Helsinki muistojen maisemassa

Pakolaisjoukkojen vaeltaessa epätoivoisina ympäri maailmaa on suurta ylellisyyttä puhua paikoista, rakennuksista, puista ja maisemista, joihin on kiintynyt. Etenkin silloin, kun talot ja tiet ovat yhä paikoillaan, täynnä muistoja. Ne pihapolut tai katukiveykset, joissa voi mielikuvitustaan hiukan pinnistämällä yhä ’tuntea lämmön niissä kohdin missä kuljimme kerran’, kuten kirjailija Kjell Westö Helsinkiä kuvatessaan niin ihanasti sanoo.

Kaikki eivät halua kiintyä paikkoihin, vaan jotkut meistä vaihtavat mielellään asuinsijaa koko elämänsä. Toiset haluaisivat kyllä juurtua, mutta eivät voi. Koulutus, työ ja toimeentulo heittelevät ihmistä sinne tänne ja jos joskus koettaakin palata vanhaan maisemaan, sitä ei enää löydy. Talo on purettu, metsä hakattu, moottoritie, kauppakeskus tai konttisatama on valloittanut nuoruuden kukkivat kunnaat. Puhumattakaan niistä paikoista, jotka on tuhonnut väkivalta ja sota.

Mikään ei tietenkään ole ikuista, mutta jo sata, parhaimmillaan kaksi tai kolme sataa vuotta säilyneet talot ja maisemat ovat aarteita, joista jotkut onnelliset voivat nauttia. Joillekin esimerkiksi Helsinki on koko elämän ympäristö, vieläpä vanhempien tai isovanhempienkin. Minulle se on opiskelukaupunki, nuoruuden ja innostuksen tyyssija. 

Parhaat vanhat talot, kadut, puistot ja aukiot ovat kestäneet aikaa siksi, että ne on rakennettu taitavasti, suunniteltu tarkoitukseensa toimiviksi ja kauneus on ollut vaatimus, josta ei ole hankkeen missään vaiheessa tingitty. Tärkeää on myös se, että talojen ja ympäristön on täytynyt tehdä ihmiset jollain tavalla onnellisiksi; joko turvallisessa arjessa tai ylevöityneessä juhlassa.

Keisari antoi kansalle kaupungin

Helsingin ydinkeskustan synty on Suomen kaupunkien joukossa poikkeuksellinen. Maan pääkaupungille sopivan ylevää ja suurta julkisten rakennusten rypästä luotiin keisarin mahtikäskyllä, valtion rahoituksella ja vain muutaman miehen suunnittelutyön tuloksena. Ehrenströmin asemakaava, Engelin talot. Taisi siellä taustalla muutama muukin herra vaikuttaa, mutta hankkeen päätähti oli saksalainen arkkitehti Carl Ludvig Engel, joka sai nimiinsä todellisen unelmatyön: suunnittele kokonainen uusi, mahtava kivitalojen kaupunki.

Jukka Viikilän teos ’Akvarelleja Engelin kaupungista’ (2016) on aivan uusi, mutta hurmaavan vanhanaikainen kirja. Sen lukee liki yhtenä iltana ahmimalla, jos haluaa, mutta toisaalta se on niin hyvä, että tekee mieli säännöstellä. Ehkä nautinkin nyt vain muutaman luvun ja jään maistelemaan tunnelmaa tai tekstin filosofista antia. Huomenna sitten lisää.

Minulle ennestään tuntematon Viikilä on kirjailija, mutta myös dramaturgi. Kirja koostuukin pienistä kohtauksista Carl Ludvig Engelin elämässä ja ajatuksissa; hänen fiktiivisistä yökirja merkinnöistään. Helsinki on surkea kyläpahanen, mutta pala palalta Engel nostattaa sinne kasarmeja, senaatintalon, yliopiston päärakennuksen, suurkirkon ja lopulta kauneimman jalokivensä; yliopiston kirjaston.

Perhe ja etenkin tytär on Engelille tärkeä, mutta kaupungin rakentaminen menee kaiken edelle. Kylmässä, pimeässä ja alkeellisessa Helsingissä nurkuvalle perheelle Engel lupailee nopeaa paluuta Berliiniin, mutta työ houkuttaa aina vain jäämään. Keisarit vaihtuvat, mutta projekti jatkuu. Täällä Engel on kuitenkin kaupungin napamiehiä, Berliinissä hän olisi vain yksi tuntematon arkkitehti ponnistelemassa urallaan ylöspäin.  Engel tapaa Helsingissä myös Paciuksen, maanmiehensä. ’Minä tein tänne pimeyteen kaupungin, Pacius koettaa tuoda kaupunkiin musiikin’.

Näiltä ulkomaalaisilta saimme siis pari sataa vuotta sitten Helsingin empire-keskustan ja Maamme-laulun. Suurkirkon – viralliselta nimeltään nykyään Helsingin tuomiokirkon -  monumentaalirappusilla on yhä upeaa laulaa Suomelle.

Vappuna Kaisaniemeen, kesällä Kappeliin

Komeiden kirkkojen, hallintorakennusten ja aukioiden jälkeen Helsinki tarvitsi myös muita yhteisiä tiloja. Matalien puutalojen kellarikerroksissa oli jo varhain melko rupisia kapakoita ja pian oli saatava kaupungissa kävijöille myös majataloja. Kaupungin tason noustessa hienompi väki vaati jo laadukkaampia ravintoloita, sitten kylpylöitä, hotelleja ja teattereita.

