Murheilua alamäkeen

Meitä suomalaisia vaivaa kuulemma taloudellisen taantuman lisäksi nyt henkinen lamaannus, suorastaan apatia. Mikään ei tunnu toimivan, mikään ei ota tulta, mistään ei innostuta. Nuorten jääkiekkojoukkueen mestaruudesta koetettiin aivan vimmaisesti saada leivotuksi jotakin elämää suurempaa ihmetekoa, mutta median yli-yrittäminen alkoi sen kohdalla jo tuntua tavoitellun vastakohdalta. Epäuskottavalta.

Kauanko tätä synkistelyä kestää? Tuskin loputtomiin, mutta jollain kummalla tavalla me suomalaiset viihdymme alakulossa. Pääministerikin huomauttaa, että pessimisti ei pety ja suosituin poliitikko on aina se, joka naama kurtussa mumisee huonompien aikojen olevan tulossa ja vaatii varautumaan vaikeuksiin. Loistavaa kukoistusta ja fantastista huomista paasaavia kehotetaan vain suksimaan suohon. 

Yhteiskunnallisesti haluamme, että kaikki toimii saksalais-ruotsalaisessa siistissä ja täsmällisessä järjestyksessä, mutta tunnepuolella ryvemme venäläisessä alakulossa. ’Mikä on musta ja kolkuttaa oven takana’, kysyy venäläinen, ja vastaa ’tulevaisuus’. Suomalainen voi sen kuullessaan hieman hymähtää, mutta ajattelee silti, että oikeassahan se naapuri on.

Voisiko tässäkin kaikesta syyttää ilmastoa? Kunhan pakkanen hellittää, aurinko näyttäytyy ja tulee vihdoin kesä, häipyy synkkyytemmekin, vai? Niin no, kesä voi myös olla vain parin päivän tauko sateessa ja silloinkin on laumoittain hyttysiä.

Kenties sittenkin on vain parasta pitää oikein kunnolla ikävää, kunnes sielu saa siitä lopulta tarpeekseen. Sen voi tehdä esimerkiksi uppoutumalla eri vuosikymmenten venäläisiin tapoihin vajota oikein kunnolla alamäkeen.

Tuhon tietä kuljen

Viime syksynä Helsingin kirjamessuillakin esiintynyt kirjailija Roman Sentsin kuvaa 1990-luvun lopun ja 2000-luvun alun venäläistä todellisuutta sen rupisemmalta puolelta. Nyt ei nautita sääntelyn vapautumisesta, huikeista uusista bisnesmahdollisuuksista ja uusrikkaiden rajattomasta bling-blingistä. 

Jeltysevit  (ilmestyi suomeksi 2015) -kirja on saanut alaotsikokseen ’erään perheen rappio’, ilmeisesti jottei kukaan vain erehtyisi luulemaan kirjaa joksikin rönsyileväksi ’rikkaat ja menestyneet’ sukusaagaksi. Jeltysevejä on vain pieni ydinperhe: isä, äiti ja kaksi nipin napin aikuisiksi ehtinyttä poikaa.

Suurissa tragedioissa jumalat pudottavat alas liian korkealle kurkottaneet ja ylimielisiksi heittäytyneet kuninkaat tai sotapäälliköt. Jeltysevit aloittavatkin jo varsin matalalta; isä on miliisi, äiti kirjastonhoitaja. Kerrostalokolmio tarjoaa sentään perusmukavuudet, televisio ja vanha auto edustavat vähäistä hankittua omaisuutta. 

Isän moka tylsässä työssään juoppoputkassa sysää tämän perheen putoamisen alkuun; tulee potkut ja häätö työsuhdeasunnosta. Äiti kiihdyttää syöksyä keksimällä, että muutto pikkukylään vanhan tädin taloröttelöön olisi perheen pelastus. Pojista ei ole mitään apua, he vain lisäävät osaltaan vanhempiensa taakkaa. Taloudellista rappiota seuraa henkinen ja moraalinen rappio. Harvoin pilkahtava huumori on hyvin mustaa, tai ehkä on vain lukijan kieroutuneisuutta kokea kuvatut tilanteet ylipäänsä lainkaan humoristisina, kuvataanhan kirjan tyylilajia kuitenkin realismiksi. Näinhän voi jollekin perheelle tosiaan käydä, kenties.

Nimet muuttamalla tästä saisi varmasti kelpo käsikirjoituksen suomalaiseen elokuvaan.

Matkan päässä odottaa pimeys

Neuvostoliitossa ei suvaittu rappiokirjallisuutta; järjestelmähän johdatti kansalaisensa vääjäämättä kohti valoisaa tulevaisuutta ja sinne ponnisteltaessa vain rohkaisevat esimerkit sai julkaista. Rappiota esiintyi korkeintaan lännessä, eikä siitäkään ollut syytä kovin runsaasti kirjoitella, ettei suotta johdatettaisi kansalaisia kiinnostumaan siitä.

