Neuvostoihmisiä

Uutisia tulvii yhä nopeammin ja yhä useammista lähteistä. Toimittaja-poloiset koettavat saamiensa viestintäoppien mukaisesti myös taustoittaa niitä ja tarjota jonkinlaista analyysintynkääkin. Siispä mikrofonia työnnetään hämmentyneen poliitikon tai jostain pikapikaa kaivetun ’päivystävän asiantuntijan’ suuhun: Mitä tämä merkitsee? 

Aikaa lausunnolle on ehkä puolitoista minuuttia, joten eipä ihme, että hermostuneet vastaukset koostuvat yleensä muutamasta tyhjänpäiväisestä fraasista, jotka olisi aivan hyvin voinut jättää sanomattakin.

Neuvostoliiton hajoamisesta, sen kommunistisen puolueen lakkauttamisesta ja koko itäblokin katoamisesta on kulunut runsaat 25 vuotta. Nyt ehkä voidaan jo kunnolla nähdä, mitä tuo kaikki merkitsi. Monet niistä uhkakuvista, joita silloin pelättiin, eivät toteutuneet. Myöskään monet niistä suurista toiveista, joita silloin eläteltiin, eivät toteutuneet.

Muistan noilta ajoilta totiset miehet televisiossa: varautuneen presidentti Koiviston, hämmentyneen pääministeri Ahon ja hillitysti ilmeitään hallitsemaan pyrkivän talousasiantuntija Tiusasen, joka vihdoin sai todeta ääneen, että taloudellisesti Neuvostoliitto on läpimätä ja ollut konkurssissa jo kauan. Sotilaallisesti ja poliittisesti asiaa voidaan tietysti katsoa ’toiselta kantilta’, niin kuin on tehtykin. 

Me suomalaiset pelkäsimme silloin rajan yli vyöryviä elintasopakolaisia, rikollisryhmiä, ydinmateriaalien salakuljettajia ja oman idänkauppamme romahdusta, kun samaan aikaan jouduimme muutenkin suuren laman kynsiin ja valtion talous keikkui aivan veitsenterällä.

Kun Neuvostoliiton romahdus ulottui meille enimmäkseen taloudellisena ongelmana, eivätkä sotilaalliset tai muut uhkakuvat toteutuneet, jäi tuon ’vuosisadan geopoliittisen katastrofin’, kuten presidentti Putin sitä myöhemmin nimitti, valtava ’henkinen maanjäristys’ meiltä suurelta osin huomioimatta. Oli niin paljon muuta ajateltavaa.

Ukrainalais-valkovenäläinen, entinen ’neuvostokansalainen’, kirjailija Svetlana Aleksijevits on koonnut haastattelumateriaaleista aivan mainion kirjan ’Neuvostoihmisen loppu’. Teos on tänä syksynä viimeinkin käännetty suomeksi ja sen lukeminen nosti mieleeni valtavasti uusia mielleyhtymiä ja loksautti yhteen monia entisiä tiedonmurusia sieltä ja täältä. Ai niin, tietysti…tuo vaikutti tuohon…siksi siis…ahaa… Yhteiskunnalliset prosessit eivät todellakaan ole yksioikoisia eivätkä tule selväksi yhdellä eikä useammallakaan ’lausunnolla’. Näkemyksiä ja tarkastelukohtia voi olla niin monia. 

Päässäni alkoikin muotoutua takaperoinen kirjallinen katsaus neuvostoihmiseen, lopusta kohti alkua: Aleksijevitsin ’Neuvostoihmisen loppu’, Sorokinin  ’Jono’ ja Ostrovskin ’Kuinka teräs karaistui’. Siinäpä tämänkertainen kirjakolmikkoni.

Muuttuvat laulut, muuttuuko ihminen?

Kirjailija ja toimittaja Svetlana Aleksijevits on tullut tunnetuksi etenkin ’yhteisöromaaneistaan’, joissa hän haastatteluihin perustuen antaa ihmisille mahdollisuuden tuoda julki kokemuksensa ’aatteen raunioilla’ tai ’poliittisen järjestelmän puristuksissa’. Häneltä on julkaistu suomeksi mm. kirjat Tsernobylin uhrien kertomuksista ja toisen maailmansodan aikana rajuihin rintamataisteluihin sotilaina joutuneiden naisten kokemuksista. Aleksijevits sai kirjallisuuden Nobelin vuonna 2015.

’Neuvostoihmisen loppu’ (2018) (venäjäksi Vremja second-hand, 2013) avaa haastattelu haastattelulta sellaisia näkymiä tavallisen ihmisen kokemuksiin, joita Kremlin kultaisten ovien aukomisiin ja presidenttien kättelyihin keskittyvissä uutislähetyksissä ei tietenkään koskaan ehditä käsitellä.

