Murhia mahtavissa maisemissa

Tänä kesänä ei todellakaan tarvinnut ’sadepäivien ratoksi’ tarttua yhä uudelleen vanhoihin Agatha Christie- tai Donna Leon -klassikoihin, sillä sadepäiviä ei ollut.

Iki-sympaattinen Donna Leon kävi kylläkin itse Suomessa, Turun Musiikkijuhlilla barokkiorkesterinsa kanssa, ja ilahdutti nasevilla kommenteillaan. Miten se olikaan… ’kaikki viisaus on vanhoissa naisissa’. Hän kuulemma jatkaa yhä vieläkin venetsialaiskomisario Brunetti -kirjojensa kirjoittamista, vaikka onkin 30 vuoden jälkeen muuttanut pois turistien pilaamasta Venetsiasta.

Italian kaupungit tarjoavat todellakin mahtavia puitteita dekkareille; usein myös ulkomaalaiset kirjailijat hyödyntävät niitä. Eräs tällainen on kirjailijanimellä Vera Vala kirjoittava suomalainen, Italiassa asuva nelikymppinen kirjailija, jonka dekkarien päähahmona ’seikkailee’ Arianna de Bellis -niminen nuori nainen.

Päätinkin nyt tutustua tähän kirjailijaan ja hänen hahmoonsa; Italia kiinnostaa minua aina ja tyyliltään kesymmät dekkarit sopivat kesäiseksi ajanvietteeksi. 

Kuten olen aiemminkin todennut, synkät ’Nordic noir’ kirjat eivät ole minun makuuni. Olen toki sinnikkäästi koettanut maistella niitäkin, mutta ei, en halua viettää iltojani alkoholi- ja mielenterveysongelmaisten poliisien tai yksityisetsivien kanssa. Ymmärrän kyllä, että heistä on tullut sellaisia, kun he asuvat pimeässä, märässä ja karussa ympäristössä, jossa kaikilla on huumeongelman pahentama halu järjettömään väkivaltaan, jolle ei löydy muuta motiivia kuin vain pahuus. Mutta sellainen ei ’viihdytä’ minua eikä missään tapauksessa innosta palaamaan samaan ympäristöön uudelleen.

Italiaan sijoitettu dekkarihahmo Arianna, nuorehkon naisen kirjoittama nuorehko nainen, on ainakin oletettavasti erilainen kuin jossain puuttomalla vuonolla ryyppäävä ränsistynyt mies tai 1920-luvun pikkukylässä seurakunnan teekutsuilla käyvä mummeli, mutta millainen?

Ainakin hän on puoliksi suomalainen; italialaisen professori-isän ja suomalaisen kuvataiteilija-äidin tytär. Lisäksi hän on akateeminen; opiskellut psykologiaa. Ja aatelinen, onhan isä de Bellis. Perhe asuttaa yhä sukuhuvilaa Roomassa, vaikka onkin köyhtynyt sen verran, että joutuu ’käymään töissä’. Hiukan yhteiskunnan ylätasolla siis mennään, mutta säröä syntyy siitä, että Ariannalla on jo nuoresta iästään huolimatta ’salaperäinen menneisyys’, joka on ollut niin traaginen, että se on aiheuttanut hänelle traumaperäisen muistinmenetyksen. Onneksi se ei kuitenkaan ole aivan lopullinen, vaan muisti palautuu  pätkittäin, mikä juonenkuljetuksen kannalta tietenkin onkin hyvä juttu.

Kaiken takana ovat ’ne’

’Villa Sibyllan kirous’ (2014) ei ole aivan ensimmäinen Arianna de Bellis - kirja, mutta alkupäästä sarjaa kuitenkin. Tarinan tapahtumapaikkana on Rooma ja upporikkaan pankkiirin hulppea huvila, jonne Arianna saa kutsun etäisen ’siskon entisen luokkatoverin’ verukkeella: tosi asiassa pankkiirin säikky vaimo tarvitsee yksityisetsivän palveluksia, sillä hän on saanut uhkauskirjeitä.

Paikallisväriä on ripoteltu sopivin välein; huvilalle ajetaan kerran jos toisenkin Via Appia Antican mukulakivillä töyssähdellen. Asetelma on siis varsin tutunoloinen ja kokenut dekkarienlukija aavistaa kyllä heti pahaa, kun selviää, että säikky vaimo on pankkiirille vaimo numero kaksi. Vaimo numero yksi on kuollut, tiettävästi, ja häneltä on jäänyt myös poika: nuori, rikas, joutilas ja paheellinen. Tietenkin.

Sattumoisin näin juuri hiljattain TV:stä dokumentin Fiat-konsernin perintöprinssi Gianni Agnellista. Hänen elämänsä ja toilauksensa 1950- ja 1960 -luvuilla olivat tosiaankin ’tarua ihmeellisempiä’.  Taisi poika napsia aamiaiscornettonsa päällä päivän ensimmäisen kokaiiniannoksen ja huuhtoa sen alas sampanjalla. Ilmeisesti tuolloin ei vielä viitsitty ’nostaa kohua’ moisista pikkujutuista.

