Puolan siivuja

Kuten edellisessä blogissani totesin, Puolasta pitää lukea lisää! Siksi tein aivan tarkoituksellisen sukelluksen kirjaston valikoimiin poimiakseni sieltä kolme puolalaista kirjaa. Ne ’pakolliset’ nobelistit eivät minua innostaneet, vaan niiden sijasta koetin löytää muita, mahdollisimman erilaisia ja eri aikakausien teoksia.

Puola on keskellä Eurooppaa sijaitseva suuri maa, jossa asuu tätä nykyä lähes 40 miljoonaa ihmistä. Puolalaisia on paljon myös Britanniassa ja Saksassa, samoin kuin Yhdysvalloissa. Puolan suuri juutalaisvähemmistö hävitettiin toisessa maailmansodassa lähes olemattomiin ja Puolan ’kantaväestökin’ sai kärsiä hirmuteoista niin idästä kuin lännestäkin tulleiden valloittajien kynsissä. Naapurimaiden aggressiot ovat piinanneet Puolaa kautta historian. Se pienen Suomen asukasta hämmästyttääkin: niin suuri maa, suuri kansa ja sillä suuri armeijakin, mutta aina se on joutunut kahtia revityksi, tai välillä jopa kolmeen palaseen pirstotuksi. Itäpuolta raastoi Venäjä/Neuvostoliitto, länsipuolta Saksa ja etelästä vielä Itävalta-Unkari. 

Mitä minulle tulee mieleen Puolasta? Yhteinen Ruotsinvallan aikainen kuninkaamme Sigismund, ammoin 1500-luvulla. Jarmo Jääskeläisen reportaasit ja dokumenttielokuvat 1980-luvulla, Solidaarisuus-liike ja Lech Walesan valtava lapsilauma ja roomalaiskatolisen nöyrä vaimo, kaikki suutelemassa paavin kättä. Sen puolalaisen paavin, Johannes Paavali II:n. Puolalaiset maalarit ja rakennuskonservaattorit, jotka tilataan suomalaisia arvorakennuksia korjaamaan. Olkiluodon ydinvoimalatyömaan puolalaiset hitsarit, jotka ajavat autoillaan hirmuista ylinopeutta ja joita paikallinen väestö väistelee henkensä kaupalla.

Kieslowskin ja Wadjan elokuvat menneiltä vuosikymmeniltä muistan, mutta entäpä kirjallisuus? Ammoin lukioaikana velvollisuudesta luetut Stanislav Lemin scifi-kirjat, siinäpä se taitaa olla. Pitkästä aikaa, nyt juuri alkuvuonna YLE tarjosi nähtäväksi puolalaisen TV-sarjan ’Bodo- kabareekuningas’. Sen oli suomentanut Tapani Kärkkäinen. Kun tutkin kirjastosta löytämiäni puolalaisia kirjoja, niistäkin lähes jokaisen oli suomentanut Tapani Kärkkäinen! Kun etsin netistä tietoja puolalaisesta kirjallisuudesta, kukapas muu siellä palstaa pitää kuin Tapani Kärkkäinen. Hän on siis mitä ilmeisimmin tämän hetken Puola-spesialisti numero yksi.

Hyvin kummaa

Vähän vanhemman puolalaiskirjallisuuden edustajaksi otokseeni valikoitui kokoelma Bruno Schulzin 1930-luvulla julkaistuja kertomuksia. Minulle ennestään täysin tuntematon Schulz oli juutalainen kauppiaan poika Drohobytsin pikkukaupungista. Tämä Puolan osa oli välillä kuulunut pitkiä aikoja Itävalta-Unkarin keisarikuntaan ja Schulz kirjoittaakin eräässä kertomuksessaan keisari Franz Josefista. Schulzin elämän ja aluillaan olleen kirjailijanuran lopetti toinen maailmansota. Natsiupseeri ampui hänet yhtenä päivänä huvin vuoksi kotikaupungin kadulle vuonna 1942.

