Maagista vai todellista

Mitä on tämä nykyinen puhe uudesta ’totuuden jälkeisestä ajasta’ ja ’vaihtoehtoisista faktoista’? Onko Ruotsissa tapahtunut jotain erityistä vai eikö ole? Oliko Washingtonin keskustassa tiettynä päivänä puolitoista miljoonaa ihmistä vai paljon vähemmän? Onko asia niin, jos siltä näyttää? Tai jos joku vain sitkeästi jaksaa toistaa sitä, vaikka ei siltä edes näyttäisi?

Eihän tämä mitään uutta ole. Tällä periaatteella on tehty poliittista propagandaa jo iät ajat ja valitettavan hyvin tuloksin.

Kirjailijan hieno etuoikeus on asettaa tarinansa henkilö minne tahansa ajassa tai paikassa. Häntä ei sido edes teoreettinen ’totuus’ eivätkä mitkään fyysiset tai henkiset rajoitteet. Teräsmies voi nähdä satojen kilometrien päähän ja lentää, Harry Potter haihtua tai ilmiintyä milloin vain, Lisbeth Salander murtautua mihin tahansa tiedostoon ja muunnella niitä omaksi edukseen aivan kuinka tahansa.

Sopivassa määrin annosteltuna tällaiset elementit tekevät romaanista vain viihdyttävämmän. Mikäli yhteys ’arkitodellisuuteen’ käy yhä vähäisemmäksi, siirtyy koko teos ’fantasian’ tai ’scifin’ otsikon alle. Jossain siellä välimaastossa on myös tila, jota kirjallisuudessa on kutsuttu mielenkiintoisella määreellä 'maaginen realismi'.

Törmäsin pitkästä aikaa tuohon vähän erikoiseen 1960-luvun käsitteeseen, kun luin uutta romaania 1900-luvun poliittisesta historiasta ja sitten perään toista, varsinaista lähdeviittein perusteltua historiantutkimusta, joissa kumpaisessakin tuli vastaan hahmoja vanhasta tutusta, ’maagisen realismin’ perusteoksesta, Mihail Bulgakovin romaanista ’Saatana saapuu Moskovaan’.

Kun reaalimaailma on aivan sekaisin, kaiken järkyttävän ja käsittämättömän faktan keskellä fiktiohahmot alkavat näemmä tuntua suorastaan järjellisiltä.

Uusi maailma vanhoilla raunioilla

Toimittaja ja kirjailija Markus Leikola julkaisi syksyllä 2016 ensimmäisen romaaninsa ’Uuden maailman katu’. Leikola on televisiosta ja radiosta tuttu politiikan toimittaja, joka on aiemmin kirjoittanut jo tietokirjoja, näytelmiä, kuunnelmia ja novelleja. Romaanista tulikin sitten rönsyävä, yli 900-sivuinen järkäle, jonka aiheena on 1900-luvun poliittinen historia Euroopassa ja Yhdysvalloissa. Vilahtaa siellä pieni palanen Vietnaminkin historiaa.

Leikola vyöryttää rinnatusten Yhdysvaltoja ja Venäjää/Neuvostoliittoa. Eurooppa, jopa Saksa, jää tässä katselukulmassa vähemmälle huomiolle, vaikka taistelutantereena onkin.  Kummassakin suurvallassa on poliitikkoja, jotka janoavat valtaa omassa maassaan ja koko maailmassa. Vastustajat nitistetään armotta ja ’kansio’ löytyy aina kaikista, siitä pitävät tiedustelupalvelut huolen. Radio, elokuva ja tiedotusvälineet otetaan mukaan valtataisteluun. Vallankumoukset, pörssiromahdukset ja maailmansodat panee liikkeelle aina joku itsestään liikoja luuleva mies ja miljoonien muiden osaksi tulee kärsiä ja tuhoutua.

Henkilöitä ja tapahtumia on kirjassa niin paljon, että lukija miettii tämän tästä, olisiko karsiminen ja tiivistäminen parantanut kokonaisuutta. Stalinit, Trotskit, Rooseveltit ja Kennedyt meuhkaavat maailman kiusana sittenkin aika moneen kertaan luetusti. Sen sijaan ainakin minulle oudompia ja siksi kiinnostavampia olivat propagandisti Edward Naybears ja suurlähettiläs Bill Bullit, jotka toilailivat omalla tyylillään maailmanhistoriaan.

