

Sund on kirjoittanut suvusta trilogian Colorado Avenue, Puodinpitäjän poika ja Erikin kirja. Suomenkielisessä käännöksessä siklaxilaiset puhuvat pohojalaasittain, lieneekö alkuperäisteoksen murre jotain närpiöläiseen vivahtavaa.

Hanna on köyhä tyttö, hiukan omituisen kätilö- ja parantajaeukon tytär, joka oppii pitämään päänsä pystyssä tapahtui mitä tahansa. Pohjanmaalla yleiseen tapaan hänkin lähtee Amerikkaan onneaan koettamaan ja palaa sieltä 1900-luvun alussa kotikylään takaisin nuorena leskenä kahden lapsen kanssa. Hänestä on tullut Dollari-Hanna, joka pistää pystyyn oman kaupan ja raivaa sisulla oman paikkansa sipisevän ja supisevan kyläyhteisön keskelle. Hänen pojastaan Otosta tulee kieltolain aikaan menestynyt salakuljettaja, suorastaan pirtukuningas ja tyttärestä Smedsin suurtalon emäntä.

Trilogian keskimmäinen Puodinpitäjän poika (Lanthandlerskans son, 1997) käsittelee enimmäkseen Siklaxin 1930-lukua, vaikkakin takautumissa käydään aiemmissakin vuosissa ja kaikki alkaa vuodesta 1992, jolloin vanhainkodissa survaistaan airolla telkkari säpäleiksi kesken Dallasin. Sundin notkeassa tarinankuljetuksessa Näsit, Holmit ja Smedsit tempautuvat railakkaasti mukaan ajan pyörteisiin. Sisällissodan haavat tuntuvat Siklaxin asukkaidenkin väleissä, Lapuan liike houkuttelee toisia ja toiset taas haluavat uskoa, että profeetta tulee tulisilla vaunuilla noutamaan omansa rukoushuoneen katolta. 

Suomenruotsalaisuuttako lienee, että sitkeän pellon kuokkimisen tai metsässä näännyksiin asti raatamisen sijasta siklaxilaiset suuntaavat tarmonsa ennemmin kaupanpitoon, pirtun myyntiin, linja-auto -yritykseen, kasvihuoneisiin ja elokuvateatterin pyörittämiseen. Smedsin talo tietenkin pärjää hehtaareillaan. Sund kuvaa tapahtumat ja henkilöt mehukkaasti ja synkeän tragiikankin keskellä pilkistää huumoria. Parhaaseen Niskavuoren malliin, tai Tuurin ja Aution suomenkielisten pohjalaisnaisten tapaan myös Sundin naisten on aina jaksettava: Niin se vaan on täs elämäs, toteavat Hanna ja tytär.  Miehet voivat kuolla, livistää jäljettömiin moniksi vuosiksi, sairastua tai paeta ongelmiaan ryyppäämiseen tai itsemurhaan, mutta naisten on silloinkin hoidettava kauppa, talo ja omat ja vieraat lapset.

Kaupunkilainen ruotsinkielinen Suomi

Kjell Westön ’Missä kuljimme kerran’ (Där vi en gång gått, 2006) on omistettu helsinkiläisille; menneille, eläville, tuleville. Ihmisten lisäksi kirjan yhtenä päähenkilönä onkin selvästi Helsinki, kaupunki joka muuttuu ja modernisoituu. Tulevat autot, koneet, elokuvat, uudet urheilulajit, jazz. 

Suomen historian merkittävät tapahtumat, etenkin sisällissota ja 1920-luku koetaan kaupunkilaisen, ruotsinkielisen ystäväpiirin ja heidän sukulaistensa kautta. Tarinan keskiössä on virkamiesperheen poika Eccu Widing, josta tulee lopulta ammatiltaan valokuvaaja. Hän ei ole niin yläluokkaisen rikas kuin ystävänsä Lilliehielmit mutta ei myöskään joudu seurassa pinnistelemään luokkaansa ylemmäs kuten opettaja ja toimittaja Ivar Grandell. Työläisiä ja sisällissodan ruotsinkielisiä punaisia ovat perheiden kotiapulaiset, satamatyöläiset ja muut, jotka normaalioloissa sulatuvat kaupungin väestöön ylempien luokkien nuorison heitä varsinaisesti huomaamatta.