Haastateltavat varmistavat aina välillä, että ’niin saako tästä asiasta nyt kertoa, ennen ei saanut’ ja ovat keskenään hyvinkin erimielisiä siitä, mikä oli hyvää, mikä huonoa, minkä olisi pitänyt säilyä ennallaan ja minkä häipyä jo ajat sitten. Ainakin ’yhteen ainoaan oikeaksi määrättyyn ajatusmalliin’ väkivalloin pakottaminen on näiden neuvostoihmisten osalta päättynyt. ’Niin..mikä kumma siinä on, ettei meillä mikään onnistu ilman pieksemistä..meillä ei osata käyttää vapautta..kun ei ole vapaita ihmisiä..kun on tämmöinen orjan sielu..’ filosofoi yksi haastateltava.

Tuiki tavalliset neuvostoihmiset kokivat Gorbatshovin ajan muutokset, perestroikan, Janajevin juntan kaappausyrityksen ja lopulta puolueen lakkauttamisen ja koko Neuvostoliiton hajoamisen ensin hämmentävinä, sitten innostavina ja lopulta totaalisina arkielämän romahduksina. Tehdas lopetti, uutta työtä ei mistään saanut, rahaa ei mistään saanut, mutta elää piti silti. Ihmiset eivät tienneet, olivatko hereillä vai näkivätkö unta, kun oudot paljasjalkaiset Hare Krishna -munkit ilmestyivät puistoon ja jakoivat siellä ilmaisia riisi-aterioita. ’Gospodi, en olisi ennen uskonut, mutta sinne vain menin minäkin, jonon jatkoksi. Oli nälkä.’

Ylemmän tason viskaalit varmaankin pelastautuivat suhteidensa avulla paremmin, mutta perustason puoluetyöntekijät romahtivat asemastaan muutamassa päivässä. Aate vietiin, työ vietiin, kunnioitus vietiin. Ihmiset eivät enää puhutelleet vaan vaihtoivat kadun puolta vastaan tullessaan, joitakin syljettiin hississä, joillekin puitiin nyrkkiä ja sihahdettiin: Koska teille järjestetään oma Nürnberg, syytä olisi..

Vielä synkemmässä tilanteessa olivat tietenkin ’turvallisuuspalvelulle’ työskennelleet. Monet pelkäsivät paljastumista ja toisaalta mistään ei voinut puhuakaan. Jotkut sortuivat ahdistuksessaan selittelyyn: mutta meillä oli normi, ihan niin kuin muussakin tuotannossa, meidän piti täyttää vaatimukset..Monet päätyivät itsemurhaan.

Kirjan tarinat saavuttavat jälleen uuden tason, kun siirrytään puhumaan ’Suuresta kansojen perheestä’, joka hajosi murusiksi saman tien, kun sitä koossapitänyt puolue lakkasi olemasta. Baltiassa ei venäläisiä enää pidettykään ’auttavina veljinä’ vaan heitä mulkoiltiin avoimen vihamielisesti miehittäjinä. Vuosikymmeniä yhdessä asuneet azerit ja armenialaiset alkoivat tappaa naapureitaan, ’vääräuskoisia’. Moskovassa kaikki tadzikit olivat yhtäkkiä vapaata riistaa, heitä sai vetää turpaan ja erottaa työpaikoistaan. Entä kaikki kuubalaiset, afrikkalaiset…pois täältä meidän niskoiltamme!

Kuka enää muistaa, miksi Suomeen tupsahti yllättäen junalasteittain somaleita? Moskovasta.

Miksei lännessä ole jonoja?

Mikä sopisikaan ’pysähtyneen vaiheen’ neuvostojärjestelmän symboliksi paremmin kuin jono! 

Kun 1960-, 1970- ja 1980-luvuilla ei neuvostoihmisen enää tarvinnut jatkuvasti ja raivoisasti henkensä kaupalla taistella järjestelmän ulkoisia ja sisäisiä vihollisia vastaan, hän keskittyi jonottamaan. 

Ensin päivittäisestä elintarvikkeiden jonottamisesta huolehtivat mummot, nuo elossapysymiselle välttämättömät babushkat. Mutta myöhemmin jonottamisesta tuli myös keino ’nostaa statusta’, ’olla olemassa’ ja hankkia vaihdannan välineitä, kun kerran rahalla ei neuvostojärjestelmässä ollut merkitystä. Silloin jonoissa seisoivat myös työikäiset naiset ja miehet, työajalla, tuntikausia ja joskus jopa päiväkausia. Jonotettiin kenkiä, nahkatakkeja, appelsiineja, elektroniikkaa, kosmetiikkaa, vessapaperia…Aina ei edes tiedetty, mitä mahdollisesti nyt on saatavilla, mutta jonoon liityttiin yhtä kaikki.