Sven Hirn kertoo hilpeässä kirjassaan ’Huvia ja herkkuja’ (2007) helsinkiläisestä hotelli- ja ravintolaelämästä ennen Suomen itsenäisyyden aikaa. Pääkaupunkia rakennettaessa huomioitiin jo 1820-luvulla, että Turusta muuttavien virkamiesten ja säätyläisten rouvat olisivat perin tyytymättömiä, jos mahdollisuuksia julkisiin huveihin ja kelvollisiin tanssiaistiloihin ei nopeasti parannettaisi. Engel pantiinkin suunnittelemaan Seurahuonetta, kun muilta kiireiltään ehti. Rakennuksesta tuli komea ja tanssisalista avara, mutta ammattitaitoisen ravintoloitsijan ja majoitusliikkeen pitäjän löytäminen taloon ei ollutkaan niin helppoa. Tarjokkaita oli paikallisista yrittäjistä aina tukholmalaisiin ja hampurilaisiin alan ’konkareihin’ ja vasta useamman epäonnisen, lyhytaikaiseksi jääneen kokeilun jälkeen toiminta saatiin vakiinnutettua.

Ravintoloita, majoitusta ja viihdeohjelmaa tarvittiin yhä enemmän, kun keisari radikaalien aatteiden leviämisen pelossa kielsi ’turhanpäiväisen’ ulkomaille matkustelun ja venäläinen yläluokka siirtyi ’kylpemään’ kesäisin Helsinkiin. Kohta kaupungissa oli Seurahuoneen ohella Kaivohuone, Kaisaniemen ravintola ja Esplanadilla Kappeli. Vähän myöhemmin näiden kaikkien kilpailijaksi rakennettiin aikansa uusimmilla hienouksilla varustettu Fennia. Tuttuja nimiä ja rakennuksia, joihin voi poiketa tänäkin päivänä. Ravintoloitsijoiden joukosta kuuluisimmiksi ovat muodostuneet nimet Kleineh, Kämp ja Noschis. 

Hirn kirjoittaa notkeasti ja kuvaa yksityiskohtaisesti ravitsemusyritysten värikkäitä vaiheita, nousuja ja laskuja, unohtamatta ravintoloiden vetonauloina viihdettä tarjoavia pikku tähtösiä ja suuria diivoja. Ruuasta ja juomasta hän ei juurikaan kirjoita; toteaa vain, että sitä oli ajan tavan mukaan ylenpalttisesti tarjolla.

Tapahtui Tähtitorninmäellä

Kirjailijat kuvaavat tuotannossaan asuinympäristöään joko suoraan tai ympäristön muokkaaman persoonallisuutensa kautta. Pohjanmaa tuottaa toisenlaista tekstiä kuin Pohjois-Karjala, Helsingissä Kallion kulmat värittävät maailman toisin kuin Töölöstä tai Kulosaaresta katsoen. Joskus tosin kirjailijat muuttavat niin usein kaupunginosasta toiseen, ettei paikallisväriä ehdi tarttua raitiovaunujen kirskuntaa tai kauppatorin lokkien huutoja enempää.

Toimittaja, kirjailija Eino Leino on elänyt Helsingissä koko ikänsä. Tuttuja kotikulmiaan Vuorimiehenkadulla tarkemmin tutkaillessaan hänelle selvisi, että naapurikortteleissa olivat aikoinaan asuneet Mika Waltari, Arvo Turtiainen, Saima Harmaja ja jonkin aikaa myös kuuluisa kaima, runoilija Eino Leino. Kun hän kasvatti tutkimustensa piiriä laajemmalle Helsinkiin, syntyi teos ’Kirjailijoiden Helsinki’ (2013), joka on kuvaus sekä paikallishistoriasta että kirjailijaelämästä. Paikkahakemisto ja kartta helpottavat maisemien hahmottamista.

Mitä tutumpia lukijalle tietyt kirjailijat ja heidän teoksensa ovat, sitä hauskempi tutkimusmatkasta tulee. Kuka asui rähjäisessä mökissä Iso-Roobertinkadun sisäpihalla? Missä tapahtui Säädyllinen murhenäytelmä? Kuka seurasi ketä vastapäisestä ikkunasta? Leino lipsuu tarinoissaan asuinpaikoista ja maisemista ymmärrettävästi myös ravintoloihin; kirjailijoista ja kapakoista löytyy anekdootteja, tosia tai väritettyjä, niin runsaasti, että toki olisi sääli jättää ne käyttämättä, vaikka ne vievät välillä aiheesta sivuunkin.

Kaupunki voi onneksi elää väkevänä muistoissa ja kuvissa silloinkin, kun reaalimaailman myllerrykset ovat purkaneet talot, räjäyttäneet kalliot ja täyttäneet notkelmat. Esimerkiksi Signe Branderin valokuvat 1800-luvun lopun ja 1900-alun Helsingistä ovat ihastuttavia kurkistusluukkuja menneeseen. Samaa tehtävää täyttävät myös vanhat ulkona kuvatut elokuvat, joissa fiktion juoni ja todellisuus sekoittuvat viehättävästi. Minäkin olen kävelyretkillä käynyt näyttämässä lapsilleni ’Bruno Rygseckin talon’, jossa komisario Palmulle sattui erehdys.

***