Mutta Villa Sibyllan ongelmat eivät suinkaan rajoitu lorvaileviin poikapuoliin tai huumeisiin vaan tarinaan tulee lisää kierteitä, sillä pankkiiri on asemansa velkaa ’hyvä veli’ -verkostolle, jonka lonkerot ulottuvat ties millaisiin syvyyksiin. Mafiaan tai kirkkoon tai vielä sitäkin kauemmas historiaan. Roomasta löytyy kyllä tietoa, asiakirjoja tai arkeologisia jäänteitä vaikka mistä. Jostakin hyvin salaisesta?

Salaseura -teoriat saavat todellisuudessakin jatkuvasti uutta virtaa, sillä Italian yhteiskunnallisia ongelmia sävyttää koko ajan aavistus ja pelko siitä, että muutenkin kehnosti toimivan julkisen järjestelmän ’takana’ toimii sitä haittaava joku muu järjestelmä. Joku, johon ei ole vieläkään päästy kunnolla käsiksi.

Haukat ja kyyhkyt

Seuraava kirja ’Tuomitut’ (2015) saa tapahtumapaikakseen Torinon. Näin ympäristönkuvaukseen saadaan vaihtelua, vaikka perusjuonessa on vähän toiston makua. Salaseuraa pukkaa… Ollaanhan suuren pyhäinjäännöksen, Torinon käärinliinan, kaupungissa.

Tarinaan tulee suuremmassa määrin mukaan myös Ariannan veli, joka on ryhtynyt roomalaiskatolisen kirkon papiksi. Hän ei ole mikään nysverö maalaisseurakunnan paimen, vaan peräti jesuiitta ja töissä…Vatikaanin Salaisessa Palvelussa!  

Hän on puoliksi suomalaisena suorittanut armeijan Suomessa, tietenkin taistelusukeltajana, ja hänellä on aivan mainiot etunimet: Ares Ukko Francisco. Kreikkalainen sodanjumala, muinaissuomalainen ylijumala ja sitten Francisco, varmaankin Assisilaisen mukaan. Perheelleen hän on edelleen Ares, mutta kirkollisissa piireissä hän on isä Francisco. Isä Ukko olisikin ehkä liian eksoottinen Vatikaanille.

Vatikaanin agenttia tarvitaan, sillä Torinoa piinaa salaperäinen pappien sarjamurhaaja. Ariannalla puolestaan on kaupungissa oma työkeikka: yksityisetsivän pitäisi löytää uskonnolliseen lahkoon hurahtanut sukulaistyttö, jota de Bellisin upporikas toinen sukuhaara kaipaa. Juonenpätkät alkavat tietysti kietoutua toisiinsa.

Torinon erinomainen Egyptiläinen museo on avuksi mysteerien ratkaisussa. Helpolla jutusta ei päästä; raastava salaperäinen menneisyys riivaa Ariannan lisäksi myös Aresta ja kaiken kukkuraksi Arianna on raskaana.

Jakautunut sielu

’Milanon nukkemestari (2017) vie Ariannan Milanoon ja psykologisten potilaiden keskuuteen. Arianna on nyt pienen tytön äiti, joten raisut yksityisetsivän hommat eivät tunnu tähän elämäntilanteeseen sopivilta. Hänellä onkin rauhallinen projektityö psykologian laitoksella, Milanossa, jossa Ariannan lapsen isäkin työskentelee tällä hetkellä. 

Rauhan rikkoo kuitenkin murhien sarja ja pian Milanossa on myös Ares, siis isä Francisco.

Murhattujen joukko vain kasvaa; psykologian opiskelijoita, Itä-Euroopasta tulleita prostituoituja, pappeja. Mikä ihmeellinen yhteys liittää uhrit toisiinsa ja saa päätymään taidetta, erityisesti Caravaggiota ihailevan murhaajan kynsiin?

Milanossa on loistava katedraali ja mahtavat taidekokoelmat. Kaupungissa on myös suuryrityksiä, pankkeja ja lääketehtaita. Kaikilla on niin suuret panokset pelissään, että murhaakaan ei kaihdeta. Vai onko tämä sittenkin perinteisempi ’perhe on pahin’ kauhukertomus?

Ares -polo ei sittenkään osoittaudu uskossaan kovin vahvaksi, vaikka takana on niin taistelusukellusta kuin jesuiittakouluakin. Itse Pyhä Isä, paavi, antaa Arekselle kaiken tukensa, mutta sekään ei tunnu riittävän, sillä uskon kriisi ja raastava menneisyys saavat Vatikaanin agentin aivan sekaisin.

Ariannan osuus alkoi tässä tarinassa selvästi jäädä vähemmälle. Aloin jo epäillä, onko Ares kenties nousemassa kirjojen päähenkilöksi? Hän on kuin Isä Camillon ja James Bondin risteytys…eipä ihme että tuollainen mies on ratkeamaisillaan sisäisiin ristiriitoihinsa.

Mutta koska tämä on kirjasarja, arvaan ettei hän kumminkaan ihan kokonaan ratkea.

***