Vladimir Sorokin sai julki ’Jono’ kirjansa 1985 ensin Ranskassa. Vasta Neuvostoliiton romahdettua hänen tuotantoaan on julkaistu Venäjällä, jossa hän on edelleen hyvin kiistelty; hän on saanut lukuisia palkintoja ja toisaalta hänen kirjojaan on poltettu julkisesti roviolla epäisänmaallisina ja pornografisina. Jono on käännetty myös suomeksi, mutta en onnistunut saamaan suomenkielistä versiota mistään käsiini, joten jouduin tyytymään englanninkieliseen. (The Queue, 2008)

’Jono’ on lukijalle kuin hauska löytöretki. Se on lyhyt kertomus ja se koostuu vain pienistä dialoginpätkistä; kuin nykyään niin kovin modernina pidetty ’chat’ tai tekstiviestikirjallisuus.

On jono, johon liittyy myös muuan heppu nimeltä Vadim. Montako ne mahtavat antaa per nuppi? Ovatko ne itävaltalaisia vai peräti amerikkalaisia, ovatko, ihanko totta? Ja jono kasvaa… Siinä samalla kasvatetaan lapsia, pohditaan syntyjä syviä, käydään välillä syömässä, (kansalainen, minä olin sitten teidän jälkeenne, käyn tuolla vähän..) tai viemässä pyykit pesulaan, ja tietenkin kinastellaan, riidelläänkin..ja jotkut pirulaiset etuilevat! Ovat jotain ’erityistyöläisiä’ muka..ja jono kasvaa..siinä ollaan koko yö..

’Lännesssä ihmiset joutuvat raatamaan töissä kapitalistien hyväksi ja pelkäämään rikollisuutta, kyllä se tiedetään..mutta heillä ei ole jonoja.. miksi ei..’ pohtii joku jonottaja. Kysymys jää ikään kuin leijumaan tiivistyneenä ilmaan. Alkaa sataa.

Yhtä suurta urotyötä

Nikolai Ostrovskin ’Kuinka teräs karaistui’ ilmestyi Neuvostoliitossa 1934 ja siitä tuli suosittua ja ylhäältä päin suositeltua lukemista monille neuvostoihmisten sukupolville. Kirja kertoo ’ihanne-bolsevikki’ Pavel Kortsaginista, kirjailijan ’alter-egosta’. Pavel, kuten kirjailija itsekin, antoi aatteelle ja Neuvosto-valtiolle kerta kaikkiaan kaikkensa, kunnes nipin napin kolmikymppisenä, reuman liikuntakyvyttömäksi runtelemana ja sisällissodan taisteluissa sokeutuneena saneli viimeiset evästyksensä nousevalle nuorisolle.

Suomeksi kirja käännettiin valvontakomission aikaan 1946 ja vielä 1970-luvun taistolaiset hakivat siitä innoitusta toimiinsa. Lukemani nide on vuodelta 1974.

Kirjailija Ostrovski kuoli jo vuonna 1936, vain pari vuotta kirjansa julkaisun jälkeen. Kirjassa eivät vielä tunnu kaikkia uhkaavat Stalinin vainot; sisäisiä sabotaasintekijöitä toki löytyy, mutta he ovat trotskilaisia typeryksiä ja laiskureita, rosvoja, poroporvareita ja pikkuporvareita (niillä on ero!), joskus jopa pappeja.

Kaikki heidät Pavel Kortsagin kuitenkin saattaa häpeään opiskelemalla entistä ahkerammin, vaikka bolsevismin teoria ei ensin millään tahdo mennä hänen yksinkertaiseen päähänsä, ja sitten työskentelemällä kaksi kertaa enemmän kuin muut, kolme kertaa pidempiä vuoroja kuin muut, ilman kenkiä, ilman kunnollisia päällysvaatteita, ilman kunnollisia työkaluja, lumessa ja mudassa, jotta metsätyömaalle saadaan rautatie ja puutavaran kuljetus onnistuu. Kun fyysinen kunto lopulta pettää aivan kokonaan, Kortsagin jatkaa vielä uupumatta toisten toverien valistustyössä.

Kaiken päämääränä Kortsaginilla ei ole sen vähäisempi asia kuin ihmiskunnan vapauttaminen. Se taasen tapahtuu, paitsi äärettomästi raatamalla, myös puolueen määräyksiä mukisematta noudattamalla.

Tämä ja muut vastaavat sankaritarinat auttoivat neuvostoihmisiä sinnittelemään läpi hirvittävien vainojen ja kaikkien toisen maailmansodan järkyttävien kärsimysten. Ponnistelemaan kohti voittoa.

'Mutta miksi saksalaiset elävät nyt niin hyvin? Miksi voitetut elävät paremmin kuin voittajat?' kysyy yksi blogini alussa mainitun Svetlana Aleksijevitsin haastatelluista hämmentyneenä. Niinpä.

Neuvostoihmisiä ei tule lisää, mutta vielä monta ikäpolvea totuttelee rakentamaan identiteettiään joksikin muuksi.

***