Bruno Schulzin ’Kanelipuodit – ja muita kertomuksia’ ilmestyi suomeksi 2013, Tapani Kärkkäisen suomentamana. Kertomukset ovat merkillisiä ’kaiken metamorfooseja’. Monissa niistä on minä-kertoja Josef, joka lienee suurin piirtein Schulz itse. Niissä esiintyy myös usein outo, komenteleva isä, ja pulska, ponteva kotiapulainen Adela. Juonta kertomuksissa on hyvin vähän, tai se ei ainakaan ’vie’ kertomuksia paljoakaan eteenpäin. Kaikki vain muuttuu ja muuntuu toiseksi, kasvaa, kiemurtelee, kukkii, hyppii, laulaa, kietoutuu. Esineistä ja asioista syntyy outoja, uusia assosiaatioita. Muutokset eivät yleensä ole ahdistavia tai pelottavia, kuten esimerkiksi Kafkalla, mutta varsin järjettömiä ne enimmäkseen ovat. Mieleen tulevat jotkut Marc Chagallin taulut, joissa mustapukuiset juutalaiset leijuvat pikku kylien yllä taivaalla.

Tapani Kärkkäisellä lienee ollut melkoinen urakka Schulzin tyylin ja sanaston suomentamisessa. Hän mainitseekin Schulzin sopivan kirjallisuuskategoriaan ’uus kumma’ (new weird!), joka ilmeisesti on vielä vähemmän todellisuuden kanssa tekemisissä kuin aiemmassa blogissani mainittu ’maaginen realismi’.

Kielellä leikittely, assosiaatiot ja ’uusien maailmojen’ rakentelu on tietenkin yksi mahdollinen tapa ilmaista itseään kirjallisesti. Ympäröivä ’reaalimaailma’ saattaa myös joskus olla niin outo tai niin vastenmielinen, ettei sitä kerta kaikkiaan voi tai halua kuvata.

Musta menneisyys

Päätin, että otoksessani täytyy olla yksi dekkari. En löytänyt yhtään puolalaista dekkaria suomenkielellä. Ehkä niitä on, mutta nyt silmiini ei mistään luetteloista sellaisia osunut. Siispä etsin tällä hetkellä suosittua, paljon julkaissutta puolalaista dekkaristia, ja löysin nimen Marek Krajewski.

Hänellä on tunnettu poliisihahmo Eberhard Mock, joka seikkailee menneessä ajassa; vuoden 1919 Breslaussa. Kaupunki oli silloin juuri vapautunut ensimmäisen maailmansodan jälkeen Saksan keisarikunnan otteesta ja ajat olivat sekavat ja levottomat. Puolankielinen väestö oli vähemmistönä tässä vanhassa rajakaupungissa, joka oli saksaksi Breslau, tsekiksi Vratislava ja puolaksi Wroclaw.

Koska suomennettuina en Mock -kirjoja löytänyt, piti tyytyä englanninkieliseen ’Phantoms of Breslau’ pokkariin vuodelta 2011. Alkuperäisteos on vuodelta 2005. Kirjan mainosteksteissä Krajewskia verrataan Boris Akuniniin, ja jotain samaa henkeä hänen kirjassaan onkin. Rikoksilla pitää aina olla joku yhteiskunnallinen ’taustakudos’ ja Krajewski kuvaa menneen ajan Breslauta vähän samoin tunnelmin kuin Akunin vanhaa Venäjää. Väärintekijöitä oli sielläkin, mutta silti se oli ’palanen iäksi kadonnutta isänmaata’.

Krajewskin sankari selvittelee rikoksia varsin synkissä tunnelmissa. Kaikki läheiset, joita hänellä on muutenkin niukanlaisesti, joutuvat pahojen tekojen kohteeksi. Yläluokka leikittelee toisten elämällä ihan vain ikävystymistä torjuakseen ja suojelee kaltaisiaan, niin kuin aina ja kaikissa oloissa ennenkin. Lisäksi Mock ryyppää aivan liikaa, mutta se johtuu siitä, ettei hän pysty nukkumaan muutoin kuin tukkihumalassa, jolloin ’Breslaun aaveet’ eivät vaivaa häntä.

