Koivistoa kolmelta kantilta

Taas kerran on julkisuudessa puhuttu kiivaasti vallankäytön läpinäkyvyydestä. Kaikki vannovat nykyään sen nimiin. Mitään ei tietenkään peitellä, ei kähmitä kabineteissa, ei kiristetä erouhkauksilla, ei sovita lehmänkaupoista salaa kansalaisilta kysymättä, ei levitetä valheellista tai puolueellista tietoa jonkun asian hyväksytyksi saamiseksi ja tietyn lobbarijoukon etujen ajamiseksi. Ei sinne päinkään, ei, ei, ei. Jos joskus kuitenkin siltä näyttää, pyydetään heti ainakin kolmesti ja erittäin nöyrästi anteeksi.

Kansalaisten kyynisyyden kasvua ja poliitikkojen arvostuksen laskua päivitellessä on kenties terveellistä taas kerran kurkistaa menneeseen. Miten sen avoimuuden laita meillä oli esimerkiksi neljä vuosikymmentä sitten? Vai eikö sitä edes tarvittu, kun Kekkonen kuitenkin hoiti kaiken ylivoimaisilla taidoillaan ja koskaan vanhentumattomilla voimillaan?

Presidentti Mauno Koiviston vallassaoloajasta on jo kulunut yli 20 vuotta ja sen arviointi alkaa hiljalleen tulla mahdolliseksi. Kaikki asiakirjat tosin eivät vieläkään ole vapautuneet salassapidosta eivätkä kaikki asianosaiset kuolleet – tai pitäisikö paremminkin ajatella niin, että on vielä tavoitettavissa muutamia, joilta kannattaisi tapahtumista kysyä. Miten kaikki oikein menikään silloin, kun Kekkonen vaihtui Koivistoon? Mitä kansalaisille kerrottiin ja millä perusteilla valintoja todellisuudessa tehtiin? Miten Koivisto valtaansa käytti? Kuka pelasi kenenkin pussiin ja ajatteliko joku kaiken keskellä ihan rehellisesti isänmaankin etua, jos sellaista ylipäänsä on määriteltävissä?

Koivisto-kirjoja tupsahti kauppoihin tänä syksynä kaksikin. Ei tarvitse olla kummoinenkaan ennustaja veikatakseen, että Koivistosta ja hänen ajastaan tullaan kirjoittamaan lähiaikoina vielä monta kirjaa. Aikakausi oli niin merkittävä murrosvaihe monessa mielessä.

Syksyn Koivisto-kirjat luettuani ajattelin tarkistaa näkökulmaa vielä kolmannesta, kuuden vuoden takaisesta muistelukirjasta. Tämä yhteiskunnallinen vaihe kiinnostaa myös siksi, että olin itse jo jossain määrin osallisena siihen; sain äänestää ja seurasin uutisia. Aika vähän kuitenkaan tiesin ja ymmärsin, huomaan nyt.

Aikoinaan, 1980-luvun alussa asioiden ollessa kuumimmillaan, luin myös ajankohdan kohupamfletin Tamminiemen pesänjakajat, joka jälkikäteen katsottuna piti kutinsa melkeinpä ällistyttävän hyvin. Potkut ja paheksuntaa tuli tuolloin sen laatineille toimittajille, mutta he näköjään todellakin tiesivät, mistä kirjoittivat, eivätkä vain roiskineet paperille huhuja tai kaunaisia arvioita.

Silloin Suomessa oli todella paljon asioita-joista-ei-saa-puhua. Tietenkin silloinkin, kuten aina, osa ihmisistä tiesi yhdestä, toinen porukka toisesta, mutta ani harva saattoi yhdistellä tietonsa kokonaiskuvaksi. Kansa sai vain lukea lehdistä, kuinka kaikki itänaapurin kanssa sujuu hienosti, ulkomaillakin meitä ihaillaan ja presidentti pysyy iäti 40-vuotiaan voimissa. Kun jossain maassa nykyään tiedotus on tällaista, sitä kutsutaan propagandaksi tai peräti hybridi sodankäynniksi.

Kuka kaatoi kenet

Valtiotieteen tohtori Risto Hauvonen on valinnut kirjansa ’Koivisto Kekkosta kaatamassa’ (2015) näkökulmaksi julkisen kirjoittelun, tiedotuksen ja toisaalta muistelmien antaman kuvan dramaattisiksi äityneistä tapahtumista 1970-luvun lopulla ja 1980-luvun alussa.

Kirjan nimi tuntuu aluksi olevan väärin päin, koska likimain kaikki, Kekkosta myöten, olivat Hauvosen aineiston mukaan paremminkin kaatamassa Koivistoa. Pannaan tuo yksinäinen, hämmästyttävää kansansuosiota nauttiva Koivisto pääministeriksi munaamaan itsensä mahdollisimman perusteellisesti. Sitten kansa näkee, että miehestä ei ole hoitelemaan sosiaalipolitiikkaa, ei taloutta eikä varsinkaan missään nimessä ulkopolitiikkaa ja suhteita Kremliin. Tämä epäonnistuminen sopi hyvin Kekkoselle, Keskustapuolueelle ja myös Sosialidemokraattisen puolueen kellokkaille. Lopulta kuitenkin, kuten tunnettua on, peli päättyi niin, että Koivisto jäi asemaansa ja muut tahot joutuivat nopeasti improvisoimaan uudet kuviot, kun Kekkosen kunto romahti ja hänen eroanomuksensa tuli julkiseksi.