Westön tarinassa on lämpöä ja imua. Siinä on henkilöitä, joihin voi samaistua ja joista pitää. Eccu Widing ja Ivar Grandell herättävät sympatiaa ja empatiaa, työläispari Allanille ja Mandille toivoisi kaikkea hyvää, mutta niin ei käy. Lucy Lilliehielm kapinoi ahdasta naisen roolia vastaan niin hyvin kuin runsaalla rahalla voi ja hänen veljestään Cedistä kuoriutuu äärioikeistolainen. Sisällissota kuitenkin murskaa ihmisiä ja mieliä, rakkaudessa onnekkaita ovat vain ani harvat.  Surumielisyyden kirkastaa onneksi ainakin yksi valonsäde.

Luin aikoinaan kirjaa hitaasti nautiskellen, koska en halunnut että se loppuisi. Pariin kertaan luettuani ajattelin kokeilla, miltä se tuntuisi ruotsinkielisenä. Olisiko se jotenkin erilainen tai huomaisinko minä sitä eroa, olihan kirjailija kirjoittanut sen alun perin nimenomaan ruotsiksi. Pystyin lukemaan kirjan päällisin puolin aivan hyvin vaikkei ruotsi ole vahvin vieras kieleni, mutta merkittävästi erilaista lukukokemusta en pystynyt saamaan. Huomasin vain, että jouduin käymään sanakirjan sinänsä lyhyellä y-sivulla tiuhaan, sillä Westö näytti olleen mieltynyt y-alkuisiin adjektiiveihin. Helppo oli ymmärtää, että Lucy oli vähän ytlig, mutta kun hän oli myöhemmin myös yvig, yppig ja yr! Ne piti tarkistaa sanakirjasta.

***

Brittiläinen nostalgiakattaus

Imperiumi on kyllä mennyttä, mutta brittiläinen kulttuuri ja yhteiskunta on ollut vahvasti läsnä kesän uutisissa ja viihteessä. Ruusuja, hiiltä, harmaata kiveä, teekuppeja ja kukallista sintsiä on taas nähty. 

Kuka on voinut välttyä tiedolta, että uusi kruununperillinen on lopultakin syntynyt Lontoossa? Samalla tieto on innoittanut suomalaisia unelmoimaan kaupallisesta maailmanvalloituksesta pahvilaatikkoon pakatuilla vauvantarvikkeilla. Rather primitive, I’m afraid, tekee mieli tuhahtaa, mutta toisaalta, onnistuneella markkinoinnilla on valloitettu maailma sämpylän väliin litistetyllä jauhelihallakin.

Brittidekkarit kuuluvat tietenkin perinteiseen kesälukemistoon ja televisio on tarjonnut mainiota Foylen sotaa, joka toiseen kertaan katsottunakin on kiehtova. Hyvä käsikirjoitus vain korostuu uusintakierroksella. Kotirintamalla pakoillaan velvollisuuksia, tehdään murhia, pihistetään valtion tarvikkeita, vaivutaan epätoivoon ja levitetään tappiomielialaa, väsytään odottamaan epämääräistä parempaa aikaa.  Nyt me tietysti tiedämme, että pääministeri Churchillin ehdoton ’emme ikinä antaudu’ pystyttiin lopulta toteuttamaan, mutta tiukoille se otti.

Öykkäröivä nallekarhu

Toisen maailmansodan historiasta on voitu kirjoittaa yhä analyyttisemmin uusien lähteiden vapauduttua käyttöön. Hitleristä tuntuu kirjoitetun jo aivan kyllästymiseen asti, Stalinin sodanaikaiset toimet ovat enemmän piilossa vielä salatuissa arkistoissa. Churchillistäkin on kirjoitettu paljon mutta suomeksi ei viime aikoina ole saatu kuin Max Hastingsin ’ Winston Churchill, Sotavuodet 1940-1945’, joka on ilmestynyt käännettynä vuonna 2011.