Leikolan ilmeinen ’soft spot’ on Puola. Siitä hän on halunnut kirjoittaa enemmän kuin vuosisadan poliittisen historian katsauksissa yleensä ja se sytytti minussakin kiinnostusta. Puolasta pitää lukea enemmän! Uuden maailman katu löytyy Varsovasta, ja sieltä voi kuulemma löytää kauan kadoksissa olleen ystävän. Huomion ja ’kunnian palautuksen’ saavat myös ahkerat ja taitavat puolalaiset matemaatikot ja salausteknologioiden tuntijat, jotka selvittivät saksalaisten ja venäläisten käyttämät koodisanomat ja hankkivat Enigma-salakirjoituskoneet brittien käyttöön jo ennen sodan puhkeamista.  Britit ’unohtivat’ puolalaisten osuuden lähes tyystin ja kiittelivät kaikesta vain omia Bletchley Parkin tutkijoitaan.

Todellisten tai ainakin ’hyvin toden näköisten’ henkilöiden lisäksi Leikola on ottanut romaaniinsa muutamia kirjallisuudesta tuttuja hahmoja. Kertojana ja varsinkin niiden pahimpien tapahtumien kommentoijana toimii professori Woland, eli alussa mainitun Bulgakovin kirjan Saatana. Ehkä 1900-luvun historia on niin julmaa ja käsittämätöntä, että vallanhimoisten, ahneitten ja empatiakyvyttömien poliitikkojen lisäksi sinne tarvitaan vielä tiivistynyttä, silkkaa pahuutta, Saatanaa.

Niinpä. Mahtaneeko 2000-luvun poliittisesta historiasta tulla toisenlaista? Leikolan kirjan lopussa Woland jatkaa jälleen matkaansa Jerusalemiin ja sieltä – Syyriaan.

Käsittämättömän terrorin vuosi

Saksalainen historian professori Karl Schlögel perustelee kirjansa ja tutkimuskohteensa valintaa toteamalla, että vuosi 1937 Moskovassa oli eräs maailmanhistorian ja Euroopan historian suurimmista paikallisista katastrofeista.

Keskellä rauhan aikaa liki 2 miljoonaa ihmistä joutui äkkiarvaamatta pidätetyksi; 700 000 heistä ammuttiin lähes saman tien ja 1,3 miljoonaa sai käsittämättömiä vankileirituomioita. Hyvin harva tiesi ja tajusi, mitä he oikeastaan olivat tehneet ja miksi heitä syytettiin. Yhtä ymmällä olivat pelokkaat koskemattomiksi jääneet; kai julkisuudessa esitetyt mielikuvitukselliset syytteet sitten olivat totta, eihän tätä muuten voi millään käsittää. Lähes jokainen syytettyhän lopulta tunnusti. Ihan mitä hyvänsä.

Schögelin saksankielinen alkuperäisteos ilmestyi 2008, minulla luettavana ollut englanninkielinen käännös ’Moscow 1937’ on vuodelta 2012. Suomeksi kirjaa ei vielä ole käännetty.

Näistä ns. näytösoikeudenkäynneistä ja Stalinin terrorista on toki kirjoitettu paljon jo ennenkin, mutta yhä edelleen niissä on runsaasti selittämätöntä ja aivan ’pimeää’. Moskova oli tämän ’järistyksen’ keskus, ja siitä lähti pidätysten ja teloitusten ’shokkiaaltoja’ myös muualle ympäri Neuvostoliittoa. Optimistisesti voidaan toivoa, että ajan kuluminen, poliittisten olosuhteiden muutos ja yhä uusien lähteiden aukeneminen ja löytyminen toisi jotakin selvyyttä tähän ahdistavaan asiaan.

Schlögel rakentaa kirjassaan kokonaiskuvaa siitä vuoden 1937 Moskovasta, jossa kauheudet tapahtuivat. Hän aloittaa lainaamalla Mihail Bulgakovin ’Saatana saapuu Moskovaan’ kirjasta kohtausta, jossa noidaksi muuttunut Margarita Nikolajevna lentää luudalla kaupungin yllä. Tästä Schlögel saa aineistoa karttakuvaan; tältä Moskova näytti silloin. Täällä olivat vanhat ahtaat puutalojen kujat, täällä uudemmat kivitalot, täällä vastikään rakennetut leveät, mahtavat paraativäylät, täällä joutomaat. Tässä valtava monttu, josta Kristus Vapahtajan kirkko oli räjäytetty pois ja johon piti tuleman mahtava Neuvostojen Palatsi.

