Espanjasta tarkoituksella

Aivojani alkoi kutkuttaa, kun aivan sattumoisin kuulin kirjastossa, kuinka asiakas kysyi virkailijalta ’onko teillä uusin Cervantes? ’ Kuka? Mikä?  Se Cervantes, joka minun mieleeni tuli, julkaisi jotain viimeksi 1600-luvulla. Kyse oli tosiaankin ’sen’ Don Quijoten viimeisimmästä suomennoksesta.

Aloin miettiä, mitä Cervantesin lisäksi tiedän espanjalaisesta kirjallisuudesta? Enpä paljoakaan. Espanja on yksi yhteisen Eurooppamme suurista ja vanhoista valtioista, mutta ei ainakaan minulle kovinkaan läheinen. Aurinkolomalla on tietysti tullut käydyksi, mutta siinä yhteydessä maan oma kulttuuri jää useimmiten taka-alalle. Paikat tuntuvat olevan lähinnä punehtuneiden brittien ja suorastaan rusinoituneiden saksalaisten kansoittamia. Kansat kohtaavat ja aurinko lämmittää – ei pahaa sanaa siitä.

Mitä mieleeni tulee lomamatkan lisäksi, kun kuulen sanan Espanja? Tomaatti. Jalkapallo. Flamenco. Kitara. Paha nuorisotyöttömyys. Keltainen. Punainen. Mutta entäpä kirjat?

Päätin siis tehdä aivan tietoisen valinnan; etsin luettavakseni kolme espanjalaista, suhteellisen uutta kirjaa. Sellaisia, jotka tarjoavat jonkinlaisen käsityksen nykyisestä espanjalaisesta yhteiskunnasta ja siitä kuinka kirjallisuus sitä heijastaa. Tai oikeastaan kai saan paremminkin käsityksen sitä, millaista espanjalaista kirjallisuutta valitaan suomennettavaksi ja millä kriteereillä – no, se onkin sitten oma juttunsa.

Ihmisen sisäinen matka

Kriitikoiden ylistämä. Kirjallisuuspalkintoja saanut. Nobel-spekulaatioissa usein mainittu, mutta ei vielä voittanut. Tästä pitänee aloittaa: kirjailija on Antonio Muñoz Molina. Käsiini sattui häneltä ’Kuun tuuli’ -niminen teos, suomennettu 2011, julkaistu alkujaan 2006.

Kirja oli laadukas, kaunis ja hyvin sympaattinen luettava. Ei kuitenkaan erityisen poikkeuksellinen, vaan pikemminkin hyvin tehty tyypillinen nuoren pojan kasvutarina. Poika kasvaa maaseudulla suhteellisen köyhissä oloissa ja etsii henkiselle kasvulleen jotain avarampaa näköalaa, kuin mitä vanhempien, suvun ja naapuruston arkinen ja rajoittunut rutiini voi tarjota.

Eletään aikaa, jolloin avaruuslennot kuuhun olivat vilkkaimmillaan. Uutiset ja aikakauslehdet olivat kirjan kertomana vuonna 1969 täynnä Apollo-sankarien haastatteluja ja arveluja siitä, kuinka pian teknologia mahdollistaa lopullisen ’avaruuden valloituksen’. Näistä uutisista poika saa omaan sisäiseen maailmaansa rakennusaineet. Häntä ei innosta työ vihannespellolla isän tapaan eikä myöskään koulunkäynti pappien paimennettavana.

Se, että isät ja pojat tuntuvat jossain vaiheessa elämää olevan todellakin aivan eri planeetoilla, ei ole poikkeuksellista, vaan pikemminkin kai tavallista. Erityisen espanjalaiseksi tarina muodostuu ympäristön kuvauksen kautta. Pojan koulussa opettavat tosiaankin papit; kirkon koulu on halvempi ja konservatiivisempi valinta kuin valtion koulu.Valtiokin on tosin kirkon tapaan tiukka ja ahdistava systeemi: Francon diktatuuri on voimissaan ja joka ainut ilta televisiolähetys päätetään diktaattorin kuvaan ja kansallislauluun, kuin viestinä ’mene nyt nukkumaan, minä vartioin täällä’. Sisällissotia on ollut Espanjassa useita ja viimeisimmästä on kirjan tapahtuma-aikaan vasta kolmekymmentä vuotta, joten kaikki kyläläiset tietävät tarkasti, kuka oli milläkin puolella ja kuka ilmiantoi tai teloitutti kenet. Voittajien edessä on lähes pakko nöyristellä, mutta hampaiden välistä sihahdetut kommentit painuvat syvälle nuoren pojan mieleen.