Hastingsin kirja on sujuvasti etenevä ja täynnä tiukkaa asiaa sodan ja sisäpolitiikankin kulusta vuosi vuodelta, tappio tappiolta, katastrofi katastrofilta. Kaikki muistavat, että Churchill lupasi briteille verta, hikeä ja kyyneleitä. Kirja ei juurikaan selittele kuinka maailmanpoliittiseen tilanteeseen 1940 oli päädytty tai mitä kaikkea Winston Churchillin pitkään elämään oli sitä ennen mahtunut. Hän ei tullut tuntemattomuudesta eikä hän ollut kaikkien varaukseton sankari, mutta hänen vastustajansa ja arvostelijansakin myönsivät, että hän oli tilanteeseen paras mahdollinen taistelutahdon henkilöitymä ja sopivin suostuttelemaan amerikkalaisia liittymään sotaan mukaan. Se pelasti britit.

Ylempään aatelistoon syntynyt, ikänsä palvelijoiden holhoamana elänyt Churchill oli kärsimätön, epäkohtelias, ’patronizing bully’, komenteleva  ylimielinen öykkäri. Toisten kuvausten mukaan hän oli ajoittain yllättävän kiltti, kuin lyhyt ja paksu nallekarhu tai pystyyn nostettu kilpikonna, kuperaselkäinen ja pulleavatsainen. Hän joi kenties liikaa, poltti isoja sikareita, lausui mielellään pitkiä vanhoja runoja ja dominoi keskusteluja omilla, usein heikosti pohjustetuilla ideoillaan eikä kuunnellut muita tai oli ajoittain täysin välinpitämätön toisten esittämille näkökohdille. Hän ei epäröinyt käyttää valtaa ja hän runnoi arvovallallaan läpi monia päätöksiä, jotka osoittautuivat virheiksi. Hänen lähimmillä työtovereillaan ja vaimollaan Clementinellä oli kestämistä.

Puhujana Churchill oli äärettömän taitava, suorastaan loistokas. Hän oli herkullisten lausahdusten mestari. Hän osasi myös kirjoittaa, ja sai vanhoilla päivillään kirjallisuuden Nobelinkin.

Brittejä voi syystä ihailla pitkästä demokraattisesta perinteestä.  Hastingsin kirja kuvaa eloisasti Churchillin ja muiden poliittisten johtajien sotavuosina kohtaamat ongelmat, erimielisyydet, toiveet ja todellisuuden. Valtavista vastoinkäymisistä huolimatta Churchill sai kansansa pelastettua pahimmalta ja kansa ihaili ja kiitti häntä siitä. Silti heti ensimmäisissä sodanjälkeisissä vaaleissa kesällä 1945 Churchill hävisi ja pääministeri vaihtui.  Ei sorruttu henkilöpalvontaan, ei ’poikkeuslakeja kiitollisuudenvelasta’, ei perinnöllistä diktatuuria. Churchill kyllä haukkui vaalitaistelun tuoksinassa poliittisen vastustajansa, Labour- puolueen Attleen olevan ’lammas lampaan vaatteissa’, mutta britit valitsivat hänet silti. Hyvä niin. Sellaista yhteiskuntamallia sodalla juuri puolustettiin.

Uskomattomat aristokraattisiskot

Brittiläisistä aristokraateista riittää monenlaisia juttuja ja tämä on yksi ihmeellisimmistä. Väitetään tositarinaksi.

Kun kirjalle on annettu suomennoksena nimi ’ Mitfordin tytöt sodassa ja rakkaudessa', se tuo mieleen jotain hyvin kevyttä ja hyvin vanhahtavaa.  Anni Polvaa 1950-luvulta ehkä. Onneksi kannen kuvat ja takatekstit johdattavat enemmän yhteiskuntahistorian suuntaan ja saivat minutkin tarttumaan tähän ällistyttävään tarinaan.  Mary S. Lovell’in alkuperäisteos ’The Mitford Girls, The Biography of an Extraordinary Family’ on vuodelta 2001. Mainosteksti toteaa ‘Mitfordeista on kirjoitettu tusinoittain kirjoja, mutta tämä on niistä ehkä paras'. Minä en ollut koskaan kuullutkaan Mitfordeista ennen tätä, mutta Britanniassa he ovat ilmeisesti kuuluisuuksia.

