Uusia kirjailijoita

Lukeminen on minulle niin tarpeellista ja luontaista, etten osaa olla ilman jotain luettavaa yöpöydälläni.  Jos ei satu olemaan uusia, lukemattomia kirjoja, etsin hyllyistäni jonkun vanhan, johon palaan uudelleen. Aamuisin tarvitsen sanomalehden; mieluiten paperisen, mutta hätätilassa sähköinenkin käy.

Muinoin, ennen sähköisten palvelujen aikaa, yövyin kerran kotimaan lomamatkalla vuokramökissä eikä aamukahvini kanssa ollut saatavissa kerrassaan mitään luettavaa. Onneksi kaupasta oli tullut hankittua parsakaali, jonka varren ympärille oli kiedottu pikku lehtinen, jossa oli tietoja tuotteesta ja tuottajasta sekä muutama valmistusvinkki. Kaikki tämä viidellä kielellä. Sen ’korvikkeen’ kera aamuni alkoi hauskasti.

Olen tässäkin blogissa jo valitellut, kuinka kirjavalintani alkavat painottua tietokirjallisuuteen, koska innostavan ja kiinnostavan ’kaunokirjallisuuden’ löytäminen alkaa tuntua yhä työläämmältä. Se kai on yksi vanhenemisen mukanaan tuoma seuraus: ’tää on niin nähty’. Viimeksi syksyn kirjamessuilla presidentti Tarja Halonenkin kehotti paljon lukevia tarttumaan johonkin aivan uuteen, poikkeamaan totutuilta poluilta, jotta lukemiseen ei leipääntyisi.

Päätin siis nyt aivan tietoisesti etsiä kokeiltavakseni uusia kirjailijoita, joista en ikinä ollut kuullutkaan. Akateemisessa kirjakaupassa iso plakaatti, varsin luotaantyöntävän pinkki, mainosti esikoisteosta ’Rakkaus niinku’. Nimi ja väri, jotka eivät tosiaankaan olisi herättäneet kiinnostustani, jollen olisi nyt varta vasten päättänyt tarttua ’epätodennäköiseen’. Siitä sitten jatkoin aivan sattumanvaraisesti kirjahyllyjä eteen päin, ainoana johtotähtenäni vuoden 2016 kotimaiset esikoisteokset.

Tällä epätieteellisellä metodilla luettavakseni valikoituivat esikoisten joukosta seuraavassa käsiteltävät kolme kirjaa.  

Kaikki kirjailijat ovat 1980-luvulla syntyneitä ja kaikilla on kirjoittamisen taustaa jo toimittajan, käsikirjoittajan tai kirjoittamisen tutkijan töistä. Ei siis ketään aivan ’pystymetsästä löydettyä lahjakkuutta’. Kaikki kirjoittavat itsensä ja perheensä kanssa kipuilevista päähenkilöistä; yksi (mies) ei tule toimeen isänsä kanssa, kaksi (molemmat naisia) ei tule toimeen äitinsä kanssa. Kahdessa kirjassa kadotaan jäljettömiin ja viittaillaan Kurt Cobainiin. Muuten kirjat ovat kaikki aivan eri tyylisiä.

Chattia kanssa

Johannes Ekholm on saanut jo jonkin verran julkisuutta ’sukupolvensa ääntä’ käyttävänä näytelmäkäsikirjoittajana ja nyt hän tekee sen kirjailijana. ’Rakkaus niinku’ on kirjoitettu dialogeina, jotka ovat mukamas litteroituja, puhelimella nauhoitettuja keskusteluja ja netin chat-viestittelyjä.

Kaikki puhe tuntuu olevan jonkinlaista ’ironiaa’ tai peräti ’post-ironiaa’. Aluksi tekstiä oli todella hankala lukea, mutta pienen pinnistelyn jälkeen siihenkin tottui. Olo oli vähän kuin vieraskielistä kirjallisuutta lukiessa; ensin aikaa menee yksittäisten sanojen ymmärtämiseen, sitten vasta alkaa tajuta kokonaisuutta.

Päähenkilö on kolmikymppinen Joona, toimittaja, jolla ei juuri nyt mene ihan niin lujaa. Hän on joutunut palaamaan tilapäisesti asumaan isän luo. Isä on menestynyt kirjailijana ja on Joonan mielestä muutenkin kaikkea sellaista, mitä ei pidä hyväksyä vaan lähinnä halveksia. Kumpikin suhtautuu toiseen jotenkin ’alentuvasti’, vaikka poika poloisella tietenkin on tässä tilanteessa hieman heikommat asemat, kun hän loisii päivät pitkät isän vierassohvalla niska kenossa älypuhelintaan tuijottamassa. Itse asiassa hän tosin kirjoittaa siinä juuri kirjaa, esikoiskirjaansa.

Isän kanssa Joona sentään oikeasti puhuu, vaikka se molemminpuolista näykkimistä onkin.

Chatissa hoituvat sitten naissuhteet. Ne keskustelut Sad91rl nimimerkin kanssa ovat aivan uskomatonta ’sosiologia puhetta’. Onko tosiaan olemassa ihmisiä, jotka puhuvat noin?  Jatkuvaa ’patriarkaatin manifestaatiota’ ja ’toiseuden diippii uusintamista’. Kirjan kannen pikkutyttö-pinkki väri ja piirustuksen riipustelut, jotka saivat minut ensin epäilemään kirjaa alle 15-vuotiaille tarkoitetuksi, viittaavat ilmeisesti Sad91rl’n kuvalliseen ilmaisuun. Minä vanha täti en tunne ’Punavuoren hipstereitä’, joten voin vain mietiskellä, onko tuollainen puhetyyli lähelläkään todellisuutta, vai onko sekin vain ironiaa. 