Diktatuuri päättyi Espanjassa vasta 1975 ja sen pitkä varjo tuntuu yhä. Toivottavasti Eurooppa ei enää koskaan kuvittele ratkaisevansa demokratian ongelmia luopumalla siitä.

Petra ei kainostele

Diktatuurin kaaduttua ja Espanjan liityttyä osaksi Euroopan yhteisöä muuttui myös yhteiskunnan yleinen ilmapiiri ’länsimaisemmaksi'. Kirkon ja konservatiivien ote hellitti. Kuten aina, muutokset toivat mukanaan sekä hyvää että pahaa. Dekkarit pöyhivät esille yhteiskunnallisen edistyksen varjopuolia notkeammin kuin sosiologiset raportit, mutta eivät välttämättä yhtään huonommin.

Kustantajien mainostekstit kohottavat Alicia Gimenéz Bartlett’in ’yhdeksi Espanjan suosituimmista kirjailijoista’, joten voinemme ehkä olettaa, että hän tietää mistä kirjoittaa ja mistä lukijat pitävät. Hänen tuotantonsa kattaa paljon muutakin kuin dekkareita, mutta Gimenéz Bartlettin luoma dekkarisarjan hahmo, rikoskomisario Petra Delicado; nainen miesvaltaisessa ammatissa ja miesvaltaisessa yhteiskunnassa, heijastaa todellisuutta suurkaupungin yhdessä sosiologisessa lokerossa.

Maaseudun vihannestarhojen naiset eivät ehkä tunnista itseään tästä ronskista ja rotevasta, kaksi kertaa eronneesta komisariosta, jolla on alaisenaan ja työparinaan mies, mutta espanjalaisnaisten elämän vaihtoehtojen lisääntymisestä se kertoo. Lukemani ’Petra Delicado ja vihaiset koirat’ on julkaistu alkujaan jo 1997 mutta suomennettu vasta 2013.

Barcelonan vilinässä säntäilevä Delicado ratkoo rikoksia enemmänkin viihdyttävästi kuin varsinaisesti jännitystä kiristäen. Baareissa notkutaan aamuun asti, mutta töihin tullaan silti ’ajoissa’. Asiat ratkeavat yllättäen tuttavien, illallisten ja henkilökohtaisten toilausten kautta, eikä niinkään minkäänlaisen systemaattisen poliisityön tuloksena.

Kaikki keinot työyhteisön puolesta

Espanjalaisuutta ovat viime vuosina mediajulkisuudessa edustaneet näkyvimmin elokuvat ja television kevyemmät sarjat. Niissä on loputonta pulinaa, aivan kerta kaikkiaan katkeamatonta puhetta, huitomista, säntäilyä, yli-dramaattisia eleitä ja kevyehköjä hermoromahduksia, joista toivutaan ystävien vertaistuella muutamassa hetkessä.

Tätä kaikkea löytyy myös suhteellisen nuoren (nelikymppinen) naiskirjailijan, Mamen Sanchez’in  dekkarista ’On ilo juoda teetä kanssasi’ (julkaistu 2013, suomeksi 2015) Kirja kertoo tavallaan rikoksia ratkovasta poliisista, mutta miespolo jää tarinassa aivan sivurooliin. Varsinainen rikos taitaa oikeastaan jäädä tapatumatta tai ainakin se on joku muu kuin se mistä rikosilmoitus tehdään.  Kirjan sankareita ja päähenkilöitä ovat kirjallisuuslehden toimituksen naiset.

Heillä riittää 2010-luvun Madridissa arkipäivän ongelmia. Työpaikkoja on harvassa ja irtisanomiset vaanivat kaiken aikaa. Lapsia ei saa aina hoitoon vaan heitä on kuljetettava työpaikalle mukaan. Avioliitot rakoilevat. Miehet ovat yhä melkoisia machoja, joille sallitaan enemmän vapauksia kuin naisille. Suhteissa on myös väkivaltaa.

Koska tapahtumien keskiössä on kirjallisuuslehti, kirjassa vilisevät myös sitaatit ja viittaukset. Jossain vaiheessa metsästetään Espanjan kuluisimman runoilijan, Garcia Lorcan, käsikirjoitusta, eikä Hemingwayn oleskelua Espanjassa voida tietenkään unohtaa. Kirjallisuuslehden naiset antavat toisilleen kaikessa sisarellista tukea. Ongelmien ratkaisemiseen, joskus myös niiden yhä sotkuisemmaksi tekemiseen, tarvitaan avuksi kaukaisempia sukulaisia, isoäitejä ja vähän mustalaisten taikuuttakin.

Kuka kumma tämmöisessä keitoksessa teetä juo? Brittikustantaja tietysti.

***