Moskova oli vuonna 1937 kasvava, vilkas metropoli ja Schlögel kartoittaa todella kiinnostavasti sen kaikkia yhteiskuntaelämän puolia. Kuinka kaupunkia rakennettiin, kuinka sen alati kasvava väestö kärsi elintarvikepulasta, kuinka se asui, kuinka liikenneolot kehittyivät. Miten edistyi geologia, metroverkko, Moskovan-Volgan kanava, raskas teollisuus, ilmailu, elokuvateollisuus. Kuinka juhlittiin Puskinin juhlavuotta, kuinka vallankumouksen 20-vuotispäivää ja miten järjestettiin ’näissä oloissa’ puolueen keskuskomitean täysistunto.

Kun Schlögel siirtyy kuvaamaan terrorin etenemistä kuukausi kuukaudelta ja ala alalta, muuttuu lukemisen tunnelma kiinnostavasta ajan ja paikan kokonaiskuvasta kauhukertomukseksi. En keksi parempaa määrettä kuin ’ahdistava’. Ensin tuomitaan nämä puolueen johtohenkilöt, sitten nämä toiset. Sitten viedään geologit, sitten kanavan rakentajat, sitten lentokonetehtaan johtajat, sitten taiteilijoita, sitten elokuvaohjaajia, sitten NKVD:n omia miehiä, sitten armeijan upseereja. 

Valtavan lähdeaineiston joukossa on myös kirjailija Bulgakovin vaimon, Jelena Bulgakovan päiväkirjamerkintöjä, joissa kerrotaan, kuinka kirjailijoita ja teatteriväkeä alkaa kadota, ensin nimeltä tiedettyjä, sitten tutumpia, ja lopulta lähemmät ystävätkin ottavat yhteyttä hädissään. Bulgakovit säilyivät, vaikka mitään heidän töitään ei julkaistu eivätkä he saaneet lupaa poistua maasta eivätkä ylipäänsä minkäänlaista vastausta yhteydenottoihinsa ’ylätasolle’.

Hyvin epäilyttävä ulkomaalainen

Mihail Bulgakov kirjoitti venäjäksi ’Master i Margarita’ -nimellä tunnettua kirjaansa kuulemma jo vuodesta 1928 lähtien. Välillä käsikirjoituksen väitetään jo palaneenkin, mutta kolmas versio valmistui juuri vuonna 1937 ja lopullisen version viimeisteli vaimo Jelena. Mihail Bulgakov kuoli jo 1940. Kirja saatiin julki vasta 1966-67 sensuroituna ja lyhenneltynä. Lännessä se julkaistiin ’kokonaisena’ jo 1967, Neuvostoliitossa lopulta 1973.

Suomeksi kirja julkaistiin jo niinkin varhain kuin 1969 nimellä ’Saatana saapuu Moskovaan’. Nimen muutosta on kritisoitu kirjan ’tärvelemisenä’. Ehkä Bulgakov ei siitä pitäisi, mutta minusta nimi on suomenkieliselle versiolle oikein hyvä. Se kertoo paremmin ja enemmän kirjan kokonaisuudesta, kuin vähän lässy ’Mestari ja Margarita’ tekisi. 

No jaa, joka tapauksessa kirja on klassikko ja kerrassaan mainio. Se piti tietenkin taas lukea, ties kuinka monennen kerran, kun siihen noissa toisissa kirjoissa viittailtiin.

Tutustuin kirjaan jo teininä, kun näin jälkikäteen arvioiden yllättävänkin edistyksellinen äidinkielen opettajani luetutti sen meillä. Ymmärsin siitä silloin varsin vähän; siinä oli sekavasti vaihteleva juonirakenne, Jeesuksesta ja Pilatuksesta ei varmaan olisi saanut Neuvostoliitossa kirjoittaa ja outoa oli se, että Saatana olikin ainakin Mestarin ja Margaritan kannalta ’hyvis’.

Myöhemmillä lukemiskerroilla kirjan kerroksista on tullut aina uusia havaintoja ja tulkintoja. Hahmojen humoristisuus ja tilanteiden kehittyminen aina järjettömään farssiin asti on naurattanut. Mielikuvituksellisten tilanteiden kekseliäisyys ja osuvat lausahdukset ovat ihastuttaneet. Toisaalta, mitä enemmän on saanut tietoa ajankohdan poliittisesta todellisuudesta, sitä hyytävämmiltä henkilöiden äkilliset ’katoamiset’ ja uusien asukkaiden ilmaantumiset entisten tilalle ovat alkaneet tuntua. ’Maagiset temput’ eivät olekaan ’hassuja’ vaan oikeasti tappavia. ’Neulanpistoilla’ hoidettu mieli saa monenlaisia selityksiä.

Onnellinen loppukin on surullinen, koska vapautta ja rauhaa saadakseen täytyy poistua tästä maailmasta.

***