Mitfordin tytöt olivat hieman alempaa ja köyhempää aatelia,  sukua Winston Churchillin lapsille vaimo Clementinen kautta. Mitfordeille syntyy 1900-luvun alussa 16 vuoden aikana 7 lasta: yksi poika ja 6 tytärtä. Pojasta ei irtoa sen kummempaa; koska hän on poika, hän saa käydä koulua. Harrastaa hiukan homosuhteita sisäoppilaitoksessa mutta päätyy heteroksi,  lähtee 1930-luvulla opiskelemaan Berliiniin ja sympatisoi laimeasti natseja mieluummin kuin kommunisteja.

Perheen rahavarat hupenevat, iso kartano myydään ja muutetaan pienempään. Sitten sekin annetaan vuokralle ja asutaan itse vielä vähän pienemmässä. Tytöt eivät silti pääse hartaista pyynnöistään huolimatta mihinkään kouluun, se ei ole soveliasta, vaan heille saa riittää ajoittain palkattujen kotiopettajien opetus ja myöhemmin seuraelämään osallistuminen. Sovinnaisten tapojen ja aateliston elämäntavan kuvaus on kiinnostavaa luettavaa nykyajan rahvaalle. On metsästysretkiä ja naamiaisia, luistelua ja kukkien poimintaa. Tytöt turhautuvat tiukasti säänneltyyn toimettomuuteensa ja alkavat herättää ei-toivottua huomiota.

Ensin yksi tahtoo naimisiin hädin tuskin 18-vuotiaana, jotta pääsisi kodin holhouksesta vapaaksi. Pikkusiskot löytävät ajankulukseen politiikan. Toinen liimaa seinälleen Leninin, toinen Hitlerin. Molemmat alkavat kirjoittaa näkyviä ärhäköitä kirjoituksia aatesuuntiensa lehtiin. Naimisiin mennyt aiheuttaa julkisen skandaalin uudella suhteella naimisissa olevan mieheen, joka kaiken huipuksi on Britannian fasistipuolueen johtaja. Tajusin vasta tätä lukiessani ja kuvia katsoessani, mistä Jeeves -kirjojen humoristinen brittinatsi  Spode on saanut innoituksensa. Vanhin tyttäristä hilluu ja rellestää varakkaiden ja joutilaiden kirjailijapiireissä. 

Lehdistö alkaa nostaa Mitfordin tyttöjä skandaaliotsikoihin. ’Minä olen normaali ja minun vaimoni on normaali, mutta meidän lapsemme ovat toinen toistaan hupsumpia’ valittaa neuvottomaksi käyvä isä-Mitford.

Kun 1930-luku lähenee loppuaan ja poliittinen tilanne Euroopassa kiristyy, kärjistyy myös Mitfordien tilanne. Hitleriä ihaileva sisko muuttaa Müncheniin ollakseen mahdollisimman lähellä Hitleriä, kommunismiin kallistunut taas karkaa kotoa ja Winston Churchillin suhteitakin tarvitaan hänen jäljittämiseensä.  Sodan puhjettua fasistijohtajan vaimo joutuu Britanniassa kurjimpaan mahdolliseen vankiselliin turvasäilöön, ja harmittomin kaikista siskoista ottaa hoitoonsa tämän lapset. Hitleriä ihaillut koettaa ampua itsensä mutta jää aivovammaisena eloon.  Kaikkein nuorin siskoksista sentään nai herttuan ja nousee aateliskalenterissa monta pykälää. 

Tyttöjen omat kirjoitukset ja haastattelut antavat tietenkin jossain määrin vinoutuneen kuvan perheen sisäisestä dynamiikasta. Poliittiset ääripäät rikkovat tietenkin perheen sisäiset välit. Omalla tavallaan parhaansa yrittäneitä vanhempia käy sääliksi. 1960-luvun kuvassa nämä iltapukuiset, ylväästi harmaantuneet siskot hymyilevät hilpeästi. Yksi oli kuollut ja yhden kanssa ei vielä oltu puheväleissä, mutta ainakaan ei oltu ikävystyneitä.


Onnellinen myrkyttäjä

Koko maailma tuntee brittiläiset kartanoviikonloput, kyläpappilat ja täysihoitolat teehetkineen, sillä niiden kohteliaan pinnan alla jylläävät tunnetusti intohimot ja murhat.