Karmivalta tuntuu lukea kirjasta eri henkilöiden, niin kotimaisten virkamiesten, toimittajien kuin ulkomaisten lähetystöraporttienkin kuvaamia todisteita siitä, kuinka pihalla Kekkonen oli aika ajoin jo vuosia ennen ’flunssaansa’. Kuvaukset ovat paljon pahempia kuin ne paheksutut huomiot, joita Tamminiemen pesänjakajissa uskallettiin kertoa. Kun sattui hyvä päivä, Kekkonen pystyi vielä hoitamaan virkaansa, vaikka ’heikko näkö’ aiheuttikin ongelmia. Kauan kesti, ennen kuin lääkärit uskalsivat pontevammin todeta, että vika ei nyt ole silmissä vaan silmien takana. Mahtoiko Suomen pelastus noina aikoina olla se, että naapurin Brezhnev oli samassa kunnossa?

Kuka ohjaa kättä verhon takaa

Kun sanotaan, että valta vaihtuu, miten se oikeastaan tapahtuu? Seremonioissa tietysti siirretään kruunua päästä toiseen tai ojennetaan valtuuskirjeitä, mutta ne ovat vain pintaa. Todellinen vallan vaihto on aina tapahtunut jo niitä aiemmin. Kuinka Kekkonen ei yht äkkiä enää voinutkaan vaatia Koiviston eroa, kun Koivisto ei vain suostunut eroamaan? Kuinka mahtava NKP ei voinutkaan vyöryttää omaa suosikkiaan Suomen presidentiksi? Oliko kaiken takana sattuman oikku, maailmanhistorian äkillinen mahdollisuuksien ikkuna, joka oli vain hetkisen avoinna ja siitä Koivisto sattui kömpimään?

Valtiotieteen tohtori Jukka Seppinen on kirjassaan ’Koiviston aika’ (2015) vankasti sitä mieltä, että Koivistoa ohjasi koko hänen valta-aikansa tiukka KGB:n käsi ja asiat sujuivat pinnalta katsoen ja normaalikansalaisen näkökulmasta melko mukavasti ja ongelmattomasti juuri siksi, ettei Koivisto koskaan vikuroinut tätä liekanaruansa vastaan. Seppisen mukaan Suomi oli suomettuneimmillaan nimenomaan koko Koiviston valtakauden. Koko Neuvostoliiton ja KGB:nkin vallan romahdus 1991 vasta muutti kuvion.

Arviot tuntuvat ehkä hieman liikaa ’yleisen salaliittoteorian’ värittämiltä, mutta toiset tutkijat voivat varmasti päästä samoihin arkistoihin ja haastaa Seppisen tulkinnat, jos aihetta löytyy. Tässä kirjassa tiukempi editointi olisi kyllä parantanut uskottavuutta, jota nyt syö Seppisen estoitta puhkuma närkästys hänen oman virkauransa katkeamisesta ulkoministeriössä.

Kiinnostava on kirjan väite, että toukokuussa 1977 NKP lopetti vallankumouksen tavoittelemisen Suomessa. Silloin loppui siis sekä ideologinen että rahallinen tuki. Muistan vain, että syksyllä 1978 opiskelija-elämään siirtyessäni ei kukaan enää ottanut taistolaisten sinipaitoja tosissaan. Voiko selitys olla näin brutaalin yksinkertainen? Ehkä ei. Mutta monta mielenkiintoista ajatusta siitä näin jälkikäteen kehkeytyy.

Toiset kuninkaita, toiset kuninkaantekijöitä

Kumpikin tämän syksyn Koivisto-kirjoista oli poliittisen toiminnan ja asiakirjalähteiden penkomista. Kuusi vuotta aiemmin julkaistu valtiotieteen tohtori Seppo Lindblomin ’Manun matkassa’ (2009) tulee kohdettaan paljon lähemmäs. 

Lindblom on Koiviston pitkäaikainen työtoveri ja ajoittain myös luotettu ystävä. Hän kuitenkin korostaa, ettei tarkoitus ollut kirjoittaa kirjaa ’kaverin kehumiseksi’ ja etteivät hän ja Koivisto ole tavanneet toisiaan välillä pitkiin aikoihin eivätkä ole yksityisesti kovin läheisiä. Lindblom toteaa, ettei Koivisto ole hänelle eikä muullekaan tuttavapiirille julkisuudessa nimitetty ’Manu’ vaan aina Mauno.

Lindblom kertoo välillä vakavasti, välillä kepeästi, monista 1970-luvun poliittisista kiistoista ja ponnisteluista, joissa hän työskenteli Koiviston apuna tai mukana työryhmissä. Monet näistä aikanaan kuumista yhteiskunnallisista asioista ovat jo jääneet unholaan, eivätkä välttämättä vaikuta enää nykypäivään. Niissä ilmi tullut Koiviston ajattelu, sen mietitty filosofinen pohja ja tietty tiukka oikeudenmukaisuuden ja eettisyyden vaatimus on tehnyt Lindblomiin pysyvän vaikutuksen. Hänelle Koivisto edustaa jotain syvempää kuin tilanteisiin reagoivaa päivän poliitikkoa.  

Kekkosen kauden loppuvaiheet, kiivas presidenttipeli ja välillä askarruttavat suhteet naapurivaltioihin saavat käsittelynsä myös Lindblomin ja Koiviston tulkintana, jota on kiinnostavaa verrata kahteen aiemmin käsittelemääni kirjaan. Koiviston usko parlamentarismiin, kansalaisten vaikutusmahdollisuuden arvoon ja yhteiseen tekemiseen on ainakin jättänyt selvän jälkensä suomalaiseen ’kekkosenjälkeiseen’ yhteiskuntaan. 

Minkälainen jälki jäänee tämän hetkisistä päättäjistämme?

***