Loppua kohden kuvioihin ilmestyy myös Caritas, Joonan jonkun sorttinen exä, jolla on nyt mies ja lapsi. Häntä Joona menee lopulta tapaamaan ihan livenä ja tarinaan tulee oikeasti koomisia vivahteita. Joona alkoi tuntua jopa hiukan elävältä, ei pelkästään post-ironiselta hahmolta. Loppujen lopuksi tarinasta sukeutui ihan sympaattinen ’sukupolvensa ääni’, mutta tällä tyylillä kirjoitettuja kirjoja tuskin jaksaa lukea montaa.

Epävakaita naisia

Aino Kivi on teatteriohjaaja ja näytelmäkirjailija. Hänen kirjansa ’Maailman kaunein tyttö’ lopussa on lista kirjoittajan inspiraation lähteistä, ja niiden jälkiä onkin helppo löytää kirjan tapahtumista.

Alussa on ’täydellinen perhe’, isä, äiti ja neljä suloista tytärtä. Kaksi teini-ikäistä, toiset kaksi vielä aivan pieniä. Toinen teini on täydellisen kaunis ja himoittava, kaiken muun hyvän lisäksi soittaa vielä klassista huiluakin. Toinen on sitten tietenkin vähän rumempi, paksumpi, kateellinen. Mutta kuitenkin aina kiltti ja työteliäs, auttaa äitiä pikkusisarusten kanssa ja on ’reipas’. Klassinen kuvio.

Kotiopettajattaren romaanista muistetaan, kuinka vaarallista on, jos on ’hullu vaimo vintillä’, no tässä se on hullu sisko, lopulta kuollut sisko. Nirvana-yhtyeen Kurt Cobainin elämä ja kuolema, heroiinihuuruiset jutut ja itsetuhoisuus, sekoittuvat tyttöjen päiväkirjoissa; mitä tapahtui todella ja mikä on vain nyrjähtäneen mielen kuvitelmaa.

Aika kuluu, ja lopulta pieninkin siskoista on jo nuori nainen. Kaikki siskot vuorollaan kertovat oman versionsa ja vievät eteenpäin myös toisten siskojen tarinaa. Kukaan ei ole oikein tasapainoinen. Suuren siivun tarinasta nappaa myös perheen ulkopuolinen ’Susanna’, sangen epävakaa hänkin. Äiti-parka on koko ajan syytettyjen penkillä, koska hän tahtoi ’neljä täydellistä tytärtä’ ja on koko ajan ’pihalla’ siitä, mitä heille todella tapahtuu. Minä kyllä symppasin äiti-raasua, hänelle ei annettu mitään mahdollisuutta, eikä kuitenkaan millään tavalla yksilöity, mitä hän muka teki niin ’väärin’.

Isä katoaa alun jälkeen kuvioista kokonaan, eikä ole myöskään syypää mihinkään. Varsinainen supermies on ’Sofian maailmasta’ lainattu ’psykologian tai filosofian ope’, josta riittää kaikille. Niin äidille kuin tyttärillekin, vaikka hänet kuvataan varsin plösähtäneeksi ja alkoholisoituneeksi.

Psyko-trilleriksi tai draamaksi kirja on liian epäuskottava, joten ehkä se on jonkinlaista horror-viihdettä. Perimmäistä syytä tyttöjen mielen järkkymiselle ei lopulta löydy. Se vain tapahtuu.

Volvolla ajaa onnellinen perhe

Soili Pohjalainen on toimittaja, tiedottaja ja sanataideohjaaja. Hänen ’Käyttövehkeitä’ kirjansa päähenkilön, Saanan, perhe ei ole varsinaisesti mikään onnellinen perhe, tietenkään. Äiti on lähtenyt, veli kadonnut kokonaan ja isä kuolee kirjan alussa vessan kynnykselle. Silti kirjan sävy on paljon lämpimämpi kuin kahden edellisen. 

Paljon olisi kaikilla kirjan hahmoilla toiminnassaan ja elämässään parannettavaa, mutta kirja on selkeästi tragikomedia, ei tragedia. Saana kyllä pärjää, hän ei ole tasapainoton eikä angstinen. Monet kohdalle sattuvat vaikeudet ovat käytännöllistä sorttia, ei henkistä.

Kirja on sitä paitsi paikoitellen aivan tavattoman hauska. Pohjalainen kirjoittaa erityisesti nautittavaa dialogia, joka saa lukijan hihittämään ja pyrskähtelemään, ainakin minut.  Suoranuottinen autokauppias-isä järjestää takautumissa äidille, Saanalle ja velipojalle monenlaisia ikimuistoisia hetkiä. Herkulliset hahmot on luotu myös sivuhenkilöistä; Osuuspankin Tuulasta ja Tornion jokilaakson murteella kaikki ongelmat ratkovasta Iskosta.

Olen joskus kaikkiin vaikeiden perhesuhteiden vatvomisiin kyllääntyneenä todennut, että kenties ihmisille olisi kaikkein onnellisinta, jos lapset löytyisivät vain yks kaks raparperin lehden alta ja lähtisivät sieltä kömpimään maailmaan kuin jotkut kilpikonnan poikaset konsanaan. Päästäisiin näistä kaikista traumoista.  Suuri osa kirjoistakin jäisi silloin kyllä kirjoittamatta.

***