Parasta mitä ihmiselle voi tapahtua, on saada onnellinen lapsuus, ja minulla oli sellainen, hehkuttaa miljoonia kirjoja myynyt menestyskirjailija, myöhemmin aateloituna Dame Agatha Christie muistelmissaan 'Vanha hyvä aikani'. Suomennettuna viimeisin painos on vuodelta 2010.

Christie ei kuulunut aateliseen yläluokkaan, vaan perhe eli isoisän aikoinaan hankkimien pääomien tuotoilla. Joku suvussa oli siis joskus työskennellyt. Ihailtu isä ei niin joutunut tekemään, vaan vietti päivänsä käymällä klubilla, tulemalla kotiin lounaalle ja lähtemällä takaisin klubille. Sitten kun rahat loppuivat, päätettiin säästää. Se tapahtui kätevästi siten, että talo palvelijoineen kaikkineen annettiin vuokralle ja perhe lähti vajaaksi vuodeksi Ranskaan asumaan hotelliin. Näin elinkustannukset olivat halvemmat. Säästäminen jatkuu isän kuoltua. Agathan seuraelämään astumisen juhlavuosi vietetään Kairossa, koska siellä oleskelu tulee vielä huomattavasti halvemmaksi ja kaupungissa on kuitenkin kolme rykmenttiä englantilaisia sotilaita tanssiaisten kavaljeereiksi.

Agatha kuvailee kiehtovasti nuoruutensa yhteiskuntaa. Palvelijat ovat itsestäänselvyys, matkustelu samoin, vaikka rahat ovat jatkuvasti lopussa ja kulkeminen hevoskärryillä, junilla ja laivoilla on hidasta ja vaivalloistakin. Herkullisia ovat kuvaukset esimerkiksi uimapuvuista, joita tuon ajan säädylliseltä naiselta odotettiin. Agatha ei ole ahdistunut tai ikävystynyt, vaan nauttii innolla kaikesta ympärillään. Sitten tulee ensimmäinmen maailmansota ja Agathankin elämä muuttuu. Työskentely sotasairaalassa näyttää elämän rankemmat puolet ja lääkevaraston hoitajana Agatha tutustuu myrkkyjen ja rohtojen maailmaan.

Agathan sisar on lukenut hänelle ääneen Sherlock Holmes -tarinoita ja Agatha innostuu kirjoittamaan salapoliisitarinan itsekin. Nuorena aviovaimona ja yhden lapsen äitinä kirjoittaminen on toissijaista ja kustantajat hautovat käsikirjoitusta puolikin vuotta ennen kuin hylkäävä päätös tulee. Lopulta 'Stylesin tapaus' julkaistaan ja Hercule Poirot tulee luoduksi. Kirjaa myydään alle 2000 kappaletta ja Agatha saa kertakorvauksena 25 puntaa. Perheen taloutta se ei paranna mutta antaa itsevarmuutta kirjoittajan kyvyistä. Yksi asia johtaa toiseen ja riemukseen Agatha huomaa, että lehdet maksavat jatkokertomuksista moninkertaisesti kirjan tuottoon verrattuna.

Elämä näyttää toki Agathallekin kaikki puolensa; äiti kuolee, Agatha on surusta hermoromahduksen partaalla ja juuri silloin aviomies pettää. Ainoan lapsen kanssa välit ovat etäiset ja viileähköt. Toisaalta kirjoittaminen alkaa sujua ja tuottaa entistä enemmän; salapoliisikirjojen lisäksi tulee jatkokertomuksia, kuunnelmia, näytelmiä. Löytyy arkeologi-aviomies ja hänen kauttaan kiehtova elämä kaivauksilla, syntyy rakas lapsenlapsi.

Agatha muisteli lapsuutensa tarinaa:
Sammakko kysyy toiselta: Kuulin että putosit kirnuun. Miten ikinä selvisit sieltä? Ei aavistustakaan, vastaa toinen. Olin ihan epätoivoinen, minä vain räpiköin, räpiköin, räpiköin. Aamulla sitten virkosin ja huomasin olevani voipalan päällä ja loikkasin pois.

*