Jotta Mockista tulisi yksi uusi jäsen minun omien suosikki dekkarihahmojeni joukkoon, häneen pitäisi tulla paljon lisää lämpöä ja huumoria. Voi olla, että sitä on alkujaan ollutkin, mutta se on kadonnut käännöksissä, ’lost in translation’, kenties.

Karvaiset siskokullat

Jos kaksi aiempaa puolalaiskirjaa vaativat vähän pinnistelyä auetakseen, tämä kolmas tuntui kepeämmältä. Sen lukeminen oli helppoa ja pari ensimmäistä lukua nauraa hohottelin posket märkinä.

Michal Witkowski tuli kuulemma kertaheitolla kuuluisaksi ja puolalaisen julkisuuden suosikiksi vuonna 2005 julkaistessaan esikoisteoksensa, jonka Tapani Kärkkäinen käänsi suomeksi nimellä ’Hutsula’ (2007).

Kappas vaan, tämänkin kirjan tapahtumapaikka on Wroclaw, tuo rajakaupunki, joka nykyään on vankasti puolalainen, yli 600 000 asukkaan suuri sekamelska, joka totuttelee nykyaikaan ilman venäläisten suurta varuskuntaa.

Nämä ’hutsut’ ovat lihavia, karvaisia, keski-iän jo ylittäneitä homomiehiä, jotka kutsuvat toisiaan ’siskoiksi’ ja antavat toisilleen nimiä kuten Patricia, Lucrecia tai Jessica. He haluavat uskotella olevansa hurmaavia, kun he tälläytyvät halpoihin tekokuitumekkoihin tai muovisiin kiharaperuukkeihin ja lähtevät jahtaamaan ’saalista’ yleisiin vessoihin, puiston penkeille tai rautatieasemalle viimeisen junan lähtöaikaan.

Itku silmässä he muistelevat mennyttä aikaa, jolloin kaupungissa oli valtava puna-armeijan varuskunta täynnä nuoria, mistään mitään tietämättömiä solttupoikia. Pojat eivät olleet aiemmin elämässään käyneet missään, eivätkä päässeet kahden vuoden palvelusaikana kasarmilta minnekään eikä heille maksettu palkkaa, joten heillä ei ollut rahaakaan mihinkään. Mikä ihana noutopöytä kasarmin aidan yli öisin kömpiville ’siskoille’. Nykyään kaikki on toisin: sotilaita on vähän ja niilläkin on lomat ja palkkarahat, ei siis enää mitään saumaa näillä siskoilla.

Alun ’huvittavuuden’ jälkeen Hutsulan tarinat alkoivat toistaa itseään. Kellään siskoista ei tosiaankaan mene enää hyvin ja kaikkien ennuste on yhä vain huonompi. Minulle tuli lukijana ristiriitainen olo; haluaako Witkowski olla näiden outojen ihmisten puolella ja siksi kirjoittaa heistä vai haluaako hän pilkata heitä saadakseen ’roomalaiskatolisen hetero enemmistön’ naurun kautta arvostusta itselleen? Onko tällä kuvauksella tarkoitus vahvistaa enemmistön homofobiaa; että siellä ne iljetykset vaanivat sammuneita juoppoja ja alaikäisiä poikia, koska he haluavat nimenomaan ’saada heterolihaa’ eivätkä sitä normaalioloissa ja vapaaehtoisesti tietenkään saa?

Vai onko sittenkin kyse siitä, kuten Witkowski myös vihjaa, että kirjan motiivina on tuoda näkyväksi se, kuinka taas ’yksi anarkistisen vapauden linnake’ murenee.  Nämä siskot kuihtuvat pian pois ja tilalle saadaan vain yhteiskunnan kesyttämiä nössöjä ’sisustushomoja’, jotka puhuvat puutarhanhoidosta, avioliitosta ja lasten hankinnasta. Hmm…katolisen vanhoillisuuden ollessa taas vahvassa nosteessa Puolassa arvelen kyllä, että siihen menee vielä jokunen tovi.

Paljon jäi vielä epäselvää…Puolasta pitää varmaankin lukea lisää. Esimerkiksi naisista.

***