Venedikt Erofejev kirjoitti juoppo-odysseiansa ’Moskova-Petuski’ 1960-luvun lopussa. Kirjailijan ’kaima’ Venitska matkustaa siinä junalla Moskovasta Petuski-nimiseen lähiöön. Tätä ’runoelmaksi’ nimitettyä teosta kierrätettiin ensin kädestä käteen ’laittomana’ julkaisuna, kunnes se lopulta painettiin venäjäksi ensi kerran Israelissa 1973, sitten Pariisissa 1975.  Virallinen Neuvostoliitto hyväksyi sen painettavaksi vasta perestroikan puuskassa 1989. Suomeksi kirja saatiin 1990, minulla on näemmä toinen painos, vuodelta 2001.

Rankassa humalassa toilaileva mies matkustaa junalla, kuulemma tapaamaan naistaan, ’jumalolentoa’, ’liljaa’ tai ’kermahyytelöä’. Matka kestää pari tuntia ja sekopäisyyden aste vaihtelee. Välillä nukutaankin vähän ja sinä aikana tietysti matkalaukku varastetaan. Kanssamatkustajat ovat vuoroin ystäviä, joiden kanssa ’korruptio’ pelaa, vuoroin vihollisia. Enkeleitäkin nähdään. Kirjan kulttimainetta ovat ylläpitäneet etenkin monet järjettömiltä vaikuttavat korvike-alkoholi sekoitusten reseptit, joita Venitska kaiken muun filosofoinnin ohessa esittelee. Ehkä niitä on laajemmin kokeiltukin, mutta kaikki eivät ole jääneet kokeiluistaan kertomaan. 

Eihän Venitskallekaan lopulta hyvin käy. Tämä ei ole Hollywood-tarina, jossa lopussa nainen todellakin tulee asemalle vastaan ja yhdessä käydään lämpimän asunnon runsaaseen illallispöytään, kun Venitska on ensin luvannut mennä heti aamusta AA-kerhoon. Tämä on toisenlainen tarina. Se tavallinen, suomalaislehtienkin pikku-uutisista tuttu. 

Alemmas ei enää pääse

Joku totesi venäläisestä kirjallisuudesta, että ’kaikki me olemme Gogolin viitan poimuista peräisin’ ja tarkoitti ilmeisesti sitä, että Nikolai Gogol ehti ajallisesti ensin ja käsitteli lähes kaikkia myöhemmin tuttuja teemojakin. Silti en synkkyyden pohjamutia kaivellessani päädy Gogoliin, sillä hänen absurdiutensa tekee synkkyydestä epätodellista, aivan arvaamatonta ja mahdollisesti joskus kääntää kaiken päälaelleenkin. Kyllä 1800-luvun venäläisen synkkyyden ja surkeuden viimeinen peräseinä on minusta Fedor Dostojevski, esimerkiksi kirjassa ’Kirjoituksia kellarista’ (alkujaan vuodelta 1864, minulla ollut Gummeruksen painos suomeksi 1973), joka on myös suomennettu toisilla kustantajilla nimellä ’Kellariloukko’.

Kirjan päähenkilö asuu hämärässä epäviihtyisässä kellarikerroksen asunnossa ja ruoskii itseään ’muistelmissaan’ niin rankasti, että häntä kuunnellessaan varmaan hilpeinkin positiivisen ajattelun profeetta masentuisi. Kellarimies ei kärsi, ainakaan vielä, ankaraa taloudellista puutetta, vaan kitkuttelee perinnöllään sen verran hyvin, että saattoi välittömästi sen saatuaan jäädä pois mitättömästä ja surkeasti palkatusta pikkuvirkamiehen toimestaan. Arvostuksen puute sen sijaan raastaa häntä aivan pohjattomasti.  

Häntä ei pidetä minään. Häneen törmätään tungoksessa ilman että vaivaudutaan edes huomaamaan, anteeksi pyynnöstä puhumattakaan. Hän ei osaa olla kiinnostava tai viehättävä ja hän tietää sen. Hän tunkee puolituttujen illallisseuraan väkisin ja kiusallisessa tunnelmassa poikkeuksellisesti juo liikaa. Herättyään valtavassa morkkiksessa prostituoidun vierestä hänen itseinhonsa ei tunne rajoja. 

Vatvottuaan sivukaupalla elämänsä ja olemuksensa vastenmielisyyttä, hän päättää tehdä jalon ja kohottavan teon; hän tarjoaa prostituoidulle mahdollisuutta ryhtyä hänen kunnialliseksi vaimokseen. Kellarimies on kenties Dostojevskin ’harjoitelma’ hänen myöhempien kirjojensa rikoksen poluille harhautuvia, epävakaita ja pohjattoman ahdistuneita persoonallisuuksia varten. 

Tässä tarinassa ei vielä päädytä rikokseen, mutta hyvin helppoa on kuvitella sellaisen odottavan seuraavalla sivulla. Prostituoitu ei nimittäin välitä vähääkään kellarimiehestä eikä hänen jalosta eleestään, vaan poistuu nopeasti ja lopullisesti omituisen asiakkaansa hämärästä asunnosta. Loppu jää avoimeksi, mutta tästä mielentilasta voi yrittää enää vain ylöspäin.

***